Avainsana-arkisto: Elizabeth Strout

Äitienpäiväksi äideistä ja äidittömistä

Valikoin kevään kirjoista kahdeksan erityylisen romaanin otannan, joissa äitiydellä on merkitystä. Se voi olla (liiallista) läsnäoloa tai (täydellistä) poissaoloa. Sen merkitystä ei voi kuitenkaan ohittaa.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Jos haluat tosielämäpohjaisen romaanin taide-elämän varjoista, Suruttomat on sellainen. Se kertoo Tyko Sallisen vallankäytöstä ensimmäisen vaimonsa ja kahden tyttärensä elämässä. Romaanin yksi teema on äitiyden riistäminen.

Koko Hubara: Bechi

Bechi-romaania voi lukea kolmen sukupolven naisten ketjuna, jossa äitien suhtautuminen tyttäriinsä herättää vastareaktiot: näennäinen välinpitämättömyys yliomistautumisen, omistautuminen vastustushalun. Tuntuu heti väkivallalta pelkistää suhteet noin, sillä romaanin monisyisyys ei saa siten oikeutta. Runsaiden teemojen tiivis romaani on kuitenkin myös romaani äitiydestä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Käväistäänpä 1500-luvun alussa ja kirkon maalausprojektissa. Sen sivujuonteena voi tarkastella päähenkilöä, Pelliinaa: voi pohtia äidittömyyden merkitystä hänen kohtaloonsa. Lisäksi herkullisia naissivuhenkilöitä voi katsahtaa sillä silmällä, mitä ratkaisuja he tekevät äiteinä saadakseen lapsilleen isän.

Paula Noronen: Lomille lompsis

Tarja Kulho on viihdehahmo, jolla on varmat ja suorat mielipiteet. Tällä kertaa hän lomailee Räkkärimarketin lomakylässä. Hienoinen huoli on tyttärestä, mutta äidistä etääntyvän pojan poissaolo todella kalvaa Tarja-äitiä. Siksi Tarja alkaa videoida elämänohjeita pojalleen. Niiden litteraatiosta saa lukija nauttia – pojasta en ole ihan varma.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Äiti huutaa poissaoloaan, kun yksin jäänyt isä yrittää luotsata poikaansa ja tytärtään aikuisuuteen. Siitä tulee melkoista räpiköintiä ihmissuhteiden arvaamattomuudessa. Siitä tulee lukijalle hauskaa, ja tekee se kipeääkin. Mainio perhekuvaus, jonka omintakeinen tyyli puree.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Eloonjääneet alkaa äidin kuolemasta, mutta tunnetustihan sitä ennen eletään. Romaani käsittelee paljon veljeyttä ja veljistä etääntymistä aikatasoja vaihdellen: on kohtalokas kesä lapsuuden lopussa ja on äidin tuhkan levitys. Siinä välissä tapahtuu elämä ja se, miten tämän kirjan äiti vaikuttaa lapsiinsa.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Lähdin veljen luo sisältää tukuittain ihmisiä kuormittavia asioita, eli romaani on täynnä arktista hysteriaa. Siitä huolimatta, siis kaikkien kauheuksien ohella, romaani vetää vääjäämättömästi puoleensa. Yhtenä teemana voi miettiä äitiyttä, sellaista äitiyttä, joka katsoo ohi, tai sellaista, joka on viety.

Elizabeth Strout: Olive, taas

Järeä nimihenkilö tokaisee asiat paikoilleen ja herättää ympäristössä reaktioita pyyhältäessään paikalle. Ohittaa häntä ei voi, hänellä on vankkumaton paikka yhteisöissään. Kaiken päälle on todettava, että äitinä hän ei ole kummoinen (Oliven omaa ilmaisua lainaten; hän käyttää kanssaihmisistään ”ei kummoinen”-luonnehdintaa). Vai onko? Olive ei ole vain yhdenlainen, hänen ihmisenkaltainen ristiriitaisuutensa lumoaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elizabeth Strout: Olive, taas

Olive Kitteridge tekee paluun Elizabeth Stoutin tuotantoon: Olive, taas (Tammi 2021). Uudessa Olive-romaanissa tyyli säilyy, eli novellistinen rakenne ja sujuvansuora ilmaisu vallitsevat. Takuuvarmaa proosataitoa.

Otsikko antaa odottaa, että Olive on päähenkilö. Ja onhan hän, vaikka monessa luvussa tutustutaan tuttuun tapaan muihin mainelaisen pikkukaupungin ihmisiin. Tekeekin mieli tieten tahtoen käyttää sanaa ”ihminen”, ei ”henkilö”. Stroutin ilmiömäinen taito toimii taas, siis se, miten proosa tavoittaa todenoloisia kohtaloita, joissa mennyt ja nykyinen vaikuttavat käytökseen, ajatuksiin ja tunnelmiin.

Romaanin sivupolut muihin kuin Oliven asioihin näyttävät elämänkirjoa, sitä mitä kukin on suhteessa itseensä, läheisiinsä ja yhteisöön. Tässä romaanissa tuntuvat kuitenkin turhan päälleliimatuilta lauseella, parilla tehdyt kytkennät Oliveen silloinkin, kun kuvataan miehiä ja naisia, joilla ei ole mitään sidettä Oliveen.

Mutta itse Oliveen! Ikää tulee lisää, suhde Jackiin saa uusia ulottuvuuksia sekä välit poikaan ja hänen perheeseensä vaihtelevat. Vanheneminen on yksi oleellisia teemoja. Vanhuus ja viisaus jollain tasolla kulkevat rinnakkain, ainakin Olive malttaa jopa kuunnella, palata kuulemaansa ja reflektoida entistä enemmän omaa toimintaansa ja käytöstään.

”Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään.”

Kyllä tuttuun tapaan Olive pelmahtaa tilanteisiin tokaisemaan jotain tylyä tai naulaavaa, eli ei ole luvassa latistavaa laimenemista romaanissa, jossa nimihenkilön persoonan ristiriitaisuus on oleellinen viehätyksen lähde.

Eksentrinen Olive on omalaatuisenakin osa perhettään ja yhteisöään. Siitä mielestäni on kyse, siis yksilöstä osana muita ja arvaamatonta elämää. Mainitsen pari hienoa kohtaa: Oliven kohtaaminen runoilijan kanssa ja päätyminen runoon; Oliven lähihoitajat ja politiikan vaikutus suhtautumiseen toisiin ihmisiin; Oliven oman paikan etsintä palvelutalossa. Viimeksi mainittuun sisältyy lukijaa ilahduttava jälleennäkeminen toisen Stroutin romaanin henkilön kanssa. Enpä paljasta kenen!

Henkilökuvausta pidän romaanin valttina. Osuvia hetkiä koen rakkauden, katoavaisuuden ja yhteisöllisyyden mietinnöissä.

”Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä olleessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.”

Elizabeth Strout

suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2021

romaani

231 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Stroutin esikoisromaani Pikkukaupungin tyttö ilmestyi nyt suomeksi (1998, Tammi 2020) ja hyvä niin. Olen lukenut aiemmat Strout-suomennokset ja tykästynyt selkeään, tiiviiseen, novellistiseen tyyliin. Siksi oli kiinnostava kokea niitä rönsyilevämpi esikoinen. Ja kaikki merkit tulevasta on jo näkyvillä.

Pikkukaupungin tyttö toimii täysin omana itsenään, ei tarvita jälkiviisasta tuntumaa Stroutin tuotantoon. Kas kun kerrontataitoa on ollut jo heti alkuunsa. Esimerkiksi Strout onnistuu liukumisessa ajasta ja tilanteesta toiseen. Ei oikein voi puhua takaumista tai ennakoinneista, sillä kaikki kytkennät ovat orgaania kerrontaa. Verratonta on henkilökuvaus, jossa pienin siirtymin hahmottuvat jopa aivan irralliset sivuhenkilöt. Päähenkilöistä puhumattakaan.

Puhutaanpa päähenkilöistä: romaani on äidin ja tyttären, Isabellen ja Amyn. Isabelle on muuttanut pikkukaupunkiin Shirley Fallsiin, kun tytär Amy on ollut pieni tyttö. Nyt Amy on 16-vuotias, joka herää sukupuolisuuteen. Äiti on oman taustansa vuoksi pitänyt salassa niin oman menneisyytensä kuin muutkin elämänilmiöt, joten Amy on altis uhri matematiikanopettajalle, joka tietää, miten hyväuskoisia huonon itsetunnon tyttöjä höynäytetään.

Mestarillisesti sivuille siirtyy äidin ja tyttären jännitteinen suhde sekä kummankin estynyt persoona ja kehitysvaihe. Huokailen sitä, miten Strout saa tylsästä ja tavallisesta irti sellaista, että jännitän tapahtumien kulkua, tempaudun monenmoisiin tunteisiin. Toimii jopa vanha kikka lisätä kerrontaan löylyä asettamalla käännetapahtumat ennätykselliseen hellekesään.

Ristiriita kutkuttaa: miten mutkattomasti Pikkukaupungin tyttö kuvaa mutkallista. Iloitsen myös siitä, miten romaani paranee koko ajan edetessään, ja viimeiset viitisenkymmentä sivua kohottavat näkemään monenmoista totuutta ei vain kirjan henkilöistä tai perhesuhteista vaan elämästä.

”Mutta mitä ihminen voi tehdä? Hän voi vain jatkaa elämäänsä. Niin ihmiset tekivät ja olivat tehneet jo tuhansia vuosia. Ihminen otti tarjotun ystävällisyyden vastaan, antoi sen suodattua niin pitkälle kuin se suodattui ja kantoi jäljelle jääneitä syviä haavoja mukanaan, koska tiesi, että ne saattaisivat ajan myötä muuttua melkein siedettäviksi.”

Elizabeth Strout

Pikkukaupungin tyttö

suomentanut Marja Haapio

Tammi 2020

461 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Mitä ei Olive Kitteridgestä (Tammi 2020) ole vielä kirjoitettu? Paljon on jo kirjoitettu. Pistän silti lusikkani jo hyvin suurustettuun postaussoppaan, josta on saatu maistella maukkaita juttusattumia. On muuten kirja, josta riittää ammennettavaa.

”Kuka kumma hän luuli olevansa tässä oudossa ja käsittämättömässä maailmassa?”

Olive Kitteridge on tarkka, henkilövetoinen romaani, jossa päähenkilönä on oikeastaan pikkukaupunki Mainesta. Ei edes itsellinen, kolkko Olive ole irrallinen individuaali, vaikka suoraviivaisella toimintatyylillään eroaakin hienovaraisemmista kanssaihmisistään.

Olive on kuitenkin ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo. Hänen suhteensa perheeseensä ja muihin yllättää alituisesti. Siksi romaanin jännite säilyy. Siksi välillä ansiokkaasti kerrotut muut ihmiskohtalopätkät vaikuttavat niin, että odotan seuraavaa lukua, josko Olive taas näyttäytyy siinä omana itsenään. Eli romaanin rakenne on novellistinen: joka luku on oma kokonaisuutensa.

”Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.”

Stroutin aiemmat suomennetut romaanit ovat olleet samaa tiukkaa tyyliä, joka paljastaa henkilöistään säröjä rivien välistä. Lucy Bartonin ankean lapsuuden ja nuoruuden saloja on avannut kaikkea paljastamatta kaksi hienoa, erilaista kirjaa (tässä ja tässä).

Olive Kitteridge omalla tavallaan toimii romaanina samoin kuin Lucy Barton -kirjat. Se vie välillä lähelle nimihenkilöään eli hänen näkökulmaansa, välillä hänet nähdään alati hienotunteisen ja lempeän Henry-aviomiehen tai etäisyyttä ylläpitävän Chritopher-pojan silmin, välillä ventovieraiden näkökulmasta – joissain romaanin luvuissa enintään yhden virkkeen mittaisen huomion välityksellä.

”Olive ymmärtää miksei Christopher ollut välittänyt hankkia ystäviä. Hän on samanlainen kuin Olive, ei voi sietää turhaa pälpätystä. Ja ihmisethän pälpättävät heti kun käännät selkäsi. ”Ihmisiin ei voi luottaa”, Oliven äiti oli sanonut hänelle vuosia sitten, kun joku oli jättänyt korillisen lehmänläjiä heidän etuovelleen. Henryä tuollainen ajattelu hermostutti. Mutta Henry oli itsekin aika hermostuttava, hän oli uskomattoman naiivi, aivan kuin elämä olisi suoraan Searsin kuvastosta: kaikki vain seisoivat hymyilemässä.” 

Ja se on Stroutin romaanikerronnan hienous. Mitä me olemme muille? Olemme usein vain sivuhuomautus, mutta läheisille olemme merkittäviä vaikuttajia. Ja mitä muut meistä näkevät, mitä me emme itse huomaa? Paljon.

wp-1584865299759.jpg

”Ihmisten on typerää odottaa, että asioiden pitäisi olla oikein.”

Elämän epätäydellisyys ja yllätyksellisyys välittyy Stroutin proosasta. Ja olisiko vielä niin, että Stroutin kirjallisessa maailmassa jokainen on proosan arvoinen.

Olen monta vuotta sitten nauttinut ja postannut (tässä) HBO-sarjasta, joka on tehty Olive-romaanin pohjalta. Suosittelen. Se ei vie mitään pois lukukokemukselta, se on oma vaikuttava tulkintansa romaanista. Mutta romaanin lopun sisuksia myllertävää mielenliikkeiden hienosäädön hienoutta kannattaa nautiskella eritoten proosana.

Eipä muuta kuin odottelemaan Olive again -romaanin suomennosta.

– –

Elizabeth Strout
Olive Kitteridge
suomentanut Kristina Rikman
Tammi 2020
234 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Olive-faneja, lukuisista esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Mitä luimme kerran.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton kannattaa lukea ennen Stroutin novellikokoelmaa Kaikki on mahdollista (Tammi 2019). Niin saa suuntaa tyyliin ja tunnelmaan, tilanteisiin, mutta ennen kaikkea se antaa osviittaa henkilöihin.

Stroutin novellit eivät suoraan ole jatkoa romaanille, mutta henkilö Lucy Barton sitoo kirjat toisiinsa. Yhdeksästä novellista monessa Lucy mainitaan, ja yhdessä hän on henkilönä läsnä. Novellissa ”Sisko” riipaisevat sisarusten suhteet, vieraus ja vaikeus lähestyä sekä lapsuuden aiheuttamat parantumattomat vaikutukset. Toisaalta Lucy on ulkopuolisille symboli siitä, että vaikeista olosuhteista voi nousta omilleen ja pärjätä.

Minua novellien kytkökset Bartonin perheeseen miellyttävät, ja on myös uteliaisuutta ruokkivaa saada hieman lisätietoja olosuhteista, joissa Lucy lapsuudessaan eli. Lisäksi se, että näkökulmia Lucyn perheeseen tulee eri puolita, tuntuu toimivalta. Bartoneiden lisäksi novelleja yhdistää Amgrashin pikkukaupunki, johon kaikilla novellihenkilöillä on jokin kytkös.

Kytkentäkeinona toimii myös se, että joka novellin henkilö on vähintään mainittu aiemmin tai hän on vilauksen viivähtänyt aiemmassa novellissa. Siksi kirjaan syntyy myös episodiromaanin tuntu. Se sopii. Se lisää ainakin minun mielenkiintoani novelleihin.

20190502_081649.jpg

Kieli ja kerronta ihastuttavat selkeydellään. Samalla novellit sisältävät henkilökuvauksen tasoja, jossa pinta ja pinnanalainen tarjoavat lukijalle tulkintamahdollisuuksia. Lisäksi Strout onnistuu saamaan kuvaukseensa tietyn vaaran tunnun. Koska ihmisistä on kyse, kaikki on mahdollista, eikä mahdollisin skenaario ole amerikkalainen unelma. Stroutin henkilöiden unelmien reunat on nakerrettu pettymyksin ja kovin kokemuksin. Ja mennyt vaikuttaa.

”Abelia hämmensi elämässä se miten paljon ihminen unohti, mutta kumminkin eli muistojen kanssa – vähän niin kuin haamuraajojen.”

Pienet yksityiskohdat – teot, kohtaamiset, sanat ja sanomatta jäämiset – vaikuttavat novellin henkilöiden menneeseen ja nykyiseen. Strout ja suomennos välittävät näkemyksellistä novellistiikkaa, jonka kielen hallinnan selkeys hurmaa.

– –

Elizabeth Strout
Kaikki on mahdollista
suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2019
novelleja
261 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muutama maistiainen muualta: Kirja vieköön!, Kirsin Book Club ja Lumiomena.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elämä hämmästyttää minua.” Näihin sanoihin päättyy Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018). Tyhjentävä loppulause vetää minut hiljaiseksi. Se on siinä, hieno loppulause ja tiivis, taiten rakennettu tarina.

Lukijana olen ravittu tällaisista kirjoista, joissa on pintatason selkeyttä ja kaikessa kerrotussa tukuittain erilaisia tasoja. Poimin tähän muutaman sellaisen seikan.

1) Minäkertoja tunnollisesti selostaa, mistä ja kenestä hän pitää. Mietin, mitä kaikkea on hänen pitänyt kokea, jotta hän kokee mahdolliseksi ilmaista asiat noin.

2) Minäkertoja korostetusti kertoo, mitä ja keitä hän rakastaa. Ne voivat olla ohimeneviä tuokioita, lempeä lääkäri tai menneisyydessä kerran hymyillyt naapurintyttö. Tarinan taustalla piilee se, ettei kertoja koskaan ole kuullut lapsuudenkodissaan, että hänelle sanotaan maagiset ”minä rakastan sinua”. Ja jotain muutakin on tunkeutunut rakkaudellisuuden väliin.

3) Teksti piipahtaa silloin tällöin minäkertojan ohimennen tapaamaan kirjailijaan ja kirjoittajakurssiin. Kurssitilanteet päätyvät elämänasennekiteytymiin.

4) Ikään kuin taustana vilahtavat sotien (toinen maailmansota, Vietnamin sota) vaikutukset ihmisiin ja ilmapiiriin – asiat, joihin ei voi vaikuttaa, mutta toisaalta voisi, sillä ihmisethän niissä on kyseessä.

5) Erilaisuus, kuten köyhyys, pukeutuminen tyylittömästi, mauttomasti tai mies naiseksi tai homous ja aids. Ne ovat ääniraidanomaisia elementtejä.

Nimeni on Lucy Barton

Parasta pitää tämä lyhyenä, muuten jaaritukseni mitta venyy pitemmäksi kuin Stroutin tiivis romaani. Suuren vaikutuksen minuun tekee kerronta. Lucy halkoo aikaa vapaana ja varmana. Keskiö on 1980-luvulla yhdeksässä sairaalassa vietetyssä viikossa, jolloin Lucyn äiti saapuu viideksi päiväksi istumaan tyttärensä seuraksi. Huone täyttyy näennäisen merkityksettömästä höpinästä, silti se on ladattua sillä, mitä ei sanota ääneen. Sairaalajaksomuistelun lisäksi Lucy tempoilee ajassa lapsuudesta sairaalareissun jälkeisiin vuosiin, oman elämänsä käännekohtiin.

Ja kyllä, romaani kertoo rakkaudesta. Se kertoo anteeksiannosta, joka kumpuaa rakkaudesta, elämänkokemuksen kypsyttämästä. Kouraisevasti. Ennen kaikkea se väreilee arvostusta lähtökohdille, joille ei voi mitään. Haluan siteerata kirjan johtoajatukset. Ensimmäinen olkoon Lucyn elämänviisaus ja toinen siihen liittyvä tilanne, joka tekee kirjan kirjoittamisesta kaiken vaivan arvoisen. Lisäksi jälkimmäinen sitaatti avaa minulle kirjasta oleellista: tunne, jonka tunnistaa vaan ei saa sitä suoraan sanottua mutta sen saa silti välitettyä.

” Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmisyä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”

”Eikä hän [randomtyyppi, kirjallisuusillan ironinen kommentoija] sanonut sitä miellyttävästi. Palasin kotiin yksikseni maanalaisella; se ei ollut niitä iltoja, jolloin rakastin kaupunkia, jossa olin asunut pitkään. Mutta en olisi osannut sanoa täsmälleen miksi. Jotakuinkin, kyllä. Mutta en täsmälleen. 
Ja siksi ryhdyin sinä iltana kirjoittamaan tätä tarinaa. Vähä vähältä.
Ryhdyin yrittämään tosissani.”

Elizabeth Stroatin tuotannon käännöksiä odotellessa voi katsoa taivaskanavilta tai paraikaa Yleltä vaikuttavan tv-sarjan Olive Kitteridge, joka perustuu Stroutin romaaniin. Nimeni on Lucy Barton -romaanissa viljellään ajatusta, että jokainen kirjailija toistaa tiettyä omaa tarinaansa. Jos tarinat ovat tällaisia, antaa kaikinmokomin Stroutin toistaa.


Lisään vielä tämän, että Lucy Bartonin tarinan postauksen tähtäsin naistenviikolle. Lue kirja. Tiedät miksi.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikon käynnistys tässä.

– –

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2018
164 sivua.
Lainasin kirjastosta.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani