Suomen satavuotisjuhla lähenee. Itsenäistymiseen liittyvää kansalaissotaa ei voi ohittaa, ja sisuksia vääntävästi siitä muistuttaa Anneli Kannon romaani Veriruusut (Gummerus 2008).
Veriruusut jatkaa kunniakkaasti realistisen proosan perinnettä. Se herättää historiallisen aiheen eloon ihmiskohtaloiden avulla. Siinä missä Väinö Linna Pohjantähti taustoittaa kansalaissodan ja kuvaa sen yhden hämäläisperheen ja kyläkunnan kannalta, Kannon romaani kertoo rinnakkain valkeakoskelaisen ja tamperelaisen naiskaartin synnystä ja tuhosta muutaman nuoren naisen ja heidän lähipiirinsä välityksellä. Kanto kahmaisee sekä pikkupaikkakunnan että tehdaskaupungin kapinatapahtumiin taitavan kerronnan keinoin.
Veriruusut teiskolaisnurmella huhtikuussa 2016
– Vallankumous… tää vaatii kovia tekoja. Ja sorassa tehrään virheitä kans. Ei se oo pelkkää yhteislaulua ja iltamia. Tässä ei saa itteensä sääliä eikä liioin porvareita. Ne on vihollisia. Se meirän pitää muistaa. Liika hempeemielisyys saa tämmösessä tilanteessa paljon pahaa aikaan. Tää on raakaa eikä tää hyvältä tunnu, mutta me ollaan pakkoravossa. Meirän pitää tehdä pahoja tekoja sitä varten, että työläisten tulevaisuus olis onnellinen ja vääryys loppuis.
Veriruusujen aiheen käsittelyn vaikuttavuutta tukevat tekstin elävyys ja kaihtelemattomuus. Nopein vedoin liudasta henkilöistä tulee lihaa ja verta. Henkeä pidätellen pelkään ja toivon Sigridin, Martan, Lempin, Lauhan ja monen muun puolesta. Kaikki inhimilliset tunteet ovat käytössä, ja ne välittyvät perihämäläisestä puheenparresta. Kieli soi korvissani tuttuna ja totena.
Tarkkasilmäinen kuvaus poimii yksityiskohtia henkilöistä ja tilanteista: toispaikkakuntalaiset agitaattorit ovat paikallisia oloja ymmärtämättömiä hyväosaisia, ihmisissä velloo kauna ja oma etu väristä huolimatta, moni ajautuu tapahtumiin ymmärtämättömyyttään. Kansalaissota on kaikkien kannalta silkkaa tragediaa. Pysäyttävimmillään Kanto on järjestäytymättömän mielivallan näyttäjänä. Sama silmittömyys sisältyy niin punaisten kuin valkoistenkin kostotoimiin. Joitain ne kavahduttavat, kummallakin rintamapuolella:
– Minä oon lähteny kaartista ja sinä lähdet kans. Tää on mennny semmoseksi mielivallaksi ja rosvomeiningiksi, että tässä minä en oo mukana.
– Tämä on semmosta laittomuutta, että täällä voi tapahtua mitä hyvänsä ja vaikka mukuloille.
Onhan sitä tullut satoja sotakirjoja luettua. Juuri ennen Veriruusuja luin Martti Backmanin kirjan Harriet ja Olof (Gummerus 2016), jossa kuvataan valkoisten masinoimaa holtitonta joukkomurhaa Viipurissa keväällä 1918. Verenhimoinen tappotyö liittyy siinäkin joukkojen järjestäytymättömään pidäkkeettömyyteen. Backmanin kirjaan sisältyy myös epäsopivan romanssin ja murhan selvittäminen, ja lajityyppinä se on faktio, siis arkistomateriaaleihin nojaava kokonaisuus fiktiokeinoin kuorruttaen. Anneli Kannolla on takanaan vankka lähdemateriaali, josta rakentuu ehta romaani. Se hyökkää suojauksieni läpi, ja käy niin kuin romaanin teiskolaisisännälle:
Totuus oli, että hänen saita ja väkivaltainen mielensä oli perusteitaan myöten järkkynyt ja huojahtanut nähdessään, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle tehdä.
Veriruusut pitäisi kuulua pakolliseen lukemistoon juhlavuoden 2018 lähestyessä. Jokaista tulisi muistuttaa siitä, mistä itsenäisyys lähti ja missä asemassa olivat ihmiset ja naiset, kun töitä vielä oli kaikille muttei juurikaan oikeuksia tai eteenpäinmenomahdollisuuksia. Sitä ei sovi unohtaa, vaikka lähes 100 vuotta on yhteistä hyvää rakennettu kolmen sodan arpia nuollen, nousu- ja laskukausia kestäen. Hyvinvointivaltio, yhteiskuntasopimus, kasvunäkymät – ja epätasa-arvoisuuden kasvavat merkit. Niitä merkkejä sopii yhteiskunnan kavahtaa ja kaventaa jokaisena maailmanaikana, nykyisenkin hallituksen.
– – –
Anneli Kanto
Veriruusut
Gummerus 2008
historiallinen romaani
427 sivua.
Lainasin kirjastosta ystävän suosituksesta.
Suosittelen puolestani Anneli Kannon 1600-luvulle sijoittuvaa komeaa romaania Pyöveli (Gummerus 2015).
Martti Backman
Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 2018
Gummerus 2016
faktio
273 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Lue lisää, mm. Leena Lumi ja Kirja vieköön!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 