Aihearkisto: Kauhu

Päivi Alasalmi: Riivatut

Päivi Alaslamen kirjoissa riittää valinnanvaraa. Viime vuosina ne ovat vieneet minut saamelaismaisemiin, sillä sinne sijoittuva romaanitrilogia tarjoaa maagis-arkisia elämästä selviytymisen kuvauksia tästä päivästä (Joenjoen laulu) 1500-luvulle (Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus).

Myös Alasalmen uusin romaani sijoittuu menneeseen aikaan. Riivatut (Gummerus 2018) tapahtuu 1890-luvulla hämäläisessä kylässä Tampereen lähistöllä. Siellä tapahtuu kummia: kylän halki kiitää hevoskärryllinen tuntemattomia ja sen jälkeen yhdessä torpassa räyhähenki alkaa raivokkaasti liikutella esineitä.

Romaanissa kuvataan Sunilan rusthollin torpan väkeä, vanhaa torpparipariskuntaa ja etenkin keuhkotaudin runtelemaa Hertta-piikaa. Toinen näkökulma tarjoutuu minäkerrontana, sillä aloitteleva Aamulehden lehtimies komennetaan seuraamaan outoja tapahtumia. Reportteri sattuu olemaan Sunilan rusthollin kasvattipoika Hugo, 24-vuotias nuorukainen.

20181103_105146.jpg

Riivatuista saan mojovan kuvan maalaiskylän elämästä. Paikka yhteisössä määräytyy aina alisteisena jollekin. On hyviä, pahoja ja rumia, ja osoittautuu, että hyvien sisällä lymyää pahaa tai rumaa. Kaikki tuntevat toisensa, juorut leviävät ja asiat paisuvat, toisaalta salaisuudet muhivat ja vaikuttavat suhteisiin. Arkikauhua irtoaa perusaineksista kuten palvelusväen kaltoinkohtelusta. Sitä selittämätön poltergeist yrittää saada näkyväksi.

”Aloin aavistella, että täällä oli tapahtunut onnettomuuksia ja ”onnettomuuksia”, petoksia, salavuoteutta, haureutta, kaksinnaimista, vanhanaikaisia vahinkoja, lapsenmurhia, kaikkia kuviteltavissa olevia kauheuksia, joista ei välttämättä uskallettu edes juoruilla.”

Alasalmen Vainola (1996) sekoittaa mainiosti genrekliseitä luoden omaperäisen yllätyskokonaisuuden. Riivatut ehkä tavoittelee samaa, sillä kauhuelementtejä ripotellaan maalaisrealismiin ja koomisaineksiseen minäkertojan kehityskertomukseen. Mausteena on hippusellinen romantiikkaa, sillä piian ja rengin romanssin kehkeytymisessä ailahtaa suloisuutta.

Hugo kertoo pikantisti ensi seikkailujaan naismaailmassa, joskaan en ole varma, sopivatko esimerkiksi kimppakivaöverit maalaisyhteisön pirtaan, mutta ainakin Hugon persoona saa lisäpontta. Nuoriherra huvittaa minua pätemistarpeillaan, hyväuskoisuudellaan ja hetkittäisillä todellisuuteen heräämishetkillään.

Kirjan puoliväliin mennessä kauhuhetket välittyivät sen verran tehokkaasti, etten tohtinut lukea kirjaa yksin talossa, joka tököttää noin 50 kilometrin päässä kirjan tapahtumapaikoista. Jätin lukemisen pyhäinpäivän kekrikirjaksi turvallisessa kotiympäristössä, jossa kirjakokemus osoittautuu aika laimeaksi pirun pelien suhteen. Ihmisten tietoisten pahojen tekojen ikävät puolet ja osin kostolla selitettävät seikat vaikuttavat loppupeleissä ehkä liiankin järkeen käyviltä. Loppuosan käänteet Hugon osalta solmiutuvat melko hätäisesti, ja ihan loppu – salaisuus!

Riivatut luen innostuneesti solmien juoni- ja teemalankoja ihmisten osasta, mutta huomaan tarinan katoavan minulta melkein yhtä nopeasti kuin mustat hevoskärryt Sunilan metsäraitilla.

– –

Päivi Alasalmi
Riivatut
Gummerus 2018
eKirjana 155 sivua.
Luin BookBeatin kautta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Romaani

Samanta Schweblin: Houreuni

– Hän sanoi, ettei Davidin ruumis kestäisi myrkytystä, että poika kuolisi mutta että voisimme yrittää siirtoa.
– Siirtoa?
Carla tumppasi puolittain polttamansa savukkeen ja jätti käsivartensa etukenoon roikkumaan, ikään kuin tupakointi olisi uuvuttanut hänen ruumiinsa täysin.
– Jos siirtäisimme Davidin hengen tarpeeksi ripeästi toiseen ruumiiseen, osa myrkytyksestä ei olisi ehkä kuolemaksi. Hengissä selviytyminen ei ollut varmaa, mutta joskus se onnistuisi.

Ei sinun enempää etukäteen kannata tietää Houreunen (Like 2018) sisällöstä. Tai ehkä tämä: tiivis romaani rakentuu minäkertojan takautuviin tapahtumakuvauksiin. Niitä häneltä tivaa David, sitaatissa mainittu poika. Romaanissa koetaan hätää lapsen tai lasten kohtalosta ja ylipäätään vaaratilanteesta selviämisestä, vaikka äidit yrittävät pitää huolta pelastusetäisyydestä.

Samanta Schweblinin lyhyt romaani kannattaa ahmaista kerralla. Tai oikeastaan se pakottaa siihen. Arvoituksellisen alkutilanne vaikuttaa niin, että jatko tuntuu selvittämisen väärtiltä.

Tarinan aukeaa vähittäisin vihjein. Tiukka, selkeä kieli on paikallaan: se antaa lukuvarmuutta, koska tarinassa on hämähäkinseittimäistä aukkoisuutta – ja toisaalta se seitin tavoin takerruttaa etsimään juonta ja selityksiä. Romaanin kummallisuus ja uhkaavuus toimivat tehokeinoina. Fokusointi muutamaan henkilöön, rajattuun ympäristöön ja salaperäisyyteen rajaa sen tehokkaasti.

Houreuni

Houreuni tuntuu kauhuromaanilta. Dystooppiseksikin sitä tekee mieli kutsua. Jokin siinä muistuttaa minusta mini-Oneironia. Mutta, mutta. Kun kirjan lukemisesta on vierähtänyt muutama hetki, en intensiivisestä lukurupeamasta saa oikein irti erityistä jälkivaikutusta. Se on sääli, sillä kirja on kerronnallisesti taitava. Ekokatastrofihuoli on ymmärrettävä ja sen verhoaminen tähän tyyliin omaperäistä. Mutta, mutta. Liian helposti saan itseni irrotettua tunnelmaseitistä.

– –

Samanta Schweblin
Houreuni
Suomentanut Einari Aaltonen
pienoisromaani
121 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Moni on jo lukenut ja ihastunut, esimerkiksi KirjapolkuniRakkaudesta kirjoihin, Taikakirjamet.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Romaani

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

Kovin usein en kauhuelementtejä sisältäviä kirjoja lue. Kingejäkin olen kahlaillut vain muutaman. Pienin varauksin siis kääntelin Tiina Raevaaran kirjaa Veri joka suonissasi virtaa (Like 2017) ennen aloitusta. Lukemisen varrella ihastelin varmaa kerrontaa.

*

Ihailen kielen selkeyttä ja ilmeikkyyttä. Se kannattelee minua, ja siksi on melko vaivatonta solahtaa kirjan irrationaalisiin aineksiin. Kummasti minulle tulee mieleen Pasi Ilmari Jääskeläinen tunnelmanrakentajana, outouksien normalisoijana, esimerkiksi romaani Sielut kulkevat sateessa.

Raevaaran kirjassa kertoo Johannes traumaattisista vaiheistaan esikoispojan Aaron kuoleman jälkeen. Hän on etääntynyt surevasta vaimostaan, ja kuopuslapsi käyttäytyy oudosti. Mieltä kaivertaa nuoruudenrakkaus Aalo, myös outo ex-suhde palaa näköpiiriin. Varsinainen tapahtumakäynnistys liittyy vanhaan ystävään, romanialaisvanhukseen Theodoriin – siitä ensimmäinen kytkös romaanin romanialaismytologiaan.

Kun aavemaiset hahmot vähitellen ilmaantuvat tarinaan, näen ne selvästi hyytelömäisine varsineen ja ammottavine suuaukkoineen. Reaalimaailmaan yhteydessä oleva tarinaosuus sen sijaan mielestäni hiukan hapertuu kohti loppuhuipennusta. Itse asiassa olisin halunnut joutua syvälle romanialaisiin metsiin, kylähautausmaiden etäisiin nurkkiin ja selvitellä vereen peittyneen joenpartaan vaeltavien sielujen vaellusvaiheita.

Veri joka suonissasi virtaa

Romaanissa minua kiehtoo suhde näkymättömään. Johannes harhailee menneisyydessä, jossa on paljon asioita, joita hän ei halua muistaa tai kohdata. Eikä hän halua nähdä, mitä ympärillään oikeasti tapahtuu. Siksi hän vie lukijankin fantasiaan, jossa hämääntyy, mikä on harhaa, mikä todellista. Myös Johanneksen setä etsii näkymätöntä, kadonnutta lintulajia.

Tunnelma on synkkä, koska menetyksien, kuoleman ja sairauden arvoituksissa möyritään, ja lisäksi kipua lisäävät kauheat ihmiskokeet. Sattumia on runsaasti, perustellusti: ”Elämässäni kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen.”

Väittäisin, että kirjan johtoajatus on tämä: ”Mutta ihminen itse on pyhä, hänen elämänsä ja koskemattomuutensa.” Elämässä tosin eivät kaikki sitä kunnioita – ja se kylvää tuhoa. Toinen tärkeä teema on muutos, sen hyväksyminen tai tunnistaminen.

