Avainsana-arkisto: Enni Mustonen

Enni Mustonen: Kasvattitytär

Enni Mustonen aloittaa uuden historiallisten romaanien sarjan romaanilla Kasvattitytär (Otava 2023). Kirjalle on löytynyt päähenkilö Mäntsälän historiasta, Hedvig Eleonora Lilliehöök af Fårdala, kirjassa Hedda Noora. Taatulla historiaelävöittäjän taidollaan Mustonen saa lihaa luiden päälle 1700-luvun loppupuoliskolla kasvaneen nuoren kartanoneidon hahmoon.

Romaanin sisään päästäkseen täytyy tarkasti tutkia monipäisen suvun ja haaroittuvien sukulaissuhteiden verkkoa ja risteilyä viiden kartanon välillä. No, ainahan voi palata kirjan alun henkilöluetteloon, ja karttakin kartanoiden etäisyyksistä löytyy.

Hedda Noorasta ovat jo monta vuotta huolehtineet lapsettomat, hyväsydämiset kasvatti-isä ja -äiti, sillä tytön Ruotsissa asuvat aatelisvanhemmat ovat köyhtyneet. Hedda Nooraan pääsen tutustumaan tilanteessa, jossa hän 17-vuotiaana haikailee kasvattiäitinsä Hedvigin Otto-veljen perään. Tämä salskea meriupseeri on napannut neidon sydämen jo pari vuotta aikaisemmin, mutta sitovia lupauksia ei ole vielä annettu.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun yhteen sukukartanoista tarvitaan täpäkkää taloudenpitoa. Siihen välkky ja taitava Hedda Noora sopii oivallisesti, vaikka hän on nuori ja kokematon. Hän selviää sairaiden vanhusten, juonikkaiden piikojen ja tiukkojen maalaisihmisten kanssa. Hyvin sujuu myös Hedvig-kasvatusäidin sisarusten suhteen: tyttö hoitaa kartanon työasioita Adolfin myötävaikutuksella, tapaa taas Oton ja välillä kaveeraa veljesten siskojen kanssa. Mutta sydänsuruilta ja vaikeilta valinnoilta hän ei välty.

Naimaikäisten aatelisten kesken syntyy tunne- ja järkiliittoja. Mustonen sytyttää kipinöitä joidenkin välille, toisille pariutuminen näyttäytyy varteenotettavan turvattuna elämäntapana. Nämä puolet romaanissa ovat kiinnostavia, koska niiden oivaltaminen kuvataan päähenkilökertojan varttumisoivalluksina. 

Unelmien ja elämäntotuuksien ristiriita askarruttaa nuorta neitoa. Hän ymmärtää myös erot odotuksissa eri sukupuolille ja säädyille, esimerkiksi pikkupiikojen ja hänen oman elämänsä mahdollisuudet. Kenties jysäyttävin valaistus lankeaa aviovuoteen vällyjen väliin: lapsivuode- ja imeväiskuolleisuuden yleisyys askarrutta – joten tohtiiko Hedda Noora altistua moiselle?

Kasvattitytär on romanttista historiallista viihdettä, jossa vaihdetaan joitain kuumia suudelmia ja odotetaan intohimon hetkiä, mutta maanläheisyys haalistaa vaaleanpunaiset hattarahaaveet. Hedda Nooraa ei kiehdo juoruilu, söpöstely, tanssiaisten supatukset, ei edes Kustaa III, jonka hän näkee vilahdukselta Turussa. Sokerina ja suolana ripotellaan päähenkilön persoonaan tunteiden ristiriitoja ja ajan kasvatukseen sopivasti asioita, mitä neidon sopii ja ei sovi tehdä tai sanoa.

Hedda Noora jatkaa viihdetraditiota, jossa minäkertojapäähenkilön pystyvyys ja pärjäävyys ovat ennalta-arvattavia, monet juonenkäänteetkin, mutta silti päähenkilöstä tulee läheinen ja seurattava. Hedda Nooran tomerat toimet vetoavat; hän ei esimerkiksi epäröi kumauttaa lantalapiolla naisrauhaa rikkovaa sukulaista.

Nautin ajankuvasta ja vakuuttavista arjen toimien kuvauksista. Mustonen hallitsee historialliset yksityiskohdat ja vivahteet, ja ne sulavat sujuvaksi kerronnaksi. Herkullisia hetkiä löydän esimerkiksi aatelisnaisten puvustuksesta: hääasujen valmistus ja pukeminen ovat täyttä työtä, riisumisesta puhumattakaan. 

Tiivistän: Kasvattitytär tarjosi minulle mukavan nykytodellisuuspaon.

Enni Mustonen: Kasvattitytär. Rouvankartanon tarinoita 1, Otava 2023, 271 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Enni Mustonen: Tekijä & Syrjästäkatsojan tarinoita

Enni Mustosen sarja Syrjästäkatsojan tarinoita on saanut nyt kunniakkaan loppunsa, kun romaani Tekijä (Otava 2022) on ilmestynyt. Täytyy todeta, että Mustonen on todella aimo tekijä: hän on koukuttanut merkittävän määrän lukijoita kymmenosaiseen kirjasarjaansa.

Historiallinen romaanisarja alkoi 1890-luvulta ja päättyy nyt 1960-luvun puoliväliin. Kolmen sukupolven naisten seurassa on koettu yhteiskunnalliset mullistukset, joista etenkin sodat järisyttivät heidän valintojaan ja vaiheitaan, ja lisäksi he ovat edustaneet yhteiskunnan kehitystä ja mahdollisuuksia naisille: Ida ponnisteli köyhyydestä yrittäjäksi, Kirsti sai mahdollisuudet korkeaan koulutukseen mutta valitsi omin päin käsityöläisalan ja taitavana vakaan toimeentulon. Vienalla on jo keskiluokkainen tausta, vapaus matkailla ja ajan kanssa etsiä omaa tietään.

Syrjästäkatsojien rinnalla olen nähnyt kulttuurikehityksen kultakauden taiteilijoiden kyökin puolelta, muotimaailman ompelimoiden ja myymälöiden tiloista tiiraillen sekä elokuva- ja teatterialan puvustamosta katsellen. Tämä on ollut yksi sarjan loisto-oivalluksia: kulttuurisia virtauksia tarkkaillaan tavallisten tekijäihmisten näkökulmasta, ja paljolti myös kulttuurikerman gloria karisee. Mustosen taustatyön vakuuttavuus näkyy siinä, että tosiaines ja todellisuudessa eläneet henkilöt putkahtelevat luontevasti osaksi romaanisarjan päähenkilöiden elämää. Sujuvasti se käy silloin, kun ”julkkikset” ovat naisten työhön kuuluvia, ei vain nimipudottelua.

Tosielämän kuuluisuudet vaikuttavat kirjasarjan kertojanaisten elinkeinoihin, ja he kokevat itsensä sivuhenkilöiksi, mutta meille lukijoille eittämättömiä päähenkilöitä ovat olleet Ida, Kirsti ja Viena. Meille ovat tärkeää heidän toimeentulonsa sekä perhe- ja rakkauselämänsä seuraaminen, ja oikeisiin (kulttuuri)historiakirjoihin jääneet henkilöt ovat taustaa. Arkipäiväistäminen ja henkilökohtaistaminen ovat osa sarjan vetovoimaa.

Viihteellinen historiaromaanisarja ei kikkaile kerronnallaan. Jokainen sarjan kolmesta kertojasta on vuorollaan teksteissä raportoinut, mitä tekee, näkee ja kokee. Arjen työt ja toimet painottuvat, niiden joukkoon sulautuvat ilot ja surut. Työn eetos korostuu, samoin naisten sitkeys. Suvusta ja avuntarvitsijoista pidetään huolta, joten elämänarvona erottuu koruton välittäminen teoin. Sanoin ei rakkauksia hehkutella, vaan uurastetaan ja tehdään jotain toisten hyväksi.

Onhan se haikeaa luopua tästä sukutarinasta. Siitä on tullut jopa henkilökohtainen, sillä olen mukauttanut selkokielelle sarjan ensimmäisen osan Paimentyttö. En vielä tiedä, jatkuuko sarja selkona.

Ja tästä eteenpäin varoitan Tekijän juonipaljastuksista.

Tekijässä Viena on palannut Amerikasta Suomeen surevana leskenä ja on kaikin puolin epävarma tulevaisuudestaan. Hän saa työpaikan Marimekosta ja osoittautuu jälleen nokkelaksi arjen pulmien ratkaisijaksi, järjen ääneksi pyörremyrskymäisen luovan haihattelijan Armi Ratian taustalla. Sivutöinään Viena puvustaa teatteria ja tarkkailee 1960-luvun radikalisoituvaa kulttuurinuorisoa. Itsensä hän tuntee puolessavälissä neljääkymmentä ikälopuksi. Romanssinomaista voi silti olla vireillä ja… lopun jätän arvattavaksi.

Tätä juonen osaa en jätä arvailun varaan. Minulle Ida on ollut sarjan sydän, hyvä ihminen, selviytyjä. Ennakoin, että Idan aika tulee täyteen, ja niin tapahtuukin. Se, miten Mustonen sen tekee, miellyttää: hyvän, pitkän elämän eläneen ihmisen kuolema on hiljainen ja elämän kiertokulkuun kuuluva. Ida nukkuu pois lähellä rakkaitaan, ja sitä ennen hän on saanut muistella taipaleensa käännekohtia. Läheisten suru, sen tavallisuus puhuttelee Vienan kokemana:

”Kaikkeen tottuu, siihenkin, että rakas ihminen on poissa. Sen olin oppinut jo silloin, kun tuatto kuoli. Saman olin kokenut myöhemminkin, ensin Jonin, sitten Martan ja nyt Ida-mumman hautajaisten jälkeen.

Ehkä siinä murheen väistymisessä auttoi kevätkin. Päivät pitenivät ja leskenlehtiä seurasivat sinivuokot. Vaikka pikatie piti meteliä vain parinsadan metrin päässä meidän pihapiiristämme, jos meni talon toiselle puolelle ja istui verannalla, kuuli mustarastaan yhä laulavan iltaisin kuusikossa.”

Sarjan henkilöistä Kirsti on jäänyt vieraimmaksi, mutta iloitsen, että hänestä ja suhteesta tyttäreensä Vienaan irtoaa joitain uusia sävyjä. Viena ei helposti lähelleen päästä, mutta ehkä hieman entistä enemmän viimeisessä osassa hän ruotii tunteitaan. Pääosin Tekijä täyttyy työstä, sukujuhlista, sukuun liittyvistä uusista ihmisistä, vanhoista perheystävistä ja kaikenlaisesta puuhailusta, tulemisesta ja menemisestä. Itse asiassa on aika hienoa, että sarja päättyy sellaiseen. Elämä jatkuu, touhua riittää ahkerille, ja jokainen löytää suunnan elämälleen. En silti malta olla miettimättä, mitähän Idan suvulle kuuluu 2022.

Enni Mustonen: Tekijä. Syrjästäkatsojan tarinoita, 10. osa, Otava 2022, 480 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Syrjästäkatsojan tarinoita blogissani:

Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, Ruokarouva

Ruokarouvan tytär

Taiteilijan vaimo

Sotaleski

Pukija

Näkijä

Tekijä

Lisäksi: Martan tarina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Lukuviikon 2022 lukemistoksi

Hyvää lukuviikkoa 8. – 10.4.2022! Tavoitteena on Lukemalla parempi maailma. Sellaisen kaipuu tässä maailmatilanteessa tuntuu oletettavasti ihan toiselta kuin silloin, kun vuoden lukuviikkoteema on valittu. Kukaan ei silloin varmaankaan arvannut, että Euroopassa on nyt sota ja itänaapuri tuputtaa propagandaa ja tukahduttaa muun.

Minuun tilanne on vaikuttanut niin, että lukemiseen on välillä vaikea keskittyä. Silti kirjat tarjoavat mahdollisuuden ajatusten ja tunteiden käsittelyyn, lohtuunkin. Lisäksi pohdin paljon lukutaitoa tasa-arvotaitona. Kriittinen medialukutaito kulkee fiktion maailman oivaltamisen rinnalla: sen ymmärtäminen, millä keinoin missäkin tekstilajeissa meihin vaikutetaan.

Lukutaitoviikon ratoksi poimin muutaman vinkin, luettuja ja omittuja, jotka puhuttelevat nyt suhteessa maailmanmenoon.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava 2021)

Nuortenromaani näyttää maailman, jossa Venäjän ja Kiinan tapainen korporaatio hallitsee ilmastokatastrofimaailmaa jossain hämärässä tulevaisuudessa. Toisinajattelu tukahdutetaan, mutta jossain itää inhimillisyyden siemeniä. Tätä kirjaa lukee nyt toisin kuin pari kuukautta sitten.

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani (Gummerus 2022)

Suvannoksi maailman melskeessä voi valita kunnon lukuromaanin, fiktion yhdestä naiselämästä 1800-luvulla. Nainen tutkii sammalia, ei ymmärrä ihmisiä, mutta elämä opettaa.

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava 2022)

Miten yksi sattuma johtaa tekoon, joka muuttaa kaiken? Täyteläinen romaani möyhii ihmisen ytimiä, identiteettiä ja suhteita kovin kiinnostavasti, ankarastikin, mutta näen myös armoa.

Aleksis Kivi: Kullervo, selkomukautus Tuija Takala (Laatusana 2021)

Suomalaisen kulttuurin väkivaltaiseen kulttihahmoon voi peilata kaikkea, mihin viha, kosto ja tunnetaidottomuus voivat johtaa. Ja oliko Kiven tulkinta Kalevalan Kullervosta symboli pikkuruisesta Suomesta Venäjän vallan alla? Ken lukee, saa pohdittavaa.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Tammi 2022)

Tähän aikaan sopii yhteiskunnallisesti kantaaottava omaelämäkirja. Se kertoo poliittisten päätösten seurauksista yksilön elämässä. Lisäksi Louisilla on sanottavaa maskuliinisuuden malleista.

Enni Mustonen: Paimentyttö, selkomukautus Tuija Takala (Opike 2021)

Hyvinvointivaltioihminen voi historiallisesta romaanista tutkia, mitä on elämä 1800-loppupuolen maaseudulla, kun ei ole sosiaalihuollon turvaverkkoja. Orpo Ida on selviytyjä hyväntahtoisten ihmisten ansiosta – mutta jos heitä ei olisi…

Maria Mustaranta: Äidin tehtävä (WSOY 2022)

Jännärinaineksia sisältävän romaanin tömäkkää ainesta ovat vanhemmuuden tunteet ja teot silloin, kun lapsella on ongelmia. Kirja yllättää viimeisille sivuille.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022)

Ruotsalainen yhteiskunta saa roiman käsittelyn maahanmuuttajaperheen menestyneen tytön näkökulmasta. Kirjassa on myös ystävyydestä ja traumoista, mutta yhteiskuntanäkymät säväyttävät minua eniten.

*

Lukuviikon tiimoilta sain monet kollegat mukaani järjestämään työpaikalla lukuviikkoon sopivaa oheistoimintaa. On kirjan kierrätystä, lukuvinkkejä ja kirja-arvontoja – ainakin. Ehkä pientä ja kotikutoista tässä maailmassa, mutta näyte, että pidämme lukutaitoa tärkeänä tasa-arvon ja osallisuuden osana.

#lukuviikko

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Romaani

Enni Mustonen: Martan tarina

Martta Valo säkenöi suoruudellaan Enni Mustosen romaaneissa Pukija ja Näkijä. Syrjästäkatsojan tarinoiden kertojapäähenkilö on silloin Viena 1950-luvun Amerikassa, mutta Hollywood-studioiden puvustajamatroona Martta laukoo valloittavasti totuuksia paksulla pohjalaismurteella, kokeneen naisen syvällä rintaäänellä.

Kun huomasin, että tämän vuoden Kirjan päivien kylkiäiskirjaksi saa Mustosen Martan tarinan, sain ahaa-elämyksen. Olisi pitänyt arvata! Marttahan on täydellinen spin-off-tuote! Sanavalmis, tarkkanäköinen ja suoraselkäinen selviytyjä erottuu Viena-romaaneissa herkullisena poikkeushenkilönä. Toki hänen oma tarinansa kiinnostaa.

Martan tarina alkaa siitä, kun rippikouluiän ylittänyt Martta lähtee kesällä 1917 kurjista kotioloista Kurikasta piikomaan Längelmäelle. Tomera Martta näkyy olleen jo nuorena, myös työtä pelkäämätön. Selviytyjän piirteet taitavat olla sisäsyntyisiä.

Mustonen loistaa taas työn ja elämäntavan kuvaajana. Aherrus maalaistalon kyökissä ja navetassa siirtyy romaaniin aitona ja uskottavana, samoin talonväki reiluista maalaisista ketkuihin kaupunkilaisiin.

Martan nuoruudenmuisteluissa on sen tavallisen tarinan piirteitä: nätti piika ihastuu talon nuoreen ja komeaan poikaan, mutta suhteeseen pukkaa esteitä. Tällä kertaa esteet ovat vielä sopivaisuusasioitakin järeämpiä: kansalaissota.

Sisällissodan vihanpito ja ylilyönnit tallentuvat kirjaan vaikuttavasti sekä ison tilan isäntäväen että Martan kaltaisten palkollisten kannalta. Martan veljet ovat punaisia, talolliset luonnollisesti valkoisia. Kaikki menettävät.

”Totta puhuen en enää kaiken Längelmäellä ja junassa kuulemani jälkeen voinut uskoa, että oikeus toteutuisi. Liian paljon oli tehty pahaa puolin ja toisin eikä koston kierteestä tuntunut tulevan loppua. Siinä myllyssä jauhautuivat sekä syylliset että syyttömät.”

Pienoisromaani päättyy Martan lähtöön Tampereelta Amerikan mantereelle. Nyt voi oikeutetusti todeta, että Martan tarina tuo uusia tasoja Syrjästäkatsojan tarinoiden juonisäikeeseen, jossa Viena ja Martta pistäytyvät Tampereella ja Längelmäellä noin 40 vuotta myöhemmin. Mustosen mutkaton tapa kuvata yksityisiä kohtaloita historian tapahtumat taustanaan saa sanomaan, että asialla on historiaproosan ammattilainen.

Ja minkä kirjan kylkiäiseksi sain Martan tarinan? Ostin Päivi Alasalmen Sudenraudat, historiallinen romaani sekin.

Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa Paimentyttö on myös selkokielisenä kirjana. Katso siitä lisää.

Enni Mustonen

Martan tarina

Kirjakauppaliitto 2021

pienoisromaani

133 sivua.

Sain Kirjan päivät -kampanjan vuoksi kaupanpäälliseksi.

1 kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

Enni Mustosen Paimentyttö selkokirjana

Tänään alkaa kirjakauppojen kampanja Kirjan päivät (13. – 19.9.2021). Kun ostat kirjan ainakin 15 eurolla, saat kaupan päälle Enni Mustosen pienoisromaanin Martan tarina. Martta on tuttu Mustosen suosikkisarjan Syrjästäkatsojan tarinoita kahdeksannesta ja yhdeksännestä osasta. (Tässä juttuni neljästä ensimmäisestä osasta.)

Mitäpä jos ostaisit sen kylkeen selkokirjan? Niitä tosin on kirjakaupoissa harvakseltaan tai ei ollenkaan. Mutta kannattaa kysyä myymälästä ja ihmetellä, mikseivät selkokirjat näy tarjonnassa.

Jos kirjakaupassa on selkokirjoja, suosittelen Enni Mustosen Paimentyttö-romaania, koska nyt Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäisen osan saa selkosuomeksi (Opike 2021). Minulla on hyvä syy vinkata Paimentyttöä, sillä selkomuokkasin romaanin. Se oli mieluisa työ.

Mustosen Paimentyttö kertoo orvosta Idasta, joka selviää navettapiikana isossa kartanossa ja sen jälkeen Topeliuksen palvelijana Sipoossa. Mustonen kuvaa elämää ja työtä 1800-lopulla nuoren tytön silmin. Samalla lukija saa sisäpiirin kokemuksen kulttuurihenkilöiden elämästä. Romaani on ennen kaikkea Idan kasvutarina, jossa on suuria suruja ja pieniä iloja.

Suomalaisia historiallisia romaaneja ei ole montaa selkokielisenä. Jo siksi on hienoa saattaa Paimentyttö uusille lukijoille. Romaanin keinot tehdä historia eläväksi ovat verrattomia. Idan kohtalo kertoo Suomesta, jossa eivät sosiaalityö tai -tuet auttaneet vaan ihmiset olivat toisten hyväntahtoisuuden varassa.

Mustosen romaani kertoo myös lukutaidon merkityksestä ja eriarvoisuudesta. Ida on köyhä tyttö, joka nauttii kirjoista, muttei jaksa lukea tai kirjoittaa pitkien ja raskaiden työpäivien jälkeen. Hän asuu ruotsinkielisessä sivistyneistöperheessä, joka saa elantonsa kirjallisuudesta ja taiteesta. Kuilu on syvä, mutta välillä eri maailmojen välille rakentuu kapeita siltoja.

”Paranemista auttoivat kirjat.

Ei ollut mitään hauskempaa

kuin sukeltaa tarinoihin.

Sain matkustaa kirjoissa uusiin paikkoihin,

seikkailin ja selviydyin voittajana.

Topeliuksen talossa ei ollut kummallista,

että siellä luettiin kirjoja.

Toisenlaista oli karjapiikojen kanssa.”

Mainitsin jo, että Paimentytön selkoistaminen oli minulle mieluista. Romaanin sydän sykkii myös helpolla suomen kielellä. 

Poimin Iidalle tärkeimmät tapahtumat ja henkilöt. Kielessä muutokset näkyvät sanastossa ja lauserakenteessa: tavoitteena helppous, lyhyys ja sujuvuus. Selkoistuksessa halusin säilyttää Iidan tunteet eri tilanteissa ja naiseksi kasvamisen hämmennyksen. Ydinkokemuksena vaikuttaa ulkopuolisuus.

”Yksinäisyys on äiti,

joka tekee meidät vahvoiksi.

Heikot eivät kestä vaan tuhoutuvat,

mutta vahvat oppivat elämään muiden kanssa.

Yksinäisyyttä he eivät voi unohtaa.”

Enni Mustonen valittiin 2019 selkokirjakummiksi, ja siksi mukautin Paimentytön selkosuomeksi. Ensi viikolla 22.9.2021 Selkokirjamessuilla on tavallaan kirjan julkistus, jota voi seurata netistä. Mustonen on kanssani haastattelussa klo 14.45. Messuilla on paljon muutakin ohjelmaa.

Ja tämä vielä: jos selko-Paimentyttöä ei löydy kirjakaupasta, Opike-kustantajan nettikaupassa sen ostaminen käy kätevästi.

Haastattelutilanne Helsingin kirjamessuilla 2019. Kuva: Henna Kara

Enni Mustonen

Paimentyttö

selkomukautus Tuija Takala

Opike 2021

Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa selkokielellä

130 sivua.

Tekijänkappale.

Suuri kiitos Enni Mustoselle alkuteoksesta ja Jenni Saarilahdelle toimitustyöstä.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Enni Mustonen: Näkijä

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt yhdeksänteen osaan. Enni Mustosen romaanissa Näkijä (Otava 2021) sarjan kolmannen polven kertoja Viena aikuistuu Hollywoodin puvustustöissä kolmikymppiseksi. Isoäiti Ida saavuttaa koti-Suomessa kunnioitettavan 80 vuoden iän, ja äiti-Kirsti puolessa välissä kuuttakymmentä pitää perhettä tomerassa otteessa.

Se on jälleen todettava, että Mannisen taustatyö tuntuu vakuuttavalta. Manninen on pöyhinyt niin kotimaisen kuin amerikkalaisen elokuvan tähtiaikoja ja saattanut yksityiskohdat osaksi juoni- ja henkilökeskeistä romaania.

Edellinen osa jäi kutkuttavasti Vienan rakastumiseen naapurin viulisti-Joniin, joka osoittautui äiti-Kirstin ohimeneväksi tuttavuudeksi: Kirstin ja Vienan isän roposten avulla Jon pääsi aikanaan pakenemaan natseja. Ja nyt kohtalot kietoutuvat toisiinsa 1950-luvun alkupuolella Hollywoodissa.

En enää hätkähdä kirjasarjan yhteensattumia tai kansainvälisten kuuluisuuksien kohtaamista. Ne ovat oleellisia juoniaineksia, koska siten sarjan joka osa voi viedä lukijan kuuluisuuksien privaattiin tavallisen naisen katsein – syrjästäkatsojan näkökulmaan. Glamouri karisee, ja jäljelle jää ajankuva taustavaikuttajan näkemänä.

Ensimmäisen ja yhdeksännen osan välissä on vierähtänyt noin 70 vuotta – Suomi ja maailma ovat muuttuneet.

Viena puvustaa Sinuhea, Piukkoja paikkoja ja monia muita kuuluisia leffoja, joten esimerkiksi Marilyn Monroe, Lauren Bacall ja Elvis ovat Vienalle sovituskopista tuttuja, alusasuissaan puvustajalle näyttäytyviä ihmisiä haurauksineen ja humputuksineen. Vienasta tulee lopulta Monroen luottopukija, joten tähden tragedia kytkeytyy Vienan vaiheisiin. Siinä liikutaan rohkeasti uskottavuuden rajapinnoilla.

Viena tekee väliloikan Suomeen ja Tuntemattoman sotilaan puvustukseen. Kotimaisten leffapersoonien luonnehdinnat hykerryttävät, kun syrjästäkatsoja tekee huomioitaan. Tuntemattoman ennakkoesityksestä kertominen on yksi kirjan huippukohta, sillä rintamaveteraanien väkevä elokuvakokemus välittyy niin, että tunnelman ainutlaatuisuuden ymmärtää nykyihminenkin.

Kiinnostavia ovat kirjan kohdat, joissa osoitetaan leffamaailman kulissitoimijoiden merkitys kokonaisuudessa. Puvustamo luo elokuvien ajan ja paikan illuusion sekä leffahenkilöiden habituksen. Viena näkee terävästi naisten aseman ja kaupallisuuden roolin elokuvateollisuudessa.

Entä Viena kertojana? Hänen vahvuuksiaan on arkisten puuhien, työn ja ympäristön kuvaaminen, ei vatvominen. Viena ei juuri tunteitaan erittele, pikemmin välttelee, ja silmiinpistävää on, miten hempeät hetket ja sänkykamaritapahtumat kuitataan lyhyesti. Aikuistuva nainen kykenee sopuun äidin kanssa ja ottaa vastaan sen, mitä kohtalo tuo, lisäksi hän turvaa Ida-mumman elämänviisauksiin. Syvimmät ajatukset hän ohittaa vikkelästi, ja siksi välillä tapahtumien luettelomaisuus puuduttaa.

Pohjalaisnuotilla pajattava leffapuvustamoa pyörittävä Martta virkistää Vienan arkea (ja lukijaa), ja romaanisarjan perhekeskeinen vire laajentuu Vienan ja Martan Amerikka-komboon. Fingelska soljuu luontevasti, sillä amerikansuomalaisten englannin kielestä johtamat sanat istuvat tyyliin.

Kaikkiaan Syrjästäkatsojan tarinat kertoo naisista, jotka ovat toimeliaita, pärjääviä ja reiluja. He asettuvat hyvän, tavallisen ihmisen muottiin ja peiliksi kotkotuksille, joissa pinta kiiltää mutta probleemeja riittää. Uskon, että se on yksi syy sarjan viehätykseen. Toinen on viihdyttävä koukutustaito: mitä sarjan naisille tapahtuu? Juonivetoisuus pitää otteessa, vaikka teho on sarjan myötä toinen kuin Idan elämän alkutaipaleella, siis sarjan neljässä ensimmäisessä osassa, jotka ovat minuun eniten vedonneet.

”- Ei kannata surra sitä, mikä jäi sinne kauas, mumma sanoi. – Kun yks kierros on kuljettu, alkaa toinen. Minäkin olen alkanut elämäni monta kertaa aivan alusta ja aina on loppujen lopuksi muuttunut paremmaksi.”

Sarjan seuraava eli kymmenes osa tulee kuuleman mukaan olemaan viimeinen. Arvailen jo, mikä kulttuurimuoto on siinä keskiössä ja minkälaisin kohtalonkuvioin sarja päättyy.

Mannisen kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta, joten hän on itseoikeutettu kirjailija postattavaksi juuri nyt, koska on käynnissä vuoden 2021 lukuviikko. Sen teemana on ”Lukutaito on kansalaistaito”, ja siksi tässä yhteydessä sopii tiedottaa: tänä vuonna ilmestyy selkokielisenä sarjan ensimmäinen osa Paimentyttö.

Enni Mustonen

Näkijä

Otava 2021

Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 9

474 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa 5.4.2021.

6 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Enni Mustonen: Pukija

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on jo kahdeksannessa osassaan. Linjakkaasti kertoja vaihtuu aina, kun uusi sukupolvi ikääntyy parikymppiseksi. Pukija-romaanissa (Otava 2020) kertojana on Viena. Ensimmäisten sarjan osien Ida täyttää 70, ja niitä seuranneiden osien Kirsti lähenee viittäkymmentä.

Kyllä perheen kahdesta aiemmasta polvesta olisi kertojiksi ja heistä riittäisi kiinnostavaa kerrottavaa, kokemuksen tuomaa syvyyttä, jota lukija voisi päästä tulkitsemaan. Kummankin naisen elämässä tapahtuu yhä niin askare- kuin tunnerintamallakin, mutta Mustonen antaa aina äänen uudelle sukupolvelle ja kyseisen ajan uusille virtauksille, jotka vievät nuoret aikuiset aiempia vuosikymmeniä poikkeaviin tilanteisiin. Ja aina ilmaantuu uusia taidelajeja, joihin sukeltaa. Tässä osassa se on etenkin elokuva.


Pukija käynnistyy Vienan kotiinpaluusta 1950-luvun kynnyksellä. Hän on lukion jälkeen ollut Skotlannissa au pairina, ja nyt on epäonnisen romanssin jälkeen oman elämän rakennusaika, mutta Vienaa vaivaa epätietoisuus omasta suunnasta ja Kirsti-äidin ohjailunhalu. Vienassa on silti puhtia ja tomeruutta. Silkkaa selviytyjätyyppiä.

wp-1586073671715.jpg

Ja nyt varotan juttuni lukijoita, sillä tästä kirjasta ei voi kertoa ilman juonipaljastuksia. Mustonen panostaa lähinnä tapahtumiin. Viena kertoo toimistaan tarkasti, ja kuten kirjasarjan alaotsikko velvoittaa, hän tarkkailee muita sivusta ja välittää lukijalle huomioitaan ja käytyjä keskusteluja. Lukijan ei kannata odottaa kerronnallisia kokeiluita tai syväluotauksia vaan tempautumista Vienan matkaan. Kerronnasta sen verran, että Vienan yleiskielen ohella dialogi värittää tekstiä karjalan ja pohjanmaan murteen sävyin.



Maailma on toipumassa sotavuosista ja vapautumassa säännöstelystä. Vienan perhekunta voi taloudellisesti hyvin, joten rohkeutta ja mahdollisuuksia modernin maailman menoon ja matkoihin riittää. Sarjalle ominaiset onnenkantamoiset osuvat Vienaan 1950-luvun alkuvuosina vähän samoin kuin aikanaan nuoreen Kirstiin 1920-luvun Pariisissa. Viena päätyy Suomi-filmien puvustamoon, Helsingin olympialaisten tulkkipalveluihin, Marimekon ensimmäiseen muotinäytökseen, Armi Kuuselan seuralaiseksi Miss Universum -kisoihin ja sen seurauksena Hollywoodiin Marilyn Monroen pukijaksi.

Eli aika överiksi menee. Siitä huolimatta arvostan Mustosen taitoa penkoa tausta-aineistoa ja hyödyntää siitä vakuuttavia yksityiskohtia Vienan silmin nähtynä. Vienalla on siis silmää yksityiskohdille, ja lisäksi hän lukee ihmisiä tulkiten pieniä säröjä. Sokea hän on itselleen ja äidilleen. Välillä nuoruuteen hyvin istuva epävarmuus näyttäytyy:

”Vielä lentokoneessa olin tuntenut itseni Armin oikeaksi matkatoveriksi, mutta nyt tajusin, että olin todellakin vain pelkkä pukija, laukkujen pakkaaja ja purkaja, pesijä ja silittäjä, jonka pitäisi oikeastaan kyetä olemaan näkymätön. Elämä sykki tuolla alhaalla [Central Park], mutta minä olin taas kerran ollut liian arka heittäytyäkseni sen pyörteisiin.”

Pukija on siitä poikkeava viihdekirja, ettei se keskity romansseihin vaan nuoren naisen itsellisyyden etsintään ja yksinäisyyden kokemuksiin. Henkilöitä, vanhoja ja uusia, vilisee, ja siksi kirjan alun henkilöluettelo on tarpeen. Kiinnostava uusi henkilö on pohjalainen self-made-woman Hollywoodista, ja se tuttavuus avaa Vienan elämään uuden lehden.

Tapahtumien vauhti on aika kova, eikä tunneasioita märehditä. Esimerkiksi Ida-mumma paljastaa salaisuutensa Vienalle, joka ei sitä sen kummemmin jää pohtimaan. Merkillinen yhteensattuma saa Idan avautumaan, ja vielä ihmeellisempään yhteensattumaan kirja päättyy. Se puolestaan kytkeytyy Kirstin nuoruusvuosiin. Vienalle kirjan loppuhuipennus iskee kipinän, ja siitä taitaa syntyä melkoinen roihu – siis seuraavassa kirjasarjan osassa, otaksun.

– –

Enni Mustonen
Pukija
Otava 2020
kahdeksas osa sarjasta Syrjästäkatsojan tarinoita
524 sivua.
Sain kustantajalta ennakkoon PDF-version:
kirjan julkaisupäivä 8.4.2020.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Sotaleski

Nyt nurkkaan kaikenmoiset odotukset kerrontakikoista ja kielellisestä hurvittelusta. Sen sijasta sopii aavistella hyvää historiallisten faktojen hyödyntämisestä ja elävöittämisestä sekä sarjamuotoisen kirjallisuuden henkilöjoukon hallinnasta. Näin johdattelen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden seitsemänteen osaan Sotaleski (Otava 2019).

”Sota seurasi jokaista meistä tavalla tai toisella.”

Kirsti kertoo sotavuosista, jolloin hän perheineen asuu pääasiassa Ida-äidin luona Leppävaarassa. Sota tuntuu kaikessa, sen pelko sanotaan ääneen, vaikka usein tunne myös peitetään, ja sota konkretisoituu: taloja ja tavaroita tuhoutuu, eikä vältytä henkilövahingoiltakaan. Lukija saa olla sydän syrjällään, sillä Idan pojat ovat sotilasiässä, samoin Kirstin Iivo-mies, ja lisäksi pommit putoilevat sattumanvaraisesti siellä, missä Kirsti kulkee.

Manninen onnistuu välittämään sotaponnisteluiden raskauden kuitenkin jollain tavoin kevyesti muttei pinnallisesti. Siksi Mannisen tyyli on osin kallellaan viihdekirjallisuuteen, silti se nojaa taitoon saada lukija henkilöiden puolelle ja uskoa heihin. Sotaleski on siinä paria edellistä sarjan osaa vakuuttavampi.

Esimerkiksi tekstistä välittyvät sodan vakavat jäljet. Kirstin Voitto-veljen koettelemukset ja valmiiksi hauraan avioimiehen reaktiot kertovat sodan seurauksista. Karjalaisten tilanne ei jätä kylmäksi, sillä kirjassa evakkojen tilannetta katsotaan läheltä yhden kannaslaisen perheen kannalta, ja Iivo-avioimiehen itäkarjalaisen lapsuudenperheen vaiheista saa tässä osassa lisätietoja.

Sota on kaikille taite, ja kaikki ovat eurooppalaisen politiikan pelinappuloita.

 ”Ville-sedän ateljeesta kaikuu vaimeana gramofonin ääni. Sitä ikivanhaa ratisevaa chanson-levyä siellä taas soitettiin, jonka Ville-setä oli joskus kauan sitten tuonut tullessaan Ranskasta. Kun värisevä naisääni, se taisi olla Mistinguett itse, lauloi Pariisista, minua alkoi itkettää. Sitä Pariisia jossa olimme Iiivon kanssa eläneet  unohtumattomia päiviä ja öitä, ei kohta enää olisi.”

”Arkihan meidät naiset piti järjissämme, arki ja lapset – -”

Sotaleski on vahvimmillaan kotirintaman naisten elämän kuvauksissa niin Leppävaaran kotitalon askareissa kuin Karjalan varustelutöiden muonitushommissakin. Uskomattoman tarkkaa tietoa tulee ruuista ja säännöstelystä, kaikenlaisesta huusholleeraamisesta ja perushuollosta. Manninen osaa sulattaa tietonsa tarinaan, silti pystyn aavistamaan valtavan taustamateriaalin, jonka varaan romaanin todentuntuisuus rakentuu.

Pienet hyvät teot kuuluvat Syrjästäkatsojan tarinoiden ideologiaan. Tässä osassa lasten osa sodan varjossa korostuu ja se, miten aikuiset yrittävät tehdä päätöksiä lasten etu edellä. Idan ja Kirstin toimintatapaan kuuluu muiden auttaminen, ja voi oikeastaan puhua laajennetusta kodista, joksi Idan entinen täysihoitola muuttuu sodan aikana.

Yhden piirteen haluan vielä nostaa: sota-ajan naisten matkanteon. Menopelit ja matkaolosuhteet Manninen kuvaa elävästi. Täydet junat rintama-alueille ja töyssyiset autokyydit tuntuvat lukijankin kropassa. Kirsti pääsee välillä sotatapahtumien ytimeen, sillä hän hankkii niukan ajan tienestejä amerikkalaisen valokuvaajanaisen tulkkina. Se on yksi Kirstin erikoistilanne talvisodasta, paljon muuta ja henkilökohtaisempaa tapahtuu asemasodan aikaan.

”Niin usein kuin ennenkin, aavistukseni osui oikeaan.”

Tuollainen Kirsti on: tietää parhaiten, hieman tärkeilevä, määrätietoisesti ympäristöään hallitseva – ja hallitsee sitä, mitä kertoo. Olen edellä kuvaillut kaikenlaista yleistä, mutta uskon valtaosaa lukijoista kiinnostavan Idan ja Kirstin selviytymistarinan eteneminen sekä Kirstin Viena-tyttären lähestyminen murrosikää. Ja kyllä he taas selviytyvät toistensa tuella ja tervejärkisellä luonteilla, jossa yleensä vältellään perimmäisten kysymysten ja syvällisyyksien käsittelyä. Se on selviytymiskeino, kerronta-ajalle tunnusomainen.

20190421_094256.jpg

Välillä melkein riepoo se, miten asiat tuntuvat Kirstillä  lutviutuvan vastaiskujenkin jälkeen, mutta toisaalta liukas kuvaustapa kuuluu Kirstin persoonaan.  Hän keksii keinoja ja välttelee vaikeita aiheita. Myös tietty häveliäsyys kuuluu siihen. Pari osumaa Kirstin kilpeen tekee syviä murtumia, ja kirjan lopussa Ida-äiti auttaa tytärtään reflektoimaan vikaan menneitä asioita. Kaikessa hehkuu kuitenkin perushenki: mistä tahansa voi selvitä.

Huomaan kirjan alkupuolella hieman väsyväni kronologiseen tapahtumasuoltamiseen, mutta loppua kohtia juoni vie mennessään. Selostukset ja dialogit soljuvat, ja ajankuvan uskottavuus miellyttää. Fiktiohenkilöiden ja todellisten henkilöiden kytkentä onnistuu entiseen malliin. Esimerkiksi Wallgrenit vaikuttavat edelleen Kirstin perheeseen, Olavi Paavolainen on totuttuun tapaan pikkuinhokki, ja Yrjö Jylhän talvisotarunot löytävät romaanista paikkansa tunnetulkkina. Vanhan polven kuolemat liikuttavat. Loppupuolen yllätykset lisäävät taas odotuksia ensi vuodelle. Mitä Idalle, Kirstille ja Vienalle vielä rauhan ja jälleenrakennuksen aikaan tapahtuukaan!

– –

Enni Mustonen
Sotaleski
Otava 2019
Syrjästäkatsojan tarinoita VII
366 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Postaukseni aiemmista osista löytyvät täältä.



HYVÄÄ LUKUVIIKKOA! Enni Mustosen historiasarjoja suosittelen lukijoille, jotka haluavat elävöittää suomalaista historiaa naisten näkökulmasta. Tämä vuoden lukuviikon teema on ”Koko Eurooppa lukee!”.  Motto sopii Mustosen proosaan, koska hänen kirjojensa henkilöiden vaiheet kytkeytyvät eurooppalaiseen kulttuuri- ja historiavirtaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Mitäpä tästä kertomaan Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoitasarjan tunteville? Jos olet lukenut edellisen osan Ruokarouvan tytär, uusin kuudes osa Taiteilijan vaimo jatkaa suoraan siitä. Edelleen kertojana on Kirsti, eli ensimmäisen neljän osan kertoja Ida-äiti on sivuroolissa. Ja jos et ole sarjaa lukenut, aloita alusta: neljä ensimmäistä osaa ovat taidokasta historiaviihdettä.

 Taitelijan vaimo (Otava 2018) kertoo jo nimessään, mihin suuntaan Kirstin elämä menee –  ja kansi vielä lisää. Mutta miksi nimi katsoo Kirstiä miehen kautta, vaikka kertoja on omia intentioitaan toteuttava, itsenäisyyttä osoittava nuori nainen?

Taiteilijan vaimo

Kirja ei oikeastaan tuo juurikaan uutta sarjaa lukeneelle, sillä silloin tietää, että Kirsti on valmistellut paluuta Pariisista perustaakseen ompeluateljeen Helsinkiin, ja vakava heilastellut kuvanveistäjänuorukaisen kanssa johtaa avioliittoon. Isäpuolen viinatrokaamisen arvasin jo edellisessä osassa.

Kirjan lukeminen on helppoa, sillä kerronta etenee kronologisesti tapahtumia uskollisesti selostaen. Henkilöitä vilisee, mutta se ei sekoita pääasiaa eli Kirstin ja perheen tapahtumia. Niissä riemut ja takaiskut vaihtelevat, mutta päähenkilön kunnollisuuteen voi luottaa. Vaikka kolhuja ja kommelluksia sattuu, kokonaisvaikutelma on – kiltti. Jolkottava juonivetoisuus vaikuttaa minuun niin, etten löydä kirjasta mitään, mitä siteeraisin.

Mustonen luo viihdettä, joka on sulavasti nautittavaa. Sarja osa osalta kevenee, vaikkei Taiteilijan vaimo aivan yhtä överiksi mene kuin edellinen osa Hemingwayneineen, pikemminkin tämä laskeutuu astetta uskottavammaksi ajan ja kulttuurikerman kuvaksi. Neljän ensimmäisen osan Idan kertojanääntä ja sen luokkaterävyyttä ikävöin. Eli suhtaudun sarjan lukemiseen tätänykyä hotkaistavana hattarana, joskin hitusen poden höttöähkyä. Näin käy, vaikkei Mustosen kirja lainkaan sokerisinta historiaviihdettä ole.

Koska nuoruudessani olen jonkin aikaa tutkiskellut itsenäisyyden alun kirjallista modernismia tulenkantajuus etunenässä, maistelen romaanin tapahtumien irtokarkkeja 1920-luvun ilmiöistä. Mustonen vakuuttavasti hyödyntää laajaa kulttuurihistoriallista tietämystään muodista kirjallisuuteen, taiteesta politiikkaan. Kaikkien merkittävien 1920-luvun lopun kirjailijoiden nimipudottelu ja kulttuuriskandaalit mahdutetaan romaaniin. Maistuvat ne hetkittäin herkullisilta, jotkut virkistävästi hivenen karvailta. Esimerkiksi edellisen osan tapaan Manninen naurattaa minua kitkerällä Olavi Paavolais -kuvauksella.

Kirja alkaa vuodesta 1927, ja päättyy ennen vuosikymmenen vaihtumista, joten mukaan mahtuvat amerikkalaisen laman, saksalaisen natsismin ja suomalaisen oikeistoliikehdinnän vaikutukset. Irti ympäröivästä yhteiskunnasta ei Taiteilijan vaimo ole, vaikka kaikki tuntuu tapahtuvan ohimennen. Kirstin elämä etenee, ja Ida-äiti  jopa pehmenee kertomaan tyttären syntyperäsalaisuuden.

Mitenköhän monta osaa tätä vielä siunaantuu? Päästäänkö jopa tähän päivään? Ainakin Kirstin tytär Viena on sopivan ikäinen romansseihin 1950-luvun modernistirunoilijoiden kanssa… Olen siirtynyt fanittajasta sarjan varaukselliseksi stalkkaajaksi, mutta pakko on väijyä osa osalta, mitä näille kirjatutuille tapahtuu.

– –

Enni Mustonen
Taiteilijan vaimo
Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan 6. osa
Otava 2018
romaani
328 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Jos sarjasta kirjoittamani jutut kiinnostavat, lue neljästä ensimmäisestä osasta tässä, viidennestä tässä.

Taiteilijan vaimosta ovat postailleet esimerkiksi Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

9 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat, mutta viidennessä osassa kertojaksi vaihtuu Idan sijasta parikymppinen Kirsti-tytär, siksi nimi Ruokarouvan tytär (Otava 2017). Sormet syyhyten syöksyn 1920-luvun puolivälin säpinään.

Ruokarouvan tytär2

Kansikuvasta kehkeytyy romaanissa mojova tarina.

Ida-äidin elämänvaiheita paimenesta täysihoitolan emännäksi seurasin eläytyen, ja surutyötä on nyt tehtävä, sillä tyttären päästyä ääneen kovin läheiseksi tullut äiti on melko persoonaton sivuhenkilö. Uskon, että Idalla olisi sanottavaa uudessa elämäntilanteessa taksisuharin vaimona, pienten kaksospoikien äitinä ja kahden yliopisto-opiskelijaneitosen huoltajana. Vaan se on toinen tarina, nyt on Kirstin aika.

Kirstin kertojaääni kuulostaa samantyyppisen selväpäiseltä kuin neljässä aiemmassa osassa äiti-Idan. Yhteistä on tapa tarkkailla tapahtumia ja kanssaihmisiä illuusiottomasti. Kirstin napakkuus kuultaa jopa ensirakkauden huumassa.

Ei tulevaisuutta rakennettu muutaman tanssin, parin suudelman ja vappuyön hulluttelun varaan.

Eletään vapautuneen 1920-luvun huippua, jolloin kieltolakia kierretään, tanssitaan charlestonia ja avataan ikkunoita Eurooppaan. Aiempien osien yhteiskuntakitkeryyteen ei ylletä, sillä Katrin ei kauheasti yliopisto-opiskelijana tarvitse ponnistella asemansa eteen, vaan Kirsti haaveileekin maisteriuden sijaan ateljeeompelimosta.

Joutuisasti Katrin kertomaa lukee, ja topakkaan tyttöön tietyllä tavalla tykästyn, kun asemoin Ruokarouvan tyttären silkkaan viihteeseen. Tosin turhan paljon tekstissä ladellaan vain tekemisiä, jopa jonninjoutavia yksityiskohtia tähdentäen. Vain harvoin päästään pintaa syvemmälle. Suuri menetyskin tuntuu kumman laimealta. Vaikka Katri joutuu raatamaan, hän pärjää – aina ja varmasti. Toisaalta toteava tyyli myötäilee minäkertojan suoraa luonnetta.

Iltapäivän aurinko lämmitti selkää ja niskaa, ja ihmisiä parveili kaduilla ja katukahviloissa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinhän se aina käy. Kun jonkun ihmisen elämä päättyy tai maailma romahtaa, tuntuu käsittämättömältä mutta samalla lohdulliselta, että maapallo jatkaa silti pyörimistään eikä suistu radaltaan.

Minulle hilpeimmät hetket liittyvät Tulenkantajien liepeillä liikkumiseen. Olen heitä aikanaan tutkiskellut, joten on hykerryttävää katsella kotikutoista modernistitouhua purevan syrjästäkatsojan silmin. Kirsti ei syty omahyväisistä vouhottajista, etenkin Olavi Paavolainen todella ärsyttää häntä.

Kyllä kai Paavolainen ja ne hänen tulenkantajansa olivat lahjakkaita, mutta kovin pieniltä tuntuivat heidän puheensa ja tekonsa. Hekin kerskuivat ja keikaroivat, kadehtivat toisiaan ja leikkivät toistensa tunteilla mustasukkaisuutta lietsoen.

Kulttuurihenkilöiden nimipudottelu viedään sarjan viidennessä osassa huippuunsa. Uskottavuus ylitetään romaanin Pariisi-jaksossa, jossa Katri työskentelee kuuluisissa muotitaloissa, poseeraa Voguessa ja ajautuu keskelle yhden merkkihenkilön aviokriisiä. Varsinaiset överit vedetään siinä, miten Katrin elämä hetken viistää taiteilijaisänsä jäämistöä – Katri tosin ei tiedä alkuperäänsä, mutta sarjan aiempien osien lukija tietää. Osan ällistyttävistä sattumista avarakatseisena lukijana annan anteeksi, mutta en tätä kaikkea.

Ruokarouvan tytär

Kunnioitan Mustosen/Mannisen taustatyöskentelyä. AKS:n teatterikiertue, NVL:n juhlat, kannakselaishuvilan kuuluisat bakkanaalit, Tulenkantajien lähi- ja etäpiiri, pariisilaisompelimojen toimintatavat ja kuuluisuuksien elämäntapa tallentuvat pikkupiirteisesti. Kirstin kierto ajan kerman sisäpiirissä vaikuttaa aiempiin romaanisarjan osiin verrattuna silti liioitellulta. Siksi seuraan minäkertojan syrjästäkatsontaa välillä huvittuen, välillä kiusaantuen.

Kaikenmaailman kotkotuksiin minäkertoja suhtautuu kitkerästi, koska koketeerauksen seasta hän tunnistaa häikäilemättömyyden. Näistä synneistä hän on itse vapaa ja säilyy suoraselkäisen nuhteettomana kaiken härdellyksen keskellä. Romaani kannattaa lukea romanttisviritteisen viihteen tapaan nuoren järki-ihmisen värikkäinä käänteinä aikana, jolloin päähenkilön intohimo kärsivällisesti odottaa ulospääsyään.

Mielenkiintoista on se, että viime aikojen kirjallisuudessa on useita Mustosen romaaniin sopivia rinnakkaisia. Edefelt-sukulaisuustulkinnoista viimeisimpiä ovat Venla Hiidensalon Sinun tähtesi ja Nuotio-Soininen-dekkari Nainen parvekkeella. Ja jos Hemingwayn ensimmäinen avioliitto kiinnostaa, siitä on romaanitulkinta: Nuoruutemme Pariisi. Chanelista ilmestyi Sanna Tahvanaisen romaani Pikkumusta viime syksynä, ja ensi elokuussa tupsahtaa Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Olavi Paavolaisesta ja Katri Valasta. Kiinnostavaa! Minut ja näemmä monet muut 1920-luku kietoo pauloihinsa. Saapa nähdä, jatkuuko Kirstin tarina – Idasta puhumattakaan.

Enni Mustonen
Ruokarouvan tytär
Syrjästäkatsojan tarinoita V
Otava 2017
496 sivua.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.
Luin e-kirjana Storytelin kautta. Sain kirjan myös kustantajalta.

Lue myös koosteeni sarjan aikaisemmista osista: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

15 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita I-V

Kesällä luin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita (Otava 2013–2016) eli neljä romaaniosaa paimenesta täysihoitolan emännäksi etenevästä naisihmisestä 1800-luvun lopulta kesään 1918. Kyökinpuoleinen historian henkiinherätys innosti. Niinpä ei ollut kynnys korkea siirtyä Mustosen aiemmin kirjoittamaan sarjaan.

Kuuntelin syksyn aikana äänikirjoina Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan (Otava 2004–2008). Havaitsinpa, että Syrjästäkatsojan tarinoiden tapaan kirjat kuvaavat lähinnä samoja aikoja mutta tarkennetusti kahden kerroksen väkeä: Järjen ja tunteen tarinoita pääosin kuljettaa rinnakkain kahden samanikäisen mutta lähtökohdiltaan erilaisen tytön kasvua naisiksi.

Juonitypistys

Hilma Maria Perämäki ja Anna Sofia Ahlstedt ovat syntyneet 1877. Ennen uuden vuosisadan vaihtumista Hilma tulee Helsinkiin piikomaan ja Anna jatkamaan opintojaan tuikean tätinsä Augusta Ahlstedtin kortteeriin. Nimettömät käynnistää tyttöjen kehitysväylät: Hilma topakoituu pätevänä kotiapulaisena sekä haksahtaa kelvottomaan Artturiin; arka Anna pettyy ensi lempeen mutta etenee opinnoissaan ylioppilastutkintoon asti.

Mustasukkaiset  jatkaa 1900-luvun ensimmäisiin vuosiin, jolloin Hilma kasvattaa perhettä ja sinnittelee ompelijana. Anna on ”saanut vapautuksen sukupuolestaan” eli opiskelee yliopistossa. Lipunkantajat kertoo sortovuosista ja naisten noususta ensimmäiseen eduskuntaan, vastakkaisista puolueista, luonnollisesti. Sidotut  käyttää Hilman perheineen Amerikassa ja Annan miehelässä – kumpikin kokee kovia. Lisäksi kansalaissota vaikuttaa heihin väkevästi, ja kirja päättyy 1918 sodan jälkimaininkeihin.

Juonitiivistykseni ei todellakaan tee oikeutta näille neljälle osalle. Se, että historian myllerrysvuodet kytketään kahden eri säädyn naisten elämänkulkuun, tarjoaa mahdollisuuden monipuoliseen yhteiskunnalliseen läpileikkaukseen. Lisäksi kahdesta erilaisesta naisesta saadaan paljon irti persoonina ja aikansa edustajina, osin edelläkävijöinä.

Yhteiskuntaoppia

Poliittiset virtaukset suodatetaan Hilman ja Annan siivilöiminä. Näin välittyy kokemuksia sortokaudesta ja vaali- ja eduskuntatyöstä sekä naisen asemasta kotona, töissä ja politiikassa. Sortovaltaa lähdetään nakertamaan mielessä itsenäisyys, esimerkiksi siten esitellään jääkärit aluksi, ei lahtarielkein. Sosialistiväki nähdään kaupunkityöläistön arjen ja onttoja iskulauseita helskyttelevien agitaattorien vinkkelien välistä, mutta luokkajako kärjistyy niin, että köyhä ompelijakin leimataan liian herraskaiseksi.

Romaanin naiset toimivat itsellisinä, vähitellen myös arka Anna. He uhmaavat perinteistä naisroolia ja tasoittavat tietä nykyaikaan, jolloin naiset eivät esimerkiksi enää tarvitse ”vapautusta sukupuolesta”. Uskottavaksi Mannisen kuvauksen tekee se, ettei irtautumista säätyjensä naismalleista tehdä Hilmalle eikä Annalle helpoksi. Silti he saavat mahdollisuuden – ja siksi tarvitaan yhä tänä päivänä lipunkantajia tällaisten tienraivaajanaisten perinnön säilyttämiseksi sekä solidaarisuuden ja tasa-arvon ylläpitämiseksi.

Kiinnostava poikkeama on Hilman perheen Ameriikan reissu. Sattumalta kuuntelin samoihin aikoihin äänikirjana Antti Tuurin Taivaanraapijat (Otava 2006). Siitä sain yllättäen rinnakkaisteoksen Sidotut-romaanin siirtolaisosuudelle. Kummassakin miehet työskentelevät ankarissa pilvenpiirtäjäolosuhteissa, ja kummassakin kirjassa on yhteyksiä sosialistiutopiaa pykäävän Matti Kurikan porukoihin. Tuuri uppoaa teosofisiin sfääreihin, Manninen pitäytyy työn raskaan raadannassa, mutta kumpikin kuvaa pistävästi suomalaisyhteisöjen elämää muilla mailla.

jarjen-ja-tunteen4

Kevyen vahvaa kerrontaa

Hilman ja Annan minäkerrontaosuudet kulkevat vuoroittaisina, kronologisesti etenevinä nauhoina. Kamarin ja kyökin näkökulmat poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Minua miellyttää suora tapa, jolla Hilma kuvaa työntekoa, toimintaansa ja sydämenasioitaan, ja vähitellen lämpenen Annankin varovaiselle tyylille, joka kuvaa kertojapersoonaa.

Romanttiseksi viihteeksi ei sarjaa kaikkineen voi kutsua, vaikka pariutumisen vietit tietysti henkilöihin vaikuttavat. Pidän romaanisarjaa historiallis-yhteiskunnallisena henkilökuvafiktiona. Aika, miljöö ja toiminta kuljettavat lukijaa luotettavasti tapahtumasta toiseen.

Henkilövoimaa

Vaikkei Annalla ole aluksi omia varoja sen enempää kuin piikalikalla, asema on kuitenkin toinen, vaikka asetelma on tämä: Anna on avuton säätyläistyttö ja Hilma hoksaavainen piika. Aherrus ja ihmissuhteet erottuvat erilaisina kahdesta suunnasta katsoen, mikä lisää kiinnostustani juoneen ja naisiin. Hilmaa elämänkoulu kolhii ja hänestä kehkeytyy terävä, tiukka perheenäiti, ja Anna voimistuu pikkuhiljaa uranaiseksi, joka joutuu kuorimaan itsestään pärjäävän kartanonrouvan.

Naisten käänteet ruokkivat sitä, että heistä haluaa tietää aina enemmän, selvittää, miten heidän käy. Ja komeasti kuvataan kahden erilaisen naisen varautunutta ystävyyttä, joka ailahtelee elämäntilanteiden ja aatekuohujen myötä, mutta kasvinkumppanuussäie pitää. Kädet hikoamaan pistää neljännen osan loppuosa, jolloin ystävyys todella punnitaan.

Henkilöissä vilahtaa pientä huvitusta, sen päälähde on Augusta-täti, josta piirretään teräväreunainen naisasiaesikuva, viiltävässä itseriittoisuudessaan mahtava ilmestys. Passuuttaa hän osaa, eli ei tädin tasa-arvoaatteet työväenmyönteisesti kulje, mutta ihmisyydelle hänellä on silmää. Muista sivuhenkilöistä tärkeitä ovat Hilman ja Annan miehet. Syviä luonnekuvia ei heistä kehity vaikka juonenkululle merkityksellisiä ovatkin. Eikä sarjan miehistä ole juuri sielunveljiksi – naisten pitää itse pärjätä.

 Ai niin, tämä vielä

Mainiosti Manninen päättää joka osan niin, että pakko on hyökätä seuraavaan. Sidotut lopetan itku silmässä, ja siihen virittäytyneenä säntään sarjan viimeiseen niteeseen selvittämään, löytääkö Anna vielä onnen ja miten Hilma selviää valkoisen vallan vuosista. Mutta mitä Mustonen teit!

jarjen-ja-tunteen5Sarjan finaali Parittomat hyppää 90 vuotta ajassa eteenpäin 2000-luvun luomutarkastajan ja -viljelijän kesään. Pirkules, heti arvaa, että kolmikymppiset parittomat saavat toisensa. Kerronta seuraa romanttisen viihteen konventioita toisin kuin aiemmat osat. Palkitseva puoli on se, että vihdoin Hilman ja Annan suvut yhdistyvät. Mutta pah, turkasen vähän valotetaan aiempien osien voimanaisten loppuelämän vaiheita, vähän vain tuikataan täkytietoja. Ja sehän jää kaivelemaan, vaikka tarina todistaa, että elämä jatkuu uusissa sukupolvissa.

Hyvä on, ymmärrän kyllä, että koukkaus nykypäivään näyttää, mihin on Hilman ja Annan ajoista tultu. Nyt EU kyttää säädöksiään, työnteko on muuttunut, luokkajako kutistunut ja naisilla on monenlaisia toimintavapauksia, mutta ihminen haluaa ja tarvitsee yhä ihmisen lähelleen.

Puhu äänellä jonka kuulen

Erja Manto äänikirjojen lukijana rytmittää tekstiä nautittavasti, ei elämöi turhia mutta eläytyy sopivasti. En voi kuin kiittää, miten syksyn kävely- ja ajomatkat ovat tuntuneet vähemmän raskailta Mannisen tekstiä kuunnellen. Vaikka loppuhuipennus onkin lässähdys, suosittelen sarjaa. Neljän ensimmäisen osan aatekirjo, juonivetävyys ja henkilöiden nahkoihin pujottautuminen viehättävät.

Naishistorian havina humisee korvissani äänikirjakokemuksen jäljiltä, ja näin itsenäisyyspäivänä 2016 mieluusti muistelen kirjasarjakokonaisuutta, jossa paljolti pohjustetaan nykyisen Suomen syntyä. Järjen ja tunteen tarinat välittää ihmisenkokoista yhteiskuntanäkemystä.

– –

Enni Mustonen
Järjen ja tunteen tarinoita I-V
Yksinäiset, Otava 2004 (8 t 15 min 20 s)
Mustasukkaiset, Otava 2005 (6 t 50 min 17 s)
Lipunkantajat, Otava 2006 (n. 7 t 30 min.)
Sidotut, Otava 2007 (10 t 57 min.)
Parittomat, Otava 2008 (n. 7 t 39 min)
Lukijana Erja Manto
Ostin koko sarjan äänikirjoina, Elisa Kirja.

12 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Enni Mustonen: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

Onnittelen itseäni näin naistenviikolla, että löysin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan: Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (Otava 2016).  Lisäksi näin Kirstin päivänä lähetän onnittelut Mustosen nimen takana luuravalle Kirsti Manniselle sekä romaanisarjan yhdelle nousevalle henkilölle, pikku-Kirstille! Ja muille tähdennän: Suomen kultuurin kultakauden kyökin puolelle katsominen kannattaa.

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Jos on pakko lokeroida, asetan sarjan historiaviihteeseen. Viihdesyrjälle vie joutuisa juonijuoksutus, kronologisesti etenevä kikkailematon kerronta ja henkilövetoisuus. Tietty syvyyssukeltelemattomuus on perusteltua ja uskottavaa. Lähinnä itseoppineen palvelijattaren kerrontaa on letkeä lukea, sillä särmääkin löytyy.

Sarjassa seurataan 1800-luvun loppupuolelta kevääseen 1918 Idaa, joka jää varhain orvoksi ja on sitten varattomana palveluspaikkojen armoilla. Torppareiden lehmipaimenena hän aloittaa, sitten kartanon navettapiikana, josta sitten onnettomuuden seurauksena päätyy onnenkantamoisena Topeliuksen talouden piiaksi. Toisessa osassa palveluspaikka muuttuu maalaiskartanosta kaupunkihuoneistoon Sibeliuksen lapsenlikkana ja yleispalvelijana, kolmannessa emännöitsijäksi Edefeltin ateljeeseen ja neljännessä itselliseksi täysihoitolaemännäksi, jolloin liepeillä liehuu monenmoista kulttuuripersoonaa Ville Wallgrenista Eino Leinoon.

Syrjästäkatsojan tarinoita x

Kuin silloin ennen

Miten välkky veto on palvelijan silmin seurata kotimaista kulttuurikermaa huushollista toiseen: sarja on varsinaista namedroppaamista! Mainiot laatukuvat Manninen rakentaa itse kunkin säädystä ja säätyläisten luonnosta.


Romaaneista on sekä kehityskertomukseksi että yhteiskunnaliseksi katsaukseksi. Kiinnostavasti romaaneissa esitellään luokkayhteiskunnan eri puolia. Lisäksi näkyy ruotsin- ja suomenkielen köydenveto, niin myös torppari- ja työväen asema sekä maalais- että kaupunkinäkökulmista työ- ja herrasväen elämäntavat, arvot ja asenteet. Myös laajakuvaa on: sortovuodet, maailmansota ja itsenäisyys saapuvat.

Ihailtavan tarkasti työn raskaan raatajien osa ja työn tekeminen tallentuu tekstiin. Luotan vankkaan taustatutkimukseen, joka suodattuu siten, ettei se tunnu luennolta vaan elävältä elämältä. Nämä piiat, palvelijat, rengit ja ajurit eivät ole kuulleet yt-menettelystä, yhteiskuntasopimuksista eivätkä ves-neuvotteluista. Joskus on jokunen vapaatunti, muuten painetaan vähävaraisina palkollisina päivät pitkät.

Vaikka Idalla on aika hyvä tuuri, silti aseman ahtaus muiden armoilla tunkee joka rivin välistä. Lukemisesta innostuneella tytöllä ei ole juuri aikaa sivistystä harrastaa, silti hyväntahtoisina hölmöinä parempi väki saattaa kunnon rahalahjan sijaan jouluna muistaa muulla tavoin:

Kiitin tietysti, sillä olihan se kauniisti ajateltu. Itsekseni ihmettelin kyllä, miten jaksaisin ruveta iltaisin kirjoittelemaan johonkin kirjaan omia ajatuksiani. Enimmäkseen olin näet vinttikamariin kömpiessäni niin väsynyt, että hädin tuskin jaksoin riisua vaatteeni tuolinkarmille.

Ehkäpä voin kuitenkin ajatella, että Syrjästäkatsojan tarinoita on piirtynyt juuri noille Iidan lahjapäiväkirjan sivuille. Sarja seuraa Idan kehitystä, jota tukee muutama hyvä ihminen, niinpä yhden kaitsijan sanominen sopii selviytymisen johtolauseeksi:

Kun kerroin, että olin lukenut Jeesus-lapsen pelastumisesta ja siitä, mitenkä kaikki, mitä meille tapahtuu, on kohtalon määräämää, mamselli muikisti suutaan.
       – Jaa, niinkö siinä kirjassa sanotaan? hän hymähti. – Kyllä sitä itsekin voi kohtaloaan tyyrätä, hän julisti ja meni vesiämpärin luo juomaan vettä.


Ida on kiltti, nöyrä, nopeaoppinen ja ahkera tyttö, mutta toisessa osassa erotuu jo tuikeaa tarkkasilmäisyyttä. Vähitellen alkaa Idan kommenteista erottua ärtynyttä jupinaa herrasväen kotkotuksista ja omasta raadannasta, toisen luokan kansalaisen osasta turhautumista, sitä syrjästäkatsomista itsetietoisella twistillä.

Herrasväellä oli oma elämänsä ja minun oli opittava elämään omaani.

Emännöitsijässä Edefeltien huushollien puunaaminen ja serviiseeraaminen on tämän elämänvaiheen yksi puoli, toinen on se, että Ida on entisiin työpaikkoihin verrattuna hitusen vapaampi. Koska taiteilija reissaa paljon, Idalla on välillä aikaa lukea ja tuumia. Kytköksiä vailla elävän yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne tulee hienosti tekstistä läpi. Niinhän siinä käy, että se johtaa suhteeseen, jonka järki tietää toivottomaksi mutta kehon kaipuu ohittamattomaksi. Löyhäpäinen Ida ei ole silloinkaan. Eikä sokea säätyeroille, ne kirkastuvat entisestään.

Kun lopulta käperryin vuoteelleni pimeässä saunassa, mietin, mikä ihme minua niin suututti. Olihan kaikenlaista nöyryytystä ollut Östersundomissakin [Topeliuksen kartano] ja Sibeliuksilla nyt varsinkin, kun rahasta oli alituinen pula. Ellan-rouva oli kuitenkin ensimmäinen, joka sai minut tuntemaan itseni näkymättömäksi. Ei kai rouva sitä pahuuttaan tehnyt. Hänen maailmassaan vain oli itsestään selvää, että piiat tottelivat, ateriat ilmestyivät kauniisti katettuihin pöytiin ja kuskipojat odottivat trilloineen oven edessä.

Neljännessä osassa Ruokarouva loikataan vuoteen 1914, jolloin eräiden sattumusten jälkeen Ida perustaa täysihoitolan. Palvelustyö ei pääty, vaikka se muuttaa muotoaan. Ja vaikka Ida tavallaan asemaltaan nousee, ei kuitenkaan.

Hetken mietin, kertoisinko Elville, miten kovaa oli karja­piikojen ja pikkupiikojen ja lastenpiikojen elämä, mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt. Juuri näissä puheissa kulki se näkymätön raja minun ja herrasväen naisten välillä.

Historialliset mullistukset nähdään täyshoitolan näkökulmasta, ja monivalotteisesti katsotaan sortovuosien päätymistä polittiseen sekasortoon. Kansalaissodan kaaos on kouriintuntuva, mielivaltaa on puolin ja toisin, ja vaikkei Ida puolta valitse, kyllä kokemukset kouraisevat hänenkin talouttaan.


Kun neljäs osa päättyy, Ida on 35 vuotta täyttänyt. Selviytymistarinasta siilautuu iso siivu kotimaista naishistoriaa niin Idan kuin kaikkien ohimenevien naistuttavuuksien välityksellä saleista piikamurjuihin. Paljon on vaikutusta ihmisen lähtökohdilla, mutta Ida on esimerkki myös siitä, mikä merkitys on lujalla sitkeydellä, topakkuudella ja hyvyydellä. Ja kiinnostuksella lukemiseen ja kirjoihin sekä tulevan polven koulutukseen.

Turhan paljon juonessa on onnellisia sattumia, mutta jotenkin ne vain sulatan. Myös se ihmetyttää, että kirjoissa on sivukaupalla vain luetteloa tehdyistä töistä – ja sama juttu – liukkaasti ne vain luen ihastellen todenoloista dokumentaatiota. Tunteissa vellontaan ei kertojalla juuri ole aikaa eikä tilaa, mutta lapsirakkaus väreilee lämpimästi muun lähimmäisenrakkauden  rinnalla. Romantiikkaa romaaneissa on säästeliäästi, monenmoisia suhteita kyllä. Idakin saa niistä osansa, vaikkei häneen tämä L. Onervan tokaisu oikein sovi:

Rouva kääntyi jo menemään, kun kuulin hänen huokaavan, että rakkaus on naiselle koko elämä, miehille vain sivuseikka.

Sen vielä sanon, että Syrjästäkatsojan tarinoita sopii hyvin Suomi 100-vuotta -teemaan. Kun näitä Mannisen kirjoja lukee, alkavat kaikille pakollinen peruskoulu, sote-palvelut, Kela-turva ja työehtosopimukset tuntua melkoiselta luksukselta. Arvo niille ja niiden jatkuvuudelle – ja syvä kumarrus kaikkien aikojen palveluskunnille.

– – –
Enni Mustonen
Paimentyttö
Lapsenpiika
Emännöitsijä
Ruokarouva
Otava 2013-2016
historiallinen romaanisarja, Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV
Ostin e-kirjoina koko sarjan.

Elisa Kirja tarjoaa Mustosen teoksia (e-kirjoja ja muutama äänikirja) edulliseen hintaan heinäkuun ajan.

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Melissa Bank: Nyt nappaa!
Hilary Boyd: Täydellinen avioliitto
Jojo Moyes: Jos olisit tässä

JÄLKIKIRJOITUS 6.12.2016: pääset tästä lukemaan, mitä sanon Mustosen sarjasta Järjen ja tunteen tarinoita.

7 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko