Aihearkisto: Esseet

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pinen kirja Tästä on vaikea puhua (Atena 2020) sisältää omakohtaista esseistiikkaa. Pine käsittelee kuudessa esseessä isoja omaan elämäänsä vaikuttaneita asioita ja elämänvaiheita.

Kirja alkaa isäsuhde-esseellä, jossa isän alkoholismi ja vanhempien avioero näyttelevät isoa osaa. Tai saattaa parasta olla kuvailla tunnelmaa kertojan osattomuuden tunteella. Riipaisevia tilanteita esseissä riittää: pieni, köyhä Emilie lainavaatteissaan;10-vuotias Emilie kuuntelemassa puhelimessa isän itsemurhauhkauksia; 15-vuotias Emilie humalikkona ja pöllyssä pitkin Lontoon baareja; Emilie sanomassa ”älä”; nelikymppinen Emilie keskenmenon kokeneena; Emilie posottamassa työuupumuksesta hermoromahdukseen. Eli kirjoittaja avaa kokemuksensa kaihtelematta, suoraan – vaikka niistä on vaikea puhua.

wp-1588824688676.jpg

Niistä ei ole vaikea lukea, vaikka paljastukset ovat kouraisevia ja paljastuneet rakenteet avaavat kipeästi silmiä. Ketterä tapa keriä kokemukset ja ajatukset yhteen tekee kirjasta sutjakan luettavan, ja silti: tässä ollaan tosissaan. On monia sisältöjä, jotka tekevät kirjassa vaikutuksen. Mainitsen niistä muutaman.

Paljastavasti Pine käsittelee useassa esseessään sitä, miten totuus vaihtelee kokijan mukaan. Esimerkiksi Pinen ymmärrys korfulaisesta sairaalasta on täysin toinen kuin henkitoreissaan kärsivän alkoholisti-isän. Ja sitten! Viimeisen esseen vyörytys empatian puutteen ja rakenteellisen sovinismin luikertelusta siitä huolimatta, että olettaa oman toiminnan olevan feminististä. Vaikutun.

Pine ei siloittele, ei omia ailahtelevia, ristiriitaisia tai väkeviä piirteitään, ei lämpöään – ei myöskään muita. Lisäksi ikuisen keskeneräisyyden ja riittämättömyyden hyväksyminen kolahtaa minuun.

”Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi.
Minua pelottaa. Teen sen silti.”

Silti taidan itse suosia enemmän Silvia Hosseini -tyyppistä esseistiikaa, jossa henkilökohtainen nivoutuu erilaisten kulttuuri-ilmiöiden pohdintaan. Pine pitäytyy pitkälti henkilökohtaisessa, vaikka oletan, että siihen on sulautunut kaikkea sitä, mitä hän on sekä kirjailijana että draamatutkijana. Se, että paljastan minuun Pinea enemmän vetoavan esseelinjan, ei vähennä Tästä on vaikea puhua -kirjan ansioita.

– –

Emilie Pine
Tästä on vaikea puhua
suomentanut Karoliina Timonen
Atena 2020
esseitä
123 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Reader, Why did I marry him pureutuu Pinen esseisiin: tässä.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa

Tommi Melenderin kirjassa Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020) on yhdeksän esseetä. Kirjoittaja kimpoilee niissä kirjallisuusmietteistä henkilökohtaisiin muistoihin ja lukukokemuksiin. Lukeneisuus ja ilmaisuvarmuus tekevät Melenderin esseiden lukemisesta miellyttävää, mutta teksti myös haastaa.

Niminovellissa Melender kuvailee ajatuksiaan ja tunteitaan Paavo Haavikon tuotannon löytöhetkistä ja -retkistä. Muisteloihin mahtuu itseironiaa kuten kuvaus nuoresta Melenderistä, joka matkii kirjailijaidolin kansilieveilmettä. Haavikko on ollut esikuva runoilulle, ja kiinnostava on kirjan kohta, jossa aloitteleva runoilija mallintaa ihailemiaan tekstejä. Samalla Melender liukuu kertomaan ylipäätään kirjoittamisen kokemuksesta; jälkimmäinen sitaatti viittaa Samuel Beckettiin:

”Kaikki, mitä me kirjailijat raapustamme, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Siitä me louhimme tahoillamme ja järjestämme irtoilevaa ainesta kirjan muotoon. Mitään uutta on mahdoton kirjoittaa, kaikki kirjoitetaan vanhan päälle tai viereen.”

– –

”Kirjailijan olisi puhkottava näkymättömiä reikiä tekstiinsä, jotta sanoista tihkuisi läpi se jokin tai ei-mikään, joka sanojen takana vaanii.”

Esseelle luonnollisesti sopii omakohtaisuus, ja kirjoittaja tekeekin esseissään tunnustuksia, joita tuttavat eivät hänestä tiedä. Siten lukija sidotaan intiimisti teksteihin. Kirjoittaja myös kurittaa, sillä hänen kirjallisuuskäsitykseensä sisältyy rajoituksia, jotka hän ilmaisee piikikkäästi. Jos en ole samanmakuinen, saatanko ehkä aiheuttaa kirjoittajalle lievää kuvotusta? Ja pitäisikö minun hävetä, jos en ole lukenut samoja huipputeoksia kuin hän?

wp-1587202748215.jpg

Häpeämistä lukemattomuudesta Melender käsittelee esseessään klassikkokaanonista. Kiinnostava on essee kirjavihasta ja antikirjallisuudesta. Se pistää miettimään, mikä kenellekin on antia ja miksi.

Kokoelma loppuu esseeseen, jossa Melender kirjoittaa kahdesta nykykirjailijasta, joita  on suomennettu kustantajien vähentyineistä käännöshaluista huolimatta. Häneen on tehnyt vaikutuksen  Maylis de Kerangalin ja Jenny Erpenbeckin tekstityylit, ja hän erittelee lukemaansa havainnollisesti ja mukaansa tempaavasti. Olen juuri lukemassa Erpenbeckin uusinta suomennosta Päivien loppu, joten saan peilailla Melenderin havaintoja omiini.

Hiukan esseistä uuttuu tahmeaa ainesta siitä, että lukeminen ja kirjallisuus on katoavaa kansanperinnettä, tai pikemminkin elitististä ajankulua. Kaikkiaan esseissä on lukuisia teräviä ja taitavasti aseteltuja kohtia, joita tekee mieli siteerata. Niin kuin nämä otteet runojen lukemisesta:

”Samalla vapauduin siitä luulosta, että runoihin kätkeytyy salainen koodi, joka pitää purkaa auki voidakseen tajuta, mitä runo tahtoo sanoa. Opin – tai runot opettivat minua – nauttimaan sanojen soinnista, säkeiden rytmistä, kielikuvien tuottamista assosiaatioista. Mielettömiltä vaikuttavissa runoissa saattoi piillä mieltä ja järjettömiltä vaikuttavissa järkeä. Piti vain lähestyä niitä aistit ja tietoisuus avoimina. – -. Tajusin, että poeettinen ilmaisu ei kenties välitä uudenlaista tietoa, mutta se välittää uudenlaista ymmärrystä, mikä on vähintään yhtä arvokasta, ellei arvokkaampaa. – – Nykyisin runot auttavat minua kestämään arkisen elämänmenon sarjallisuudesta kumpuavia inhon tunteita. ”

Huvitun, kun kirjan alkupuolella Melender kertoo irtautumista palkkatyöstä vapaaksi kirjailijaksi, siis huvitun osuudesta, jossa hän kuvailee kirjojensa lukijakuntaa. Tunnistan itseni ja kaltaiseni –  mutta hei, täällä ollaan, luetaan ja nautitaan siitä!

”- – olen voinut hyvällä omallatunnolla näperrellä proosaa ja esseitä, joiden lukijakunta muodostuu muutamista tuhansista koulutetuista keski-ikäisistä naisista.”

Tommi Melender
Poika joka luki Paavo Haavikkoa
WSOY 2020
esseitä
99 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Naistenpäivän 2020 tärppilista

Naistenpäivänä tarjoan kymmenen tärppiä kirjoista, jotka olen noin puolen vuoden sisällä lukenut ja kiinnostavaksi havainnut. On paljon muitakin, mutta valitsin nyt näin. Kirjat ovat naisten kirjoittamia ja teemana on naisten elämän erilaiset vaiheet ja kokemukset. Asettelen vinkkikirjat otsikonmukaiseen aakkosjärjestykseen.

Carcasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo kirjoittaa kolumbialaisesta todellisuudesta, jossa poliittinen järjestelmä saa ihmisistä pahimman esille. Naisten vaihtoehtojen vähyyden romaani välittää väkevästi.

Kanslian naiset

Marja-Leena Tiaisen romaani 1970-luvun konttoristinaisista on avaus elämään muutama vuosikymmen sitten, jolloin naisen rooli oli kapeampi kuin nyt. Romaani on viehättävä koonti eri-ikäisten naisten valinnanmahdollisuuksista ja valinnoista.

Leijonapatsailla

Runo taipuu tavallaan tarinalliseksi. Aura Nurmen runot kuvaavat nuorta tyttöä ja hänen naisistumistaan pikkukaupungissa ja sittemmin suuressa. Katseen kohteena, puolitekoisena täydeksi tuleminen on tuskaisaa, olosuhteetkin painavat. Väkeviä kuvia äänikirjamuodossakin, myös selviytymistarina.

Nimesi on Marjatta

Sirpa Kyyrösen runoissa vyöryy hedelmällisesti naiselämää. Myyttinen kohtaa ruumiillisen, elämä syntymän ja synnyttäminen katoamisen, luonto luovuuden. Minä vaikutun. Tämä kirja täytyy saada omaan hyllyyn.

Pölyn ylistys

Silvia Hosseinin esseiden uustuleminen on tervetullut pokkarina. Esseet tuulettavat raikkaasti aiheita laidasta laitaan siten, että omakohtaisuus, persoonallinen asiayhdistelytaito ja tieto synnyttävät uutta.

Rakkauden Antarktis

Olen jo aiemmin listannut Sara Stridsbergin romaanin viime vuoden käännöskirjasuosikikseni. Toistan: karmeista kokemuksista kirja loihtii kerrontataidolla lohdullisuutta.

Sirkka

Anni Saastamoisen romaanin nimihenkilö astuu hänelle sopiviin saappaisiin tinkimättömästi ja viihdyttävästi. Sirkka ansaitsee kirjansa ja paikkansa olla juuri niin rajoittunut ja raivostuttava – ja viehättää juuri sellaisenaan.

Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäen romaanissa on kuusi naista, josta jokaisesta riittää lukijalle mietittävää elämän taitekohdista ja valinnoista sekä tilanteista, joissa ei ole valinnanvaraa vaan joutuu selviämään muiden päätösten seurauksista.

Suomalaisia naiskirjailijoita

Silja Vuorikuru on selkoistanut yhteensä viisi novellia kotimaisilta klassikkokirjailijoilta Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas. Näin pääsevät vanhaa kieltä ja pitkää proosaa karttelevatkin tekstin syrjään kiinni.

Vi

Kim Thúyn toinen romaani Vi sopii erikseen luettavaksi tai Ru-romaanin pariksi. Sykäyksenomainen tapa kuvata mennyttä elämää pakolaisena ja uuteen kulttuuriin istuttamista on elämys.

OHO: bonusvinkki

Minä myös ja alkuvuodesta ilmestynyt runokirjani Muiston ajastus! Kiteytän runomuotoon mietteitä ajasta ja muistamisesta.

wp-1579529798127.jpg

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Esseet, Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, omat, Romaani, Runot, Selkokirja

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Esseiden lukeminen kummasti raikastaa ja ravitsee muun lukemisen lomassa. Ensinnäkin esseistiikkaan kuuluu kirjoittajan avoin oma ääni, toisekseen esseiden vapaa liikkuvuus teeman ympärillä parhaimmillaan vie vilkkaaseen ajatustenvaihtoon lukijan ja esseen kesken. Essee on yleensä erinomaisten kirjoittajien laji, joten lukeminen tuottaa riemastusta.

Silvia Hosseinin kokoelman Pölyn ylistys (Gummerus 2019) aloitusluku tekee onnelliseksi. Siinä esittäytyy essee parhaimmillaan: teema kietoutuu kirjoittajan yksityisyyteen sitoen siihen viittauksia ja ajatusyhteyksiä erilaisiin kulttuurituotoksiin. Nautinnollista!

Hosseinin esseissä käsitellään aiheita Leonard Cohenin biisisanoituksista väkivallan erotiikkaan, Dubaista lifestyle-bloggaajiin. Lukekaa ja ihmetelkää linjakkaita siirtymiä populaarikulttuurista ammoin ajatelleihin sivistyneisiin! Nauttikaa Hosseinin reippaasta ajatusasettelusta ja taidokkaasta ilmaisusta!

wp-1578216061819.jpg

Suosikkiesseeni käsittelevät sivullisuutta ja kansallisgallerioita. Esseessä ”Mitä sivullisuus tarkoittaa?” Lähdetään Camus’n romaanista päätyen esimerkiksi Tangomarkkinoille. Eksistenssin pohdinta lähentyy välillä kirjallisuusesseetyyliä, välillä elävän elämän tragikoomisia kokemuksia. Hosseinin esseet päättyvät aina täräyttävästi, jotain yhteen vetäen tai uuteen kiepauttaen, tässä esseessä sisuksia hyrisyttävään yhteyskokemukseen.

Nimiessee ”Pölyn ylistys” on kirjan viimeisin. Kuten muutkin esseet, se alkaa sitaatilla. Tämä käynnistyy hienolla runositaatilla Sirpa Kyyröseltä. Esseessä Hosseini pohtii sitaatin viitoittamalla tiellä taideteoksen jättämiä jälkiä, jotka voivat siirtyä ajasta toiseen, ja yksittäisen elämän rajallisuutta. Toisaalta Hossein purkaa taideteosten edessä huokailun merkityksellisyyttä. Osittain olen Hosseinin kanssa eri mieltä, sillä minulle kansallisgallerioissa kruisailu kyllä tuottaa elämysjälkiä enemmän kuin kyllästymistä – mutta saa se muille toimia toisin. Toisaalta sitä on korkeakulttuuri, kaunokirjallisuus ja sivistys Hosseinillekin, kokemusta ”on-the-other-hand”.

”Voimme nostaa maljan komeron nurkasta löytyneelle mestariteokselle, mutta maljansa ansaitsisi myös sen päälle kasaantunut itsepintainen pöly, joka suojaa meitä siltä harhaiselta luulolta, että olemassaolollamme olisi yhtään sitä itseään suurempaa arvoa. Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllämme kepeästi ilkkuen.”

Pölyn ylistyksellä Hosseini tarkoittaa kirjan saatesanoissa, että hän kirjoittaa huonosta. Jaa, ei siltä tunnu. Viimeisessä esseessä pölyä löytyy kaanontaiteesta, jonka kirjoittaja tomuttaa toisin kokemuksin. Hyvä siitä on lukea.

– –
Silvia Hosseini
Pölyn ylistys. Esseitä
Savukeidas 2018 / Gummerus 2019
115 sivua.
Luin BookBeatissa.

Näihin esseisiin minut vihdoin saivat tarttumaan ystäväni Johanna ja Lumiomenan blogijuttu.

4 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Joululahjakirjalista 2019

Vielä on aikaa joulukirjaostoksille. Siksi laadin kymmenkohtaisen vinkkilistan.

20191215_171347_resize_77.jpg

Romaani henkilökuvauksesta kiinnostuneille

Kirsti Ellilän romaani Lepra (Arktinen Banaani 2019) sopii lukijoille, joita kiinnostaa henkilövetoinen ja juonta yllätyksellisesti kuljettava romaani. Romaanissa kerrotaan Oriveden leprasairaalaan liittyvien henkilöiden elämänkohtaloista. Rakenne ja kerronta tarjoavat lukijalle löytämisen iloa.

Hiljentymistä haluavalle

Pysähtymisen tarpeelle tarjoaa mahdollisuuksia Joel Haahtelan Adélen kysymys (Otava 2019), jossa päähenkilön myötä voi itsekseen miettiä, mitä elämä on tarjonnut ja mitä itse läheisilleen. Miten jatkaa sovussa itsen ja maailman kanssa? Joulukirja-ainesta.

Verenkiertoa kohisuttuvan proosan lukijoille

Monika Fagerholm yllättää lyhyehköllä romaanilla Kuka tappoi bambin? (Teos 2019). Siis siinä yllättää lyhyys (se on suhteellinen käsite Fagerholmin proosaa tunteville) vaan ei tyyli, jossa on kierrettä, runsautta ja pohdittavaa.

Käännöskirjoista laatuluettavaa etsiville

Ian McEwan vie aikarealiteeteista piittaamatta kvanttihenkisesti robottiaikaan: Kaltaiseni koneet (Otava 2019). Robotit eivät ainakaan poista ihmissuhdepulmia, mistä romaanin lukija kiittää: kiinnostavaa luettavaa riittää. On se taitava!

Elämää ja kuolemaa pelkääville – kaikille

Petri Tammisen romaani Musta vyö (Otava 2019) kertoo isän yllättävästä kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, viisikymppisen pojan prosessista elävien kirjoihin. Kyse on siitä, miten se tehdään romaanissa: verbaalisti oleelliset poimien, ajatusten avaruus säilyttäen.

Elokuvainnostujalle

Katja Kallion Valkokangastuksia (Otava 2019) johdattelee elokuvakokemuksiin, joita on ilo jakaa, vaikka ei itse olisi Kallion kuvailemaa elokuvaa edes nähnyt. Kallio yhdistelee hyvän esseistiikan tavoin henkilökohtaista, yleistä ja tulkintaa.

Melkein kaiken jo lukeneelle

Himolukijoihin taitava esseistiikka puree. Antti Arnkilin kokoelma Sunnuntaiesseet (Siltala 2019) innostaa lukemaan lisää, tutustumaan kulttuuritarjontaan enemmän ja nauttimaan kokemusten jakamisesta. Yleistajuiset tutkielmat on kirjoitettu luistavasti, lukemista lujittavasti.

Runoihin tutustujalle

Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019) vie lyriikan arkiaskareisiin, kauppareissuille ja sillä matkalla monenlaisiin elämänkysymyksiin. Hyvän runouden tapaan lukija saa etsiä itse vastauksia muttei eksy suuntaa vailla prismahallimaiseen käytäväsokkeloon. Tässä on, mitä ottaa.

Nuorille kirjallisuudesta kiinnostuneille

Raili Mikkasen Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) juhlistaa Minna Canthin 175-juhlavuotta nuorten ja nuorten aikuisten kirjalla ottaen päähenkilöksi Ellin, Canthin tyttären. Näin siirtyy kiintoisa katse nuorten naisten elämään voimanaisen kotona.

Kouluikäisille lukuintoa

Jaana Levolan selkokirja Käppänät (Avain 2019) tarjoaa viehättävän kertomuksen kouluikäisille. Päähenkilönä olevaan tyttöön voivat samastua tytöt, pojat, isät ja äidit. Pulmia ja iloja on, ne on elettävä ja otettava vastaan huoli ja ilo.

Bonusraita: äänikirjayllätys

Joulunpyhinä sielu lepää klassikossa, joka on mukautettu helposti sulavaksi mutta jossa alkuperäinen henki hönkii. Siksi lahjahankintalistalle lisään Minna Canthin Hanna-romaanin selkomukautuksen (Avain 2019), ihan itse mukautin.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Selkokirja

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet

Teki mieli etsiä sanakirjaselitys esseelle: lyhyt yleistajuinen tutkielma. Sellaista sivistysherkkua tarjoaa Antti Arnkilin kokoelma Sunnuntaiesseet (Siltala 2019). Kirjassa on kymmenen kulttuuriaiheista esseetä. Valikoiman vaihtelevuus viehättää.

Kirjan kaksi viimeistä tekstiä loikkii lajin kaunokirjalliseen päähän. Essee ”re: käsikirjoitus” imitoi kustannustoimittajan nimissä kirjoitettua kirjettä kokeilevan romaanikäsikirjoituksen kirjoittajalle. Kirje voisi olla esseekokoelman kirjoittajan työtuote, mutta lähden lukijaleikkiin mukaan: olkoon se fiktio. Silti sen avulla saa kiinni siitä, mitä huomioita kirjojen päällekatsoja tekee proosatekeleen rakenteesta ja kielestä ja miten hän rakentaa suhdetta käsikirjoitukseen ja kirjailijaan.

Kirjan viimeisen esseen ”Lapsuuden Tikkurilan kuutioita” fiktiivisyys on ihan toisenlaista. Tikkurilaan sijoittuvan esseen fantasiavälikkeet toimivat tekstin spefi-ulokkeena, pelikäsikirjoituksena ja huvituksena, kun muu osa esseetä viihdyttää kirjoittajan henkilökohtaisten muistojen ja Tikkurila-faktojen sulautumana.

Essee-lajissa liu’unta ilmaisutavoissa on virkeää ja vapaata, mutta toimivimmillaan essee on, kun kirjoittaja on avoimesti läsnä havaintoineen suhteessa aiheeseensa ja siihen liittyviin aineistoihin.

Sulautumiksi kutsuisin esseitä, joissa kirjoittajan luku- tai katsomiskokemukset yhdistyvät haastatteluihin ja muihin lähdeaineistoihin. Tuloksena on luistavan luettavaa proosaa. Oma sivistyksen puutteeni ei haittaa. Vaikka en ole lukenut tai katsonut kaikkea, mistä Arnkil kirjoittaa, teksti ei tee minua ulkopuoliseksi vaan ottaa minut osalliseksi.

Suurta häpeää tunnen siitä, etten ole lukenut Pauliina Haasjoen runoutta, josta kirjassa on hieno essee. Arnkilin lähestyminen viehättää minua siksikin, että muutama viikko sitten pysähdyin miettimään Helsingin Sanomien yhtä runokritiikkiä (ei Haasjoen runokirjasta). Siitä huokui negatiivinen suhtautuminen luontorunoihin, ja kriitikko niputti luontokuvaston automaattisesti romanttisuuteen tarkoittaen: ei-hyvää-tähän-maailmanaikaan. Jokin minua häiritsi kriitikon asenteessa ja lukutavassa.

Arnkilin lukutapa on Haasjoen runojen luontokuvia avaava. Kuvaston, teemojen ja merkitysten moninaisuus välittyy havainnollisesti, kun esseisti pureutuu runoilijan kokoelmien ominaispiirteisiin. Saan nauttia ”luonto”-sanan merkityksien pohdinnoista ja runojen tulkinnoista. Ja siitä, että ”luontorunoilija” ei merkitse leimaa eikä typistystä. Kiinnostukseni leimahtaa:

”Puhe Haasjoesta ’luontorunoilijana’ johtaa kuin johtaakin oikeille jäljille. Käsitettä on vain käytettävä uudella tavalla. Kaksikymmentä vuotta esikoiskirjansa jälkeen Pauliina Haasjoki on ekologisten järjestelmien ajattelija ja elonkirjon runoilija.”

Yllätyn, miten Arnkill saa minut innostumaan myös varhaisromantiikan teoreetikkojen ajattomuudesta avantgardistien prototyyppinä. Esseessä ”Schlegel, kritiikki ja ironia” kuvaillaan romanttisen ironian olemusta, innostuksen ja epäilyn rinnakkaiseloa – minulla taitaa epäily jäädä muun jalkoihin, eli en taivu ironiaan. Kirjassa on lisäksi oivalluksia tuottavat esseet esimerkiksi Breaking Bad -tv-sarjasta ja Virpi Suutarin dokumenttielokuvista.

20191214_143605_resize_29.jpg

Suosikkiesseeni on ”Haaksirikkoja kirjallisuuden merellä”. Siinä Arnkil syväluotaa Petri Tammisen Meriromaania, yhtä viime vuosien lempiromaaneistani. Essee todistaa, että hienosta romaanista riittää tulkittavaa, vaikka se olisi sivumäärältään ja virkerakenteeltaan niukka. Aikanaan minua huvitti Meriromaanin takakansiteksti, joka johdatti lukemaan romaania vertauskuvaksi melkein kaikelle. Sunnuntaiesseet tarttuu vertauskuvatoimeen.

Arnkilin esseen rakenteeseen uppoaa monenlaista matkaa. Kirjoittaja seikkailee Alastalon sali -yhteyksissä ja reissaa Tammisen pakeille, pistäytyy sitten allegorisuudessa. Onko Meriromaani allegoria kirjailijasta? Romaanikirjailijalle kapteeni Huurnan tarina haaksirikkoineen ja häpeineen voi (ja saa) olla omakuva. Lukijalle se voi (ja saa) olla lohtukirja, tragikoominen selvitymistarina, Alastalo-surkuhupailu tai kuvaus yhden aikakauden lopusta, luovuttamisesta ja luopumisesta.

Tammis-esseessä käy ilmi, että kirjoittaminen on etsimistä, lukeminen löytämistä. Lukeminen mainitaan myös yksinäisyyden vastalääkkeeksi, aidoksi armoksi. Kyllä.

– –

Antti Arnkil
Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
104 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7

Kirje on lähtökohtaisesti intiimi teksti, yleensä vain vastaanottajalle tarkoitettu. Usein kirjeen kirjoittaja kertoo kuulumisia ja availee ajatuksiaan. Hän odottaa kirjeenvaihtokumppaniltaan vastavuoroon samaa, mutta kirjeenvaihto poikkeaa luonteeltaan somettelusta, sillä vastaukset voivat viipyä, se on luonnollista toisin kuin somen online-ympäristössä. Kirjeenvaihdossa on mahdollista kypsytellä asioita, joita kirjeessä käsittelee.

Mitä tapahtuu, kun Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat toisilleen seitsemän julkista kirjettä, joista koostuu kirja 7+7 (Otava 2019)? Ei kirjejulkaisut toisaalta harvinaisia ole, sillä monien kirjailijoiden kirjeenvaihtoa on esimerkiksi julkaistu jälkikäteen. Mutta nyt kaksi kirjailijaa on varta vasten ja tietoisesti kirjoittanut toisilleen julkaistavia kirjeitä, Westön sanoin ”avointa ja suojaamatonta virtaa ihmiseltä ihmiselle”. Tuloksena on henkilökohtaisuuden ja hiotun esseistiikan yhdistelmä. Osin spontaanilta vaikuttavaa, osin suvereenin tekstintuoton tuntua.

”Vaikka kirjeenvaihtomme käsittelee hyvinkin henkilökohtaisia asioita, kirjailija on melkein aina mukana kun kirjoitan. Menen niin syvälle itseeni kuin uskallan ja osaan. Mutta osa minusta jää ulkopuolelle.” Westö


Kaksi ammattikuvittelijaa käsittelee kirjeissään paljon kirjailijuutta ja kirjallista kenttää meillä ja muualla. Kumpaakin kritiikit ovat haavoittaneet. Sen esille tuominen muistuttaa siitä, miten kirjailijan työ on luonteeltaan raastavaa: vuosien puurtaminen, sitten antautuminen lukijoille ja julkisille arvioinneille.

Kirjassa on kiinnostavia ajatuksia autobiografian / omakohtaisuuden / omaelämäkerrallisuuden ja silkan fiktion yhteyksistä ja ristivedosta. Itkosen viimeisin romaani Ihmettä kaikki ilmestyi keskellä kirjeprojektia ja on yksi kimmoke post-Knasu-kirjallisuuden miettimiseen. Itkonen toteaakin: ”On siis paikallaan miettiä, miten ’puhtaat’ kirjat enää pärjäävät kilpailussa doupattujen teosten kanssa.” Dopingia on siis kirjojen omakohtaisuus. Kumpikin kirjailija kokee olevansa pohjimmiltaan fiktiokirjailijoita, Itkonen omakohtaiseen kallellaan enemmän kuin Westö.

”Kirjailijalle kysymys muistamisen ja keksimisen erosta on loputtoman kiinnostavaa.” (Itkonen)
– –
”Minun on uskottava edelleenkin fiktioon, mielikuvitukseen ja tarinaan, se on minulle elinehto.” (Westö)

20190907_144100_resize_33.jpg


Kirjailijat pohtivat paljon perhettä ja isyyttä. Miesten ikäero vaikuttaa siihen, että elämänvaiheet eroavat toisistaan mutta yhtymäkohtia löytyy paljon. Kirjeenvaihto sisältää lisäksi rutkasti isoja teemoja politiikasta, yhteiskunnasta, isänmaallisuudesta, kieli-identiteetistä, ilmastomuutoksesta, #metoosta, feminismistä ja patriarkaatista. Pistelevät he joukkoon sellaistakin, että varmasti löytyy tahoja mieltään pahoittamaan tai vasta-argumentoimaan. Pääaiheet poukkoilevat kirjeestä toiseen, liikkuvat tunnelmissa, joissa on tarkkanäköistä pohdintaa ja menneiden muistelua mutta myös huolta, turhautumista, kiukkua ja alistumista. Kumpaakin kirjoittajaa leimaa itsetutkiskelu. Ja eipä unohdeta toivoa eikä rakkautta – niitäkin on.

Itkosen tuotannosta en ole lukenut kaikkea, Westöltä suurimman osan, mutta nyt olin omituisena osallisena kahden kirjailijan ystävyyden syvenemisessä. Tai ”omituinen” on väärä sana, ”etuoikeutettu” on osuvampi. Ehkä hetkittäin minulle tulee tirkistelevä olo, vaan vähemmän kuin etukäteen oletin. Minulle on annettu tieten tahtoen mahdollisuus katsoa kirjailijoiden valikoimaan privaatista ja elämännäkemyksistä. Se herättää tunteita ja ahaa-elämyksiä. Minua miellyttää lukea, miten arvostavasti ja ymmärrys edellä kirjailijat tulevat toisiaan vastaan aiheiden aloituksissa ja vastauksissa. Ja viimeisen kirjeen viimeiset rivit, oho, liikuttavat.

– –

Juha Itkonen & Kjell Westö
7+7. Levottoman ajan kirjeitä
Otava 2019
esseistisiä kirjeitä
237 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Onnenkissa-nimi tuo mieleen amuletin tai aasialaisen tassua heiluttava rihkamalelun. Sitten valkenee: se on Edith Södergranin runo! Taustatiedot kertovat, että Aino Vähäpesolan tarkoitus oli kirjoittaa Södergranin runoista, mutta syntyi esseen, autofiktion ja romaanin yhdistelmä, kirja nimeltä Onnenkissa (Kosmos 2019).

Kirjan luvut alkavat aina Södergranin runolla, jonka teemaan tai säeajatuksiin Vähäpesola (tai pikemminkin kirjan kertoja) yhdistää kokemuksiaan, pohdintojaan ja havaintojaan. Seksuaalisuus, sukupuoli ja feminismi asettuvat aihekärkeen: kertoja on katkera patriarkaatille ja sukupuolimallinnuksille.

Vähäpesolan otteessa on suoruutta Henriikka Rönkköseltä ja Sisko Savonlahdelta, lisäksi mausteena Mia Kankimäen ja Minna Maijalan yhdistelmätyyliä, jossa henkilökohtainen kytkeytyy taiteeseen ja kirjallisuuteen. Onnenkissan 24-vuotias kertoja vatvoo maailmaa ja itseään terävästi, kiihkeästi ja kaihtelemattomasti.

”Voisi olla vaivattomampaa, jos en suhtautuisi elämään, josta kirjoitan, kuten kirjallisuudentutkija suhtautuu runoon. Muutaman sekunnin vähättelevän kädenliikkeen taustalla on valtava merkitysverkosto. Sekuntien tapahtuma voi saada taustakseen kokonaisen teorian patriarkaatin vallan ikiaikaisuudesta.”

Kertoja on tosissaan, ärhäkkä ja avoin. Hän yhdistää runoteemoihin kokemuksiaan Poikaystävästä, laastarisuhteesta Leijonaan, tyttösuhteista, joogasta, ulkonäkö- ja pukeutumisjutuista. Ne limittyvät feministiseen lukutapaan ja omista tunnekokemuksista ammentaviin tulkintoihin. Pohdittavaa riittää, ja se saa kertojalle ajatushien pintaan. Siihen patriarkaattikatkeroitunut kertoja hakee viilennystä jooga-asennosta nimeltä kuollut mies.

Iso osa pohdintoja säväyttää minua, mutta joiltain osin etäännyn. On eittämättä asioita, joita viisikymppinen lukija näkee toisin kuin parikymppinen kertoja, jolla on toinen kasvuaika ja todellisuus. Esimerkiksi päivittelen kertojan kuvausta Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelun ilmapiiristä. En oikein innostu ulkoisten seikkojen (tukat, asut, tyylit) luettelusta (vaikka luulen ymmärtäväni, miksi niitä on). Ironiaa erotan jossain kohdin.

20190616_195313.jpg

Keskityn ihastelemaan Vähäpesolan runotulkintoja. Oivaltavia pohdintoja on runojen syntyajan ja tämän ajan tulkintojen suhteista, samoin Södergranin henkilön ja runojen erottamisesta. Kertoja korostaa lukemisen kokemuksellisuutta.

”Södergranin runous edustaa varhaista modernismia. Modernistiset runot kuvaavat sisäistä maailmaa välittömän arkirealismin yläpuolella. Nämä maailmat ovat ensisijaisesti yksilöllisiä, joten lukijallekin suodaan vapauksia. Runot luetaan silmät peitettynä. Niissä ei ole välttämättä mitään arkista tai konkreettista, jolloin mieli täydentää niille sitä, jos täydentää. Olisi oikeastaan todella surullista yrittää lukea tällaisia runoja irti omasta maailmastaan tökkien karannutta ja kadonnutta Edith Södergrania. Tässä on se lukemisen ideologia, jonka perusteella voi sanoa tietävänsä, mistä runot kertovat. Minä tunnistan niissä oman sukupuoleni vankilan, seksi- ja parisuhteeni, vaikka niitä ei olisi niihin kirjoitettu.”

Kuuntelin Onnenkissaa äänikirjana, jonka lukijalla on sopivaa kiihkeyttä äänessään. Hieman häiritsee, että joidenkin lukujen loppupuolella lukijan ääni käheytyy. Toisaalta se sopii, huvittaakin: sanottavaa on, sitä ei malta lopettaa

Nyt en tarkoita äänikirjan lukijaääntä, kun totean: jokainen lukija lukee ja tulkitsee kokemuksiaan vasten. Niin tekee kirjallisuudenopiskelija Aino Vähäpesola ja hänen kirjansa kertoja, niin teen minä. Kirjan kertojan into tarttuu minuun, pistää peilaamaan vuosikymmenten takaisia.

Näen itseni 1980-luvulla ostamassa ylioppilasrahoillani Södergranin runot, niihin lumoutumassa; näen itseni nuorena kirjallisuudenopiskelijana, kun luennoilla käännetään selkä biografialle ja katsotaan narratiivisuutta kohti, tunnustetaan lähestymistapojen subjektiivisuus mutta haetaan teorioista perustelevuus; näen naistutkimuksen rantautuvan Turun yliopistoon, ja jotkut solahtavat ranskalaisfeministiteoreetikoiden viitekehyksiin. Ja sitten näen itseni luopumassa kirjallisuudentutkimuksesta ja siitä vuosikymmeniä myöhemmin kirjabloggaajana jakamassa minämietteitä lukemastani. Feministi olen aina ollut, en vain välitä, minkä aallon.

20190616_194044.jpg

Edith Södergranin runoista vielä tämä: niiden moderni voima vaikuttaa, ja niin vaikuttaa myös se, että ne resonoivat Vähäpesolan tyyliin muistuttaen runoilijan uhoa. Siitä pitääkin jokin todiste antaa, muutama säe Södergranin runosta Revanssi:

”Ellen milloinkaan saa romahtamaan
tornia todellisuuden kapungissa
tahdon laulaa tähdet taivaalta
kuin ei vielä kukaan ole tehnyt.”

Kirjallisuudentutkimukseen viittaava ei usein pääse julkilukuun, joten sen salakuljetus tekstiin viehättää minua. Uhoan nyt minäkin: Vähäpesolasta kuullaan vielä lisää.

– –

Aino Vähäpesola
Onnenkissa
Kosmos 2019
Autofiktio-esseistiikkaa
äänikirjana 5 t 13 min
lukija Karoliina Niskanen
Kuuntelin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Lukuvika.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Romaani

Katja Kallio: Valkokangastuksia

En arvannut etukäteen, että minut täyttää ilolla kirja, josta kepeästi mutta tunneskaalan eri osia hivellen luen elokuvapakinoita. Katja Kallion Valkokangastuksia-kirjan (Otava 2019) elokuvista olen nähnyt osan, osaa en – eikä sillä ole oikeastaan merkitystä. Tietysti saan yhteistä jaettavaa tutuista leffoista, mutta Kallion jutut minulle uusista elokuvista hohtelevat houkuttelevina.

X asettaa itsensä uljaasti alttiiksi arvostelulle, kuin ihminen jolla on paljon ajatuksia ja intohimoja ja kykyä kertoa valloittavasti, ja joka ei aio istua tuppisuuna vain koska ei ole hionut ajatuksistaan aukotonta järjestelmää.”

Mikä tai kuka on X? Hyvä on, X-merkin lisäsin ihan itse ja tarkoitan sillä kirjan kertojaa, Katja Kalliota, valloittavaa kertojakykyä. Lainaan hävyttömästi Kallion omaa tekstiä luonnehtimaan kokemustani Valkokangastuksista, kun en itse löydä oivia sanoja. (Sitaatin X:llä korvaan kirjan tekstissä tarkoitetun elokuvan Jupiterin kuu.)

Ja se, että mielestäni kertoja on kirjassa alttiina ja ettei Kallion kirja ole aukoton järjestelmä, tarkoittaa silkkaa hyvää lukukokemukselle. Jutut itsessään ovat hiottuja ajattelun ja kielen muotovalioita. Monet kirjan jutut alkavat itseironisella tai herkullisella havainnolla kertojan omasta elämästä, sitten se kytkeytyy ensin löyhästi jutun elokuvaan tai elokuvahenkilöön, ja loppu sidotaan alkuhavaintoon kutkuttavasti niin, että saan lukijana täyttää koloja ja lymypaikkoja.

20190323_154323.jpg

Naurahtelen ääneen siellä sun täällä. Huvitus ei ole kirjan ainoa nautinto, sillä Kallio osaa myös viiltää ja koskettaa. Kun tekstit pureutuvat elokuviin tai tv-draamoihin tai niiden henkilöihin ja näyttelijöihin, Kallio luonnehtii terävin huomioin niitä niin, että ne valottuvat ihan uudesti tai nyökkäilen ja mutisen: ”Just noin, noin se on! Juuri tuollainen on Russel GrownRalph FiennesJuliette Binoche ja Mia Wasikowska.” Kun vuorossa ovat esimerkiksi elokuvat Menneisyys ja Boyhood, en tarvitse sanoja, nyökkäilen vain.

Valkokangastuksissa on yksi huono puoli. Katsottavien sarjojen ja elokuvien lista sen kuin kasvaa.

– –

Katja Kallio
Valkokangastuksia
Otava 2019
elokuvakirjoituksia, osa on julkaistu Imagessa 2010 – 2018
66 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muita lukijoita mm. Lumiomena ja Oksan hyllyltä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Esseet, Kirjallisuus, lyhytproosa

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila: Naisia nimittäin

Hyvää naistenpäivää! Päivän juhlintaan sopii kirja, johon on koottu kotimaisen kirjallisuuden naishahmoja. Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan esseissä Naisia nimittäin (SKS 2019) luodaan katsaus 50 naisnimen kantajiin. Kirjoittajat tiivistävät lähtökohdat seuraavasti:

”Tässä kirjassa olemme kiinnostuneita siitä, minkälaiset kaunokirjallisuuden etunimet toistuvat vuosikymmenistä ja kirjailijasta toiseen. – -. Valintaperusteina eivät olleet niinkään nimet sinänsä vaan se, minkä nimien kautta pääsemme käsittelemään kirjallisuutemme tärkeitä naishahmoja.”

Esseet on nimetty naisnimin ja ne etenevät aakkosjärjestyksessä. Napakat esseet rakentuvat yhden tai parin kirjallisuuden naishenkilön esittelyllä. Esseiden pääasia on nimihenkilöiden luonnehdinta, silti kirjojen juonista paljastuu perusasioita. Usein nimeä taustoitetaan ja kerrotaan sen suosiosta. Monessa esseessä on laatikoksi kehystetty lisäys, jossa on nimeen liittyvä näkökulmatähdennys.

Kirjavalinnat ovat suurelta osin yllätyksettömiä, ja sen perustelee tekijöiden rajaus: ”Olemme pyrkineet valitsemaan teoksia, jotka ovat kirjallisuutemme historiassa osoittautuneet tai osoittautumassa merkittäviksi.” Siksi esimerkiksi KalevalaAleksis KiviVäinö Linna ja Hella Wuolijoki toistuvat. Kyllä uutuuksiakin huomioidaan: muun muassa Tommi KinnuseenKari HotakaiseenMikko Rimmiseen ja Johanna Sinisaloon kirjoihin viitataan. Ilahdun genrekirjosta. Esimerkiksi ”Tiina” on itseoikeutetusti Anni Polvan tyttökirja-Tiina, ”Helena” Aino Räsäsen viihdesarja-Helena ja ”Maria” Leena Lehtolaisen dekkarisarjan Maria Kallio.

20190303_103435.jpg

Halttusen ja Uusi-Hallilan kirja sopii pohjustukseksi kotimaiseen kirjallisuuteen. Laajasti lukeneet kirjoittajat poimivat kirjaansa esseisiin eri aikojen kirjailijoita tai muuten erilaisia, esimerkiksi ”Liisa”-luvussa esiintyvät ripirinnan Aleksis Kivi, Minna CanthJuhani AhoTeuvo Pakkala ja Hilja Valtonen. Välillä lukija voi yllättyä siitä, että nimet voivat olla enteitä ja nimikaimat ajasta toiseen keskenään samansorttisiksi tunnistettavia. Lyhyet, sujuvat nimikatsaukset ovat täkyjä, jotka parhaimmillaan innostavat tutustumaan aiemmin lukemattomiin kirjoihin, joista naisnimihenkilöitä on poimittu.

Mutta yksi nimi puuttuu: MINNA! Naisia nimittäin on yksi Minna Canthin 175-vuotta juhlistavista kirjoista, ja siksi Canthin tuotannon naiset esiintyvät kirjassa tiuhaan. Minna-nimelle ei kuitenkaan omaa lukua löydy. Siinä olisi voinut esitellä vaikka Minna Rytisalon Rouva C:n

– –

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila
Naisia nimittäin. Kirjallisuutemme naishahmoja
SKS 2019
esseitä
231 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Avaan tänään naistenviikkohaasteen: lue naiskirjoja – vaikkapa naisnimikirjoja. Kokoan lukukokemukset heinäkuussa naistenviikolla. Tutustu haasteohjeisiin, klikkaa tästä.

5 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tietokirja

Minna Maijala: Punaiset kengät

Parhaiten Minnan Maijalan esseeteoksen Punaiset kengät (Otava 2019) lähtökohdan avaa itse kirjailija esipuheessa, jossa viitataan Minna Canthiin:

”Hänen kirjoituksensa vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet minua katsomaan omaakin aikaani samanlaisella silmällä, kriittisesti ja kysyvästi. Ja usein olen saanut hämmästellä, kuinka vähän nykyajan keskustelut eroavat Canthin ajasta.”

Maijala on lähes koko aikuisikänsä tutkinut Canthia, mutta tässä teoksessa Canth on ikään kuin Maijalan kaikuluotain. Jokainen kuudesta esseestä käynnistyy Canth-sitaatilla (ja ilokseni kaksi niistä on Agnes-kertomuksesta, jota ei usein nosteta esiin Canthin tuotannosta). Maijala liikkuu esseissään luistavasti tutkimuksista populaarikulttuuriin. Terävät, sujuvasanaiset ja erilaisia asiayhteyksiä raikkaasti sitovat esseet ottavat kantaa ennen kaikkea poliittisesti ja yhteiskunnallisesti.

20190119_141636.jpg



Maijala käynnistää pohdintansa tutkimuksen, lehtijutun, kirjan, kritiikin tai elokuvan pohjalta, eikä hän himmaile esittää omia näkemyksiään. Hän pöllyttää niin medikalisaatiota ja mielenterveyden määrittelyn kulttuuris-yhteiskunnallis-poliittisia tekijöitä (essee ”Mielen rajat”) kuin sukupuolittunutta tapaa esittää historiaa (essee ”Miehiä ja ihmisiä”). Hän poimii kuvaavia räikeyksiä kuten ”Miehiä ja ihmisiä” -esseen esimerkkejä Suomen 100-vuotisjuhlien miesylivoimasta. Maijala syystä kysyy:

”Mutta onko miesten maailma tehnyt tilaa naiselle? Ovatko länsimaisen yhteiskunnan ihanteet ja arvot muuttuneet naisellisempaan suuntaan, kuten Minna Canth uskoi?”

Feministinen lähestymistapa paljastaa rakenteita. Esimerkiksi esseissä ”Punaiset kengät” ja ”Rakkauksista” avautuu havainnollisesti, kenen kertomuksista saamme (tai emme saa) toimintamalleja – niin Canthin aikoina kuin nyt. Kirjoittaja viittaa usein tunnettuihin feministeihin Virginia Woolfista bell hooksiin, lisäksi kirjakansitekstin viitoittamana hän pistää itsensä täysillä alttiiksi.


Enpä usko Maijalan ja kustantajan arvanneen, miten kokoelman viimeinen essee ”Ihmisiksi” puhuttelee päivänpolttavasti. Essee käsittelee Rajat kiinni -ajattelua, lokerointia, rasismia ja ihmisarvoa. Punaiset kengät -kirjan julkaisuviikolla olen lukenut päivälehdestä porukoista, jotka ovat ottaneet oikeudekseen määritellä suomalaiseksi kelpaavat, tai vellontaa seksuaalirikoksista, jotka alkavat herättää huomiota siinä vaiheessa, kun tekijät uutisoidaan maahanmuuttajataustaisiksi. Maijalan esseessä pohditaan kertomisen retoriikkaa, joka ohjaa merkityksenantoa.

”Se, miten kerromme maailmastamme ja millaisia merkityksiä annamme tapahtumille, ohjaa myös kokemustamme. Melodraaman retoriikka, vastakkainasettelut ja yksinkertaistukset näyttävät elämän taisteluna erilaisia uhkia vastaan ja synnyttävät turvattomuutta ja pelkoa. Sensaatioiden, jännitteiden ja vastakkainasetteluiden varaan rakennettu journalismi ei ole vain yleisön kalastelemisen keino ja vaaratonta viihdettä, se myös rakentaa ihmisten näkemystä maailmasta. Hyökkäämmekö uhkaavaksi määrittelemäämme toista vastaan, madallammeko valmiuttamme väkivaltaan niin sanoissa kuin teoissakin, vai pyrimmekö vahvistamaan sitä, mikä meissä on hyvää, ja pitämään kiinni positiivista arvoista, joihin uskomme?”

Viimeinen essee ”Ihmisiksi” kiteyttää Maijalan tyyliä, jossa omakohtaisuus ja teema laajentuvat yksityisestä, Rajat kiinni -jengistä, Canthin teoksista, keskitysleirielokuvista ja prinssi Harryn & Meghanin häistä yleiseen. Maijala lisää yllätysmausteita perusaineksiin ja hauduttaa pitkäkestoista purtavaa. Minna Maijalan esseet natsaavat ajattomaksi havaitun Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuoteen, mutta esikuvansa tapaan ne kertovat ajasta samalla kun ne kestävät sitä.

– –

Minna Maijala
Punaiset kengät. Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta
Otava 2019
esseitä
223 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

Luen, palaan luettuun ja silmäilen sivuja, joita olen taitellut hiirenkorville. Näin siis viihdyn kirjassa, jossa on kirjoituksia romaanitaiteestaSinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseevuoropuhelu Maailmojen loput (WSOY 2018) virkistää ja valistaa.

20181130_090532.jpg

Kirjan alkuosan kirjoittajakirjeenvaihto on alunperin käyty sähköpostitse, ja teksteissä onkin autenttisuuden tuntua. Niissä on vastakaikuja toisen ajatuksiin, ja kirjoittajat suunnistavat niistä omiin pohdintoihinsa ja painotuksiinsa. Jonkin verran on myös toistoa, mikä ei haittaa vaan se tähdentää luonnollista merkitysten muodostumisen prosessia.

”Kysyt, voiko kirjallisen työn ’huimaava ydin’ murentua, jos sitä yrittää sanallistaa paperille. Uskoakseni se murenee väistämättä, ja sen pitääkin murentua. Se on vapauttavaa, ei pelottavaa. Murentumat päästävät sumun riveille ja rivien väleihin.” TM


Alkusanoissa kirjoittajat lupaavat helposti avautuvaa käytännönläheisyyttä. Lupaus pitää. Esseet eivät käsittele vain kirjojen lopetuksia vaan ylipäätään lukemista, kirjallisia rakenteita ja kirjoittamista.

”Oikeassa elämässä emme pysty lukemaan toisten ihmisten ajatuksia (vaikka ehkä haluaisimme). Mutta romaanissa voimme lukea muiden ajatuksia – fiktiolle ominaisen kielen ansiosta.” SV

Noin fiktiossa, mutta näiden kirjallisuusesseiden kiinnostavuus piilee siinä, että pääsen seuraamaan, miten kirjoittajien ajatukset kehkeytyvät, liikkuvat ja liukuvat toistensa suuntaan – selkeän, luistavasti etenevän esseistisen kielen ansiosta.

Kirjoittajien teksteissä yhdistyvät sekä kirjasivistys eli lukijan valistaminen ja vakuuttaminen (sakeat viittaukset muihin kirjaviisaisiin) että omaääninen ajatusjuoksutus. Kirjoittajien kirjallisuuskäsitykset välittyvät vapaasti ja avarasti. Niihin  mahdun sijoittamaan omiani, ne sysäävät miettimään lisää.  Hei, en minä yleensä lue samaa kirjaa monesti, poikkeuksena runot. Kuulkaa, minäkin nautin kerronnallisten aukkojen omapäisestä täytöstä, mutta eri tilanteissa maittavat erilaiset kirjat. Juu, tarinallistaminen tuntuu perustavanlaatuselta. Ei voi mitään, kyllä kirjahenkilöön kiinnittymisellä on merkitystä siinä kuin innostavilla kerrontakeinoillakin. Joo, joo, dekkarit nyt ovat sellaisia kirjoja, joissa juoni tuppaa painottumaan. Ei, en halua juonispoilauksia, kyllä ne haittaavat, vaikkei romaanin pointti olisikaan juonessa. Jne.




Mutta nyt niistä fiktiomaailmojen lopuista.

”Kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Niistä heijastuu usein suurenmoisen intuitiivinen luottamus, kuin romaani puhkeaisi puhumaan kollektiivisen alitajunnan kieltä. Tästä syystä ne ovat myös lopetuksia, jotka eivät tule mieleen päättelemällä. Kiinnostava loppu ei ole vain järjen tai älyn asia. Se luottaa paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan.” SV

Vuolan ja Melenderin kirjan loppuosassa on 30 kirjasta esseet kirjojen lopuista ja samalla teosten, kirjailijan tai genren ominaispiirteistä. Kirjavalikoiman kirjavuus on ilo: mukana on vanhaa, uutta ja sinistä, eli lukija pääsee juhlimaan erilaisia lukijan ja tekstin liittoja. Suuri osa käsitellyistä kirjoista on minulle tuttuja, joten on kiinnostavaa peilata omia kokemuksia kirjoittajien kokemuksiin. Kirjaesseevalikoimassa on myös lukemattomia kirjoja, jotka nyt pitäisi lukea. Maailmojen loput lunastaa alkusanojen toiveisiin puetut lupaukset:

”Turhaa juhlavuutta, synkkyydestä puhumattakaan, olemme yrittäneet välttää. Toivomme, että lukija saa iloa ja inspiraatiota tästä teoksesta. Se on kirjoitettu palavasta kiinnostuksesta romaanitaidetta kohtaan.”

– –

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Kuuntelin Melenderin romaanin Rautakausi hänen Maailmojen loput -esseittensä valossa ja varjossa.

P.S. P.S. Lisäsin 10 minuuttia postauksen ensi julkaisun jälkeen yhden sitaatin. Niitä riittäisi lisää jaettavaksi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Tommi Melender: Rautakausi

Järjestin itselleni tilanteen, joka muutti Tommi Melenderin romaanin Rautakausi (WSOY 2018) merkilliseksi. Kuuntelin romaania työmatkoilla äänikirjana. Sen rinnalla iltapuhteena luin Sinikka Vuolan ja Melenderin esseekirjaa Maailmojen loput (WSOY 2018). Näin menevät kirjakokemuksessani suloisesti puurot, vellit ja melenderit sekaisin.

20181124_110220.jpg

Melenderin romaanin toinen päähenkilö – kirjailija-Melender – tuskailee romaanikäsikirjoituksensa loppuun saattamista. Melender on romaanissa kiitelty esseisti, joka keskeneräisen romaanin lisäksi suunnittelee seuraavaa proosateosta, ”700 veljestä”. Kuuntelen tätä, sitten otan kuulokkeet korvistani ja luen Melenderin esseistä käsityksiä kiinnostavasta kirjallisuudesta, jossa ei välttämättä juonella ja henkilöillä ole niin merkittävää sijaa kuin kerronnalla ja rakenteella. Ja kaikenlaista vallan mieltä kiinnittävää Maailmojen loput -esseistä poimin – romaania tukevaa, sekoittavaa, vähän vastakkaistakin ja paljon pohdittavaa, esimerkiksi näin:

”Minulle rakas – ehkä liiankin rakas – ajatus on, että jokainen teos pettää tekijänsä, lukijansa ja jopa kirjallisuuden tavalla tai toisella.”

Tulen petetyksi siten, että romaanin loppu päähenkilö-Melenderin suhteen löpsähtää, mutta se on nimenomaan minun tavisodotusteni pettämistä. Enkä kuitenkaan osaa formuloida, mitä sitten oikein odotin. Minä tavislukijana kiinnityn henkilöihin (myös kirjahenkilö-Melenderiin) ja seuraan miten heille käy, jossain määrin ripustun myös juonitasolle, koska tässä romaanissa on juoni. Se rakentuu seuraamaan kronologisesti kahden henkilön elämää määrätyltä jaksolta. Kerrontaratkaisut eivät vaadi lukijalta pinnistelyä, energian voi suunnata muuhun, esimerkiksi siihen, mikä välittyy henkilöiden kautta.

Luen romaanista paljon piikkiä ja parodiaa, sillä pääsen romaanin kirjalija-Melenderin seurassa miestenkeskeisiin vuorovaikutustilanteisiin, hirtehisiin kustantamojuhliin, äijien roadmovie-mökkimatkalle ja taiteilijaperinteessä usein esiintyvään psyykkiseen käänteeseen. Ja haa, en paljasta juonta, vaikka esseisti-Melenderin tekstin perusteella spoilaukset eivät sössi kunnon kirjaa. Ja tämä vielä: Melenderin esseissä käsitellyistä kirjoista löytää esikuvia Melenderin romaanin tapahtumiin.

Romaanin toinen päähenkilö on myös kirjailija, Onerva. Hänen kaihtelematon tyylinsä törmää kirjallisiin odotuksiin ja etenkin lukijoiden odotuksiin. Onervan kiihkeä ja jyrkkä elämänasenne pitää myös parisuhdetta jännityksessä. Onerva viehättää minua räyhäkkänä ajattelijana ja sanojana. Nomen est omen, eli voisiko aikanaan rohkea L. Onerva olla romaani-Onervan haastavuuden takana?


Ennen kaikkea luen Melenderin romaania kirjana kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Siihen liittyy ajatuksia osaamisen hauraudesta sekä intentioiden ja arjen hallinnan ristiriidoista. Kirjailija ei ole vain työnsä, ja siksi oleellista on hapuilu suhteessa muihin ihmisiin, itseen ja instituutioihin. Kirjallinen elämä ja kirjaeläjät näyttäytyvät arkisessa, huvittavassa ja traagisessa valossa. Melenderin kautta katsastetaan myös yritystoiminnan kurimukseen, Onervan kautta vastuuseen lähimmäisestä, ehkä jopa raamatullisessa mielessä niistä kaikkein pienemmistä.


Maailmojen loput -tekstissä Melender kirjoittaa siitä, miten tekstimateria voi viedä kirjailijaa tiedostomattomasti. Mutta:

”Kun lopetuksen akti lähestyy, kirjailija voi tuntea tarvetta tarttua vahvemmin ohjaksiin. Hän ei halua antaa kielen, kerronnan tai henkilöhahmojen mellastaa, vaan pyrkii varmistamaan hallitun laskeutumisen. Etenkin, jos tuntee olevansa vaarassa menettää kontrollin tekstiinsä. Laskeutuminen ilman pomppuja on turvallista, mutta tylsää – ilmailussa tylsyys on hyvästä, kirjallisuudessa pahasta.”

Kirjailijan on siis paketoitava kirja tavalla toisella. Miten se käy romaanissa Rautakausi? Päähenkilö-Melenderin tarinan nauhat solmitaan umpisolmuun, johon kiedotaan kärsivän taiteilijan traditioon kuuluva käänne. Päähenkilö-Onerva sen sijaan saa jokusen solmun auki ja on vapaa jatkamaan valitsemallaan sätkivällä linjalla. Ja Rautakauden maailman loppu? Se on tällainen:

”Kyllä mä rakastan. Kyllä, kyllä!”

– –

Tommi Melender
Rautakausi
WSOY 2018
romaani
4 t 42 min, lukija Aku Laitinen.
Kuuntelin BookBeatissa.

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

(Maailmojen loput -kirjasta postaan joskus tuonnempana lisää.)

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Yönaiset ovat naisia, jotka ovat toimineet poikkeuksellisesti verrattuna aikansa naiskäsityksiin. He ovat naisia, jotka innoittavat määrätietoisuudellaan ja aikaansaannoksillaan ja ehkä siksi valvottavat tai pelastavat yön tunteina, kun nykynainen pyöriskelee valveilla miettien omia elämänehtojaan. Mia Kankimäki on tuon omaperäisen käsitteen takana kuin myös omia yönaisiaan esittelevän kirjan kirjoittaja: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

”Tunnustan: Öisin ajateltavia naisia on liikaa.”

Kankimäki esittelee kirjassaan kymmenkunta yönaistaan. Yleisesti tunnetuimpia oletan olevan kirjailija Karen Blixenin ja kuvataiteilija Yayoi Kusaman. Taidehistoriasta kiinnostuneet saattavat etukäteen tietää renessanssin (Savonisba Anguissola, vau) ja barokin muutamasta naistaiteilijasta – lukuisissa taidedokkareissa olen joihinkin ilokseni törmännyt. Ovatpa kirjan yönaiset tuttuja tai ei, Kankimäki kuljettaa tarkastelemaan heitä omalla tavallaan, virkistävästä vinkkelistä.

20180926_113139.jpg

Herättäviä yönaishetkiä vietän 1800-luvun tutkimusmatkailijanaisten seurassa. Kiitän ja kumarran, että Kankimäki on kaivellut arkistoja esitellääkseen määrätietoiset reissunaiset, jotka kiersivät maailmaa ympäri alkeellisissa olosuhteissa tai tekivät Afrikassa uraauurtavaa tiedetallennusta. Jokaisen näistä naisista soisin näkeväni BBC:n epookkisarjan päätähtenä – ei ainakaan ainutlaatuisia käänteitä tulisi puuttumaan. Suosikkini on Isabella Bird, jämäkkä vanhapiika, jonka sydän taitaa hetkeksi sulaa silmäpuolen taparikollisen seurassa. Täydellistä tv-draama-ainesta, joskin romanssiosuus olkoon vain vaatimaton sivujuonne muuten omaehtoisessa elämäntarinassa.

Ei, yönaisia ei ole liikaa, vaikka heitä on kymmenkunta. Ehkä Karen Blixen -osuutta voisi hieman karsia, mutta kyllä näiden naisten kanssa sietää viipyä ja viihtyä pitkään. Eikä siinä vielä kaikki.

”Kirjoitan post it -lappuihin kannustussanoja itselleni, sellaisia kuten luonnollinen evoluutio, löytöretki, jazz-rakenne, poetic licence, kepeys, leikki, ilo.”

Noin kirjailija itse avaa kerrontatavoitteitaan. Irrotteleva sävykkyys viehättää kirjassa. Vaikka kertoja ottaa tosissaan nelikymppiskriisinsä ja kerrontakohteidensa faktat, kuvaus ei ole tosikkomaista vaan oivaltavan suhteellisuudentajuista, itseironista ja tilanteiden koomisia puolia poimivaa sen ohella, ettei kertoja kierrä kipupisteitä.

Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.

Kirjan lajityyppi voi olla jotain tieto- ja matkakirjan sekä omaelämäkertaesseistiikan ja kaunokirjallisuuden väliltä. Naiset joita ajattelen öisin jatkaa hienon esikoiskirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin näyttävästi viitoittamalla tiellä. Ja miten luistavasti Kankimäki kirjoittaakaan! Teksti soljuu. Yhdessä lyhyessä kappaleessa voi sukeltaa tietoon, taiteeseen, taitoon, tulkintaan ja tunteeseen.

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.”

”Tarvitsen yönaista enemmän kuin koskaan.”

Kirjan kuluessa tunnen ovelasti osallistuvani kirjan luomisposessiin. Loppuvaiheessa kirjaa kertoja ilmoittaa olevan noin 50 tekstitiedostoa, josta pitäisi synnyttää aikataulusta viivästynyt, yhtenäinen kirja. Ja siinähän se on koko ajan kulkenut lukumatkassani.

”Haluan ajatella, että tässä on nainen, joka osaa kirjoittaa tämän kirjan. Haluan ajatella kuuluvani siihen matkustavien ja kirjoittavien naisten joukkoon, Karenin, Isabellan, Idan ja Maryn – ja myös niiden, joiden työskentelyväline oli sivellin.”

Ja Mia Kankimäki osaa, ja hän kuuluu niiden joukkoon, joita hän ajattelee öisin ja jotka hän tuo minulle päivänvaloon. Ihailen kirjan aineksien yhteensulatumista, näiden naisten eloisaa ohikulkua. Minuun jää heistä jälkiä.

Naisia joita ajattelen öisin ehkä jatkuu lukijoissaan ja saa aikaan hankkeita, joissa somessa kerätään yönaislistoja, jaetaan niitä, pykätään yönaistapahtumia ja… Ehkä niissä jatketaan kirjan yönaisten neuvontalistoja, Kankimäen vertaistukimottoja tyyliin ”Älä syytä lapsuuttasi tai äitiäsi. Lähde. [Mary Kingsley]” tai ”Älä märehdi, mene [Alexandra David-Néel]” tai ”Bondaa naisten kanssa, mutta tienaa kuin mies [Lavinia Fontana]”. Ja ehkä naisverkostot ruotivat sitä, mitä on olla ”aivan saamarin reipas”.

Kankimäen tulee varautua siihen, että kahden kirjansa myötä hän muuttuu monien yönaiseksi.

– –

Mia Kankimäki
Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
henkilö-, matka- ja tilannekuvia
371 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissä.

P.S. Kirjassa on hieno kansi, mutta miksi siinä on tiikeri (kai) eikä leijona? Ja kirjassa vilahtaa kirjoittajan ystävä Buz, joka kirjoittaa viime kevääni yönaiskirjaa. Selvitäpä kuka ja mikä kirja.

18 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Taide, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Äitikortti – kirja ja kesäteatteriesitys Teiskossa

Onpa odottamatonta valita Anu Silfverbergin esseistinen kirja Äitikortti (Teos 2013) kesäteatterinäytelmäksi. Lähtökohta ei ole itsestäänselvästi kesäteatterimateriaalia, mutta Kanta-Teiskon nuorisoseura on ottanut sen ennakkoluulottomasti heinäkuun ohjelmistoonsa kirjailijan ja Olka Horilan dramatisoimana revyynä.

Silfverbergin Äitikortti

Silfverbergin Äitikortti lähtee siitä, että yksityinen on yleistä, joten kirjailija yhdistää toimittajamaisen tiedonhaun omakohtaisiin kokemuksiin raskaaksi tulemisen vaikeuksista, raskaudesta ja vauvan ensimmäisen elinvuoden vanhemmuudesta. Kirjailijan päätavoite toteutuu, sillä kolumnihenkinen teksti nappaa myös lisääntymisaikansa ohittaneen lukijan.

Feministinen, sujuvasanainen kyseenalaistaminen tuulettaa raikkaasti käsityksiä äitiydestä ja isyydestä. Äitikortti-kirjoittaja pistää itsensä likoon olematta kiusallisen paljastava, joten aidoin havainnoin kirja kuvaa sitä, miten yhteiskunnan rakenteet ja käsitykset sukupuolista vaikuttavat rajusti vanhemmuuteen. Esimerkiksi aina kiihdyttävästä imetysasiasta Silfverberg pistelee näin:

”Imettäminen on feministinen kysymys. Se on sitä ulkona liikkumisen kannalta, ja myös valinnan kannalta: on kyse siitä, mitä nainen kehollaan tekee. Lisäksi se on sitä kodin työnjaon kannalta, mikä menee jo monimutkaisemmaksi.

Ihmisenmaito on poliittinen ruokalaji. Kaikista niskäslajimme käyttämistä maidoista (joihin lukeutuvat esimerkiksi lehmänmaito, soijamaiyo, kauramaito ja vuohenmaito) se on ainoa, josta ei valmisteta jälkiruokia ja jota maataloustukaiset eivät koske, mutta tämä ei tee siitä kulttuurisesti vähäisempää.

Se on symbolista. Se on konkreettista. Se on läheisyyttä ja valtaa, rooleja, toiveita ja oletuksia. Ja sellaisessa maailmassa, jossa on ravintoa yllin kyllin, se on kaikkein vähiten ruokaa.”

Vauva-arjen tavallisimpia vastakkainasetteluja (luomusynnytys vai medikalisaatio, luomuruokinta vai korvikemaidot, kesto- vai kertakäyttövaipat, äitiyspakkaussänky vai vauvatarviketaivas, kiintymyssuhdevanhempi vai ei) Silfverberg värittää mustavalkoisia asetelmia sävykkäämmiksi – välillä naurattaa, toisaalla koskettaa. Yksioikoisuuksien välttäminen tekee kirjasta oivaltavan ja kirjoitustyyli viihdyttävän. Vaan minkälainen kesäteatteriesitys tästä voi syntyä?

Äitikortti revyyksi

Pahin pekoni etukäteen oli se, että näytelmä kärjistää kirjan aiheet ja teemat mustavalkoiseksi farssiksi ja feministis-yhteiskunnallinen kärki tylstyy. Ei sentään, kyllä keskeiset näkökulmat olivat mukana dramatisoinnissa, jopa niin, että ensimmäinen puoliaika kuulosti pikemmin paperinmakuiselta kuin elävältä draamalta. Kenen hallinnassa ovat tyttöjen ja naisten kehot? Siitä draama väläytti kirpakoita kohtia. Ja osuuhan aihe keväisiin kohuihin synnytystalkoista, ensisynnyttäjien keski-iän kohoamisesta ja väkiluvun lasku-uhista.

Näyttelijäkuusikko hoiti roolinsa tarkoituksenmukaisesti. Revyymäistä revittelyä oli vain vähän, naurattamistilanteita niukalti ja puheen lisäksi vain yksi tanssi ja muutama lauluntapailu. Hyvin Äitikortti-kirjapakkaa oli sekoitettu. Pariin otteeseen mukaan tempaistiin Putin. Miksi? En tiedä, mutta satunnaiset piipahdukset tuntuivat nyt Turumputin-päivinä ajankohtaisilta. Näytelmän kantaesitys on ollut Kansallisteatterissa 2015. En ole sitä nähnyt, joten en tiedä, onko käsikirjoitus pysynyt samanlaisena.

Väliaika on mainittava, sillä lippuhintaan kuuluivat tuoreet korvapuustit ja kahvi. Ehkä siksi toinen näytös maistui selvästi paremmalta kuin ensimmäinen. Ei tietenkään vain siksi. Kohtauksien rytmi oli dynaaminen ihan viime hetkiä lukuunottamatta, sillä lopetus pitkittyi turhaan – nauhoitettu tosielämäkeskustelu oli tarpeeton ja alleviivaava kuten myös näyttelijöiden piinallisen hidas poistuminen. Mutta sitä ennen oli muutamia todella herkullisia kohtauksia, jossa mimiikka ja kehonkieli tehostivat sanottavaa. Esimerkiksi leikkipuistokohtaukseen tiivistyi kunnon äitiyden rintamalinjat ja se, kumpi on oleellisempaa: äityisonnistumiskilpailu vai lasten paras. Riemukas oli myös kohtaus, jossa demonstroitiin ”sleep like baby” -sanonnan todellisuus.

Pidän tekstivalintaa rohkeana. Niukin lavastein ja mainioin pastellisävysin puvustuksin esityksessä oli tuoreutta, jota ei perinteisissä nuorisosseuramaalaisfarsseissa yleensä ole. Kesän kuumin ilta suijui katsomossa ilman tuskan hikeä, joten Teiskon tienoilla liikkuville suosittelen poikkeamista kesäteatterimukavuusalueelta Äitikorttia vilauttamaan.

P.S. Äitiystematiikasta kiinnostuneille Yle Areenassa on pari herkkupalaa. Melk on mainio norjalaissarja kahdesta ydinperheettömästä nuoresta äidistä. Tästä päivästä lähtien Areenaan ilmestyy tiistaisin uusi jakso äitien nokkimisjärjestystä kuvaavasta brittisarjasta Motherland – äitien sota.

– –

Anu Silfverberg
Äitikortti – Kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013
esseistinen kolumnikokoelma
249 sivua kirjana.
Luin BookBeatin eKirjana.

Äitikortti – Näytelmä lisääntymisestä
Kanta-Teiskon nuorisoseuran kesäteatteri, kesärevyyn esitys 17.7.2018
dramatisointi Anu Silfverberg & Olka Horila
ohjaus Marko Taiminen
rooleissa Niklas Söderström, Tanja Järvinen, Jarno Jokinen, Virpi Naukkarinen, Taru Koivisto, Kiki Söderström
Lisätietoja ja heinäkuun esitysajat kotisivuilla (tässä).

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Esseet, Kirjallisuus, teatteri