Wäinö Aaltosen museossa Turussa on Outi Heiskasen laaja näyttely: yli 300 työtä pitkän taiteilijataipaleen varrelta on esillä, suuri osa niistä grafiikkaa. Heiskanen tekee hienosyistä jälkeä. On syytä olla tarkkana.
Grafiikassa on piirrosmaisen hentoa viivaa, jonka tutkimiseen ensisilmäys ei riitä. Monet pienet työt vaativat tihrustamista. Aiheet ovat arvoituksellisia. Jokaisessa on jokin hahmo tai pari viitteellisessä ympäristössä. Tuntuu kuin hahmossa olisi tarina, josta jokin osa on piilotettu. Olen kuvasatukirjan äärellä, mutta juoni kaihertavasti karkaa minulta.
Osa teoskokonaisuudesta nimeltään Häpeänurkka
Sadun maailmaan vievät monet eläinhahmot, ja tietyt hahmot palaavat eri vuosikymmenten töihin. On susia, hevosia, apinoita, on makaavia naarasleijonankaltaisia, vähän kuin Leena Luostarisen maalaushahmojen pikkukavereita. Joukossa on myös eläimen ja ihmisen välimuotoja, kahden maailman kansalaisia, alitajunnan tovereita. Jollain lailla kuvista jää levoton olo, epäily siitä, että satu ei päätykään onnellisesti.
Mukana on herkkiä lapsimuotokuvia. Lisäksi on kasvokuvia, joissa on taidehistoriallista havinaa. Viiva on davincimainen, daamit kuin vuosisatojen takaa.
Näyttelyssä on myös rakennettuja tiloja. Tuttu installaatio on lasinen kasvihuone, jossa on arvoituksellisia ikkunakuvia. Väliaulan pienistä tavaroista ja isoista huonekaluista koottu kokonaisuus on puolestaan kuin ihmeotusten hylkäämä asumus. Siellä sun täällä tavaroiden joukossa on tekstiilejä tai papereita, joissa grafiikkahahmot häälyvät. Kai poistuneet tyypit ovat jättäneet ne jälkeensä. Kiehtova on valolla leikkivä työ, jossa hahmojen varjot liukuvat paperivuoriston seinämillä.
Näyttely on saanut nimekseen Matkaseurue. Ripustuskin kokoaa erilaisia seurueita: pieniä töitä ryhmitellään kokonaisuuksiksi. Ovatko ne yhdessä enemmän kuin erikseen? Pitää matkata sitä tutkailemaan Turkuun.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 