Kirkkomaalaukset tasoittanevat taivastietä. Ainakin nillä on merkitystä länsimaisessa taidehistoriassa ja pyhättötiloissa. Vaikka aikojen saatossa tyylit ja aiheet ovat vaihdelleet, ei ole kuitenkaan ollut mutkatonta siirtyä ristiriipunta- ja madonnakuvista alttaritauluihin, joissa ovat Abloy-avain, pesuvati ja seppeleköynnös. Modernit aihevalinnat puhuttivat 1970-luvulla, niin kävisi tällä vuosikymmennelläkin.
Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (Otava 2013) kuvaa taiteilijaksi valmistuneen Anteron kiirastulta kirkonmiesten kanssa. Hän saa kaksi kirkkotoimeksiantoa, joissa taiteilijan uskonsymboliajattelu ja värimaailma eivät kohtaa konservatiivisia odotuksia. Taiteilija saa kuitenkin toteuttaa visionsa. Antero rukoilee, että jumala säästäisi hänet kauheimmalta eli uskoon tulemiselta. Ristiriitaisuus monin tavoin on ydintä Anteron kirkkoprojekteissa.
Väisäsen muisteluromaanisarjan viimeisimmän osan heikonta antia on kirkkoväen kliseisyys. Joissain romaanin muissakin osioissa on hieman epätasaista ja vetämätöntä otetta. Muuten romaanin kuvaileva, ajatuskasaumia aukova tyyli elää ja välkehtii. Kokemukset, ajatukset, nähty, kuultu ja kuviteltu kudotaan kuin kirjan päähenkilön suunnittelemat kirkkotekstiilit: sisältö on sekä perinnetietoista että omaperäistä, jotkut loimilangat kiristävät ja saumat retkottavat, mutta tarkoitus välittyy.
Arkkitehti tekee monesti ihmeitä tila- ja valoilmiöiden aikaansaamiseksi. Taiteilija saattaa luoda hämärän chiaroscuron keskelle päivää ja häikäistä pimeässä. Mutta ihmisäänen luoma valo on aina ylittämätön.
Väisäsen tekstissä on oma ääni. Taiteilija-laulaja on muhkea sanailija, renessanssityyppi siis.Vanikan palat tavoitti pienen, hukassa säntäilevän pojan maailman. Seuraavissa osissa kertoja jäi jankkaamaan. Tässä osassa ääni on kahta edellistä osaa kirkkaampaa. Maalausten, maalaamisen ja musiikin sanallistaminen tavoittaa vaikuttavasti nonverbaalin sisällön.
Romaanissa on episodimaisuutta. Se rakentuu rajattuihin tilanteisiin ja kohtaamisiin. Moniin niistä kertoja saa kohottavaa nostetta. Päivänkakkaralogokoristellun tienvarsikahvilan emännän kuvauksessa on kaunista hehkua, joka saa valonsa äidittömän kertojan ikävästä. Suudelman pohdinnassa on tenhoavaa aistillisuutta. Sen pohjana on kaipuun kaihoisa kipeys. Tukholmalaisorigienellin tapaamiset laajentavat maailman kokemista. Väisänen ilmaisee sekä ohimenevien että kestävien kohtaamisten epäsoinnut ja sulosävelet – elon hetkien spektrin, jossa värisävyt eivät ole pysyviä, ne vapaasti vaihtelevat.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 