Avainsana-arkisto: Alex Capusin

Vanha rouva viettää 850-vuotisjuhlaa. Vieraat jonottavat vastaanotolle ja etenevät juhlahuoneessa laupeana laumana. Kamerat ja kännykät räpsyvät, kun juhlakalusta napsitaan kuvamuistoja. Notre Dame on varmasti säväyttänyt yli 800 vuotta sitten, koska se tekee sen yhä. Kyllä gotiikassa on kohottavuutta.

Tästä ja monista matkakokemuksista valitsen jatkojaaritteluun muutaman makupalan. Teemana ovat kirjallisuus, taide ja kuvallisuus vapaan kaupunkivaeltelun ohella.

1. Pariisilaisproosatunnelmissa

Notre Damen saaren länsipäässä killuttelevat Latinalaiskortteliin vievän sillan kaiteet lemmenlukkoja. Sadat pariskunnat ovat sinetöineet onnentoiveensa näyttävään paikkaan. Muutkin sillanpielet täyttyvät lukoista ja onnellisen näköisistä lukkoasentajapareista. Romantiikka siis liittyy matkajuonteeseen.

Teemaan sopien luin alkumatkalla David Foenkinos’n romaanin Nainen jonka nimi on Nathalie (suom. Pirjo Thorel, Gummerus 2012). Pariisilainen kaunis, nuori leski on ohittaa siinä ruotsalaisen kömpelön rumiluksen. Tarina on häpeämättömän romanttinen, mutta taitavasti se väistää makeilun. Se kertoo menetyksistä, epävarmuudesta ja haavoittuvuudesta.

Romaani kuorii kerrassaan ihastuttavasti inhimillistä käyttäytymistä. Päätarina on kuvattu leffakohtaustyylisesti, ja tilanteesta toiseen edetään liukkaasti. Koska henkilöiden tunteet ja ajattelu analysoidaan hyväntahtoisen terävästi, lopputuloksena on muuta kuin ohut tyypittely.

Lisäksi riemastuttaa se, että kertoja on häikäilemättömän kaikkitietävä. Rakennetta raikastavat kertojan lyhyet, keskeisteemaa sivuavat nippelitiedot tai sitaattitokaisut. Ne ovat hilpeitä ja osuvia ohi mennessäänkin. Kirjasta jää kosketettu, hämmästynyt ja valoisa olo. Kokemus on lähellä iltavalaistuksessa yhtäkkiä välkkyvävaloiseksi äityvän Eiffel-tornin näkemistä: aihe on jopa kuluneen tunnistettava, mutta kun se hieman muuntuu, siitä yllättyy, ilahtuu ja lopulta myöntää, että olihan se hieno kokea. Mainio lukukokemus matkan aperitiiviksi! Pitänee nähdä leffaversiokin.

2. Kuvan voima kohtaa dokumentoinnin

Louvre on yltäkylläisyydessään lähes lamaannuttava. On pakko poimia ylitarjonnasta vain otanta. Koska olen kovin hurahtanut 1400-1600-lukujen alankomaalaiseen ja saksalaiseenkin (mm. Cranach) maalaustaiteeseen, aloitin katselmuksen siitä. Strategisestikin se oli viisas veto, sillä valtaosa väestä ryntäilee Mona Lisan luo.

Vermeerin Pitsinnyplääjä ja Astronomi olivat pääkohteeni. Tarkka, tasainen sivellinjälki, jossa on tekniikan lisäksi outo lähelle pääsyn ja luvallisen tirkistelyn tunnelma, vangitsee minut aina vain voimallisemmin. Vermeer pysäyttää ajan ja johdattaa osalliseksi johonkin, jota ei osaa sanoiksi pukea.

Koska Louvren salien ja pikkuhuoneiden seinät ovat monessa kerroksessa täynnä isoja ja pieniä maalauksia, tulee harhainen olo. Määrään häviävät toinen toistaan upeammat kuvat. Bongasin minulle tuntemattomien alankomaalaismestareiden töitä (mm. Post ja Breen) ja taas kerran häkellyin siitä, miksi jotkut nimet toistuvat taidehistoriassa, miksi jotkut eivät. Jan van Eyck saa kyllä rauhassa jatkaa eloaan mainittujen joukossa: Neitsyt ja kansleri Rolin (1441) on asetelmaltaan ja henkilökuvaukseltaan huikean hieno.

Entä Mona Lisa? Onhan se upea henkilökuva, mutta sen kulttimainen asema ei aivan avaudu. Samanmoista laumojen veallusta ja kuvamuistojen räpsintää voisi odottaa yhtä hyvin Quentin Metsysin Pyhän Madeleinen maalauksen ympärille, vaan ei. Tai Bellinin, Rafaelin, Botticellin naiskuvien äärelle, vaan ei. Koska Louvre on vapauttanut vierailijat valokuvaamaan, meno on aivan villiä. Mona Lisan edessä taitaa aina olla leegio dokumentoijia. Hetkittäin näytti siltä, että museovieraiden päätavoite oli kuvaus, ei kuvattavat taulut. Jokunen näytti videoivan salit tai valokuvaavan lähes kaikki teokset. Itsensä tai rakkaan ikuistaminen huipputöiden kanssa oli yleistä. Ymmärrän kyllä, muistoja tallennetaan, niinhän teen itsekin.

Kuvallisuus tunkee kaiken yli: kuva on muistimme, kokemuksemme jatke ja paluuportti kerran nähtyyn. Ensimmäiseltä Pariisin matkaltani 27 vuoden takaa on tallella parikymmentä paperikuvaa, nyt digitiedostona on toista sataa otosta. Ensimmäisestä reissusta palautuu tilanteita ja tunnelmia kuvien ulkopuolelta. Viekö helppo räpsiminen jotain pois vai antaako tilalle? Kuvaan, poistan oitis huonot, napsin taas. Olenko liian kiinni kuvakaappauksessa läsnäolon kustannuksella? Kuka jaksaa katsoa satamäärin matkadokumentointia?

3. Vaikutelmien vangitseminen

Kaksi soikeaa huonetta L’Orangerien museossa: Monet on tallentanut kahdeksaan kaarevaan jättimaalaukseen eri vuorokaudenaikojen lummelammet. Vesi läikehtii, varjo antaa värille tarvittavan valokontrastin ja elon. Kauempaa melko realistisilta näyttävät puunrungot ovat läheltä katsottuna kymmenien eri värisävyvetojen viivailua. Niin syntyy tosi.

Lisää impressionismia on vanhassa rautatieasemarakennuksessa, Musée d’Orsay. Museo esittelee laajasti 1800-luvun taidetta ja art decoa. Koreileva 1800-luvun alkupuoli ei ole suosikkejani, mutta impressioiden ilmaantuminen ilmaisuun yhä ihastuttaa. Hetket ja hetkissä elävät lihalliset ihmiset ovat kiinnostavia.

Alkuaikojen impressionistien töitä katsellessani palasin väkisinkin alkusyksyn innostavaan lukukokemukseen, Joel Haahtelan romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8.2013). Sen päähenkilöä järisyttää uusi tapa kuvata, ja siihen hän törmäsi Pariisissa 1889. Ymmärrän hyvin päähenkilön kiihtymystä, kun impressioinistien rinnalla katselee aiemman tyylikauden symbolismin myyttikoreilun ja itämaaromantiikan teoksia. Taiteilijan persoonallinen näkemistapa tunkee impressiokuvista, ja hetkellisyyden luonnosmaisuus voittaa jäljentävän pikkutarkkuden. Nykytaiteen rinnalla sekin on yksityiskohdissa nykertämistä, mutta romantiikka-realismi -akseli siinä löystyy ja vapautuu.

4. Goottihengessä

Ensimmäisellä Pariisin visiitillä Saint Chapelle salpasi hengen. En sitä ennen ollut nähnyt montaakaan goottikirkkoa. Taustanani ovat lapsuuden kotimaan kesämatkat, joilla isä pysäytti kyydin joka kirkon kohdalla. Luterilaisen niukkuusarkkitehtuurin läpitunkemana pariisilainen lasimaalauspyhättö oli aikanaan minulle ihmeellinen näky – ja on yhä. Pitää ihmetellä varhaisen keskiajan ihmisen kuvakäsikirjoitustaitoa, sillä jokaisessa satojen pikkuruutujen kuvassa on tarina, kokonaisuudesta syntyy raamatullinen kertomuskokoelma.

Viimeisen matkapäivän luopumistunnelmiin sopi hautausmaavierailu Montparnassella. Eivät löytyneet Baudelairen eikä Simone de Beauvoirinkaan haudat, mutta läpikävelyllä saattoi miettiä katoavia hetkiä. Tämä oli todennäköisesti tämän elämän viimeinen kohtaamiseni Pariisin kanssa.

5. Unelmista

Matkailu on avartava henkireikä. Osa iloa on jo matkan odotus ja siihen valmistautuminen haaveilemalla kiinnostavista käyntikohteista. Notre Damella matka alkoi, kuten olin unelmoinutkin. Siihen se myös tavallaan päättyi, sillä kotimatkan lukuromaanin tarina alkoi hautajaisista Notre Damessa. Alex Capusin Léon ja Luise (suom. Heli Naski, Atena 2012) on sekin kovin romanttinen, suurelta osin Pariisiin sijoittuva kertomus: tyttö ja poika tutustuvat ensimmäisen maailmansodan lopussa, rakastuvat, joutuvat erilleen, elävät elämäänsä ja kohtaavat taas, vaan tilanne ja aika on toinen. Elämä etenee ennakoimattomasti. Mutta mitä syntyy siitä, että jonkun kanssa jaeteaan arki, mutta mieli on toisen luona.

Capus kuvaa Foenkinos’n tapaan keveästi tunteiden painoa, muttei ulotu yhtä tenhoavasti elämisen ytimeen. Romaani on viihdyttävä, ja siinä historia ja originellit henkilöt vilahtavat jättäen tyylikkään ja tunteikkaan hetken tunnun. Kirja sopii mainiosti matkan jälkitunnelmiin. Sopii se myös pohdintaan, miten elää omaa elämäänsä omalla tavalla, silti tavoiteltavan(ko) tahdikkaasti – ja tosin unelmin.

”Ihminen tottuu toteutumattomiin unelmiinsa ja elää niiden kanssa, ne ovat osa itseä eikä niistä tahtoisi päästä eroon: jos joutuisin kuvailemaan itseäni jollekulle, mieleeni tulisi ensimmäisesksi, etten hallitse venäjän kieltä enkä osaa tehdä piruetteja. Niinpä toteutumattomat haaveet muuttuvat vähitellen ominaispiirteiksi, eivätkä ne enää tunnukaan puutteilta.”

6. Kohtausluettelo 11.-14.10.2014

Pariisissa käy vuosittain 45 miljoonaa turistia. Sen kyllä tunsi; vilinä on yhteinen kokemus lukemattomilla vaeltajilla ja kuitenkin jokaiselle omanlaisensa. Minulla tällainen.

Notre Dame
Latinalaiskortteli
Eiffel-tornin juurella iltavalossa
Louvre: vaikka mitä
Tuileriesin puisto, lauantain lepopaikka
l’Orangerie, Monet: lumpeet
Invalidikirkko, Napoleonin hauta
Musee d’Orsay, imperssionistit
Petit Palace, ihastuttava sisäpiha
Montmartre: kauhea tungos
Saint Chapelle, lasimaalausihme
Chatletin ja Hallen alue: keskusvilinää
Montparnasse, fiilistelyä ja hautausmaa
Seinen sillat lukkorykelmineen
Place d’Italien aukion seutu (hotellin alue)
Moitteeton metrolinjaverkosto
TripAdvisor: mahtava apu kahviloiden ja ravintoloiden etsintään
Ladattavat kartta- ja metrolinjasovellukset iPadiin: kiitos avusta!