Nuoruuteni mukaviin muistoihin kuuluu Woodhousen kirjoihin perustuva Kyllä Jeeves hoitaa -sarja. Hovimestari Jeevesin järkkymättömät tapataidot yhdistettynä hömelön isäntänsä Bertie Woosterin kommelluksiin synnyttivät hykerryttävää huumoria. Valloittavaksi koko touhun loihti tv-sarjan näyttelijöiden Stephen Fryn ja Hugh Laurien yhteispeli. Mutta nyt menen aivan ratkaisevasti asioiden edelle. Stephen Fryn omaelämäkerrallisten muistelmien toinen osa Fryn aikakirjat (suom. Titia Schuurman, Schieldts & Söderströms 2014) rajautuu vasta aikaan, jolloin komediatyöpari tutustui ja aloitteli menestysuraansa.
Muistelmien ensimmäinen osa Koppava kloppi (2013) on viihdyttävä lapsuus- ja nuoruuskatselmus. Koulupoika Stephen Fry on lahjakas kelmi, jota muistelija ruotii terävästi. Kaikki ovat olleet lapsia ja nuoria, jotenkin töppäilleet (jotkut vähemmän, jotkut enemmän, Stephen tosiaan enemmän), joten brittiläisestä yläluokkakulttuurista riippumatta kuvauksessa on tarttumapintaa. Samalla voi ihastella originellia persoonaa ja taitavaa sanailijaa. Vaan harva on ollut cambridgelainen muistihirviö ja esiintyjäkyky.
Hei, en minä koko ajan voi pyydellä anteeksi, mutta sanon nyt vielä kerran, että tiedän miten kamalaa luettavaa tämä varmaan on. Kissa joka putoaa jaloilleen kerran toisensa jälkeen ei ole kovin kiinnostava tai ihailtava sankari, vaikka sen pentuikä olisikin ollut varsin ongelmallinen. Minun täytyy esittää tosiasiat sellaisina kuin ne muistan, vaikka hyvin tiedänkin etteivät ne imartele minua paljonkaan, jos ollenkaan.
Anteeksipyyntöön ei ole tarvetta, mutta kakkososa on välillä puuduttavaa nimi- ja tapahtumaluetteloa englantilaisista viihdyttäjistä. Minua ällistyttää se, miten täällä Suomessakin tunnistaa kymmeniä kirjassa mainittuja tyyppejä. Lyhyessä ajassa muistelija lunastaa paikkansa kirjoittajana, esiintyjänä ja laajassa tuttavapiirissä, johon kuuluu nykypäivän keski-ikäisten brittitähtien kerma. Fry latelee: onnistumiset ja menestymiset seuraavat toisiaan, työtarjouksia ja rahaakin alkaa virrata.
Onneksi ”ja sitten minulle soitti, ja sitten minuun otti yhteyttä” -virran välissä on suvatoja, joissa Fry pysähtyy nuoren miehen persoonaansa. Tällaiset erittelyt ovat muistelun merkityksellistä ainesta, sillä silloin ollaan ihmisille yhteisellä alueella. Taas: vaikka kertoja on englantilaisten kansallisaarre ja fiksuudessaan häkellyttävä, hän on samastuttava, ihminen, ihmisten kaltainen. Se on kiinnostavaa, julkkiksen ja taviksen yhdistäminen.
Siihen aikaan huomasin, että ulkopuoliset näkivät Stephen Fryssa päältä katsoen miehen, joka oli saanut elämältään lottovoiton. En näyttänyt pystyvän ilmaisemaan sitä haavoittuvuutta, pelkoa, turvattomuutta, epäilyä, riittämättömyyttä, hämmennystä ja selviytymyskyvyttömyyttä, jota niin usein tunsin.
Ihastelen sitä tapaa, jolla Fry antaa itsestään vilpittömän kuvan. Lisäksi ihastelen hänen taitoaan paneutua ja kiinnostua. Jeevesin lisäksi hän on minulle tv-dokumenttijuontaja, joka tutkii BBC-sarjoissa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vempaimia, kieltä, homoutta – ihan mitä vain inhimillistä ja hänelle läheistä. Hän on muikean QI-visailun charmantti vetäjä. Hän kirjoittaa, hän näyttelee, hän lukee äänikirjoiksi Potterit ja omat kirjansa ja… Fry on käsittämättömän ahkera.
Kakkososa muistelmista päättyy vasta 1980-luvun alkupuolelle, joten urasta ja elämänkulusta saan todennäköisesti lukea vielä useita niteitä – toivottavasti nimipudottelua ja pikkutapahtumia karsien. Englanninkielinen kolmas osa on juuri ilmestynyt, ja julkaisutilaisuus näytettiin suorana ympäri maailmaa. Aika kaveri, aikakirjansa ansainnut.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 