Joka hetki olemme yhä elossa. Tuo pitäisi muistaa, joka hetki. Elämää hehkuttaa nyt parhaimmillaan kukoistava kesä. Kirkkaimmassakin valossa piilevät varjot, kukoistuksessa kuolema. Ne ovat aina olemassa niille, jotka ovat elossa, mutta silloinkin on elossa. Se tulee todistettua Tom Malmquistin romaanissa (S&S 2017).
Tomin vaimo kuolee pian synnytyksen jälkeen ja isä muutaman kuukauden perästä. Juoni ei liene yllätys, jos on lukenut alkuvuoden kirjallisuusjuttuja, sillä Ruotsissa monesti palkitusta Malmquistin kirjasta on ollut myös meikämediassa paljon asiaa. Kaikenlaisten privaattisynkkyyksien vuoksi emmin aika pitkään, tartunko tarinaan. Tartuin ja totean sen vaikuttavaksi. Surukirjaksi se antaa hengitystilaa.
Minäkertoja on Tom, ja kaikkien lehitjuttujen perusteella samannimiselle runoilijakirjailijalle on sattunut kirjassa kuvatun kaltainen perhetragedia. Miksi kirja tositapauksesta on romaani? Ehkä kirjailija ja/tai kertoja ottaa piirun etäisyyttä tapahtuneeseen ja koittaa käsittää käsittämätöntä. Tai mieluummin vastaan näin: romaanissa en voi olla varma, mikä on totta tai tyylittelyä tai totuuden taivuttelua – on vain luotettava tarinaan. Romaanissa on lupa ottaa kaikki todesta, heittäytyä kerrotun syliin.
Kirjassa kronologiseen kuvaukseen lomittuu muistumia niin kuin tapaa miettijän mieleen sotkeutua nykyistä ja mennyttä. Kunnioitettavasti kirja yhdistää merkityksellisiä hetkiä yhdentekeviin, sellaisiin, joihin takerrutaan, kun kaikki on hyvin tai kaatumassa. Esimerkiksi minäkertoja kirjaa kriisin keskellä muistikirjaan lääketieteellisiä termejä, koettaa jotenkin roikkua siinä, mitä tapahtuu.
Joka hetki olemme yhä elossa kuvaa yksityiskohtia ulkopuolisten hämmennyksestä tragedian edessä, joidenkin hoitohenkilöiden ajattelemattomuutta ja joidenkin ajattelevaisuutta sekä jopa tragikoomista huoltajuusbyrokratiaa. Kerrassaan konstailemattomasti kirja kertoo kuolemasta, rakkaudesta, perheestä ja vanhemmuudesta.
Tomin suhteen teksti tallentaa aikuisen miehen aikuistumisen ääritilanteessa, jossa on vaihtoehdottomasti kannettava vastuu. Tomin ja avovaimon suhteista vanhempiin kirja kertoo sävykkään ennalta-arvaamattomasti. Ja sitten on pieni Livia, joka on elävä muistutus siitä, että joka hetki ollaan elossa, sattui ympärillä mitä vain. Livialle siirtyy geenien lisäksi joitain edellisen polven muistoja, ehkä jopa jokunen mekko. Ja Tom – joka hetki yhä elossa – lapsensa isänä:
– – rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin – -.
– –
Tom Malmquist
Joka hetki olemme yhä elossa
suomentanut Outi Menna
S&S 2017
romaani
326 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.
Kirjaa on monessa blogissa käsitelty, esimerkiksi Kirsin Book Club, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Tekstiluola ja Tuhansia sivuja.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 