Avainsana-arkisto: Elizabeth Strout

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elämä hämmästyttää minua.” Näihin sanoihin päättyy Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018). Tyhjentävä loppulause vetää minut hiljaiseksi. Se on siinä, hieno loppulause ja tiivis, taiten rakennettu tarina.

Lukijana olen ravittu tällaisista kirjoista, joissa on pintatason selkeyttä ja kaikessa kerrotussa tukuittain erilaisia tasoja. Poimin tähän muutaman sellaisen seikan.

1) Minäkertoja tunnollisesti selostaa, mistä ja kenestä hän pitää. Mietin, mitä kaikkea on hänen pitänyt kokea, jotta hän kokee mahdolliseksi ilmaista asiat noin.

2) Minäkertoja korostetusti kertoo, mitä ja keitä hän rakastaa. Ne voivat olla ohimeneviä tuokioita, lempeä lääkäri tai menneisyydessä kerran hymyillyt naapurintyttö. Tarinan taustalla piilee se, ettei kertoja koskaan ole kuullut lapsuudenkodissaan, että hänelle sanotaan maagiset ”minä rakastan sinua”. Ja jotain muutakin on tunkeutunut rakkaudellisuuden väliin.

3) Teksti piipahtaa silloin tällöin minäkertojan ohimennen tapaamaan kirjailijaan ja kirjoittajakurssiin. Kurssitilanteet päätyvät elämänasennekiteytymiin.

4) Ikään kuin taustana vilahtavat sotien (toinen maailmansota, Vietnamin sota) vaikutukset ihmisiin ja ilmapiiriin – asiat, joihin ei voi vaikuttaa, mutta toisaalta voisi, sillä ihmisethän niissä on kyseessä.

5) Erilaisuus, kuten köyhyys, pukeutuminen tyylittömästi, mauttomasti tai mies naiseksi tai homous ja aids. Ne ovat ääniraidanomaisia elementtejä.

Nimeni on Lucy Barton

Parasta pitää tämä lyhyenä, muuten jaaritukseni mitta venyy pitemmäksi kuin Stroutin tiivis romaani. Suuren vaikutuksen minuun tekee kerronta. Lucy halkoo aikaa vapaana ja varmana. Keskiö on 1980-luvulla yhdeksässä sairaalassa vietetyssä viikossa, jolloin Lucyn äiti saapuu viideksi päiväksi istumaan tyttärensä seuraksi. Huone täyttyy näennäisen merkityksettömästä höpinästä, silti se on ladattua sillä, mitä ei sanota ääneen. Sairaalajaksomuistelun lisäksi Lucy tempoilee ajassa lapsuudesta sairaalareissun jälkeisiin vuosiin, oman elämänsä käännekohtiin.

Ja kyllä, romaani kertoo rakkaudesta. Se kertoo anteeksiannosta, joka kumpuaa rakkaudesta, elämänkokemuksen kypsyttämästä. Kouraisevasti. Ennen kaikkea se väreilee arvostusta lähtökohdille, joille ei voi mitään. Haluan siteerata kirjan johtoajatukset. Ensimmäinen olkoon Lucyn elämänviisaus ja toinen siihen liittyvä tilanne, joka tekee kirjan kirjoittamisesta kaiken vaivan arvoisen. Lisäksi jälkimmäinen sitaatti avaa minulle kirjasta oleellista: tunne, jonka tunnistaa vaan ei saa sitä suoraan sanottua mutta sen saa silti välitettyä.

” Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmisyä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”

”Eikä hän [randomtyyppi, kirjallisuusillan ironinen kommentoija] sanonut sitä miellyttävästi. Palasin kotiin yksikseni maanalaisella; se ei ollut niitä iltoja, jolloin rakastin kaupunkia, jossa olin asunut pitkään. Mutta en olisi osannut sanoa täsmälleen miksi. Jotakuinkin, kyllä. Mutta en täsmälleen. 
Ja siksi ryhdyin sinä iltana kirjoittamaan tätä tarinaa. Vähä vähältä.
Ryhdyin yrittämään tosissani.”

Elizabeth Stroatin tuotannon käännöksiä odotellessa voi katsoa taivaskanavilta tai paraikaa Yleltä vaikuttavan tv-sarjan Olive Kitteridge, joka perustuu Stroutin romaaniin. Nimeni on Lucy Barton -romaanissa viljellään ajatusta, että jokainen kirjailija toistaa tiettyä omaa tarinaansa. Jos tarinat ovat tällaisia, antaa kaikinmokomin Stroutin toistaa.


Lisään vielä tämän, että Lucy Bartonin tarinan postauksen tähtäsin naistenviikolle. Lue kirja. Tiedät miksi.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikon käynnistys tässä.

– –

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2018
164 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani