Venla Hiidensalo: Suruttomat

”Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.” Noin Venla Hiidensalo tiivistää jälkisanoissa lähtökohdan taiteilijaromaaniin Suruttomat (Otava 2021). Kirja kertoo Tyko Sallisen ensimmäisestä vaimosta Helmistä, Kööpenhaminaan adoptoidusta Tirsu-tyttärestä ja Sallisen kasvattamasta Taju-tyttärestä.

Näkökulma on Sallisen naisissa muttei miestä voi ohittaa, sillä hänen tekonsa määräävät naisten elämän suunnan. Mustasilmäinen mies pimentää mieli- ja väkivallallaan sekä manipuloinneillaan naisten potentiaaliset väripaletit.

Kerronta rakentuu Helmin, Evan (Tirsun) ja Tajun osuuksista, jotka kattavat kolmisenkymmentä vuotta. Helmin tuhoava rakkaus Tykoon muodostaa kehyksen. Romaanissa aikuinen Taju (Irja Salla) yrittää toipua lapsensa menetyksestä ja samalla aukeaa haava äidin hylkäämänä, joskin lukija tietää, että Helmi-äiti menetti lapsensa vasten tahtoaan. Aikuisen Evan osuutta voi pohtia myös siitä vinkkelistä, mitä herättää totuus alkuperästä: eno onkin isä, mammaksi luultu täti, oikea äiti jo kauan sitten kuollut Helmi.

Nyt kuuluu Sallisen naisten ääni, joten Tykon psykologisointi ei ole tarpeen, vain hänen jättämänsä jäljet merkitsevät. Kyllä tytärten uhriasema tuntuu sekin tärkeältä, mutta minulle onnistuneinta romaanissa on Helmin ajatusmaailman tavoittaminen.

Helmin taiteilijuushaave ja värienkäyttönäkemys välittyvät hienosti, samoin rakastumisen kohtalokkuus. Todenoloisesti Hiidensalo kuvaa Helmiä maalaamassa mieheltään salaa, elättelemässä toivetta omanlaisesta taiteilijaelämästä. Ristiriita unelmien ja jatkuvien luopumisten kesken riipii. Helmi on lisäksi yksi nainen monien lailla, jota ei kukaan ulkopuolinen pääse pelastamaan, koska ihminen itse ei näe ahdingostaan ulospääsyä.

Vahvasti kirjassa kuvataan Helmin toistuvat kuvitelmat, miten elämä voisi edetä, mitä se voisi olla – loppuun asti: ”Kun en saa unta, ajattelen elämää jonka olisin voinut elää.” Minuun suurimman vaikutuksen tekee se, miten Helmi alkaa hajota ja nähdä itsessään miehensä maalausten tyhjäsilmäisen Mirrin, naiskuvan, joka ei kuvaa todellista malliaan vaan kuvaajansa mielikuvaa ja saa kuvauskohteen kadottamaan omakuvansa.

”Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö, tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni. Se on samaa pimeyttä, jonka takia äitini käski minut nurkkaan häpeämään.”

Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, eli Sallisen lähipiirin tragiikka on sitä luokkaa, että keksittynä se voisi tuntua epäuskottavalta. Hiidensalon toteutuksen totisuus toimii siksi elävöittämässä taidehistoriikkeja, sillä se antaa yhden mahdollisen tulkinnan kirjan taiteilijoista kokemustasolla.

Venla Hiidensalo

Suruttomat

Otava 2021

romaani

180 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s