Avainsana-arkisto: Jussi Valtonen

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Listaanpa syyni lukea Melissa Bankin romaanin Nyt nappaa! (suom. Titta Leppimäki, Otava 1999). Olen luvannut itselleni, että luen välillä vanhoja kirjoja, kai yli 15 vuotta sitten ilmestynyt kirja on jo todella vanha. Lisäksi huuhtelen lukutottumuksiani välillä valitsemalla tuiki tuntemattomia teoksia ja kirjoja lempigenrejen laidoilta. Ja sopiihan tämän jutun julkaisu myös naistenviikolle ja viikon teemaani, viihdekirjallisuuspohdintaan. Ja vapaasti kääntäen päähenkilö Jane voisi olla vaikka Jonna, päivän nimipäivähenkilö.

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Miten päädyin Bankin kirjaan? Yhdessä kirjailijahaastattelutilaisuudessa Jussi Valtonen mainitsi Nyt nappaa! -kirjan vetäneen hänet väittelyihin, onko kirja chick litiä vai ei. Se jäi vaivaamaan – päädyin ottamaan siitä selvää.

Kirjassa on hauska kansi, mutta en keksi sen yhteyttä sisältöön.

Kirjassa on hauska kansi, mutta en keksi sen yhteyttä sisältöön.

Nyt nappaa! ei ole tyypillistä likkakirjallisuutta, vaikka siinä käsitellään lähinnä päähenkilön parisuhdetilanteita – no, onhan siinä loppua kohti pariutumissitoutumiseen paneutuvaa painetta. Tyyli ja sävy ei ole päällekäyvän romanttinen, ja päähenkilön elämään mahtuu muutakin kuin pakkomielteinen ”sen oikean” etsintä. Käsittelytapa on laajennettu romaaniksi rakastamisen vaikeudesta, hankaluudesta olla uskollinen omalle tavalle rakastaa ja tunnistaa siihen sopiva vastapuoli.

Sillä hetkellä jokin muuttui. Näin elämäni oikeissa mittasuhteissa: ei ollut kysymys muusta kuin minun elämästäni. Kysymys ei ollut mistään kohtalokkaasta, vasta sillä hetkellä tajusin joskus pitäneeni elämääni kohtalokkaan tärkeänä: silloin kun isäni oli ollut katselemassa.
Näin itseni samalla tavalla kuin olin nähnyt ne siivoojat vastapäisessä talossa. Olin yksi henkilö yhdessä ikkunassa.
Kukaan ei katsellut paitsi minä.

Jane on huumorin- ja tilannetajuinen välkky päähenkilö. Romaanin alussa hän on teini, lopussa taitaa huidella 30 paremmalla puolella. Parisuhteiden lisäksi tärkeitä aiheita ovat perhesuhteet ja työn rooli elämänlaadussa. Päähenkilö on kulmikas, aika kiinnostava siis.

Kerronta etenee ketterästi, mutta romaanin kiinnostavin puoli on harppova rakenne. Luvut ovat toisistaan ajallisesti irrallisia kokonaisuuksia. Niiden välissä vuodet vilistävät, ja lukija tapaa Janen aina uudessa elämänvaiheessa. Joissain luvuissa on pääkerronnasta poikkeavia ratkaisuja. Annan lisäpisteitä kokeiluhengellelle. Viihdyin tarinan ja päähenkilön seurassa.

Palaan vielä siihen, että kirjailija Jussi Valtonen viittasi Bankin romaaniin kysyttäessä lempikirjoja. Luettuani Valtosen Vesiseinän en epäile moista, sillä sen rakenne muistuttaa Nyt nappaa! -romaanin lukujen episodimaisuutta. Ja siinäkin nuori päähenkilö etsii paikkaansa ihmissuhteiden ja ammatillisten haasteiden paineissa. Niin siis meillä ja muualla.

_ _ _
Melissa Bank
Nyt nappaa!
Suomentanut Titta Leppimäki
Otava 1999
334 sivua
Lainasin kirjan lähikirjastosta.
(Luin ja kirjoitin jo aikoja sitten – jemmattu juttu sopikin hyvin naistenviikolle.)

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Naistenviikko

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Kirjailijatapaaminen: Jussi Valtonen

Olen lukenut Jussi Valtosen proosatuotannon melko takaperoisesti. Aloitin voittoisasta He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014). Sen imussa luin episodisen Vesiseinän (Like 2006) ja äidinkielenopettajaromaanin Siipien kantamat (Tammi 2007, Bon-pokkari 2015). Kirjat sisältävät paljon muutakin kuin nuo antamani niukat epiteetit; jokaisesta olen jo jutun blogissani julkaissut. Viimeisimpänä luin esikoisromaanin Tasapainoilua (Like 2003).