Maailma ehkä jähmettyy pakkasesta, mutta ihmiset muuttuvat koko ajan, elämä virtaa heidän lävitseen eikä heissä ole mitään samaa kuin hetkeä aiemmin. On harhaa, että pystyisimme omistamaan jonkun, tai edes tuntemaan.

Viittasin aiemmin hapertuvaan tarinaan. Minun makuuni kirjaan jää turhan paljon hämärää, kuten Johnneksen isoisän painostava muisto, vanhempien menetys, Aalon kanssa eletty aika, outo suhde Ellen Sandvalliin, Aalo-Aaro-nimileiki psykologisointeineen, Jaakko-sedän tulemiset ja menemiset, romanialasiluostarisairaala mengeleläisine salaisuuksineen… 

Ei kaikki tarvitse selityksiä, sillä voihan antaa arvoituksellisuuden sumun kiehtovasti leijua ja tarinan kuljettaa, mutta silti minulle jää jotain turhan viitteelliseksi ja psykopatologia askarruttavaksi keinoksi. Ehkä kokemukseeni vaikuttaa se, että luin Raevaaran kirjan heti Camilla Greben trillerin jälkeen, ja siinä hoidettiin homma päätökseen samalla psykologisella selityksellä, mikä tuntuu minusta hieman kuluneelta. Silti rummutan sitä, että Veri joka suonissani virtaa on kielellisesti taidokas ja monta kertaa se onnistuu viemään minut oudonkiehtovaan maailmaansa.

*

Naistenviikko päättyy. Raevaaran kirjassa sukupuolella ei oikeastaan ole suurta merkitystä vaan psykologisella tutkimuksella mieleen, joka menee menetyksistä metsään… Kirja kuitenkin kunniakkaasti lopettaan tämän vuoden naistenviikkoni. Ja tänään voin lähettää nimipäiväonnittelut viikkoni lopettaneelle Tiina Raevaaralle ja aloittaneelle Kristiina Vuorelle! Lisäksi lähetän ilotervehdyksen kaikille naistenpäivähaasteeseen osallistuneille kirjablogeille.

Huomenna blogissani on koontipostaus, johon osallistuneet voivat liittää linkit naistenviikkojuttuihin.

Naistenviikko2017

– –

Tiina Raevaara
Veri joka suonissasi virtaa
Like 2017
spefi-romaani, trilogian kolmas osa.
304 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Tiina Raevaaran romaanista on monia innostuneita postauksia, esimerkiksi Annika,  Heidi ja Omppu.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Naistenviikko

Bram Stoker: Dracula

Voiko sanoa, että jännitys tiivistyy, kun kauhuklassikosta tehdään selkoversio? Bram Stokerin Draculan on ensin ruotsin kielelle selkoistanut Johan Werkmäster, ja selkoversion on suomentanut Ari Sainio (Opike 2017).

Alkuperäisteos on ilmestynyt 1897, sen jälkeen Draculan hahmo on jatkanut elämäänsä monenlaisissa filmatisoinneissa ja vampyyritarinoissa. On paikallaan, että Draculan perustarinasta saa nyt selkoa. Täsmennän: pidän kulttuuritekona, että länsimainen kauhukirjallisuuden perusteos on saavutettavaa kirjallisuutta. Sitä pääsevät nyt lukemaan myös lukijat, joille ei avaudu 600-sivuinen Jarkko Laineen suomennos.

dracula

Perustarinaa on helppo seurata. Henkilöitä on neljä Draculan lisäksi. Päähuomio on Jonathanissa, joka kauppaa lontoolaistaloa kaukaisen Transilvanian linnanherralle. Tämä kreivi osoittautuu verenhimoiseksi yöeläjäksi, joka vaanii Jonathania ja hänen läheisiään. Jännitys syntyy vihjeistä ja suorasta toiminnasta. Painajaisunen tunnelma yhdistyy keskushenkilöiden toimintaan. Draculan hahmo on onnistuneen hyytävä.

Äkkiä Jonathan kylmeni pelosta.
Eräässä arkussa makasi kreivi Dracula!
Draculan silmät olivat auki,
mutta niissä oli täysin tyhjä katse.
Jonathan kumartui kreiviä kohti.
Näytti siltä, ettei kreivi hengittänyt lainkaan.
Dracula näytti aivan kuolleelta.
Silti Jonathan tiesi, että Dracula ei ollut kuollut.

Kuolemaa, pelkoa, kiperiä tilanteita, pimeyttä, rottia, lepakoita ja muuta kauhugenren perusrekvisiittaa riittää. Niin pitääkin. Tarina on siis kaikkien kauhujen äiti (vai isä?) ja siksi siihen tutustuminen sivistää.

Voi sanoa, että Dracula on yleisselkokieltä. Sen kieli on helppoa lukea, tarina etenee sujuvasti ja pysyy tajuttavana, lisäksi eri henkilöt ja heidän tunnevaihtelunsa erottuvat. Kirja sopii laajasti selkokielen käyttäjäryhmille – ja toivottavasti myös monille muille.

– –

Bram Stoker
Dracula
Selkomukautus Johan Werkmäster
suomennos Ari Sainio
Opike 2017
87 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kannatta katsoa Draculan kirjatraileri.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kilpailu, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja