Näyttelystä
Naistaiteilijat modernin murroksessa -näyttely eli Täältä tullaan! Tampereen taidemuseossa vaikuttaa merkittävältä muistutukselta. Kyllä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla taidetta tekivät muutkin kuin miehet sekä Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff ja Sigrid Schauman.
Nuo tunnetuimmat naisnimet ovat olleet suosikkejani siitä lähtien, kun kiinnostuin kuvataiteista. Tampereen näyttelyssä hartaana huojun Schjerfbeckin tyyliteltyjen muotokuvien edessä, Thesleffin Murole-maalausten valonkajossa ja Schaumannin värimaisemissa. Hyvä niin, mutta sitä parempi, että näytillä on vähän nähtyjä, todella moderneilta vaikuttavia teoksia unohdetuilta naisilta. Monipuolisesta valikoimasta poimin kolme minut naulinnutta tekijää.
Sylvi Kunnas on minulle tuttu Tulenkantajien liepeillä liikkuneista kuvataiteilijoista. Esimerkiksi Elina Vaarasta maalattu muotokuva näyttää, miten kohteesta välitetään tumma tunne. Tässä näyttelyssä oli väkeviä töitä tekijältä, joka toimi paljon kuvittajana, mikä oli monille taiteilijoille keino ansaita elantonsa, kun muuta taitelijuutta ei tuettu.
Pitkään seisoin Kunnaksen omakuvan edessä. Siitä katsoo moderni nainen, joka tietää, mitä haluaa.
Sylvi Kunnas kuvitti Olavi Paavolaisen Valtatiet-runokokoelman, ja minä sain luvan käyttää kuvaa artikkelikokoelmassa, jota olin entisessä elämässäni toimittamassa.
Poikkeavia ovat Greta Hällfors-Sipilän 1910-20-luvun maalaukset. Ne todella erottuvat muusta ajan taiteesta. Tilannekuvat vaikuttavat naivistisilta, ja niissä hahmoja, tilaa ja muotoja runnellaan tietoisen kömpelösti ja vääristyneesti. Karikatyyrimäisyyden taa kätkeytyy muuta. Joukossa on kiinnostavia kieltolain hengen vastaisia juhlintakuvia. Enkä ole nähnyt toista samalla pöyristyttävää ja säälittävää porvariplösömiehen kuvaa kuin on Sinipukuinen ihailija. Punakan ukon kourivat sormet leidin olalla puistattavat.
Ateneumin uuden ripustuksen myötä törmäsin ensimmäisen kerran Elga Sesemannin maalauksiin, joihin oitis hurahdin. Nyt Tampereella säntäilin Sesemannin maalaukselta toisen luo. Tässä taitelijassa tiivistyy näyttelyn nimi ja tavoite: tarkoituksena on tulla näkyväksi ja nähdyksi modernin murroksessa. Todella toivon, että Sesemannin töistä koottaisiin oma näyttelynsä ja hän saisi tunnustuksen tinkimättömän omaehtoisena maalarina.
Sesemannin maalaamissa henkilökuvissa lumoaa varma, leveä, paksu värijälki, joka välittää ihmisestä sirpaleen sielua, pinnanalaista ja puhuttelevaa. Hienoimpia ovat omakuvat. Monissa niissä tuntuu kuin kuva olisi suolammen tumman veden väreilevä kuvajainen. Baskeripäinen omakuva on suosikkini: vakava ja valmis – ikkunat auki.
Monia muita kiinnostavia töitä voisin luetella liudan, esimerkiksi Martta Helmisen henkilökuvat ja Tuulikki Pietilän sota-ajan grafiikan. Nämä kaikki on nähtävä. Kehotan käymään Tampereella.
Kirjasta
Riitta Konttisen kirja kietoutuu näyttelyn ympärille. Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa (Siltala 2017) valaisee taiteilijoiden töitä sekä vuosikymmenien taide-elämää ja -näkemyksiä. Miesten ylivalta on ollut taidekoulutuksessa, -kritiikissä ja näyttelytoiminnassa ilmeinen, sillä naistaiteilijat hyväksyttiin harvoin ja silloinkin vain, jos heidän tulkittiin välttävän ylitunteellisuuden tai naisellisen tyylin. Kiinnostavaa on, että jo 1900-luvun alkupuolella taideopiskelijoista suuri osa oli naisia, mutta näkyvyyttä he eivät saaneet.
Kirjan kannessa on Elga Sesemannin omakuva.
Varsinaisia elämäkertoja ei kannata kirjasta odottaa, mutta tiedonjanon kirja niihin herättää. Varsin monet naistaiteilijat olivat taiteilijoiden vaimoja, ja naiset yleensä joutuivat pistämään työnsä kakkostilalle. Eivät kaikki. Uteliaisuuden herätti ”persoonallinen ja peloton väritaiteilija” Meri Genez (1885 – 1943). Hänestä saisi täydellisen romaani- tai elokuva-aiheen! Monilahjakkuus runoili ja taiteili ”kroonisesti ylävireessä”, opiskeli Dresdenissä, heilui Pietarin taidelehtipiireissä, jätti perheensä, avioitui toisen taiteilijan kanssa, eli taideyhteisössä Nizzan lähellä ja harrasti okkultismia ja spiritismiä. Entä taide? Kritiikin mukaan ”taiteilijatar on pyrkinyt uudistetulla antaumuksella aikamme maalaukselliseen henkeen”.
Minua kiehtovasta Elga Sesmannista (1922 – 2007) keräsin kirjasta kiinnostavia tietoja. Esimerkiksi sen, että aikalaistaidetuntijan lailla taiteilija itse piti ekspressionistista tyyliään makaaberina. Aikalaiskritiikki luonnehti aluksi häntä omaperäisenä, intensiivisenä ja rohkeana, mutta myöhemmin arvosteluissa oli vähättelevä sävy. Muutakin kiinnostavaa löysin: Sesemann kirjoitti lapsuudestaan omaelämäkerrallisen romaanin Kuvajaisia (WSOY 1959), ja hän eli taiteilijamiehensä kanssa joitain vuosia lähes erakkona Ruoveden Helvetinjärvellä. Eri taiteenlajit vaikuttivat hänen tyyliinsä.
Inspiraation lähteenä oli ensi sijassa kaunokirjallisuus, joka saattoi joskus olla visuaalisempaa kuin kuvataide. Vielä voimakkaammin ja välittömämmin inspiroi musiikki, mutta ”se ei ’näy’ maalauksissa, eikä siitä voi mitään kertoakaan”, Sesemann totesi. Hän ei myöskään halunnut noudattaa mitään filosofioita tai teorioita, vaan koki olleensa aina ”vastarannan kiiski”.
Riitta Konttisen kirja täydentää hienosti näyttelyä. Kirjasta huokuu perehtyneisyys. Lähdeaineisto on vaikuttava, ja tiedot yhdistyvät hyvin teosten ja taiteilijoiden työskentelyn käsittelyyn. Kirjan kuvitus on monipuolinen, silti lukemisen jälkeen tulee hinku nähdä Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -työt toistamiseen.
– –
Riitta Konttinen
Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa
Siltala 2017
312 sivua.
Ostin kirjan näyttelystä.
Näyttely Tampereen taidemuseossa 28.5.2017 saakka.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 