Pikkumusta vaihtuu oranssiin haalariin Piper Kermanin omaelämäkerrallisessa muistelossa Orange is the new black. Vuosi vankilassa (suom. Oona Timonen, Otava/Seven 2014). Parikymppisenä Piper sai kriminaalia jännitystä elämäänsä, ja minkä taakseen jättää sen edestään löytää: nuoruuden seikkailu vei hänet kymmenkunta vuotta myöhemmin naisvankilaan. Sähläilystä lankeaa 15 kuukauden kakunsiivu, paussi menestyvästä tuottajanurasta ja sitoutuneesta parisuhteesta.
Kirjan Piper on rento tarkkailija. Hänellä on oiva sosiaalinen vainu, joten hän sukkuloi mutkattomasti vankilayhteisössä, tunnistaa hyödylliset liittoutumistilanteet ja välttää ikävyydet. Hän on akateeminen kirjafriikki, jolla on ylemmän keskiluokan perhearvot ja sosiaalinen status, ja sellaisena hän ujuttautuu porukoihin. Asiaa auttaa asenne: hänestä eliittiyliopiston asuntola-asuminen oli hyvää harjoitusta vankilaelämään. Odotin tiukkaa tyypittelyä ja sellisekoilua, odotin mehukkaita hahmoja, odotin jengijännitteitä – mitä vielä: kirja tarjoaakin lopulta yllättävän kesyn kuvan virkkaavista, joogaavista, aikaa tappavista, melkoisen solidaarisista naisista.
Tämä oli omituinen paikka; pelkistä naisista koostuva yhteisö, johon oli siroteltu kourallinen vieraita miehiä, armeijatyylinen asuminen, kaikenkattava (sekä urbaani että maalaismainen) naisten näkökulmasta luotu ghettotunnelma, sekoitus eri-ikäisiä hupsuista nuorista tytöistä vanhoihin mummoihin, kaikki samaan kasaan heitettyinä vaihtelevine sietokykyineen. Hullut ihmiskeskittymät saavat aikaan hullua käytöstä. Pystyn jo nyt tarkastelemaan tilannetta niin etäältä, että osaan arvostaa sen surrealistisen merkillistä luonnetta, – -.
Kirja on rakennettu näpsäkästi siten, että joka luvussa edetään Piperin vankila-ajassa, käydään läpi hänen tuntemuksiaan, tutustutaan erilaisiin tyyppeihin, ja monissa luvussa on tietty teema, jota tarkastellaan kaiken lomassa. Kirjasta saa mielenkiintoisia tietoja ja tilastoja amerikkalaisesta rikostuomio- ja vankilasysteemistä. Välissä on havaintoja ja kritiikkiä systeemistä, joka ylläpitää syrjäytymiskierrettä.
Yhdysvallat käyttää valtavasti rahaa vankiloihin samaan aikaan, kun ne julkiset rakennelmat, jotka itse asiassa ehkäisisivät rikoksia ja vahvistaisivat yhteisöjä – koulut, sairaalat, kirjastot, museot, monitoimitalot – jätetään pärjäämään omillaan.
Odottamattominta kirjassa on se, että muut kuin Piper jäävät ohikiitäviksi hahmoiksi, joista näytillä on vain jokin tietty piirre tai tilanne. Kirja on persoonakurkistus Piperiin. Kumma tunne tulee lukiessa: kertoja on avoimen oloinen mutta hitusen yläpuolella kertomastaan ja kovin valikoiva. Piper on selvästi pelinaisia, mutta tyyppilusijoihin verrattuna hän on kuin merkkituote supermarkettisälän joukossa. Eipä silti, juttu luistaa ja särmikkäät hetket seuraavat toisiaan. Tiivistämisen varaa yli 450-sivuisessa selostuksessa on, mutta kaikkiaan Piperin suodattamista kokemuksesta syntyy letkeää luettavaa.
Katsoin kirjan luettuani tekstiin pohjautuvan, samannimisen tv-version avausjakson. Draama tarvitsee kiinnostavia käänteitä ja tyyppejä, joten tv-käsikirjoituksessa näemmä korostetaan sivuhahmoja ja herkutellaan niillä raflaavuuksilla, joita kirja lähinnä sivuaa. Päähenkilövalinta on ilmeikäs, sulho on yhtä ideaali kuin kirjassakin, ja vankilayhteisö erikoispersoonilla lastattu. Lähtötilanne ja pääjuoni ovat kirjasta tuttuja, mutta jo aloitusjaksoon ympätään omia virityksiä, ja loppukuvat tarjoavat kirjasta poikkeavan yllätyskäänteen. Kirja innostaa jatkamaan sarjan katselua: saa vertailla filmatisointivalintoja ja eroavaisuuksia. Vääränlainen kihlasormus alkoi heti ärsyttää ja… No, Netflixissä on ensimmäinen tuotantokausi (2013), sen saa heinäkussa DVD:näkin, ja toinen tuotantokausi alkaa Netflixissä 6.6.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 