Julian Barnesin romaani Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, suom. Kersti Juva 2012) kertoo eläköityneestä miehestä, joka pitää itseään sopuisana, joskin satunnaisesti jääräpäisenä. Romaanin mittaan kertojan omakuva joutuu koetukselle, ja mennyt aktivoituu aiemmasta poiketen. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Jätöt ja löydöt vaan voivat olla toisenlaisia kuin muistaa, luulee tai toivoo.
Nuoret poikakoulujolpit ovat koppavia ja sarkastisia. Romaanin alkupuolella minäkertoja kuvaa tällaista nuoruusajan ystäväpiiriä. Siitä etenkin erottuu arvoituksellinen neropatti, Adrian. Hänen historiakäsityksensä on romaanin punainen lanka: ”Historia on varmuus, joka syntyy siinä missä muistin puutteet kohtaavat dokumentaation vaillinaisuuden.”
Keskeinen kuvauskohde on ensimmäinen seurustelusuhde Veronican kanssa. Nuoren miehen epävarmuus ja kokemattomuus yhdistettynä tempolevaan nuoren naisen ylimielisyyteen ei ennusta hyvää. Minäkertoja kuittaa muun aikuisikänsä elämän parilla sivulla: perhe, avioero ja työ on hoidettu asiallisesti. Romaanin toinen osa palauttaa Adrianin ja Veronican salaisuuden minäkertojan selvitettäväksi.
Barnes on brittikerrontaa parhaimmillaan, lähisukua Ian McEwanille. Barnesin tapa kirjoittaa on samalla tarkkaa ja avaraa. Ajatusten asettuminen uusiin asentoihin kuvataan kertojan haparoivina oivalluksina. Koville ottaa oman erehtyvyyden kohtaaminen. Nautittavasti on yhdistetty kiinnostava juoni, henkilökuvaus ja minämyllerrys. Itsemurhat ja kuolema käynnistävät romaanissa pohdintoja tarkoituksesta, ajasta ja muistista, ja niiden salaisuutta Barnes osaa raottaa.
”- – mutta se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut.”
”Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme?”
”Mutta jos ei ymmärrä aikaa, ei tajua sen salaperäistä tahtia ja taivallusta, miten ihmeessä voi ymmärtää historiaa – edes omaa, pientä, henkilökohtaista osuuttaan, joka enimmäkseen on dokumentoimatonta?”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 