Valtoset

Tasapainoilua kertoo bändiporukasta ja ensimmäisen levyn teosta. Se kuvaa esikoiselle tyypillisesti nuoren miehen etsikkoaikaa. Ihmissuhteet ovat päällimmäisenä, bänditouhuilu sitä kehystämässä. Päähenkilönä on rumpali-Koistinen, vakavanoloinen ja jurnuttava jannu, joka ei oikein osaa sanojaan asetella, etenkään naisasioissa. Sisäänpäinkääntyneisyys oireilee jopa vakavan sairauden tunnusmerkein.

Sujuva kynäily auttaa niissäkin kohdin, kun tarinan fokus on karata. Henkilökuvauksesta pidän erityisen paljon. Sinkoilu ja ailahtelu pitää lukumielen vireänä ja pistää toivomaan tyypeille hyvää. Mikseipä vielä yli 10 vuotta ilmestyttyäänkin tämä voisi kiinnostaa bändipoikia ja -tyttöjä – ja tällaisia keski-ikäisiä radiorockin kuuntelijoita.
Tasapainoilua

Pääsin haastattelemaan Jussi Valtosta tänään äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivillä (5.8.2015). Esikoisromaaniaan Valtonen hieman nolostelee, eikä häntä innosta sen julkaiseminen pokkarina Finlandia-palkinnon nosteessa.

Yleisöpohjan vuoksi minua kiinnosti, miten Valtonen rakensi romaanin Siipien kantamat päähenkilön, äidinkielenopettajan. Niin opettaja-Koskelan kuin muidenkin henkilöiden pohjana hän käyttää kokemuksiaan esimerkiksi niistä työyhteisöistä, joissa on toiminut. Ne muuntuvat ja muokkautuvat omaan suuntansa. Opettajahuonevakoilua hän ei ole harrastanut.

Jussi Valtonen signeeraamassa voittokirjaansa.

Jussi Valtonen signeeraamassa voittokirjaansa.

Valtonen vertasi kirjoittamista hiekkalinnan rakentamiseen. Olemassa olevasta materiaalista muotoutuu jotain uutta. Keskustelutilanteessa en hokasannut tarkentaa, tarkoittaako se myös sitä, että materiaali on haurasta. Siitä keskustelimme, että rakkaus ja kuolema ovat valtavia teemoja mutta juuri sellaisia, että niistä kirjoittaminen ja lukeminen on tyhjentämätöntä.

He eivät tiedä mitä tekevät oli tekeillä kuutisen vuotta. Kustantaja olisi julkaissut sen jo vuotta aiemmin, mutta Valtonen ei ollut tyytyväinen ja halusi kirjoittaa kirjansa vielä uudelleen. Kirjan nimiehdotus oli jo alkuvaiheessa esillä, mutta se torjuttiin pitkänä ja huonona. Lopulta nimi vahvistui parhaana vaihtoehtona, kustantajan valintana.

Valtosen Finlandia-voittoromaania on pidetty aateromaanina, perheromaaninakin. Aihe- ja teemarunsaus oli alunperinkin Valtosen tähtäimessä, mutta vei aikaa, että kiinnostavat yhteiskuntaan, tieteeseen ja ihmiseen liittyvät kysymykset saivat kaunokirjallisen muodon. Romaani sai alkunsa novelleista, vähitellen kokonaisuus alkoi hahmottua romaaniksi. Romaanimuodon vaikuttajina Valtonen mainitsee esimerkiksi Jennifer Eganin ja Jonathan Franzenin tekstit.

Tunnin keskustelu ison yleisön edessä hujahti. Haastattelijana toimiminen on sen verran intensiivistä, että osa keskustelusta on hajaantunut kokemuksen humuun. Lämmittävää oli kirjailijan avoimuus ja aulius keskustella tuotantonsa teemoista ja omista tekstikokemuksistaan. Myös yleisön herpaantumattomuus kantoi hienosti tilannetta. Vahvistui, että kirjallisuus on tapa jäsentää merkityksellistä ja jakaa se. Aamulehden (28.11.2014) sitaatin Valtonen allekirjoittaa yhä, se kiteyttäköön kaiken:

– Kokemukseni on, että tieteen rajat tulevat nopeammin vastaan kuin voisi luulla. Kaunokirjallisuus on ylittämätön tapa välittää ihmisen sisäistä, subjektiivista kokemusta siitä, minkälaista on olla ihminen, elää juuri tänä aikana ja kamppailla niiden asioiden kanssa, joiden kanssa kamppaillaan.

Haastattelun päätteeksi nimmari kaverilta lainaan saatuun kirjaan.

Haastattelun päätteeksi kiitos kirjailijalle kohtaamisesta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Siipien kantamat ja Vesiseinä

lukurauhaLukurauhan päivänä 8.2. ei pitäisi pykälien mukaan häiritä kenekään lukemista. Tiedä häntä, rikonko nyt pahasti kirjallisuuteen keskittymistä, mutta haluan juhlia päivää lukemisen lisäksi kirjoittamalla lukemastani. Tarjoan tänään näkymän Jussi Valtosen kahteen romaaniin.

Finlandia-palkittu romaani He eivät tiedä mitä tekevät on runsasaineksinen perhe-, kehitys- ja aateromaani. Sen perään on jännittävä jatkaa Valtos-lukumatkaa kirjailijan aiemmilla teoksilla ja huomata, että viimeisimmän romaanin polkuja löytyy aiemmalta kirjataipaleelta.

Siipien kantamat (Bon-pokkari 2015, ensipainos Tammi 2007) on kehitysromaani viisikymppisestä äidinkielenopettajasta. Juhani Koskela on kirjanoppinut, kyynisyyteen kallellaan oleva lukion lehtori, joka taistelee ihastumistunteita vastaan. Marianne-oppilas kuitenkin tekee itseään taitavasti tykö, ja sielujen sympatia on ilmeinen.

Pääosin Juhani on minäkertoja, joitain poikkeamia on Mariannen näkökulmaan. Kertojapäähenkilö on älykäs, yksinäinen ja alakuloinen. Nimikin on enne, ainakin siinä on viittaus Linnan romaanisukuun. Viittauksia kirjallisuuteen viljellään muutenkin siten, että kirjasivistymätöntä hirvittää.

Koko romaanin tunnelma on alavireinen päähenkilönsä hengessä, vaikka Juhani on terävän älykköhuumorin taitaja. Romaani ilmentää hyvin sitä, millaista on tarpoa tylsää arkea hengenheimolaista vailla, kun keski-ikä ja koetut kolhut kalvavat. Lahjakas ja varhaiskypsä Marianne on kuin Juhanin viimeisen toivon ruumiillistuma, vaan ikä ja asema ovat esteenä, myös todellisuus ja toiveet.

Tuntuu että vasta nyt tajuan ihmetellä kuvanveistäjän kykyä rakastua patsaaseensa, ensimmäistä kertaa kysyä, miten se on mahdollista, miten se tapahtuu. Mistä Marianne on tullut? Mielikuvituksestani, kokonaan? Pettymyksestä Hannan kanssa, vanhoista, toteutumattomista toiveista? Miettiessäni asiaa pitempään en enää tiedä, kuinka varmasti Marianne ei ole fiktiivinen henkilö, tai miltä osin ja missä mielessä.

Äidinkielenopettaja-oppilas-suhteen kuvaus tuo mieleeni Riikka Pulkkisen Raja-romaanin, vaan Valtosen ensin ilmestyneessä versiossa epäsuhtaparin osapuolet nähdään aika tasaveroisina toisin kuin Pulkkisen romaanissa. Valtosen romaanin hahmoissa ja suhteen kehittymisessä on joitain uskottavuusongelmia, mutta lopulta vakuutun psykologisesta tarkkanäköisyydestä, ja romaanin loppuosa koskettaa.

Hiukan kuvaus junnaa, silti vire on koko ajan sellainen, että haluan selvittää juonen kulun. Siipien kantamat viistää siellä täällä uusimman romaanin lähestymistapaa ja kerrontarytmiä, myös samaa henkeä on terävissä kärjistyksissä. Tässäkin romaanissa terveydenhoito ja sen ammattilaiset saavat kylmää kyytiä. Uutuusromaanissa yliopistotouhut nähdään naurettavassa valossa, tässä romaanissa lukiovirkamiehiä ja -hankkeita pilkataan, ansaitusti ja erittäin uskottavasti.Valtonen x 2

Vesiseinä (Like 2006) on rakenteeltaan episodinen: samoja henkilöitä kuljetetaan novellityyppisissä luvuissa. Keskeishenkilönä on Antti, jonka kehitystä seurataan lapsesta aikuisuuteen. Minua viehättää etenkin se, että teksti jättää aika- ja tapahtuma-aukkoja, ja Antin elämänkulusta perhe-, ystävyys- ja naissuhteineen näytetään vain sykäyksiä ja taitteita.

Nuoren miehen kehityksessä on tuttuja haahuilupiirteitä, ja joitain ailahduksia siinä on Finlandia-romaanin Samuelista. Vesiseinän mieleen jäävä hahmo minusta on Antin sisko, josta lyhyesti mutta tarkoin piirroin muodostuu persoona, vaikka kyllä Anttikin on ailahtelevana ja särmäisenä kiinnostava. Tämäkin kirja pohjaa minäkerrontaan ja on perussävyltään alakuloinen kuten Valtosen muut teokset, ja silti tilanteista ja henkilöistä tihkuu myös pikkuisen komiikkaa.

Valtosen kolmen teoksen perusteella linjaisin, että hänen kirjailijaäänensä soi selkeänä, vaikka joka kirjassa on eri fraseerauksia. Ennen romaania He eivät tiedä mitä tekevät sointi paikoittain hakee kirkkautta, mutta sävelessä se pysyy, joten vastaanottaja voi jännittämättä nauttia. Ja oma soraääneni yhteenvedossani on tietysti se, että esikoisromaani Tasapainoilua on vielä lukematta.

Valtonen kirjoittaa henkilövetoista tekstiä, joka ei kokeile kerronnalla, kerroksilla tai kielikukkasilla. Hän ei ole rakennuudistajakertoja, mutta siitä huolimatta inhimillisen ja psykologisen otteen varmuus miellyttää minua. Vaikeudet ihmissuhteissa ovat vääjäämättömiä, ja yleensä niistä selviää, silti vaikeusvaikutukset jäävät kytemään. Valintoja on tehtävä, on siedettävä epävarmuutta ja kaihertavia tunteita. On jotenkin löydettävä oma tie ja sumplittava reittejä toisten kanssa. Niin se menee, ja elämä menettelee. Eikä siitä kuitenkaan selviä hengissä.

_ _ _
Jussi Valtonen
Vesiseinä
Like 2006
213 sivua
Lainasin kirjabloggajaystävältä.
Muissa blogeissa, mm: Järjellä ja tunteella ja Mari A.

Jussi Valtonen
Siipien kantamat
Bon-pokkari 2015, ensimmäinen painos Tammi 2007
221 sivua
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa, mm. Kirsin kirjanurkka, P.S. Rakastan kirjoja ja Morren maailma.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Blogistania-ehdokkaani 2014

Blog 2014Kirjabloggaajat äänestävät vuosittain kauden parhaat kirjat (Blogistania 2014). Osallistun tänä vuonna kahteen kategoriaan, sillä vähäisen tieto- ja lastenkirjallisuuskulutukseni vuoksi en tohdi niistä äänestää.

Omassa vuosikatsauksessani jo pohdin hyvän kirjan kimuranttia tunnistamista ja lukutilanteen merkitystä. Tällaiseen äänestykseen tempaudun häpeämättömällä omakohtaisuudella ja koitan kestää valintojen vaikeudet. Monet hienot lukuvuoden 2014 kokemukset jäävät vaikuttamaan minuun, vaikkeivät ne mahdu tässä nimettyjen kirjojen joukkoon.

KOTIMAINEN KIRJALLISUUS: Blogistania Finlandia 2014

3 pistettä: Neljäntieristeys

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys sai huikeat kritiikit ja useat palkintoehdokkuudet. En nosta tätä romaania ykköseksi säälistä (ei saanut Finlandiaa, ei esikoiskirjapalkintoa). En myöskään nosta sitä siksi, että jotkut boikotoivat kirjaa liian hyvien arvioiden vuoksi. Mikään kirja ei voi saada liikaa ylistyksiä, sillä juuri kulloinenkin ylistäjä on kirjasta vaikuttunut – lue itse ja muodosta oma arviosi. Asiaan!

Neljäntienristeys palastelee lähes sata vuotta näennäisen sattumanvaraisiin välähdyksiin. Neljän keskeishenkilön elämänkaaresta näkyvät sellaiset otokset, että lukijana kokoan perhealbumin, käytän siihen hyväksytyt ja hylätyt kuvat. Kiinnostun kohtaloista, eläydyn niihin ja suren. Selkeästi siis hyvä kirja.

2 pistettä: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanista on maristu, ei kuulemma ole taitavaa kielenkäyttöä. Makuja on monia, saa olla. Minä voisin nurista liiallisista aineksista, kärjistyksistä, karikatyyrisistä hahmoista ja sen sellaisesta. Ajatella, kaikesta tuosta huolimatta romaani todella nappaa otteeseensa. Juonenkuljetus rakentuu koukuttavaksi, joten keskeishenkilöiden vaiheita ja reaktioita seuraan melkoisella intensiteetillä. Sanottavaa on, sitä ei peitellä. Valtonen valloittaa ihmettelemään ihmisiä, joilla on kaikki tieto ja sitten ei kuitenkaan ole.

1 piste: Graniittimies

Miten vaikea valinta – mikä niistä kolmesta, neljästä muusta vuoden huipusta! Kunnes yhtäkkinen varmuus valtaa minut. Graniittimies yllättää ja liikuttaa. Ilahdun siitä, että Sirpa Kähkönen uskaltaa romaanissaan kokeilla kerrontavaihtelulla ja olla tunteellinen. Ajan ja aiheen ankaruus välittyvät varmasti: suomalaistaustaiset aatteen naiset ja miehet kokevat kovia sotienvälisessä Petro- eli Leningradissa. Minulla oli kirjaa kohtaan kovat ennakko-odotukset, ja se kesti sen.

Blogistania 2014
KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS: Blogistania Globalia 2014

3 pistettä: Tikli

Pitemmittä puheitta Donna Tarttin tiiliskivi (suom. Hilkka Pekkanen ) on juonivetoinen romaani, jonka täyteläisyys ihastuttaa. Tarkka henkilö- ja tilannekuvaustaito tekee tekstistä nautittavaa. Tartt taitaa romaanigenren ja osaa yhdistellä erilaisia aineksia perinnetietoisesti ja omaäänisesti. Taideteema eritoten vetoaa minuun. Tikli aloitti kesäni kirjamatkat ja jää sellaisena erityisen hyväksi muistoksi.

2 pistettä: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (suom. Katriina Huttunen) vie aikaan ja paikkaan, josta en juuri mitään tiedä, mutta jonka sain tämän kirjan avulla tuntea ja kokea. 1700-luvun lopun Kööpenhamina ja Grönlanti loihditaan eloon kaikin aistein. Kokonaisuutta kannattelee merkillinen päähenkilö, ja romaanin kerronta on karkeaa ja taitavaa.

1 piste: Elämä elämältä

On kirjoja, jotka iskevät otollisella hetkellä lukijan menevään aukkoon. Kate Atkinsonin Elämä elämältä on sellainen. Vaihtoehtoisten tapahtumien ja mahdollisuuksien maailma puhutteli lukuhetkellä minua väkevästi.


 

Blogistania Finlandian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirjavinkit.
Blogistania Globalian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirsin Book Club.
Tulokset he julkistavat blogeissaan 27.1.2015 klo 10.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Neljää kirjailijaa kuuntelemassa

Koska kirjat kiinnostavat, kiinnostaa myös kirjailijoiden omaääninen kuvailu työstään ja teksteistään. Nykyisin onkin monia mahdollisuuksia kuulla ja nähdä kirjakauden tekijöitä, vaikka tv ei edelleenkään helli lukuharrastajia primetime-kirjallisuusohjelmilla. Onneksi messujen ja kirjakauppojen lavoilla on kirjailijahaastatteluja. Helsinkiläisiä lisäksi hemmotellaan Prosak-klubilla, jota voi seurata myös Areenan tallenteista.  Joskus pääsee osallistumaan spesiaalitilaisuuksiin. Minua ja kollegoita lykästi Tammen ja WSOY:n tiloissa.

Yllätysesiintyjät ÄOL:n talvipäivien iltaohjelmassa 17.1.2015: Riina Katajavuori, Elina Hirvonen, Jussi Valtonen ja JP Koskinen.

Yllätysesiintyjät ÄOL:n talvipäivien iltaohjelmassa 17.1.2015: Riina Katajavuori, Elina Hirvonen, Jussi Valtonen ja JP Koskinen.

Lavalla olivat Elina Hirvonen, Riina Katajavuori, JP Koskinen ja Jussi Valtonen. Katajavuori kertoi, että Wenla Männistö (Tammi 2014) muhi vuodesta 2006 lähtien, kunnes kirjan naiset lähtivät viemään juttua. Hunajaisesta Wenlasta kehittyi misukka, joka rakastaa katseen kohteena keikkumista. Romaanin teemoja ovat isättömyys ja orpous, jotka poikivat taustalla vaikuttaneesta Kiven romaanista.

Myös Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaani (Tammi 2014) oli tekeillä vuosia. Alkuajatuksena oli kirjoittaa alicemunromainen pitkä ihmissuhdenovelli. Se onkin tallella romaanin alussa, vaan romaani lähti omille teilleen, sitten kun kirjailija antoi itselleen luvan vaihdella aika- ja kertojatasoja. Vähitellen teemat runsastuivat, yhtenä niistä yksinäisyys.

Sekä Valtonen että Katajavuori korostivat kirjoittamista työnä. Kumpikin on saanut aikanaan ohjausta, joka korosti puurtamista ja hiomista. Taiteellinen haihattelu on toisaalla, kun varsinainen luominen on sitä itseään: kirjoittamista, kirjoittamista ja kirjoittamista. Valtonen kiitti saamaansa pragmaattista ohjausta, joka harjoitutti tutkimaan virke- ja lausetasoja ja pilkkujen paikkojen merkitystä.

Elina Hirvosesta tuli kirjailija, kun elokuvaopintohaaveet raukesivat. Kaunis kieli on hänelle ominaista. Kieli ja kerronta ovat merkityksellisiä, sillä niillä tuodaan vastapainoa rankoille aiheille. Hirvosen uusin romaani Kun aika loppuu (WSOY 2015) ilmestyy keväällä. Se kertoo perheen kriisistä, ja keskeisiä teemoja ovat yksinäisyys ja vaikuttamismahdollisuudet.

JP Koskisen maaliskuussa ilmestyvä romaani Kuinka sydän pysäytetään (WSOY 2015) on saanut kimmokkeensa talvisodasta. Romaani kertoo myös sukupolvien keskinäisistä suhteista. Romaanissa kuljetaan ajassa ja kerrontatavat vaihtelevat. Koskinen kertoi, että hän lukee paljon taustamateriaaleja ja tietotekstejä. Historia-aihe on kuitenkin kirjoitettu tässä ajassa, joten menneen ja nykyisen ja jopa tulevan vuoropuhelu on romaanissa mahdollinen.

Kaikille neljälle kirjailijalle kirjat ja kirjastot ovat olleet lapsesta lähtien tärkeitä. Jokainen on lukenut vinon pinon lasten ja nuorten kirjoja, sarjoja, aikalaisromaaneita ja klassikoita. Valtonen korosti, että nuoruusvuosina lukevien kavereiden suositukset olivat tärkeitä, nappaavampia kuin aikuisten tarjoamat. Äidinkielenopettajien merkityksen kirjailijat erikseen mainitsivat, sillä kirjoittamaan ja lukemaan kannustava ja innostava opettaja voi olla ratkaiseva tekijä nuoren tulevaisuudelle. Ainakin monelle kirjailijalle on ollut.

Kirjailijoiden niin kuin muidenkin kuolevaisten lempikirjat vaihtelevat eri elämänvaiheissa. Vaikuttajakirjoista nelikko mainitsi esimerkkejä Jalna-sarjasta historiateos Pultavaan. Ja tulipa esille yksi chicklit-vaikuttaja. Nappasin vinkin ja tein juuri nettivarauksen Valtosen yllätyssuosikista: Melissa Bankin Nyt nappaa! Saa nähdä, nappaako se ja onko se vai eikö likkakirja.

PS. Myös Luettua elämää -blogin Elina oli paikalla, ja hänkin postaa kokemastaan.

PS.PS. Kirjabloggaajat osallistuvat Lukukeskuksen lukuviikkoon 20.-26.4. Haastepostaus on blogissa Reader, why did I marry him? Näin pistämme kortemme kekoon tulevien lukijoiden ja kirjoittajien puolesta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

HE LUULEVAT TIETÄVÄNSÄ

Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014) käännyttää hitaasti puolelleen. Antaudun sen annille, uskon kuvatun, pidän totena kuviteltua. Viimeisen rivin luettuani tunnen luopumisen tuskaa.

Romaani sisältää tukuttain aiheita, joita voisi lähteä ruotimaan – vaikkapa otsikon raamatullinen alkuperä. Tässä romaanissa ei kaihdeta isoja aiheita: älylaitteiden teknologiakehitys, mediaympäristöt, tutkimustyöyhteisö USA:ssa ja Suomessa, asiantuntijuususkottavuus, eläinkokeet ja eläinsuojeluaktivistit, markkinatalous, lääketeollisuus, uskonasiat, suhteellinen länsimainen demokratia – nämä nyt ainakin.

Esimerkiksi Omppu saa romaanista ähkyn, Arjasta romaani on haastava, antoisa ja koukuttava. Miksi minä en tapojeni mukaan marise liiallisesta rönsyilystä? Olisiko surutta voinut karsia pitkitettyä teinimarkkinointivatvontaa, iAm-elämyslaitetoimintaa, suomalaista yliopistoreppanuutta tai… Olisi voinut, en silti osaa sanoa, mitä ja miten. Harhailut tuntuvat osuvan aikaan ja paikkaan kuin kaskaittein metelöivä massamöyrintä kerran 20 vuodessa.

