Anna Soudakovan romaani Varjele varjoani (Atena 2022) on tärkeä tässä ajassa, tässä maailmassa ja Suomessa nyt. Tarvitsemme kirjoja maahamme muuttaneiden sisältä nähdyistä tarinoista. Niin saamme kokemuksen, miten yhteiskuntamuutokset vaikuttavat ihmisten jokaisiin arjen tilanteisiin sekä suhteisiin yhteisössä ja läheisten kanssa.
Ukrainan sodan vuoksi on paljon kipuilua, miten suhtautua Venäjään ja venäläisiin. Siksikin tämän romaanin lukeminen tässä ajassa tuntuu minusta tärkeältä. Valtavassa Venäjän maassa on yksilöitä, joiden kulttuuri kumpuaa maan taiteesta, kielestä, elämäntavasta, ihmiskuvasta, Stalinin vainojen varjostamista sukutarinoista, Neuvostoliiton hajoamisen vaikutuksista ja nykyvenäläisestä elämänmenosta. Tästä romaanista saa niistä syvennystä – olkoonkin kyse fiktiosta. Mutta siksi on fiktio, sillä se pistää eläytymään ja ihmistymään.
•
Mutta itse romaaniin. Siinä kerrotaan perhetarina Verasta, Georgista ja heidän tyttärestään Ninasta. Tarina alkaa Veran ja Georgin suhteesta 1980-luvun alun Leningradissa. Olosuhteet muuttuvat kotimaassa, joten paremman elämän toivossa perhe muuttaa Veran inkeriläistaustan vuoksi Turkuun 1990-luvulla. Nina-tyttö oppii kielen ja solahtaa uuteen ympäristöön, mutta korkeakoulutetut vanhemmat jäävät pitkään tyhjän päälle. Geologian tohtori Georgi saa lopulta autohommia, Vera sentään kutakuinkin koulutusta vastaavaa museotyötä. Myös Veran vanhemmat muuttavat Suomeen. Kaikkiaan kirjassa edetään tähän päivään ja aikuisen Ninan perhetilanteeseen.
”Hänestä oli tullut ekspatriaatti, palaamaton, isänmaansa hylännyt. Niin kuin Brodsky, Tarkovski, Nabokov. Miten he olivat osanneet elää rajan takana niin, että onnistuivat kiinnittymään sekä säilyttämään itsensä?”
•
Pidän kovasti kirjan kerrontaratkaisusta, jossa on episodihenkeä. Kirja jakautuu osiin, ja joka osassa vuorotellaan kahta melko lähekkäistä aikatasoa. Keskittyminen tiettyihin tiivistettyihin tilanteisiin syventää henkilöitä ja saa heidät eläviksi, persoonallisiksi. Henkilösuhteet liikkuvat, liukuvat etäisistä läheisiin, avoimista salaisiin, odotetuista odottamattomiin. Paljon on läheisten lämpöä, joka jää läikehtimään.
Erityisesti leningradilaisen kommunalkan elämä kiehtoo yhteiselon kirjavana mutta yhteisöllisenä valopilkkuna. Siinä voi tosin olla pieni nostalgialisä. Toisaalta kommunalkan muutokset aikojen saatossa kuvastavat osuvasti venäläisiä yhteiskuntamuutoksia ja niiden vaikutuksia ihmisiin.
Soudakova ei kaihda näyttää räikeyksiä, joita on ihmisten asenteissa esimerkiksi sukupuolia ja rooleja ajatellen. Yksi uudenvuoden juhla Turussa jää etenkin siitä mieleen, samoin Veran äidin kolkko itsetietoisuus.
•
Nykyisin puhutaan paljon ylisukupolvisuudesta ja pohditaan toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajuutta. Riipaisevasti niitä näkökulmia löytyy Soudakovan romaanista – sitä enemmän mitä lähemmäksi se tulee tätä aikaa. Esimerkiksi aikuisen ahdistus voi puhjeta ja sisältää seikkoja, jotka siirtyvät ehkä jopa Siperiaan häädetyiltä inkeriläisiltä monien vuosikymmenien takaa tai jotka syntyvät tulevaisuuden näkymistä. Ja uskaltaako nykyisin puhua julkisesti äidinkieltään, venäjää?
Varjele varjoani -romaanissa on kaunokirjallisia ansioita. Mutta on siinä tämäkin: pistää miettimään psykologisesti, yksilökokemuksena maahanmuuttajuutta. Tekisi terää monelle.
”Onko hän osa tätä kaikkea? Saako hän olla? Yhtäkkiä ajatus on niin kirkas, että hän pelkää sen paljastuvan myös muille. Onko hänelle varattu tässä maailmassa vain leikkirooli?”
•
Anna Soudakova: Varjele varjoani, Atena 2022, 275 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 