Karoliina Niskasen romaanin Muamo (Bazar 2023) aihe äitien ketjusta osuu täysin lähenevään äitienpäivään. Sukupolvien ja juurien merkitys tuntuu juuri nyt tärkeältä, ei niinkään lipevät ylistyslaulut äideistä parhaimmille vaan tämä:
”Aino katsoo Annaa ja sanoo, että huono tai hyvä, ei äideistä pääse eroon. Äidit muuttavat ihomme alle, ja lastaan kantaa mukanaan koko elämänsä.”
Niskasen kirjan hienous avautuu minulle vähitellen ja apposellaan se on jälkisanoissa. Romaani ei ole vain kahden päähenkilön tarina vaan viesti katoavasta kielestä ja kulttuurista: karjalan kielestä, laulu- ja itkuperinteestä, uskomuksista ja tavoista. Vaikka romaani keskittyy 1930-lukuun, sota-aikaan ja sen päättymiseen Karjalan luovutukseen, tarinan jatkumisen kuulee kirjan henkilöiden verenperinnön kohinana.
•
Muoamon päähenkilöitä on kaksi, ja vaikka ruotsalaisen Annan kohtalo koskettaa myös, minut valloittaa Laatokan takaisen Karjalan Aino, joka vahingon sattuessa päätyy miniäksi Suomen puolelle Karjalaa. Kulttuuriero on selvä: Ainon puhe eroaa muista, hänelle huomautellaan: ”Älä pajata.” Runo-, uskomus- ja ortodoksiperinne eroaa myös talon väestä.
Käytän tässä henkilöstä nimeä Aino, mutta kuvauksen hienous piilee siinä, miten hänen kehityskaarensa kuvataan nimeämällä: tyttö, miniä, äiti, emäntä, evakko, Aino – lopulta ainoa oikea nimi – karjalankielinen, oman muamon antama. Se jääköön joka lukijan löydettäväksi.
•
Evakkoaika johdattaa Ainon tyttärineen Pohjanmaalle, jossa Anna asuu anoppinsa kanssa. Rakkaudettoman Annan taival miniäksi pohjalaistaloon on tarina sinänsä kuten myös hänen kehitysvaiheensa.
Poikkeuksena moniin muihin evakkoutta viistäviin romaaneihin, Niskasen romaani painottaa Ainon osalta ystävyyttä, vaikka vieroksuntaakin evokkoja kohtaan ei väistetä. Yhteys ruotsinkielisen Annan ja karjalankielisen Ainon välillä on kuvattu aistikkaan kauniisti. Tämä kiteyttäköön sen: ”Sanat putoilevat hiljaisuuteen, muovaavat heidät eläviksi.”
Rakkaus ystävien välillä kantaa mahdottomatkin vaiheet, ja ylipäätään Muamon rakkauskuvaukset kääntyvät epäperinteisiksi. Esimerkiksi vaikutun Ainon rakkaudesta äidin – muamon – muistoon ja kulttuuriperintöön, lisäksi elävästi väreilee rakkaus anoppiin (kyllä!) ja omiin tyttäriin sekä Anna-ystävään – puhumattakaan rakkaudesta kotiseutuun.
Ainon vastakuva monessa on Anna, jonka äiti on hylännyt ja joka ajelehtii rakkaudettomaan liittoon eikä pitkään aikaan kykene äitiyteen tai äidinrakkauteen. Anopin hyväksyntä (kyllä!) kantaa häntä, ja vaikka anopin pahantahtoisuus karkoittaa Ainon, se ei tuhoa Annan ystävyyssuhdetta Ainoon eikä anoppiinkaan.
•
Lähivuosina ilmestyneissä sota-aikaromaaneissa (esimerkiksi Rosa Liskomin Väylä ja Merja Mäen Ennen lintuja) lehmien ja lasten kohtalot säväyttävät, niin Muoamossakin. Ainon ja Annan lapset sotalapsina on kirjan yksi juonne. Tiiviissä romaanissa riittää aiheita, mutta suurin niistä on rakkaus. Ja tärkeintä sen kuvauksessa mielestäni on, miten kuvaus ohittaa ilmeisen.
Rakkauteen kuuluvat myös katteettomat lupaukset, torjunta ja torjunnan sietäminen. Myös rakkaudessa lapseen valo ja varjo vaihtelevat:
”Ei rakkauden pidä olla helppoa, rakkauden pitää repiä rikki ja hajoittaa kappaleiksi. Rakkaus on kipua. Rakkaus kasvattaa, muovaa ja mukautuu, jättää ikuisen jäljen ja rumat jäljet. Rakkaus on pahoja muistoja ja hyviä muistoja ja toisinaan se ei tunnu miltään. Toisinaan sitä pohtii, tunnenko mitään tuota ihmistä kohtaan, händä, jonka olen omilla voimillani tähän maailmaan työntänyt.”
Kirjan kieli ja kerronta läpäisevät pinnan, ne juurruttavat sanat maahan ja lihaan. Muamo on hieno henkilövetoinen romaani, joka kurottautuu sadan vuoden kaarena tähän päivään ja laventaa aiheen yksityisestä yleiseksi.
•
Karoliina Niskanen: Muamo, Bazar 2023, 171 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 