Romaanissa seurataan tapahtumia takautuen ja hieman ennakoidenkin Joen, Alinan ja Samuelin näkökulmista pääasiassa 2010-luvun puolivälissä. Kunnianhimoinen jenkkineurobiologi Joe rakastui suomalaiseen Alinaan, pari sai 1994 Samuel-pojan, ja siitä noin vuoden kuluttua Joe palasi USA:aan. Joe perustaa uuden perheen ja menestyy urallaan, ja Alina tekee myöhemmin tahollaan samoin. Joe ei pidä yhteyttä poikaansa.

Todellisuus oli kudottu langoista, joita ihmiset eivät nuorina nähneet mutta jotka eivät lakanneet olemasta.

Amerikanjuutalainen Joe on kulttuurin ja perheen sukupolvelta toiselle periytyvien arvojen ja tarinoiden katkeamispisteessä, sillä perinteet eivät tavoita teinityttäriä ja side Samueliin on olematon. Eletään aikaa, jolloin yhteisöviestimet välittävät tietoa ja viihdettä rajattomasti, kaappaavat mielenkiinnon kohteet, eikä voi olla varma, hallitsevatko niitä käyttäjät vai hakuohjelmoijat. Tutkitun tiedon ja mielipiteiden erot hämärtyvät. Rajattomien kommunikointimahdollisuuksien keskellä henkilöiden välitön ja ymmärtävä kontakti toisiinsa muuttuu yhä mahdottomammaksi.He eivät 1

Romaanin monista puolista takerrun vain perheromaaniominaisuuksiin. Romaanin päähenkilöt ovat eittämättä erittäin välkkyä väkeä. Se entistä enemmän korostaa kirjan sanomaa: äly ei helpota tai vähennä sitä, mitä tunneosaamattomuudella tuhotaan. Joen ja Alinan liitto epäonnistuu lukuisten muiden tavoin kyvyttömyyteen kohdata. Vieraantuminen, ohittaminen, olettaminen, kuuntelemattomuus ja tarve olla ainoana oikeassa riivaavat niin aikuisia kuin lapsia, murrosikäisistä puhumattakaan. Pienistä väärinymmärryksistä ja -tulkinnoista kasvaa ylittämättömiä. Etenkin aikuisten taitamattomuus selvittää välejään kostautuu.

Se oli mennyt epäreilusti, häneltä kysymättä. Edellisten sukupolvien itsekkyyden ja sotkujen vuoksi, joiden rinnalla hänen tunteitaan ja tarpeitaan ei ollut.
Tietenkin siitä jäi pysyviä haavoja.
Kenelle ei.

Isän rakkaudetta ja huomiotta jääminen on Samuelia hallitseva tila – ehkä yksioikoista mutta uskottavaa. Ennen Samuelin ensimmäistä näkökulmaosuutta saan lukea hänen vanhempiensa näkemänä elämistä Suomessa, suhteen odotuksia ja erehdyksiä sekä sitä seurannutta ero- ja perhe-elämää. Kaksoisvalotuksen lisäksi on merkityksellistä suunnata valokeila aikuiseksi kasvavan pojan kokemaan. Kerronta saa siivet Samuelin myötä. Ja romaani saa myös minut yllätettyä. Kun romaanin juonikierre loppua kohti yltyy, huomaan lopettavani viimeisiä sivuja palleaa puristavan tunteen vallassa. Niin ihon alle minut eläytetään 21-vuotiaaseen nuoren mieheen.

Kuvaustapa pitää otteessa. Päähenkilöt ovat raivostuttavia ja risaisia. He herättävät ristiriitaisia tunteita, lisäksi heidät nähdään usein säälittävinä ja naurettavina. Romaani-ilmaisussa on kaikkiaan huvittuneisuutta, alleviivaavuutta (voi niitä kursivointeja), traagisuutta ja häkellyttävää tarkkanäköisyyttä. Vaikka monet sivuhenkilöt ovat karikatyyrejä ja tilanteet osoittelevia, kärjistettyjä, hyväksyn sen. Valtonen kieputtaa ainekset taitavasti. Ei ole yhdenlaisia totuuksia, on monia totuuksia – keskusteluyhteys puuttuu. Näkökulmavaihtelu kannattelee kerrontaa, ja sen tarkkuus vaatii pysähtymään. Lisäksi joukossa mukana on kuristavan hienoja tilanne- ja tunnelmakuvauksia.

Tyyli tuo mieleen Jonathan Franzenin: keskittyminen henkilöiden ajatuksiin, tulkintoihin, toimintaan, kaikkinaiseen inhimilliseen hajaannukseen iskee ytimeen. Se on minulle merkityksellistä, sillä haen kirjallisuudesta ihmisen ihmettelyä vähitellen avautuvan kerronnan ja rakenteen keinoin. Sitä saan Valtosen Finlandia-palkitusta romaanista. Se kertoo ihmisen vastuusta itsestään, läheisistään ja yhteiskunnasta, ja siitä, miten epätäydellistä kaikki on ja miten peruuttamaton tapahtuu.

– – –
Jussi Valtonen
He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
557 sivua
romaani
Sain kirjan kustantajalta.

Kissa koe-eläimenä - siinä yksi säie Valtosen romaanista.

Kissa koe-eläimenä – siinä yksi säie Valtosen romaanista.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Inspiraationi lähteillä

kirjatTilanteiden jatkumoista vaihtuvat päivät toisiin. Muiden silmin ihmisestä näkyy toiminta ja ulkokuori, tietysti puhe voi täydentää syntyvää käsitystä. Kokemus itsestä puolestaan pohjaa päässä pyöriviin ajatuksiin, tunteisiin, mielikuviin, havaintoihin – tajunnan melskeeseen. Muut eivät sitä näe. Keskustelut voivat avata näkymiä ajatteluun, mutta silti paljon oleellista jää piiloon.

Minua inspiroi ihmisen ihmeellinen kokonaisuus, arvaamaton ja salaperäinen sisin. Se on varmasti pohjimmainen kimmoke myös lukea romaaneita. Vaikka hamuan rakenteeltaan ja kerronnaltaan tuttuja tapoja laistavia teoksia, minua kuitenkin eniten innostaa ihmisyys, kielellä konstruoidut elävänkaltaiset hahmot. Eipä sitä taida voida paremmin sanoa kuin tuore Finlandia-palkittu Jussi Valtonen Aamulehden (28.11.2014) haastattelussa ”Lähemmäksi ajatustenlukua ei voi nyt päästä”:

– Toinen syy [kirjoittaa] tulee siitä, mitä on itse saanut lukijana niistä kirjoista, joita on eniten rakastanut. Niin intiimiä kokemusta toisen henkilön sisäisestä todellisuudesta kuin kaunokirjallisuuden kautta on vaikea muuten saavuttaa.
– – Kaunokirjallisuus on ylittämätön tapa välittää ihmisen sisäistä, subjektiivista kokemusta siitä, minkälaista on olla ihminen, elää juuri tänä aikana ja kamppailla niiden asioiden kanssa, joiden kanssa kamppaillaan.

Lukuharrastusta ja inspiroitumista sysäsi minut pohtimaan Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, joka ilahduttavasti ja häkellyttävästi haastoi minut mukaan poimimaan kolme innostavaa blogia. Vain muutaman valitseminen korventaa, mutta koska Liisa ja muut haasteessa mukana olleet ovat valintoihin taipuneet, teen minäkin niin.

Kun aloitin kirjablogikirjoittelun, vasta vähitellen ymmärsin olevani yksi monista. Valitsen siis blogit, joita aikoinaan aloin ensimmäisten joukossa seurata, ja niiden myötä innostuin ja ymmärsin olevani osa antoisaa nettikirjallisuuskeskustelua. Jos kaunokirjallisuus on tähystysaukko ihmiseen, kirjablogit ovat sitä suhteessa lukukokemukseen.

Arjan Kulttuuri kukoistaa on jäsentelevän kirjoittajan blogi. Arja poimii oleellisuuksia, tekee johtopäätöksiä ja myös taustavalottaa valloittavasti. Kiinnostavaa on myös kirjavalintojen monipuolisuus. Arjan tekstistä välittyy innoittuneisuus.

Erjan lukupäiväkirja on tekstiin uppoutuvan kirjoittajan kokoelma. Lukukokemus välittyy vilpittömästi, ja tekstin tulkinta lomittuu siihen. Elämys ja perusteleva käsitys kulkevat käsi kädessä siten, että tekee mieli tarttua Erjan avaamaan kirjaan.

Mari A:n kirjablogiin huomaan törmääväni todella usein, kun olen kirjoittanut lukemastani ja selailen, mitä muut ovat kirjoittaneet. Mari kirjoittaa napakasti. Hän menee lukemaansa tunne edellä, perustelee ja ilmaisee kokemuksen havainnollisesti.

Arja, Erja ja Mari – yhdessä ja kukin erikseen: sinä inspiroit minua. Olette haastettuja, eli ”Sinä inspiroit minua” -tunnustus on tarkoitus jakaa kolmelle inspiraation lähteelle!Hyvässä seurassa

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus