Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa (Otava 2013) voitti tämän vuoden Finlandia Junior -palkinnon. Romaani kertoo 12-vuotiaasta Artosta, yksinäisestä lapsesta, joka kerran nauruun purskahtaessaan menettää muistinsa. Siitä seuraa hallittuja seikkailuja, joiden johdosta hän oppii pärjäämään ja ystävystymään. Pikkuvanha elämänpohtija on pääosassa, ja hänen kulkuaan seurataan mutkattomasti reflektoiden tapahtumasta ja tunnelmasta toiseen.
Oli kummallista, että muutaman minuutin sisällä saattoi kokea niin vastakkaisia tunteita. Ensin Arto oli tikahtua nauruun, nyt hän oli tikahtua suruun. Elämä on toisinaan kummallista.
Artolla on kaikki edellytykset pärjätä. Hänellä on kunnollinen kotikasvatus, vakaat olot, älyllistä uteliaisuutta, kirjatietoa ja sosiaalista tarkkanäköisyyttä. Hän osaa luovia ”jopa” itähelsinkiläisissä oloissa, joissa kohtaa omasta turvarenkaastaan poikkeavia, kuten mielenterveysongelmaisen äidin isättömän pojan, kiireisen äidin yksikseen kasvaman koltiaisen, metsien miehiä ja muuta outoa väkeä. Arto tulee pärjäämään tunneälyisenä ja sinut itsensä kanssa pysyvänä vastakin, mutta miten käy muiden?
Kertomus on viehättävä kasvutarina. Ennen kaikkea se on opetussatu aikuisille. Romaani pysäyttää kasvattajia pohtimaan, millaisilla eväillä lapsi selviää levottomassa kaupunkiarjessa. Onkelin kirjan luin kannanottona syrjäytymiskeskusteluun. Kasvavan lapsen arvostusta, reilun kohtelun ja käytöksen mallia sekä tolkullista vastuuta se perää aikuisilta kautta linjan.
Meissä ihmisissä on tietoa, jota emme tiedä meissä olevan. Sen huomaa siitä, mikä meistä tuntuu tutulta, mikä vieraalta. Jos on vaikka tottunut huonoon kohteluun, se tuntuu aivan normaalilta, että näinhän se aina menee. Jos puolestaan on saanut huolenpitoa ja ystävällisyyttä, pitää itsestäänselvyytenä, että kohteliaisuus ja huomioiminen on tapana kaikkialla.
Lapset eivät saaneet mennä sairaalaan ilman aikuista. Arveltiin, että sairaala järkytti lapsia. Se oli hieman erikoista, sillä lapset järkyttyivät erilaisista asioista päivittäin. Ne voivat olla ihan pieniä asioita, sellaisia, jotka liittyvät äänensävyyn ja sivuutetuksi tulemiseen, tai suuria, joita aikuiset järjestävät: niin kuin muuttaminen tai avioero.
Eikä se ole vaarallista, että poika kuvittelee, vaikka sitten kuvittelisi niin vahvasti, että voi menettää muistinsakin. Se on rikkaus. Jotkut pojat ovat sellaisia, että ne ovat tyhjiä sekä täältä että täältä – , lääkäri näytti sydäntä ja päätä, – ja sellaisista pojista minä olen huolissani.
Arvoitukseksi jää, miten kirja puree lapsiin. Testaan sitä antamalla kirjan joululahjaksi 11-vuotiaalle kummitytölle. Miten käy poikalukijoiden – imaiseeko melko verkkainen pohdintakertomus? Tvt-vempainrajoitteinen himolukija Arto on nykyisin poikkeus, todellisuus on toinen: poikien heikko lukutaito ja -into huolestuttavat tutkijoita ja opettajia. Samastuvatko tai ihastuvatko alakoululaiset omaehtoiseen ja kivaan päähenkilöön? Toivottavasti.
Finlandia Junior tältä vuodelta: Kreetta Onkelin lastenromaani, kanen kuva Ninka Reittu
Finlandia-palkintojako on melkoisen outo tapahtuma. Pääpalkinnon valitsee aina satunnainen, yksittäinen lukija, silti voittajaa seuraa hurja haloo ja mahdollisuus medianäkyvyyteen, ja palkitsemistitteli pysyy komeana loppuelämän. En ota kantaa Duudson-Jarpin tekemään valintaan, enkä aikuispalkinnonkaan: voittaja on yksi monien hyvien joukosta. Ainahan lukukokemus on yksilöllinen ja mieltymykset myös. Se ei ole probleema, vaan harvoin yhden lukijan valinta tuottaa kelpo tukun rahaa ja valtakunnallisen tittelin yhdelle teokselle. En itse haluaisi olla diktaattori, joka joutuu osoittamaan vuoden ykkösen, vaikka se on ”vain” oma ykkönen.
Toisaalta on turhaa suhtautua liian vakavasti palkitsemiseen. Kyse on kuitenkin kustannus- ja kirjakauppa-alan kisasta, jonka toivotaan lisäävän kirjamyyntiä. Antaa vain kaupan käydä ja kotimaisten kulttuurituotteiden kelvata! ”Paras kirja” pystyttäneen valitsemaan todellisuudessa vasta vuoden vaihtuessa, kun koko kirjatarjontaa on pystynyt jotenkin haarukoimaan – eihän koko valtaisaan nimikemäärään kukaan pysty paneutumaan.
Kirja-alalla toimivat valitsevat muutaman nimikkeen Finlandia-kisailuun, sitten randomjulkkis poimii niistä suosikkinsa. Pitäisikö kirjapalkinnoissa siirtyä samaan systeemiin kuin elokuva-alan kisoissa: laaja joukko äänestää? Keitä olisivat kirjaäänestäjät? Lehtikriitikot, kulttuuritoimittajat, kirjakaupoissa käyvät lukijat, kirjabloggarit… Varmaa on se, että on tapa mikä tahansa, kaikkia miellyttävää konstia ei löydy.
Kannattaa siis olla omatoiminen ja valita julkaisulistoilta oma finlandikko, mieluusti jopa useita. Rahaa ei nille ole varaa antaa, vain kunniaa omin vähäisin voimavaroin. Ja lisäksi: voinhan äänestää kirjabloggareiden Blogistania-kunniamainintakisassa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 