Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2023

29 huhtikuun, 2023 · 7:30 am

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi & hitusen Juha Seppälän Merille-romaanista

Markku Aallon esikoisromaanista Muistoa kunnioittaen pistin merkille sarkastisen otteen ja pelottomuuden kuvata epämiellyttäviä henkilöitä. Romaanissa Turvallinen katastrofi (Warelia 2023) samantyylinen meininki jatkuu.

Kerrontajuju piilee siinä, että itsensä ympärillä kiemurtelevat kertojahenkilöt näkevät toimensa ja touhunsa omalla tavallaan, ja lukija näkee itseriittoisen sepustamisen taakse. Rakenneratkaisu tarjoaa lukijalle lisäksi kurkitsusaukkoja henkilöihin, sillä kolmiosaisessa romaanissa joka osan kertoo eri henkilö. Romaanin aloittaa katkeroitunut wanna be -kirjailija Pentti ”Pena” Hopeavuori, keskimmäinen tarina nähdään varttuneen menestyskirjailijan Antti-Kalevi ”Antsa” Horttanaisen näkökulmasta, ja jälkisanat kuittaa kustantaja Hanna-Riitta.

•

Kirjan kolme kertojaa on kirja-alalla, joten kertojilla on sana hallussa, mitä kirjassa hyödynnetään monin tavoin: ruoditaan omaa tekemistä ja toisten. Kertojien kannalta kunkin kirja-alatulevaisuus kulminoituu Aurinkorannikolle, jossa tapahtuu odottamattomuuksia. Siinä nimenomaan kertojien ristivalotus toimii hyvin.

Pilkkaa sinkoaa niin kustannusalan, kirjatrendien kuin kirjailijoidenkin suuntaan. Joitain kirjailijoita mainitaan suoraan, joitain salanimin. Jälkimmäisiä hykertelen. Tiivistäen kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita. 

Aallon tyylillä teksti vyöryy. Tämä sitaatti ei ole runsaimmasta päästä, mutta kuvastaa Penan dilemmaa:

”Kevään koittaessa lähdin sieltä [kirjoittajakurssilta] maailmalle jo rutinoituneena alkoholistina, jolla oli hallussa paitsi itse juominen myös erinomaiset itsepetoksen ja oman sekoilunsa oikeuttamisen taidot. Jos saman haluaa sanoa kauniimmin, voi todeta, että kirjailijaelämän johdantokurssi oli tullut suoritettua intensiivimuodossa ja enää puuttuivat vain ne kirjat.”

•

Aallon romaanissa yllätysyhytetään epäonnistunut yhden kirjan kirjoittaja suosikkikirjoja suoltavan konkarin kanssa. Miesten makumieltymykset menevät pitkälti ristiin. Penalla on kotimaisessa kirjallisuudessa vain yksi suosikki, tinkimätön Juha Seppälä. Kuinka ollakaan myös Seppälältä on tänä keväänä ilmestynyt kirjailijaromaani Merille (Siltala 2023).

Merille on lähiaikadystopia, jossa kirjallisuudella ei näytä olevan sijaa. Nimetön, vanheneva mieskirjailija vetäytyy kirjailijaystävänsä mökille hautomaan katkeruuttaan ja hautaamaan kirjastoaan. Eli se on ilmeinen seuraus kulttuurielämän tilasta.

Satiiria luen Seppälän kirjasta, mutta en yhtä rehvakasta kuin Aallolta. Luonnehtisin Seppälän teosta pikemmin tympääntyneeksi näkemykseksi sivistysalennuksesta.

Kummassakin romaanissa on kyse miesten suhteesta kirjallisuuteen, kollegoihin ja naisiin. Tarttumapinnat toisiin ihmisiin eivät ole kummoisia, kukin puuhailee lähinnä päänsisäisiään. Seppälän teoksen loppua pidän aika arvoituksellisena, Aalto on sitä suoremmin asialla – omalla tavallaan kumpikin kierteisesti kirjallisuuden asialla.

•

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi, Warelia 2023, 193 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Juha Seppälä: Merille, Siltala 2023, 96 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

27 huhtikuun, 2023 · 8:32 am

TTT: Pienen hauen pyydystys

Pyydystin pitkin kevättä lippua loppuun varattuun Tampereen työväenteatterin esitykseen Pienen hauen pyydystys. Ilokseni yksi lippu vapautui viime hetkillä tälle huhtikuun vapaaviikolleni, jota vietän Tampereen tienoilla. Pääsin eturiviin seuraamaan, miten Juhani Karilan hieno samanniminen romaani taipui teatterilavalle.

Karilan romaanissa aikatasot vaihtelevat, ja juonessa jännitystä ja jännitettä rakentavat mahdollinen rikos, rakkaus, syyllisyyden tunteet ja etenkin myyttihahmojen soluttautuminen lappilaiseen elämään. Romaanissa kaikki tasot solahtavat nautinnolliseksi proosaksi, jossa tunnelmat vaihtelevat joustavasti.

•

Entä näyttämöllä? Voi olla, että romaania lukematon saattaa tippua aikavaihteluissa, jossa ilman erityisiä merkkejä käväistään nykyhetkestä päähenkilö Elina Ylijaakon lapsuudessa tai kohtaamisissa nuoruuden rakkauden Jousian kanssa. Muuten perustarina on pelkistetty kirjasta tunnistettavaksi juoneksi.

Arktiseen hysteriaan piipahtanut karski poliisi Janatuinen sopivasti saavuttaa pian tilan, jossa peijooni ja muu mytologiaväki kuuluvat pohjoiseen olotilaan – eksentrisistä paikkakuntalaisista puhumattakaan. Nukketeatterikeinoja käytetään hyvin esimerkiksi peijoonin lavaratkaisuna, ja puvustus loihtii mielikuvitusolennoista elämyksellisiä. Säästeliäs lavastus toimii näppärästi, esimerkiksi kalliolohkareita kääntämällä syntyvät huonetilat esitykseen sopivasti.

Erityiskiitos Näkin bilepersoonasta sekä ulkoasun, olemuksen että ilmaisun suhteen. Muutenkin seitsenhenkinen näyttelijäkaarti hoitaa yli 20 roolia itseään ja fysiikkaansa säästelemättä, siispä ihastelin esityksen mittaan sutjakasta siirtymää hahmosta toiseen.

Karilan kirjan huumorista siirtyy esitykseen muikeita hetkiä juuri näyttelijätyön myötä ja rytmityksen keinoin. Minun makuuni jotkut karnevalististen hulabaloohetkien hahmot vedettiin övereiksi, ja huutamisen tilalle toivoin säästeliäämpää ilmaisua. Eli hetkittäistä huojuvuutta havaitsin.

•

Kaiken kaikkiaan: viihdyin. Sisällössä korostui komeasti sanojen mahti, ja se kulminoitui päähenkilön sisäisessä lukkiutumisessa. Kauniisti esityksessä kantaa ajatus taakkojen jakamisesta ja yhteistyöstä. Silloin saa selätettyä niin sisäisiä ahdinkoja kuin Moukku-Ollinkin kaltaisia valtavia järjen ylittäviä voimia. Siihen hauen pyydystys tai irti päästäminen osuu oivaksi symboliksi.

•

Tampereen työväenteatteri, Kellariteatteri: Pienen hauen pyydystys, esitys 26.4.2023

Ohjaus ja dramatisointi Lilja Fisher – perustuu Juhani Karilan romaaniin

Näyttelijät: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sinikka Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo

Työryhmä, ks. TTT:n kotisivut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Romaani, teatteri

Avainsanat: ,

26 huhtikuun, 2023 · 6:22 am

Elina Hirvonen: Katri-Helena

Enpä juuri lue elämäkertoja, etenkään musiikkimaailmasta. Bonon kirjan Surrender kyllä taannoin luin, ja nyt jotain muuta ja toisin: kuuntelin Elina Hirvosen kirjoittaman Katri-Helena-elämäkerran (WSOY 2023).

Poikkeuksellisesti kuuntelin koko äänikirjan, koska sen luki kohde, Katri-Helena. Hän aloitti laulajauransa syntymävuotenani 1963. Kotonani oli aina radio auki, joten Katri-Helenan iskelmät ovat tuttuja. Eivät ne ole olleet minulle musiikkityyleistä läheisintä lajia mutta silti elämäni ääniraitaa.

Tämä kirja taitaa toimia etenkin äänikirjaversiona. Katri-Helenan eloisa, luonteva luenta osoittaa, että Elina Hirvonen on todella tavoittanut Katri-Helenan aidon äänen. Myös lukijan laululurituspätkät valloittavat. Hämmästyn: tämä on viehättävää kuuntelua, samalla elämänpeilailua lapsuudesta tähän päivään.

•

Lukujen aluissa luetellaan kunkin ajanjakson maailmantapahtumia ja suomalaisen yhteiskuntakehityksen merkkipaaluja. Ymmärrän: Katri-Helena on osanen kokonaisuutta, maailmanlaajuistakin.

Elämäkerran henkeen henkilökohtaisuus on kirjan voimavara, eikä sitä miinusta edes kerronnan toistot. Kertojan valoisa ääni selostaa kokemukset rakastetusta lapsuudesta kolmen avioliiton, kolmen lapsen, menetysten ja hittibiisien kautta tähän päivään.

Niin ulkonäköpaineet, julkisuuskuva, rakkaussuhteet kuin kalakaveruus asettuvat paikoilleen. Helmenä hehkuu ikirakas sielunkumppani Timo Kalaoja. Elämän välivaihe, Panu Rajala, takertuu kehityskertomukseen kuin loinen – mielestäni aika säästeliäästi ja ymmärtäväisesti kuvattuna. Ilahduttaa huima, ihana hullaannus nuoreen rokkari-Tommiin. Ja vanhemmat, lapset, lastenlapset, ystävät, ura, bändit, työtoverit – lämpö välittyy. Eikä kertoja unohda mainita virheitään eikä katumuksen hetkiään.

En piittaa iltapäivälehtien tai niissä Panu Rajalan ulostuloista tai kertojan hörhöilevästä henkimaailman aspektista, sillä kirjasta kehkeytyy suhteellisuudentajuisen, ikääntyvän tähden kokokuva. Vilpittömyys, positiivisuus ja elämänusko loistavat vaikeuksienkin välistä. Kaikkeen Katri-Helena löytää kivaa.

•

Ihailen tapaa, miten artistin ammattietiikka välittyy. Käsitän 60 vuoden mittaisen ääniuran, uurastuksen, viihdepalvelun. Arvostan, miten puretaan 32 vuoden ikäero nykyrakastettuun. Huimaa, miten kirja riisuu aseet juoruilulta, sillä valta on nyt kertojalla. Hän on avoin siten kuin haluaa.

En osannut etukäteen aavistaa, miten viehätyn tästä kirjakuuntelusta, kun pihatöiden ratoksi pistin luurit korviini. En tiennyt olevani fani, nyt taidan olla.

•

Elina Hirvonen: Katri-Helena. Laulaja, WSOY 2023, äänikirjana 12 tuntia 45 minuuttia, lukija Katri-Helena. Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Avainsanat: ,

23 huhtikuun, 2023 · 7:29 am

Helsinki Lit 2023 – lukemista ennakkoon

Helsinki Lit järjestetään strategisesti oikeaan aikaan kevään lopuksi, tänä vuonna 12. – 13.5. Kaikki kirjamessut on jostain syystä sysätty syksyyn, joten kirjatapahtumanälkäiselle kevään tilaisuus maistuu herkulta. Painotus käännöskirjallisuuteen sopii tällaiselle kotimaisen kirjallisuuden suurkuluttajalle, sillä kyllähän makupalat maailmalta avartavat.

Viime vuodet ovat osoittaneet, että tapahtuma on laadukkaasti järjestetty ja haastattelut (harvoin varsinaisia keskusteluja) kiinnostavia. Ohjelma julkistetaan sopivasti siten, että ennen Litiä ehdin lukea usean kirjailijavieraan teoksen. Tässä lukemistani koonti, ja linkeistä pääsee varsinaisiin postauksiini.

Perjantain kirjailijat 

Liv Stömqvist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Strömqvistin sarjakuvista on useita suomennoksia, mutta tässä vaiheessa olen lukenut vain yhden. Esseistisellä feminismiotteella kerrotut kuva-teksti-kertomukset halkovat halki-poikki-ja-pinoon rakkaus- ja rakastumisoletuksia antiikista Leonardo di Caprioon. Pistelee ja viihdyttää.

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Olen lukenut muutaman Louisen kirjan, viimeisimpänä tämän äitikertomuksen. Karuista kotioloista kirjailija on kehittänyt kiehtovaa proosaa, jonka autofiktiivinen kerronta on suoraa ja terävää. Omalla tavallaan Louise kiertää tässä kirjassa ajatuksen, ettei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus, vaan hän muotoilee sen näin: ei ole myöhäistä saada äitisuhdetta.

Fríđa Ísberg: Merkintä

Tässäpä on hiertävä piikki psykologisoinnin lihaan. Romaanissa myötätuntotestien perusteella suojellaan tai diskriminoidaan empatiavajaita – näkökulmasta riippuen. Mahdollinen maailma, sellaisen tämäkin fiktio tehokkaasti luo. (Hmm, tulee väkisin mieleen vaalienjälkeiset empatia ja politiikka -ulostulot vertailumateriaalina tämän romaanin maailmaan.)

Torrey Peters

Tämän kirjailijan jätän Lit-yllätykseksi.

Muokkaus 6.5.2023. Nyt vain kirjailijan keskustelu Litissä tulee olemaan yllätys, sillä sainkin kirjan sopivasti kirjastosta. Detransition, baby avartaa sukupuolen ja naiseuden ymmärtämistä. Se on muuttuvaa, liikkuvaa ja määriteltynäkin elastista. Vanhemmuuskysymys poksauttaa oletukset ja odotukset. Olen kiitollinen, että luin tämän kirjan. Sain totisesti tuuletuksen transteemasta.

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

Kirpeä kasvukertomus kuljettaa Karibialle. Kaikki ei ole kunnossa tyttären ja äidin suhteessa, kun kasvupyrähdys ja murrosikä etenevät. Tarina katsellaan tytön silmin, tunnelman latatuneisuus tekee kerronnasta kiinnostavaa.

Lauantain kirjailijat

Diamant Salihu

Myös tämän kirjailijan jätän itselleni Lit-yllätykseksi.

Patrik Svensson: Meren kutsu

Luin muutama vuosi sitten Ankeriaan testamentin, johon ihastuin. Nyt odottelen uutta suomennosta, Meren kutsu. Se ilmestyy esimerkiksi BookBeatissa 10.5.

Tessa Hadley: Vapaa rakkaus

Otsikko on mahdoton, sillä rakkauden vapaus on kovin suhteellista. Romaanissa vanhempien ja lasten rakkaus murenee, kun toinen vanhemmista hullaantuu uudesta rakkaudesta ja perhe hajoaa. Kaikissa rakkauksissa on vaiheensa ja vaikutuksensa, eikä tilannetta ainakaan helpota, että eletään vapautumisen vuosikymmenen loppua vuonna 1967, ennen Euroopan hullua vuotta.

Ia Genberg: Yksityiskohdat

Kirjan neljä muisteloa kertojan kuumetaudin aikana hahmottelee, mitä eletyn elämän merkityksellisyyksistä jää mieleen ja kuinka ne voi kirjallistaa. Henkilökohtaiset yksityiskohdat tallentuvat kuvaamaan kertojan kaarta, jonka voi nähdä suhteessa muihin.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Eteläkorealaisen rajakaupungin talven tunnelma huokuu viileää tunnelmaa, vaan sen alla kytee. Majatalon nuori nainen on solmussa elämänsä kanssa ja sitä on kiintoisaa jonkin verran lukijana purkaa – kaikki ei aukea, ja se jää kutkuttavasti hiertämään.

Annie Ernaux: Vuodet – Isästä/Äidistä

On komeaa saada samaan kirjallisuustapahtumaan oppipoika (Louise) ja mestari (Ernaux). Nobel-voittaja purkaa tiukkaan tekstiin henkilökohtaista yhteiskunnallisesti ja saa aikaan eurooppalaisen kehityksen kaaren miltei koko 1900-luvusta. Ei ole epäselvää, että (kirjallinen) elon pohja on tyystin toista köyhän ranskalaismaaseudun tai pikkukaupungin väellä verrattuna pariisilaiseen sivistyneistöön – niin myös matka vaikkapa teiskolaisen metsän reunalta Senaatintorille.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

22 huhtikuun, 2023 · 5:49 am

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Naistenlehdistä olen vuosien varrella seuraillut, miten Leonardo DiCaprion nuoret tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan. Niin on myös Liv Strömquist, jonka sarjakuva-albumi käynnistyy pohtimaan rakkautta tai rakkaudettomuutta esimerkkinään DiCaprion toimintatapa. Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021) ottaa kantaa ja pamfletoi feministisesti.

Voi kirjaa sanoa sarjakuvaromaaniksi, mutta lähinnä se on esseetä sarjakuvakeinoin, koska siinä tekijä esittää ajatuksiaan ja havainnollistaa niitä referoiden ja kommentoiden lähteitä. Sarjakuvataiteilija kertoo tarinoita kulttuuri- ja taidehistoriasta, ammentaa filosofeilta ja kansanatarinoista sekä nykyurbaanista populaarikulttuurista. Kokonaisuus on ajatuksista ja henkilöistä runsas, lennokas ja oivaltava.

Sarjakuvissa on runsaasti tekstiä erilaisin ja erikokoisin kirjaintyypein. Kuvitustyyli on tyylitelty, vapaalla kädellä piirrettyjä hahmoja ympäristöissään. Pääosin kirja on mustavalkoinen muutamin väritehostekuvin. Joitain valokuvia on joukossa, esimerkiksi taideteoksista, joita kirjassa kommentoidaan. Lisäksi tekijä lainaa silloin tällöin ikonisia sarjakuvahahmoja, esimerkiksi smurffeja ja Asterix-tyyppejä.

Ja sisältö! Mitä rakkaus oikein on, mikä saa rakastamaan tai olla rakastamatta? Strömquist tarkastelee yhteiskunnan ja ympäristön rakenteita ja avaa esimerkkejä eri ajoilta. Kirjan nimi tulee naisrunoilijalta, joka umpirakastui 74-vuotiaana saamatta vastarakkautta. Monissa kirjan jutuissa tuleekin esille, että rakkaus on rakkautta sellaisenaan sitä suorittamatta, vaikka joillekin se on tuote, kapitalistinen hyödyke.

Nautin kirjan tarinoista, joissa eri aikakausien naiset pääsevät esille. Ja vaikka Strömquistilla on selvästi paljon asiaa, ei otsa ole rypyssä. Lopussa on silkkaa itseironiaa. Kiinnostava on kuulla tekijää kevään Helsinki Litissä.

•

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan, suomentanut Helena Kulmala, Sammakko 2021, 171 sivua. Lainasin kirjastosta.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Avainsanat:

20 huhtikuun, 2023 · 6:43 am

Éduard Louise: Naisen taistelut ja muodonmuutokset 

Éduard Louise ammentaa perheestään, nyt on äidin vuoro: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022). Kirja liikuttaa minua, sillä se on pojan vilpitön lahja, symbolinen linna naiselle, joka muuttui keski-ikäisenä onnettomasta, alistetusta maalaiskotiorjasta Pariisin kuningattareksi.

Kirjan alussa Louise kertaa, mitä kaunokirjallisuus ei saa olla: se ei saa selittää todellisuutta eikä toistaa itseään, ei muistuttaa tunteenpurkausta eikä manifestoida poliittisesti – ja tekee päinvastoin:

”Koska nyt minä sen tiedän: se mitä on kirjallisuudeksi kutsuttu, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt tiedän, että äidistä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.”

Niin on tehnyt myös ranskalainen Annie Ernaux. Tunnistan jotakin samaa omasta perhetaustastani.

•

Kirjan tekstin tiiviys kiteyttää asioita, kuvaus on kursailematonta, eikä sivuja synnytetä turhaan. Tarina on suuri, vaikka verkkokirjan sivuja on vain rapiat 80.

Naisen taistelut ja muodonmuutokset kahlaa äidin elämänvaiheet ja eläytyy niihin sekä kietoo kertojan, päähenkilön pojan, oleelliseksi osaksi. Iso osa sitä on luokkatietoisuus ja häpeä, ja Louise näkee yhteiskunnan varallisuus- ja sivistyserot rajusti sellaisina, että hän käyttää sanaa luokkaväkivalta.

•

Minulle yksi kirjan vaikuttavimmista ajatuksista on, miten kertoja kokee estäneensä äitiään olemaan äitinsä. Se, että tuli mahdolliseksi muuttaa äiti-poika-suhteen tulevaisuutta, muutti myös menneisyyttä. Valoisaa, rakentavaa, toiveikasta!

Mietin, miksi Éduard Louisen perhekirjat kiinnostavat. Sen lisäksi, että ne on suoraan ja terävästi kirjoitettuja, ne eivät peittele tavoitteitaan. Ehkä perimmäinen syy on, että alistamisen ja väkivallan jälkeen ne vapauttavat selviytymiseen.

•

Éduard Louise: Naisen taistelut ja muodonmuutokset, suomentanut Ville-Veikko Niemelä, Tammi 2022, 84 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotaimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

19 huhtikuun, 2023 · 6:01 am

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

Jamaica Kincaid saapuu Helsinki Litiin, joten Katoava paratiisi (Kirjapaja 1986) alkoi kiinnostaa. Alunperin romaanin nimi on Annie John eli kertojapäähenkilön nimi. Annie asuu ainoana lapsena vanhempiensa silmäteränä karibialaisessa pikkukaupungissa. Vaimoaan reilusti vanhemmalla perheen isällä on tosin useampiakin lapsia muista suhteista, mutta niistä ei puhuta. Sen sijaan kertoja puhuu lukijalle lapsuudestaan 17-vuotiaaksi.

”Katkeraa on vain se, että he ovat samanlaisia kuin ennen, minä yksin olen muuttunut, ja entinen minäni ja entiset tunteeni ovat nyt yhtä aitoja jäljennöksiä alkuperäisestä kuin isäni tekohampaat.”

Muutos marmorikuulia ja kirjoja kätkevästä tytöstä murrosikäisen usvaan ja vanhemmistaan eroon toivovaksi myöhäisteiksi tuntuu tuoreelta, vaikka tapahtumat sijoittuvat yli 60 vuoden taa. Oman säväyksensä lisää karibialaisympäristön taikauskon ja seurakuntaelämän sekasotku.

•

Kertoja vie lapsen ajatteluun siekailematta. Annie on fiksu, tarkkaileva lapsi, joka oppii varhain peittelemään ja kieroilemaan. Hän saa monesti kerrontaan herttaisen ja viattoman pinnan, vaikka kertojan toimissa on velmuilua, tietoista huijaamista ja manipulointia.

Järisyttävintä on äiti-tytärsuhteen kehitys sitä mukaa, kun Annie kasvaa. Sen kuvaus on jopa julmaa, selittelemätöntä. Juopa lapsen ja vanhemman välillä levenee kuiluksi, kun symbioosi alkaa purkautua. Tunteiden selkamelskassa painottuu kaiken valtaava pettymys ja aitojen tunteiden peittely.

”Miksi ihmeessä en nähnyt äitini lävitse, kun hän vuosien varrella vakuutti rakkauttaan ja sitä että tuskin voisi elää ilman minua, ja samalla kuitenkin jatkuvasti ehdotteli ja järjesteli eroamme, mukaan lukien kohta tapahtuvaa, josta nyt minä hänen aavistamattaan tekisin lopullisen. Sillä nyt minulle oli teeskentelyn taito, ja rinnat (pienet) ja ihokarvoja oikeissa kohdin ja terävät silmät ja vannon ettei minua tulla enää vetämään nenästä.”

•

Kirjan kuvaustapa ja miljöö tuovat kasvutarinaan pikantit mausteet, ja lyhyt, rajattu kertomus on jäntevän kompakti. Erityisen hieno on viimeinen luku ”Kävely rantalaiturilla”, jossa matkalla Englantiin vievälle laivalle Annie katsoo tuttuja paikkoja jäähyväissilmin, ja yhtäkkiä lukija saa silmilleen viime hetkillä ihan uusia lapsuusmuistoja, eläviä, haikeansuloisia ja kitkeränhappamia.

•

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi, suomentanut Sinikka Buckley, Kirjapaja 1986, 132 sivua. Lainasin kirjastosta.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

17 huhtikuun, 2023 · 7:00 am

Fríđa Ísberg: Merkintä

Fríđa Ísbergin romaani Merkintä (WSOY 2023) vie lähitulevaisuuteen, jossa islantilaista yhteiskuntaa rakennetaan turvalliseksi psykologisin testein. Maa valmistautuu äänestykseen, joiden tulos naulaa myötätuntotestin elämässä etenemisen edellytykseksi. Jo nyt romaanin maailmassa:

”Miten tilanne oli kauhistuttava. Aivan kauhistuttava. Niin kauhistuttava, että nyttemmin kerrotaan uutisissa päivittäin, miten merkintä on pelastanut tavallisia ihmisisä särkyneiden ihmisten parista ja miten särkyneet ihmiset ovat joko muuttaneet maasta tai menneet terapiaan ja parantaneet itsensä. Óli kokee saman helpotuksen: taas on kammattu yksi pieni takku yhteiskunnan valtavasta kuontalosta.”

Ei Merkintää ihan kollektiiviromaaniksi voi kutsua, mutta siinä seurataan kymmenkuntaa eri asemassa olevaa henkilöä, Óli on yksi heistä ja testaamisen puolella. Minua kiinnostavat eniten romaanin lapset ja nuoret eli se, miten moinen testaaminen leimaa ja musertaa tulevaisuuden. Hyväksytty testitulos takaa sen, että on hyväksytty, merkitty. Merkitsemättömät jäävät ulkopuolelle niin yhteiskunnan eduista kuin mahdollisuuksistakin. 

•

Selvin esimerkki tulee romaanin Tristanista, jota on lääkitty lapsuuden testituloksen perusteella. Tämä islanti(suomi)-engelskaa puhuva jälkiteini kapinoi, koska systeemi on ajanut hänet ahtaalle. Kohteena on systeemin edustaja Óli. Kolmas keskeisistä henkilöistä on etiikkaa tutkiva opettaja Talvi. Talvi – nuoruudessaan törttöillyt kuten moni muukin – ajattelee testailusta:

”Ja tämä itsetuntemus sai hänet kannattamaan eetikkojen arvostelua: vaikka myötätuntokyky saattoi mainiosti antaa osviittaa siitä, saattaisiko joku mahdollisesti tehdä toisille pahaa vai ei, mutta oli kaikkea muuta kuin täydellinen mittapuu.”

Ísbergin kirjassa some-tekniikka ja hälytysjärjestelmät ovat astetta edellä tätä aikaamme mutta tarpeeksi lähellä, jotta elinympäristö solahtaa uskottavaksi. Romaanihenkilöiden persoonapiirteet hahmottuvat välähdyksenomaisesti; tehokkaimmin minuun vaikuttavat Talvi ja Tristan. Onnistunutta on se, miten henkilöiden lähisuhteet kietoutuvat yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja testitulospaineisiin.

•

Pidän mielenkiintoisena psykopuheen ja terapiakeskeisyyden nostamista yhteiskunnalliseksi muutostekijäksi näin, että korostuukin diskriminointi. Toki ihmiskunta on osoittanut, että asia kuin asia saadaan kiistakapulaksi ja erottelevaksi tekijäksi, tässä kirjassa se on hyytävästi empatiakyky. Satiirista on se, että testeissä pärjänneiltä ei juuri empatiaa heru empatiatestissä hylätyille.

Eettinen käsittely kääntyy kärjistäväksi, loppua kohti minun makuuni turhan osoittelevaksi, hitusen vesitetyksikin. Ajateltavaa romaani kyllä antaa tulevaisuuden näkymistä. Toisaalta tässäkin kirjassa henkilöitä syviten kirpaisevat suhteet lähimpiin – on maailma millainen tahansa.

•

Fríđa Ísberg: Merkintä, suomentanut Tapio Koivukari, WSOY 2023, 171 sivua eKirjana; äänikirjan lukija Sanna Majuri, 7 tuntia 46 minuuttia. Luin ja osin kuuntelin BookBeatissa.

P. S. Viikolla 17. – 23.4.2023 vietetään lukuviikkoa. Julkaisen viikon aikana juttuja Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman kirjailijoiden kirjoista. Sen lisäksi, että kotimaisen kirjallisuuden elinvoima on minulle tärkeä, arvostan käännöskirjallisuutta, kirjayhteyttä maailmaan. Siis kunnia käännöskirjojen julkaisulle, julkaisijoille ja kääntäjille.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

14 huhtikuun, 2023 · 3:12 pm

Kapsäkki: Rottien pyhimys

Miten sopivat historiallinen laatuproosa ja musikaali yhteen? Mainiosti. Musiikkiteatteri Kapsäkki esittää Anneli Kannon historiallisen romaanin Rottien pyhimys musiikillisena versiona, jossa taiteen teko puhuttelee ja viihdyttää.

Runsaasta romaanista Kanto on kirjoittanut musikaalia varten karsitun toisinnon. Arvostan tiukkaa rajausta, sillä esityksen kesto on alle kaksi tuntia. Henkilöitä on jäljellä vain viisi: Pelliina, Andreas Pictor, mestari Martinus, kirkonmies Haerkapaeus ja Hämeen linnan valtiatar Märta Bengtsdotter Ulv. Näiden myötä jäljelle jäävät keskeisteemat. Vain yksi juonne on Pelliinan katkeransuloinen lyhyt romanssi ja loppueelämän syyllisyys. Sitä painokkaimmin näyttäytyvät asema ja valta, niin maallisissa suhteissa kuin uskonasioissakin.

Kuva: Sakari Röyskö, Kapsäkin nettisivut

•

Tapahtumat keskittyvät Hattulan kirkon holvien maalaamiseen 1500-lopun yhtenä kesänä. Alku käynnistyy asetelmat esitellen: vallasnainen Hämeen linnasta haluaa rahalla ikuisen muiston itsestään, pappi epäilee hankkeen jumalattomuutta ja taiteilijat taiteilevat raharikkaiden ja uskonkiihkon vaatimusten välissä luoden ennen näkemätöntä kauneutta. Nuoren, osattoman naisen loksahtaminen taiteilijapaikalleen käy nopsasti. 

Puoliajan jälkeen alkaa temaattinen nousu ja osoittautuu, että musikaalin painotus toimii erittäin hyvin. Dramaattiset juoniainekset ovat kuin johdanto, jotta esityksen loppuosa pääsee itse asiaan, taiteen merkitykseen. Loppukohtaus todentaa hienosti kuvan valtaa. Myöhäiskeskiajan hämäläiset eivät olleet koskaan nähneet kuvan kuvaa toisin kuin nykyihmiset jatkuvassa kuvatulvassa.

Esityksen loppupuolisko korostaa komeasti taiteilijuutta. Siihen kuuluu kunnianhimo mutta myös väkevä kutsumus luoda sellaista, joka jää ja jolla on merkitystä taiteilijan nimestä riippumatta. Siksi mielessäni kaikuu loppulaulun säe: ”Kauneus jää.”

Kuvat: Tuija Takala (Hattulan kirkko kesällä 2021)

•

Musiikki ja teksti sopivat yhteen, ja laulujen melodisuus sekä yhteislaulanta tarjoavat korvakarkkia. Vaikuttava on myös kolmihenkinen bändi, jossa mukana on perinnesoittimia. Se loihtii tunnelmia, jossa nykyinen ja mennyt kohtaavat.

Pelliinan eloisuus herättää esityksen, hänessä on valovoimaa. Martinuksen puolenvaihto viehättävyydestä petollisuuteen paljastuu äkisti; Andreaksen ydin kirkastuu loppupuoliskossa. Koomisesti painotetut papin ja valtiattaren roolit pysyvät niille asetetuissa rajoissa. Mainiona pidän ”alhaisen” ja ”ylhäisen” leikkiä: nämä humoristihahmot laulavat ylevään oopperatyyliin, ja komeasti laulavatkin, muut taitavasti musikaalimalliin. Kokonaisuus toimii.

Erityisen ihastunut olen lavastukseen. Karu kirkkoholvisto herää eloon ja loistoonsa visuaalisin efektein, joissa Hattulan kirkon maalaukset ilmestyvät kuin sivellinvedoin kalkinvalkoisille pinnoille. Silmää hivelevä toteutus korostaa oivaltavasti taiteen tekoa, sen ajattomuutta ja vaikutusten kestoa.

Kuvissa tunnelmat ensi-illan jälkeen: ensemble loppukumarruksissa ja tyhjä lava ennen esitystä. Kirjailijakuvassa Anneli Kanto ja minä (kuva: Minna Väisälä).

•

Kapsäkki, Rottien pyhimys, ensi-ilta 14.4.2013. Sain bloggaajalipun.

Rooleissa:

Pelliina – Aurora Manninen

mestari Martinus – Jasper Leppänen

Andreas Pictor – Kai Bäckström 

Petrus Herckepaeus – Petri Bäckström

Märta Bengtsdotter Ulv – Eeva Semerdjiev

Muusikot:

Nokkahuilut ja säkkipillit – Janek Öller

Jouhikot ja gamba – Ilkka Heinonen

Koskettimet – Miika Vintturi

Työryhmä: 

Libretto – Anneli Kanto 

Sävellys – Jukka Nykänen 

Ohjaus ja taiteellinen konsepti – Reetta Ristimäki 

Lavastesuunnittelu – Elle Mikkola

Pukusuunnittelu – Marja Uusitalo 

Valosuunnittelu – Mirkka Saari 

Projisointisuunnittelu – Calvin Guillot ja Małgorzata Nowicka (Aalto-yliopisto) 

Äänisuunnittelu – Max Marshall 

Maskeerauksen suunnittelu – Ari Haapaniemi 

Tarpeiston suunnittelu ja toteutus – Anis Kronidova

Tuotanto – Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki 

Yhteistyökumppani – Aalto-yliopiston MAGICS-hanke 

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

10 huhtikuun, 2023 · 7:09 am

Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä

”Katariinoista kirjoittaessani mietin kuitenkin usein sitä, onnistunko tuomaan heistä esille mitään sellaista, mitä heistä ei olisi jo aikaisemmin kerrottu. Päätän luottaa omaan näkökulmaani ja siihen, että pystyn 2000-luvulla elävän naisen katseella tarkastelemaan heitä erilaisessa valossa kuin aiemmat kirjoittajat.”

Jenna Kostetin näkökulma toimii mainiosti. Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co 2023) kuuluu tietokirjallisuuteen, jossa kirjoittaja liittyy oleellisesti aineistoonsa ja sen käsittelyyn. Kostet on pitkään työskennellyt Turun linnassa ja se on hänelle tuttu paikka myös lapsuudesta isän työn vuoksi. Siksi luontevasti kirjaan siirtyvät kirjoittajan kokemukset, tuntemukset ja koko kirjoitusprosessi – ajankuvineen ja covideineen päivineen.

Kirjassa seurataan linnan historian dramaattisia vaiheita kuuden naisen avulla.  Renessanssin muutamat kukoistushetket välittyvät Katariina Stenbockin, Katariina Hannuntyttären ja Katariina Jagellonican linnavuosista. Keskimmäinen oli jalkavaimo, muut kuningattaria 1500-luvulla. Kuningatar oli hetken myös Katariina Maununtytär, mutta hänelle Turun linna oli vankila. Viides nainen, Kristiina Katariina Stenbock, johdattelee 1600-luvun Turkuun, ja kuudes, Carin Bryggman, hyppää 1900-luvun loppupuoliskon Turun linnan entisöintiin.

•

Katariinoista irtoaa kirjaan Ruotsi-Suomen historiaa ja elinoloja, ja naisen asemaa Kostet pohtii myös. Kirjan luonteeseen kuuluu spekulointi, sillä kaikkeen kiinnostavaan eivät tietolähteet anna vastauksia. Kostet tuumii monesti muun muassa Katariinojen suhdetta puolisoihin ja lapsiin, kiintymystä linnaan tai ajatuksia elämästä. Ymmärrän sen hyvin, joskin jonkin verran kuvittelupähkäilyä karsisin, niin myös asioiden toistoa.

Kirjoittajan oman elämän kytkentä Katariina-tutkimuksiin ja siitä kirjoittamiseen tuo ilmaa historiankirjoitukseen. Tuttavallisen jutusteleva tyyli osoittautuu mukavaksi. Kirjoittajan kiinnostuksen aitous ja kirjan tekotunnelmien vaihtelu työn imusta epävarmuuteen välittyvät elävästi. Lukija on eturivissä seuraamassa, irrottautuuko kirjailija kirjoitusprosessin aikana linnastaan.

•

Kuuden Katariinan jäljillä pistää miettimään myös omaa kokemusta paikasta, paikan merkitystä. Näin Kostet:

”Paikka määrittelee meidät samalla kun me määrittelemme paikan. Jos kokemus paikasta on henkilökohtainen, onko minun linnani silloin mielikuvituksen tuotetta? Käytävät, tuoksut, askelten äänet? Kun kävelen linnassa, ajattelen: ovatko nämä lattiat, seinät ja tuoksut todella totta vai olenko keksinyt kaiken itse?”

Tähän kirjaan minut innosti oma suhteeni paikkaan, Turun linnaan. Olin siellä puolisen vuotta museovartijana juhlanäyttelyssä Kirja 500, vuosi oli 1988. Muistan laastin, kalkin, kiven ja vanhojen kirjojen tuoksut, lähestyvien askeleiden kopinan kaiut, aavemaisen hiljaiset hetket turisteista autioissa linnakäytävissä, kiviseinien kylmän hohkaamisen – ja ennen kaikkea sen huiman historian tunteen: mitä linnan paksut seinät ovat vuosisatoina nähneet? Nämä kaikki Katariinat ja lukuisat nimettömiksi jääneet ajan saatossa vaeltajat? Siksi on kirjallisuus, tämäkin kirja.

Paluu 35 vuoden jälkeen esilinnan puistoon; Kirja 500 -näyttelyssä vuonna 1988 museonvartijan tuli pukeutua 1700-luvun piian asuun, huhtikuussa 2023 asu oli vapaa.

•

Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä, Aula & Co 2023, 307 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Tietokirja

Avainsanat:

8 huhtikuun, 2023 · 6:12 am

Enni Mustonen: Kasvattitytär

Enni Mustonen aloittaa uuden historiallisten romaanien sarjan romaanilla Kasvattitytär (Otava 2023). Kirjalle on löytynyt päähenkilö Mäntsälän historiasta, Hedvig Eleonora Lilliehöök af Fårdala, kirjassa Hedda Noora. Taatulla historiaelävöittäjän taidollaan Mustonen saa lihaa luiden päälle 1700-luvun loppupuoliskolla kasvaneen nuoren kartanoneidon hahmoon.

Romaanin sisään päästäkseen täytyy tarkasti tutkia monipäisen suvun ja haaroittuvien sukulaissuhteiden verkkoa ja risteilyä viiden kartanon välillä. No, ainahan voi palata kirjan alun henkilöluetteloon, ja karttakin kartanoiden etäisyyksistä löytyy.

•

Hedda Noorasta ovat jo monta vuotta huolehtineet lapsettomat, hyväsydämiset kasvatti-isä ja -äiti, sillä tytön Ruotsissa asuvat aatelisvanhemmat ovat köyhtyneet. Hedda Nooraan pääsen tutustumaan tilanteessa, jossa hän 17-vuotiaana haikailee kasvattiäitinsä Hedvigin Otto-veljen perään. Tämä salskea meriupseeri on napannut neidon sydämen jo pari vuotta aikaisemmin, mutta sitovia lupauksia ei ole vielä annettu.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun yhteen sukukartanoista tarvitaan täpäkkää taloudenpitoa. Siihen välkky ja taitava Hedda Noora sopii oivallisesti, vaikka hän on nuori ja kokematon. Hän selviää sairaiden vanhusten, juonikkaiden piikojen ja tiukkojen maalaisihmisten kanssa. Hyvin sujuu myös Hedvig-kasvatusäidin sisarusten suhteen: tyttö hoitaa kartanon työasioita Adolfin myötävaikutuksella, tapaa taas Oton ja välillä kaveeraa veljesten siskojen kanssa. Mutta sydänsuruilta ja vaikeilta valinnoilta hän ei välty.

•

Naimaikäisten aatelisten kesken syntyy tunne- ja järkiliittoja. Mustonen sytyttää kipinöitä joidenkin välille, toisille pariutuminen näyttäytyy varteenotettavan turvattuna elämäntapana. Nämä puolet romaanissa ovat kiinnostavia, koska niiden oivaltaminen kuvataan päähenkilökertojan varttumisoivalluksina. 

Unelmien ja elämäntotuuksien ristiriita askarruttaa nuorta neitoa. Hän ymmärtää myös erot odotuksissa eri sukupuolille ja säädyille, esimerkiksi pikkupiikojen ja hänen oman elämänsä mahdollisuudet. Kenties jysäyttävin valaistus lankeaa aviovuoteen vällyjen väliin: lapsivuode- ja imeväiskuolleisuuden yleisyys askarrutta – joten tohtiiko Hedda Noora altistua moiselle?

Kasvattitytär on romanttista historiallista viihdettä, jossa vaihdetaan joitain kuumia suudelmia ja odotetaan intohimon hetkiä, mutta maanläheisyys haalistaa vaaleanpunaiset hattarahaaveet. Hedda Nooraa ei kiehdo juoruilu, söpöstely, tanssiaisten supatukset, ei edes Kustaa III, jonka hän näkee vilahdukselta Turussa. Sokerina ja suolana ripotellaan päähenkilön persoonaan tunteiden ristiriitoja ja ajan kasvatukseen sopivasti asioita, mitä neidon sopii ja ei sovi tehdä tai sanoa.

•

Hedda Noora jatkaa viihdetraditiota, jossa minäkertojapäähenkilön pystyvyys ja pärjäävyys ovat ennalta-arvattavia, monet juonenkäänteetkin, mutta silti päähenkilöstä tulee läheinen ja seurattava. Hedda Nooran tomerat toimet vetoavat; hän ei esimerkiksi epäröi kumauttaa lantalapiolla naisrauhaa rikkovaa sukulaista.

Nautin ajankuvasta ja vakuuttavista arjen toimien kuvauksista. Mustonen hallitsee historialliset yksityiskohdat ja vivahteet, ja ne sulavat sujuvaksi kerronnaksi. Herkullisia hetkiä löydän esimerkiksi aatelisnaisten puvustuksesta: hääasujen valmistus ja pukeminen ovat täyttä työtä, riisumisesta puhumattakaan. 

Tiivistän: Kasvattitytär tarjosi minulle mukavan nykytodellisuuspaon.

•

Enni Mustonen: Kasvattitytär. Rouvankartanon tarinoita 1, Otava 2023, 271 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

7 huhtikuun, 2023 · 5:38 am

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä & Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Kaksi kirjaa vanhemman itsemurhasta, kaksi kasvutarinaa. Kumpikin kirja asetetaan romaanin lajiin peittelemättä omaelämäkerrallisuutta.

Maaliskuisena iltana pääsin kuuntelemaan Meri Eskolaa ja Venla Pystystä WSOY:n tilaisuuteen. Kirjailijat tunnistivat toisissaan risteilevät tunteet: katkeruus ja viha ovat yhtä tuttuja kuin rakkaus – tai rakkauden kaipuu. Kumpikin kertoo romaanissaan, millaista jälkeä jättää lapsena koettu hylkääminen.

Kummatkin ovat sanankäyttäjinä ammattilaisia, toimittajia. Heille on tuttua aineiston kerääminen, haastattelut ja tiedon koonti. Romaaneissaan he ovat kääntäneet kurssia fiktion puolelle, mikä tarkoittaa ilmaisutavan vapautta. Kummankin kirjassa on päädytty sinuttelemaan itsemurhan tehnyttä vanhempaa, kummassakin kiukku välittyy, kummassakin menneen perkaaminen sekoittuu minäkertojan elämänvaiheisiin aina kirjoittamishetkeen saakka, ja kummassakin käsitellään myös suhdetta eloon jääneeseen vanhempaan, omiin miessuhteisiin ja lapsiin.

•

Eskolan ja Pystysen romaaneissa on siis aihetasolla, temaattisesti ja psykologisesti paljon samaa. Silti kirjojen lukeminen lähes peräkkäin sopii hyvin, sopinee se myös tähän pääsiäisaikaan: kirjat ovat vakuuttavia kokemusasiantuntijoiden kärsimyskuvauksia, seurannaistodistuksia lapselle pahimmasta kokemuksesta. Väkisinkin myös terapiakirjallisuus käy mielessä: näiden romaanien kirjailijat kirjoittavat päästäkseen irti.

Romaanien minäkertojat käyvät terapiassa, eli lapsuustrauman selvittely jatkuu aktiivisena eri tavoin. Minäkertojat ovat myös erittäin tietoisia sukupolvista toiseen siirtyneistä vuorovaikutusmalleista ja mielenterveyttä kuormittavista tekijöistä, myös muiden sukulaisten itsemurhista. Kallistun kuitenkin samaan kuin näiden kirjojen kirjastoluokitus tai markkinointi: kaunokirjallisuuttahan tämä. Kummatkin kirjailijat vakuuttavat kerronnallaan. Eskolan teksti nakuttaa tiiviinä, Pystysen teksti on astetta kuvailevampaa, kieleltään avarampaa.

Kaunokirjallisesti niissä kiinnostaa minäkertojan ääni tunteiden aukaisijana, suoran ja verhotun vaihteluna. Itsetuntemuksen aukaisua saa harvoin seurata näin läheltä. Ja onhan tämä tätä aikaammekin, omakohtaisen kaunokirjallistaminen. Ajattelen esimerkiksi ranskalaista Eduard Louisia, monia muita kotimaisiakin.

Näin paljon sepustin kirjoista jo kimppana. Seuraavassa vielä lyhyet luonnehdinnat kirjoista erikseen.

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä

Meri Eskolan kirjassa Ehdin rakastaa häntä (WSOY 2023) minäkertoja kahlaa asiakirjoja ja lehtijuttuja sekä muistelee lapsuusvuosiaan ja myöhempiä ihmissuhteitaan. Kertoja kääntää kiviä perhesalaisuuden päältä, kun noin 40 vuotta on kulunut äidin itsemurhasta.

”Kiukun takana piileksii painava suru: olisin todella halunnut tuntea sinut. En tiedä käyneeni kanssasi yhtäkään järjellistä keskustelua. En muista ääntäsi, en sananvalintojasi, en nauruasi, en edes hymyäsi.”

Äiti murskautui kaasuräjähdyksessä, joka rikkoi helsinkiläisen kerrostalon. Muutakin vahinkoa syntyi, myös muille, mutta romaani keskittyy kertojan sielunvammoihin ja pitkälti äkkivääriin perhesuhteisiin. Äidin menettäminen on noin viisikymppiselle kertojalle yhä totaalinen: ”Äitini lisäksi minulta puuttuu kokonainen elämä.” 

Näin, vaikka kertoja kertoo eläneensä monen edestä, olleensa jopa onnekas. Kirja pullistelee uhoa, hyökkäyksiä, syytöksiä ja kaunaa, mutta se ei peitä rakkautta ja kaipuuta. Tehokas teksti on tunnetta täynnä olematta pateettinen, koska sävyt vaihtelevat surusta sarkasmiin. 

•

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä, WSOY 2023, 204 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Romaanin En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) minäkertoja on seitsenvuotias, kun isä tekee itsemurhan. Venla Pystynen kuvaa todella vaikuttavasti lapsen kokemusta: eihän sen ikäinen voi tietää, miten pitäisi tuntea tai käyttäytyä vanhemman äkkikuoleman tapahduttua. Eli jo romaanin alku vie tehokkaasti minäkertojan toimintatapoihin.

”Se seitsenvuotias, pelästynyt tyttö jäi sisälleni, ei kasvanut aikuiseksi, vaikka ihoni venyi, luuni kasvoivat, raajani pitenivät. Mutta minä haluan tuosta tytöstä eroon. En kaipaa salamatkustajaa.”

Tietyllä tavalla lukija pääsee salamatkustajaksi kertojan reissuun, jolla hän selvittää isänpuoleisen sukulaisten muistoja. Hienosti kirja kuvaa sitä, miten työssään pystyvä ihminen suhteissaan peittää tarvitsevuuttaan ja mistä kaikesta se juontaa ja mihin se johtaa. Myös parisuhteiden ja oman vanhemmuuden kipupisteitä painellaan kunnolla. Käänteeksi kertojalle muodostuu isoäidin päiväkirjat ja tieto isän veljen skitsofrenian vaikutuksista kertojan isään. 

Kirjan kerronta vetää mukaansa, sillä nykyhetken perhe-elämän väsymys ja entisen penkominen lomittuvat joustavasti: raskaita asioita, mutta teksti ei ole raskasta. Huojentavaksi koen toivon, reitin hyväksymiseen.

”Niin, isä, en tiedä. Ei kukaan tiedä. Tässä maailmassa pitää kai vain valita, miten suhtautua epävarmuuteen ja olemassaolon haurauteen.”

•

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, WSOY 2023, 234 sivua. Lainasin: kaveri sai kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

4 huhtikuun, 2023 · 5:46 am

Miila Westin: Loputon talvi

Itämerensuomalainen myytistö on inspiroinut Miila Westiniä luomaan sarjakuvaromaanin, jossa osin Kalevalastakin tutut myyttihahmot toimivat yhteistyössä nuoren tytön kanssa. Mytologia ja sen muuntautuminen nykykirjallisuuteen kiehtoo minua, on se innostanut itseänikin kirjallisissa puuhissani. Siksi Westinin Loputun talvi (SKS 2023) osui lukemistooni.

Sarjakuvan tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen dystooppisin ilmastomuutossävyin, sillä kevät ei ole alkanut vielä kesäkuussakaan. Tarinan päähenkilö, nuori tyttö Eevi on isänsä kanssa kyläilemässä maaseudulla isoäidin luona, sillä isoisä on juuri kuollut. Ankaran talvisen sään vuoksi sähköt ovat poikki. Ennen lähtöä kaupunkiin Eevi saa isoäidiltä perintökorun, ja sitten hän vie metsän reunaan linnuille lyhteen.

Noin käynnistyy varsinainen tarina, jossa siirrytään fantasiaan eli myyttimaailmaan. Eevi tapaa muun muassa haltioita, maahisen, Tapion, Louhen ja sielunlinnun. Juonenkuljetus sujuu soljuvasti ja seikkailuhenkisesti, sillä Eevi ja joukko haltijoita maahisvahvistuksineen etenevät pulmasta toiseen pelastaakseen kevään haltian Sämpsän.

*

Koska kyse on sarjakuvasta rakentuu tarinankerronta väkevästi visuaalisuuteen. Tyylistä tulee joltisenkin mieleen japanilainen perinne, esimerkiksi haltiahahmojen henkienkätkemämäisyys. Moinen ei haittaa, sillä hahmojen muodoissa on elävyyttä. Kuvakoot ja -kulmat vaihtelevat virkistävästi. Monet aukeamat ilahduttavat kauniina. Pidän kovasti värimaailmasta, etenkin luontokuvat ja Tuonelan maailma sykähdyttävät.

Sarjakuva sopii hyvin luettavaksi jännitystä kestävän lapsen kanssa vietettäviin lukutuokioihin. Kirjan avulla voi käsitellä monia aiheita kuten uskomuksia, luontoa ja kuolemaa. Sopii se tällaiselle aikaihmisellekin, sillä mytologia taipuu kekseliäästi sarjakuvaksi. Kirjan lopusta voi myös lukea tehokkaan tiivistyksen kirjaan liittyvistä myyteistä.

•

Miila Westin: Loputon talvi. Myyttiset 1. SKS 2023, 114 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): sarjakuva

Avainsanat:

1 huhtikuun, 2023 · 6:28 am

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

Huomasin uutuuskirjojen joukossa nimen, joka herätti heti kiinnostukseni, Maailman kauhea vihreys (Tammi 2023). En tiennyt kirjan nimen kiehtovuuden lisäksi siitä yhtään mitään. Kuuntelin Benjamin Labatutin romaania automatkoilla, ällistelin kuulemaani ja otin selvää, mistä on kyse. Selitys löytyy kirjailijan sanoin lopun kiitososuudesta: kirja perustuu tositapahtumiin, ja ensimmäisessä osassa fiktiota on vain yksi kappale. Sen jälkeen kuvittelun osuus lisääntyy, mutta ”koettaen silti pysyä uskollisena tieteellisille käsitteille, joihin niissä paneudutaan”.

Ja kyllä: kirjassa tosiaan paneudutaan kemisteihin, matemaatikoihin ja fyysikoihin sekä tieteenalojen teorioihin ja laskelmiin. Romaanissa esitellään tieteilijöiden reittejä mullistaviin kaavoihin ja selitysmalleihin. Vaan ei siinä kaikki, sillä kunkin elämää ja persoonaa kuvaillaan, myös suhteita toisiin tieteentekijöihin.

•

Nyt ei todellakaan liikuta tietojeni vahvuusalueilla. Yleissivistykseni riittää Einsteinin, Bohrin ja Scrödengerin nimien tunnistamiseen, mutten minä juuri muuta fysiikasta tiedä kuin suhteellisuusteorian nimeltä. Kirjassa on liuta muita tiedemiehiä (juu, vain miehiä, yksittäisiä naisia vain sivumennen puolisoina tai inspiroijina). Esimerkiksi mieleeni jää tuberkuloottinen Schrödinger, alisuorittaja, joka hullaantuessan näkee näkyjä keuhkoparantolassa. Vasta järjen ylittävä kokemus avaa ajattelulle uutta.

Osin tipun teorioiden kuvailussa kärryiltä, eikä tämä kirja ollut varmaankaan parhaimmillaan äänikirjana, mutta pari seikkaa pitää mielenkiintoni yllä kirjaa kuunnellesanikin (lisäksi luin ihan perinteistä kirjaa sen kuuntelun jälkeen). Poikkeusyksilöistä kerrotaan dynaamisesti. Kummallisuudet korostuvat, mutta ne ovat linjassa muuhun sisältöön. Fysiikka, metafysiikka, filosofia ja metaforisuus kulkevat rintarinnan. Kiehtovinta on, etteivät tieteelliset todistelut vastaa kaikkeen, sillä on paljon asioita, joita ei voi todistaa tai selittää kielellä, merkein tai numeroin. Enkä juuri mieti, mikä on faktaa, mikä fiktiota – otan kaiken kirjallisena totuutena.

•

Fysiikka ei mittaa todellisuutta vaan sitä, minkälainen suhde on ihmisellä ja maailmalla. Tämän säilytän kirjakokemukseni kiteytykseksi. Maailman kauhea vihreys –kirjassa on myös monia esimerkkejä, miten samasta asiasta on hyödyksi ja tuhoksi – siksi kirjan nimen vihreyden kauheus. Ja sitten on aina sattumalle varaa. Hämmentävä kirja faktapohjaista kaunoa!

”Mieti vaikka kvanttimekaniikkaa, lajimme kruununjalokiveä, täsmällisintä, kauneinta ja vaikuttavinta fysiikan teoriaa, jonka olemme koskaan keksineet. Siihen perustuvat älypuhelinten ylivalta ja internet, ja se tarjoaa lupauksen laskutehosta, joka vetää vertoja jumalaiselle älylle. Se on muovannut maailmamme täysin uusiksi. Osaamme käyttää sitä ja se toimii kuin jonkin oudon ihmeen kautta, ja silti maapallolla ei ole ainuttakaan sielua, ei elävää eikä kuollutta, joka ymmärtäisi sitä todella.”

•

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys, suomentanut Antero Tiittula, Tammi 2023. Kuuntelin BookBeatista, lukija Tuukka Haapaniemi, 5 tuntia ja 54 minuuttia. Lainasin kirjan myös kirjastosta ja silmäilin kuuntelun jälkeen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: