Avainsana-arkisto: Minna Canth

Minna Canth: Salakari – Klassikkohaaste 8

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen kahdeksannelle kierrokselle valitsen 175-juhlavuotta viettävän Minna Canthin. Canthin Hannan (1886) olen lukenut monesti ja kiinnittynyt sen puristavaan elämänpettymuskuvaukseen. Lähiaikoina olen lukenut myös Kauppa-Lopon (1889) ja useasti Agneksen (1892), joiden naiskuvat vaikuttavat räväköinä: Lopo on hyvää tarkoittava köyhä alkoholisti, Agnes individualistinen, kultivoitunut oman edun pyhittäjä. Klassikkohaasteessa kuitenkin karahdan Salakarille (1887, SKS 1996).

20190105_140841.jpg

Rakkaudessa on nainen orja, mies herra vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin.”

Salakari on avioliittotarina, jossa kolmekymppinen, hellyydenkaipuinen rehtorska Alma Karell haksahtaa liehittelevän lirkuttelijan pauloihin. Romaani kuvaa Alman aatoksia välillä Alman näkökulmasta, välillä etäämmältä. Kerronta näyttää epäröimättä syitä ja seurauksia vaan ei selitellen –  no, loppuosassa osoittelu on aika selkeää.

Alman rakkauden kaipuu ei pikkulapsiperheen paineissa saa vastakaikua tosikolta ja yhteiskunta-asioihin paneutuvalta aviomieheltä. Kerronta ei jätä epäselväksi, että Alma todellakin pettää miestään ja että episodi on kaukana romanttisesta. Romaanin lopun syyllisyystematiikka ratkeaa melodraamaksi, joskin siitä voi tulkita sellaistakin, että kovin eri tavoin seksuaalisuus tai seksuaalimoraalin rikkominen vaikuttaa naiseen ja mieheen.

Jo hakkailuvaiheessa (hakkailu – mikä sana flirtille!) peli on selvä, kun Alma ja maisteri Nymark ensi kohtaamisella keskustelevat rakkaudesta:

”Odottakaa, minä [maisteri Nymark] selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?”
”Vallan.”
”Siksi kuin nainen antautuu ja sanoo: minä olen sinun.”
”No, niin?”
”Silloin on mies jo voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies, näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen rakkaudesta, hän ei enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.”

”Kysymme: onko Salakari psykoloogillinen?”

Lainaan tuon alaotsikon Kasper Järnefeltin arvostelusta (Savo 29.12.1887). Aikalaisarvioija pitää laillani loppuratkaisua epäuskottavana. Noin on, mutta minä en Kasperin lailla ihmettele, miten erilainen Alma on äitinä, tyytyväisenä vaimona ja heti perään flirtille alttiina hempukkana. Canthin modernius ja psykoloogillisuus on juuri sitä: identiteetti heiluu. Muuten olen samaa mieltä aikalaisarvostelijan kanssa:

”Kun kirjan ottaa käsiinsä ja alkaa sitä lukemaan, niin tempaa se lukijan kokonaan mukaansa ja vei sellaisella vauhdilla eteenpäin, että jännitetty mieli ei jouda ajattelemaan muuta kuin omaa menoaan.” (Kasper Järnefelt, Savo 29.12.1887)

Eli vetävästi Canth juonta vie, tekee eläväksi pikkukaupungin sivistyneistön elämäntavan ja sukupuolten erilaiset roolit. Löydän saman teeman kuin pitkästä novellista Agnes: yhtäkkiä voivat tunteet muuttua, syntyä tyhjiö, johon ihminen hakee täytettä ensin alitajuisesti, sitten tekee tietoisia tekoja (kuten Salakarissa) tai on tekemättä (kuten toisaalta Agneksessa, toisaalta ei).

”On sanottu ettei kertomuksesta tiedä mitä tekijä ajattelee.”

Toinen aikalaiskriitikko noin ounastelee mutta heti perään vertaa Canthin tarkoitusta Tolstoin Anna Kareninaan, jossa syyllisyys vie naiselta hengen. Voi olla kyllä niinkin, että Canth suivaantuneena Juhani Ahon ja muiden miesaikalaisten seksuaalimoraalikannanottoihin esittää Salakarissa omansa, eli näyttää: ei jakaannu tasan onnen lahjat miesten ja naisten kesken. Mies porskuttaa uusiin valloituksiin, nainen… No, Tolstoihin verrannut kriitikko oli myös tätä mieltä:

”Muodon puolesta ilmaantuu Salakari täydellisempänä kuin Hanna, varsinkin kokonaisuutta katsoen. Rivi riviltä, sivu sivulta juoksevat lauseet ja jaksot niinkuin tasainen, solmuton lanka pyöreältä kerältä. Koko kertomus on läpitsensä toimivien henkilöiden hallussa. Tekijää ei näy eikä kuulu. Kaikki mietteet on jätetty lukijain tehtäväksi. Mutta eivät ne pahaan päin suuntaansa ota, siitä on kuvaajan näkymätön käsi uskollista huolta pitänyt.” (Uusi Suometar 290/1887)

Ehei, kyllä Hanna yllättää ja ihastuttaa kokonaisuutena verrattuna Salakariin, samoin psykologisena kuvauksena. Vaikka miten yritän vääntää, että Alman kohtalo kritisoi odotuksia naisen käytöksestä, pidän Salakarin loppua valitettavan moralisoivana. Muuten Salakarissa on yhä paljon kiinnostavaa.

– –

Minna Canth
Salakari
1887, SKS 1996
esipuhe: Liisi Huhtala; kirjassa on myös aikalaisarvosteluja
123 sivua.
Lainasin kirjastosta.



 

 

klassikkohaaste8

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta emännöi Tarukirja: ks. haastepostaus ja koontipostaus.

Olen osallistunut klassikkohaasteeseen aiemmin:

Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Minna Maijala: Punaiset kengät

Parhaiten Minnan Maijalan esseeteoksen Punaiset kengät (Otava 2019) lähtökohdan avaa itse kirjailija esipuheessa, jossa viitataan Minna Canthiin:

”Hänen kirjoituksensa vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet minua katsomaan omaakin aikaani samanlaisella silmällä, kriittisesti ja kysyvästi. Ja usein olen saanut hämmästellä, kuinka vähän nykyajan keskustelut eroavat Canthin ajasta.”

Maijala on lähes koko aikuisikänsä tutkinut Canthia, mutta tässä teoksessa Canth on ikään kuin Maijalan kaikuluotain. Jokainen kuudesta esseestä käynnistyy Canth-sitaatilla (ja ilokseni kaksi niistä on Agnes-kertomuksesta, jota ei usein nosteta esiin Canthin tuotannosta). Maijala liikkuu esseissään luistavasti tutkimuksista populaarikulttuuriin. Terävät, sujuvasanaiset ja erilaisia asiayhteyksiä raikkaasti sitovat esseet ottavat kantaa ennen kaikkea poliittisesti ja yhteiskunnallisesti.

20190119_141636.jpg



Maijala käynnistää pohdintansa tutkimuksen, lehtijutun, kirjan, kritiikin tai elokuvan pohjalta, eikä hän himmaile esittää omia näkemyksiään. Hän pöllyttää niin medikalisaatiota ja mielenterveyden määrittelyn kulttuuris-yhteiskunnallis-poliittisia tekijöitä (essee ”Mielen rajat”) kuin sukupuolittunutta tapaa esittää historiaa (essee ”Miehiä ja ihmisiä”). Hän poimii kuvaavia räikeyksiä kuten ”Miehiä ja ihmisiä” -esseen esimerkkejä Suomen 100-vuotisjuhlien miesylivoimasta. Maijala syystä kysyy:

”Mutta onko miesten maailma tehnyt tilaa naiselle? Ovatko länsimaisen yhteiskunnan ihanteet ja arvot muuttuneet naisellisempaan suuntaan, kuten Minna Canth uskoi?”

Feministinen lähestymistapa paljastaa rakenteita. Esimerkiksi esseissä ”Punaiset kengät” ja ”Rakkauksista” avautuu havainnollisesti, kenen kertomuksista saamme (tai emme saa) toimintamalleja – niin Canthin aikoina kuin nyt. Kirjoittaja viittaa usein tunnettuihin feministeihin Virginia Woolfista bell hooksiin, lisäksi kirjakansitekstin viitoittamana hän pistää itsensä täysillä alttiiksi.


Enpä usko Maijalan ja kustantajan arvanneen, miten kokoelman viimeinen essee ”Ihmisiksi” puhuttelee päivänpolttavasti. Essee käsittelee Rajat kiinni -ajattelua, lokerointia, rasismia ja ihmisarvoa. Punaiset kengät -kirjan julkaisuviikolla olen lukenut päivälehdestä porukoista, jotka ovat ottaneet oikeudekseen määritellä suomalaiseksi kelpaavat, tai vellontaa seksuaalirikoksista, jotka alkavat herättää huomiota siinä vaiheessa, kun tekijät uutisoidaan maahanmuuttajataustaisiksi. Maijalan esseessä pohditaan kertomisen retoriikkaa, joka ohjaa merkityksenantoa.

”Se, miten kerromme maailmastamme ja millaisia merkityksiä annamme tapahtumille, ohjaa myös kokemustamme. Melodraaman retoriikka, vastakkainasettelut ja yksinkertaistukset näyttävät elämän taisteluna erilaisia uhkia vastaan ja synnyttävät turvattomuutta ja pelkoa. Sensaatioiden, jännitteiden ja vastakkainasetteluiden varaan rakennettu journalismi ei ole vain yleisön kalastelemisen keino ja vaaratonta viihdettä, se myös rakentaa ihmisten näkemystä maailmasta. Hyökkäämmekö uhkaavaksi määrittelemäämme toista vastaan, madallammeko valmiuttamme väkivaltaan niin sanoissa kuin teoissakin, vai pyrimmekö vahvistamaan sitä, mikä meissä on hyvää, ja pitämään kiinni positiivista arvoista, joihin uskomme?”

Viimeinen essee ”Ihmisiksi” kiteyttää Maijalan tyyliä, jossa omakohtaisuus ja teema laajentuvat yksityisestä, Rajat kiinni -jengistä, Canthin teoksista, keskitysleirielokuvista ja prinssi Harryn & Meghanin häistä yleiseen. Maijala lisää yllätysmausteita perusaineksiin ja hauduttaa pitkäkestoista purtavaa. Minna Maijalan esseet natsaavat ajattomaksi havaitun Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuoteen, mutta esikuvansa tapaan ne kertovat ajasta samalla kun ne kestävät sitä.

– –

Minna Maijala
Punaiset kengät. Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta
Otava 2019
esseitä
223 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot

Olen viime aikoina lukenut jonkin verran Minna Canthia ja Canthista. Hannan luin taas ties monettako kertaa, ja tiirailin Canthin kirjeistä tarkkaan uran alkuvaiheita. Silmäilin niistä myös kirjailijan myöhempiä vuosia. Toistamiseen tutkin Minna Maijalan kirjoittamaa elämäkertaa, ja ihastuksen vallassa eläydyin nuoren Canthin avioliittoon Minna Rytisalon romaanin Rouva C:n avulla. Sokerina pohjana maistuu Canth-aiheinen kuvakirja.

20181014_121600.jpg

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kirjan nimi ei mitään häpeile, eikä tarvitsekaan kohdetta ajatellen: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (Teos 2018). Kun alaotsikko on vielä Suomen supernaisia 1, avaa kirjan Canthia tuntematon lapsi ja aikuinen varmalta pohjalta, eli nyt pääsee tutustumaan merkkihenkilöön. Canthista jotain tietävä kiinnostuu siitä, mitä asioita Minnasta valitaan ja miten ne välitetään.

Kuvakirja rakentuu yhden päivän kestoiseksi tarinaksi, joka alkaa aamuvarhain heräävän Minnan kirjoitushetkestä 1888. Päivään liittyy töitä kaupassa, kahvittelua, tuttavien tapaamista, lasten kanssa ajanviettoa ja köyhäinapua. Kirjan Minna-tarinointi päättyy myöhäiseen iltaan, jolloin kauppias, kirjallisuussalongin emäntä ja perheenäiti pääsee taas tarttumaan kynän varteen.

Mietin, miksi kirjaan on valittu vuosi, jolloin kirjallinen ura on päässyt vasta vauhtiin – monia teoksia on vielä ilmestymättä. Aprikoin, että ehkä kirjaan on haluttu saada ruuhkavuosinainen, jolla on vielä lapsikatrasta kotona ja väkevä kiistakirjoitusmaine kahden näytelmän, yhden romaanin (Hanna, 1886) ja lehtikirjoittelujen ansiosta. Tekeillä olevaa teoksesta kirjassa kerrotaan näin:

”Nyt hän kirjoittaa näytelmää nimeltä Kovan onnen lapsia, mutta ei vielä aavista, että siitä tulee skandaali. Se saa kyllä yleisön liikuttumaan kyyneliin, mutta teatterin johtajat eivät hyväksy näytelmää, jossa rautateitä rakentava Topra-Heikki julistaa, että työläisilläkin pitää olla oikeuksia.”

Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.

20181105_180635.jpg

Kuvatietokirja ei avaudu perheen pienemmille, mutta kyllä tästä puuhakkaasta, ystävällisestä ja rohkeasta tasa-arvonaisesta esikuvaksi on pienille ja isoille lukijoille. Kirjaa voi käyttää kotona, eskarissa ja alakoulussa moniin tarpeisiin. Kirjan kuvitus tuo mieleeni jostain syystä 1950- ja 70-luvun estetiikan, ehkä siksi, että värit ovat miellyttävän murrettuja. Joissain kohdin himmeä tikkukirjainfontti tuottaa lukuvaikeuksia.

Lopussa haastetaan lukijoita tehtävin ja kysymyksin, esimerkiksi ”Mitä Minna tekisi, jos hän eläisi nyt?” Siitä käytiin keskustelua myös Turun kirjamessuilla, ja Elina Knihtilä oli varma, että Minna tubettaisi ja hilluisi anarkistina ajamassa tasa-arvoaatteita. Eli yhä tarvitaan minnoja näyttämään epäkohtia ja korjaamaan niitä. Siksi tarvitaan Minna Canth -kirjoja kaikenikäisille.

– –

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni
Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Suomen supernaisia 1
Teos 2018
kuvakirja, lasten tietokirja.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Avoimet ovet: Papin perhe

Minna Canthin (1844 – 1897) 175-juhlavuosi pohjustuu onnistuneesti Avoimissa ovissa. Pääsin näkemään Papin perheen kenraaliharjoitukset. Jäntevä ja sävykäs esitys valloitti puolelleen.

Sysään tämän heti alta pois: Canthin näytelmässä (1891) riittää ajattomuutta ja ajankohtaisuutta. Perheensisäiset aatekonfliktit tai yhden vanhemman sananvalta muiden yli ei ole nykyisinkään harvinaista. Ei meillä eikä muualla. Canthin tasa-arvojulistus ei ole aikansa elänyt, eivätkä johtoajatukset: jokaisella tulisi olla perheessä ja yhteiskunnassa avoin mahdollisuus itsenäiseen ajatteluun; jokainen ansaitsee hyväksyvän rakkauden.

20180909_091631.jpg

Heini Tola on onnistuneesti tiivistänyt Canthin näytelmää. Lisäksi siihen on liitetty maukas haukkapala kirjailijan pamflettijulistuksesta ja yksi liikuttava onnitteluvärssy. Esitys yhdistää tyylikkäästi perhetragediaan eri aineksia niin, ettei sanoma vesity tai painotu opettavaisena eikä draaman kokonaisjännite laukea.

Mietin esityksen aikana, miksi oikeastaan välillä naureskelen näytelmän pappi-isälle, joka on yksisilmäisen vakuuttunut vain oman näkemyksensä oikeellisuudesta. Voin katsoa häntä ulkopuolisena ja takertua naurettavuuksiin, vaikka papin kotiväki kärvistelee despootin ahdistusilmapiirissä. Samalla hahmon traaginen yksinäisyys ja kyvyttömyys nähdä itsensä ulkopuolelle paistaa läpi. Nauruni kirvelee, kun käännän katseeni perheenjäsenten ahdistukseen, tukahdutukseen, pelkoon ja rakkauteen. Tunnelmaani vapauttavat hymähdyttävät hetket, joissa nuoruuden vilpittömyys viihdyttää.

Tämä kaikki on mahdollista toteutuksessa, jossa jokainen rooli loksahtaa paikoilleen, paljastaa hahmoista persoonat. Nuori Maiju hehkuu raikkautta ja tunneherkkyyttä, Hanna-sisko on hukkua alistuvaan sovittelevuuteen ja Jussi-veljessä heijastuu isänsä vastakuva, jossa on kuitenkin paljon samaa kuin isässään. Jussin valoisa ystävä Rastas viehättää. Usein olen lukenut luonnehdinnan siitä, miten silmälasien takana katse välähtää, ja Papin perheen hallitun äidin tehokeinona tuo todentuu. Papista lyhyesti: perheenisä vetää vaikean roolinsa vallan vakuuttavasti. Ja kaiken kruunaava Canthin kieli kuulostaa kaikkien suussa luontevalta.

Niukka lavastus toimii. Varsin tiheään tuoleja kanniskellaan, aina en oivalla, miksi. Kekseliäs ratkaisu on ruokapöydän rakentaminen viikatun pöytäliinan avulla. Musiikki muokkaa tunnelmavaihdoksia, mutta vierastan monia musiikkivalintoja, sillä vanhat latinomelodiat eivät avaudu minulle suhteessa Canthin näytelmän teemoihin. Mutta Canth! Kyllä nyt kelpaa Avoimissa ovissa juhlia kotimaisen draaman uranuurtajaa ja tasa-arvon asiaa.

– –

Papin perhe (ensiesitys 1891)
Teatteri Avoimet ovet (6.9.2018, ensi-ilta 11.9.2018; lisää kotisivuilla)
Teksti Minna Canth
Ohjaus ja sovitus Heini Tola
Kokonaisskenografia Raisa Kilpeläinen, Veera-Maija Murtola
äänisuunnittelu Juuso Voltti
Rooleissa Mirjami Heikkinen, Seppo Mervilä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö, Outi Vuoriranta

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Minna Canth: Hanna

Aikojen takaa palaa luettavaksi elävä kertomus nuoresta naisesta. Joskus ammoin olen sen lukenut, mutta uusintalukuun minut pakottaa Saara Turusen novelli ”Hanna” kokoelmasta Jatkuu! (Gummerus 2017). Fanifiktioperiaattein kirjailijat ovat tarttuneet siinä klassikoihin jatkaen, modernisoiden tai uuteen suuntaan muuten kääntäen. Saara Turunen fiktioi uusiksi Minna Canthin Hannaa (1886), ja siitä vaikuttuneena luen alkuperäisen romaanin. Valintani sopii lisäksi kirjabloggaajien Aleksis Kiven päivän vanhan kirjan haasteeseen.

Canthin romaanissa kuvataan Hannaa noin 15-21-vuotiaana. Neitosen kehityskertomuksessa viehättää tekstin eläytyvyys. Toteen käy Canthin romaanin alaotsikko ”kuvaus”, sillä visuaalisen ja psykologisen tarkasti hahmottuvat päähenkilön elinpiiri, ajatukset ja tunteet.

Canthin teoksissa on yleensä räikeä agenda, mutta Hannassa ei erityisemmin sormella osoitella, ja se tekee tarinasta ja tekstistä tuoretta, vaikka luonnollisesta siinä on paljon kirjoitusaikaansa sidottua. Uskon, että vaikkapa YA-kirjojen ja Jane Austenin romaaneiden lukijoita Hanna puhuttelee, toivottavasti laajalti kaikkia.

Taustoitan sen verran, että Hanna on virkamiesperheen koulua käyvä tytär. Isänvallan vaikutuksesta kotona painostaa pelon ja huolen ilmapiiri. Veljen reippautta suositaan, tyttären kuuliaisuutta ja kunnollisuutta varjellaan. Hannan oma tahto nujerretaan, ja piinallisen ujona ja kaikesta elävästä elämästä suojeltuna hän pettyy itseensä, vähitellen kaikkeen. ”Muuttuvaista, puuttuvaista kaikki elämän kohdat.”

Hanna

En odottanut, että Hannan maailma koskettaa niin kuin se tekee. Itsenäisten elämisen ehtojen ja rakkauden mahdollisuuksien kutistuminen liikuttaa. Vaakalaudalla on kaikkinainen usko ja toivo. Ujouteen, hermostuneeseen itsetarkkailuun ja masennukseen liittyviä kokemuksia Canth kuvaa herkkävaistoisesti. Nykypäivänä Hanna todennäköisesti saisi diagnoosit erityisherkkyydestä ja depressiosta.

Palaan Canthin tapaan julistaa teksteissään sanomaa. Tässä romaanissa hän tosiaan malttaa näyttää agitoimatta, silti elämisen epäkohtia sivutaan. Alkoholinkäytön vaikutukset perheenjäseniin erottuvat, niin myös sopivan viitteellisesti köyhän kansan olot ja sukupuolimoraalin epätasa-arvoisuus. Sukupuolen ja sukupuolisuuden vaikutus ihmisen mahdollisuuksiin elää elämäänsä näkyy selvästi. Kovin minua yllättää se, että julkijumalisena julistajana tunnettu Canth pistää Hannan epäilemään jumalista oikeudenmukaisuutta.

Romaanin loppu koskettaa syvältä. Hannan pohdinnat elämänsä ja kaiken muun mielekkyydestä eivät ole aikaan sidottuja. Vanhahtava kieli ei haittaa, parhaimmillaan se helkkyy viehättävästi. Kerronta myötäilee tarinaa ja havahduttaa hannojen, miinojen ja neiti saveniusten elämänkohtaloihin.

– –

Minna Canth
Hanna. Kuvaus
G. W. Edlund 1886
romaani.
174 sivua.
Luin kirjan Kansalliskirjaston nettisivuilta PDF-versiona. Suosittelen sinullekin Kansalliskirjaston digitalisoituja kirjoja: ilmaisia lukunautintoja aikojen takaa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kansallisteatterin ja Maijalan Canth

hella-herkka-hehkuvainenSyksyllä luin Minna Maijalan monipuolisen ja avartavan Canth-kirjan Herkkä, hellä ja hehkuvainen (Otava 2014). Elämäkerta kiedotaan Minna Canthin teoksiin, ja siten kohdehenkilöstä saadaan irti enemmän kuin vain kertaamalla kauppiasleski-kiistakirjoittaja-yksinhuoltaja-asioita. Hienosti Maijala osoittaa, ettei Canthin teoksista voi erottaa toisistaan yhteiskunnallista ja psykologista puolta. Eikä Canthia voi lukea vain poliittisina manifesteina, vaan synteesinä ajan eurooppalaisista virtauksista.

Useimmat Canthin teoksista voidaan tällä tavoin lukea eräänlaisina sairaskertomuksina, joissa esitetään, kuinka henkilöhahmon intohimot syntyvät ja kehittyvät ja kuinka ne tuhoavat ihmisen. Yhteiskunnalliset olosuhteet ja muut ympäristötekijät sekä henkilöhahmon luonne muodostavat materiaalin, jota naturalistinen kirjailija teoksessaan tutkii ja tarkastelee.

canthMiten Kansallisen Canth-näytelmä näyttää kohteensa? Miten siinä esitetään intohimot, olosuhteet ja luonteet? Seppo Parkkisen käsikirjoittaman näytelmän on ohjannut Kaisa Korhonen, ja esitys on saanut alaotsikon Kertomus uuden ajan ihmisestä. Maijalan uustulkinta Minna Canthista on inspiroinut tekijöitä, ja siten Canthia katsotaan ajan aaltoja seuraavana teatterintekijänä.

Draama juoksuttaa vikkelästi Minnan vaiheet ennen draamatöitä, myös muu monipuolinen tuotanto ohittuu. Mielenkiintoisesti Minnan kauppiaspuoli näytetään vain äidin kautta. Canthin äitiys ja ystävyys ilmenee näytelmässä lähinnä menetyksinä. Kohututtavuus Juhani Ahon kanssa ohitetaan huitaisten. Pääosin näytelmä on Canthin teatteriteosesittely, näytelmäkatkelmia näytelmässä. Jos ei Canthin draamoja tai elämänkertaa tunne, en tiedä, miten esityksessä pysyy kärryillä.

Intohimo Minnan (Cécile Orblin) hahmossa läikkyy, luovan työn kuume välittyy, myös se, miten Minna oli ajan hermolla. Uskon, että siitä syystä myös esimerkiksi puvustusta ei kahlita aikaan, vaan ikään kuin Canthin moderniutta korostetaan siten, että välillä Minna keikkuu voimistelurenkaissa alusvaatteisillaan, välillä hehkuu hihattomassa glamouriltapuvussa. Myös Papin perhe -pätkä on modernisoitu alleviivaten Canthin draaman käypyyttä tänään.

Monet lavasteratkaisut toimivat, ja ne ilmentävät teatteria teatterissa. Jotain huikeita valaistuksella korostettuja kohtia on myös. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahtele kohdilleen, eli kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Tsehovin Lokki-näytelmän kohtaus vaikuttaa perustelemattomalta.

Maijalan Canth-elämäkerrasta saa käsityksen Canthin ja suomalaisen teatterin puuhamiehen Kaarlo Bergbomin jännitteisistä suhteista. Kansallistetatterin näytelmässä annetaan paljon tilaa Canthin ja Bergbomin sisarusten kohtaamisille, eikä lähestyminen ole niin pistävä kuin voisi odottaa. Canth-näytelmä onkin enemmän näytelmä suomalaisen teatterin kehityksestä kuin Minna-näytelmä. Myös Ida Aalbergin voimahahmo on näytelmässä tärkeä, vaikka Maijalan kirjan perusteella rouvilla ei oikein synkannut.

Näyttelijäporukka tuntuu puhaltavan samaan hiileen, ja moni vetää usean roolin. Pikantti erikoisuus esityksessä 10.2.2017 oli se, että Aalbergin näyttelijä oli sairastunut ja roolin paikkasi pikahälytyksellä Maria Kuusiluoma. Hän luki osin roolinsa plarista, ja hyvin lukikin. Itse asiassa olisi alunperin ollut nerokas ohjausratkaisu, että toteutuksessa superdiiva olisi vetänyt roolinsa paperista!

Kosolti esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jätti minut kylmäksi. Jälkikirjoituksena en malta olla mainitsematta, että Canth ansaitsisi kunnon epookkielokuvan, sillä niin merkittävä, värikäs ja häkellyttävän monipuolinen kulttuuripersoona hän on ollut.

– –

CANTH. Kertomus uuden ajan ihmisestä
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Seppo Parkkinen
Ohjaus Kaisa Korohonen
Pääosassa Cécile Orblin
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/canth/
Tietopaketti esityksestä tässä.

Minna Maijala
Hellä, herkkä ja hehkuvainen. Minna Canth
Otava 2014
289 sivua.
Ostin e-kirjana, Elisa Kirja.
Muuta: Kokemuksiani Canthin novelleista tässä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri, Tietokirja

Minna Canthin päivänä

Tasa-arvon päivänä liputetaan Minna Canthille (1844–1897). Tänään täyttyy hänen syntymästään 170 vuotta. Canth oli varsinainen monitoiminainen ja urien aukoja: kauppias, yksinhuoltaja, monialainen kirjoittaja ja kirjallisen salongin emäntä. Hän puolusti vähäosaisia, puuttui naisen osan epäkohtiin ja taisteli viinapirun vaikutuksia vastaan. Hänelle tärkeät asiat siirtyivät kirjalliseen tuotantoon.

Kuva: V.  Barsokevitsch: Kirjailija Minna Canth 50-vuotispäivänään 1894

Kirjailija Minna Canth 50-vuotispäivänään 1894. Kuva: V. Barsokevitsch

Canthin näytelmiä esitetään yhä nyky-yhteyksiä ja tuoreita kulmia löytäen, joten kiinnostuen tutkin proosan tarttumapintaa: luin e-kirjana julkaistun kokoelman Lyhyitä kertomuksia (Elisa Kirja 2012). Kertomukset ovat alun perin ilmestyneet pääosin lehdissä 1877–1895.

Canthin kerronnan rytmissä on rattoisaa viipyä. Sanailu ja virkerakenne ovat vanhahtavia –  ei haittaa. Katsantokulmassa on terävyyttä: Canth tarjoaa näkymää henkilöiden tuntemuksiin ja ajattelun tapaan. Canthin kristillinen vakaumus joko kuultaa taustalta tai pomppaa silmille, mikä välistä tuntuu kahlitsevan sanottua. Aikahan on ollut toinen, joten käsitellyt kysymykset ovat osin menneitä. Esimerkiksi kertomus, jossa 17-vuotiaden tyttöjen kauhea, tyrmistystä ja häpeää aiheuttava teko on puikkelehtiminen paljain jaloin Puijon rinteillä, tuntuu tapakulttuurin vuoksi aikansa eläneeltä. Kirjoitusaikana ei tytöille juuri mitään sallittu – ja sitten heräsin: eikä sallita nykyisinkään vielä samaa kuin pojille. Ja on kulttuureja, joissa tytön nilkan paljastaminen voi häpeän lisäksi tietää kuolemaa.

Canth on mestari asettelemaan kontrasteja. On niissä osoittelevuuttakin muttei aina aivan puhkipisteltynä. Usein vastakkainasettelut liittyvät säätyyn tai sukupuoleen tai sekä että. Kertomuksessa ”Laulaja” vastaparina on sairaalle äidilleen omistautunut tytär ja laulajana menestynyt kasvattipoika. Pikaisesti matalassa majassa poikkeava narsistinen laulajamies on oiva eriarvomittari: kelvotonkin mies voi menestyä ja toteuttaa itseään, mutta tytön ja naisen rajat ovat rajatut.

Vaikka oli niin pahankurinen poikana, ettei olisi luullut hänestä milloinkaan miestä tulevan…
Koulussa alennettu käytös, huomio välttävä, keskiarvo neljä…
Minulla sitävastoin aina parhaat numerot…
Mitäpä hyötyä minulla nyt siitä? Voimat ovat menneet, elämän halu poissa…
Jos olisin ollut niinkuin Albert? Lentänyt ulos maailmaan? Ei, – kuka silloin olisi hoitanut äitiä? Parempi näin. Tuhatta vertaa parempi!

Kertomusten naiset osin ainakin näennäisesti hyväksyvät arvot ja normit, joiden puristuksessa he ovat, mutta kyllä Canth soraääntä sekaan päästää. Nykylukija katsoo kertomuksia 2000-luvun emansipoitunein silmin ja lukee teksteistä ehkä jo sellaistakin, mikä ei ole ollut tarkoitus. Vaikkei tasa-arvo ole nyky-Suomessa täydellistä, on tyttöjen ja naisten toimintamahdollisuudet aivan toiset kuin yli 100 vuotta sitten – kiitos Canthin ja vastaavien tiennäyttäjien.

Kiinnostava on kertomus ”Mutta mitäs tapahtui”, sillä sen alaotsikko kertoo, että on kyse tekstivuoropuhelusta: ”Purjeita kuivaamassa” nimisen kertomuksen johdosta Juhani Ahon ”Lastuissa”. Kun Volmar-aviomies ystävänsä kanssa on purjehtimassa, minäkertojavaimo tapaa nuoruusihastuksensa Oton, jolta hän saa arvostavaa kohtelua ja tuntumaa aikalaisvirtauksiin:

Otto käänsi puheen toisaanne. Kysyi olinko lukenut Ibsenin uusinta teosta, Hedda Gableria. Minua hävetti. Enhän tiennyt, että semmoinen oli ilmestynytkään. Volmar tavallisesti lähetti sanomalehdet niin sukkelasti pois, ne kun olivat hänellä yhteiset Eeron kanssa, etten ehtinyt minä niitä vilkaistakaan. Eihän niissä mitään ollut, hän sitten minulle sanoi jok’ainoan kerran. Itse hän taas ei välittänyt kaunokirjallisuudesta tuon taivaallista. Hänen mielestään se kaikki oli vaan naisia ja nuorisoa varten. Täysi ikäisillä miehillä oli työtä tosissakin, ei heillä ollut aikaa semmoisiin joutaviin, hän sanoi.
– Mutta onhan Ottokin täysikäinen mies ja hän niin halusta seuraa kirjallisuutta, minä kerran muistutin.
– Mitäs hänestä puhut, vastasi Volmar. Otto on akkamainen –

Minäkertoja jää mörököllinsä luo, eli norjalaismestarin näytelmän toimintamallin mukaan ei edetä. Canthin tuntosarvet olivat kohollaan aikansa ilmiöihin, ja intertekstuaalinenkin hän oli – sekään ei siten ole vain aikamme kulttuurikuvioita.

Epätasaisessa Lyhyitä kertomuksia -kokoelmassa on mietittävää, aikansa elänyttä ja yhä kiinnostavaa. Canth pikemminkin tuikkaa tikulla silmään epäkohtia, ei näytä kovin radikaaleja korjausliikkeitä. Kuvattujen naisten ratkaisut ovat yleensä passiivisaggressiivisia ja kohdistuvat heihin itseensä alistumisena, hukuttautumisena tai vetäytymisenä.

Kaiken kaikkiaan oli terveellistä tehdä tämä aikamatka, sillä ajankuva on Canthin kertomuksissa tallennettu tarkasti. Se pelkästään on hyvä syy lukea tänään ja tulevaisuudessa tasa-arvon päivän esikuvaemäntää. Tutki myös muista kirjablogeista, miten Canthiin palataan: Minna-teemaa saattaa löytyä tänään ainakin blogeista Amman lukuhetki, Hemulin kirjahylly, Erjan lukupäiväkirja, Lumiomena, Koko lailla kirjallisestiKirjava kammari ja Kirjainten virrassa. Aamun Hesarissa ilmestynyt Mervi Kantokorven esittely uudesta Minna Canth -elämäkerrasta innostaa lukemaan naisesta lisää.

Mietityttää, miksi 100-vuotisjuhlapostimerkin Minna on puisevan miesmäiseksi  kuvattu.

Mietityttää, miksi 100-vuotisjuhlapostimerkin Minna on puisevan miesmäiseksi kuvattu, kun valokuvissa hän on verevä nainen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus