Aihearkisto: Esseet

Patrik Svensson: Meren kutsu

Patrik Svensson on tarjonnut luonnontiedettä kaunokirjallisin maustein ja esseistisin elementein jo Ankeriaan testamentissa, ja uutuudessa Meren kutsu (Tammi 2023) sama meno jatkuu. Yhtä kompakti uutuuskirja ei ole kuin ankeriasteos, koska aiheena on syvä ja laaja meri, jonka horisontti pakenee katsojaansa. Kirjan aaltoileva rakenne vie ajasta ja näkökulmasta toiseen, ja mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän se minua ihastutti.

Kirjan alaotsikko Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta on oiva tarkennus. Mereen liittyvä tieto vaatii rajauksia, joten muutama kiinnostava henkilötarina avaa meren merkitystä. On esimerkiksi kartanpiirtäjämunkki, maailmanympäripurjehtija ja meren elämäkerturi. Leimallisinta on se, että Svensson on valinnut lähinnä ei-akateemisia tai varjoon jääneitä henkilöitä kuten Magalhãesin orjan.

Yksi kantava teema on elonajan suhteellisuus ja rajallisuus. Pohdinta kimpoaa henkilökohtaisesta, sillä kirja on omistettu kirjailijan kuolleelle äidille. Kirjaan valikoituneissa elämäntarinoissa elämän vääjäämätön lyhyys nousee esille, ja lisäksi hahmottuu koko ihmiskunnan ajan suhteellisuus verrattuna mereen:

”Kaksisataa tuhatta vuotta. Häviävän lyhyt hetki verrattuna valtamerten ja elämän runsaaseen neljän miljardin vuoden historiaan nähden.”

Hienot tarinat Svensson kertoo esimerkiksi skotlantilaisesta leipurista Robert Dickistä 1800-luvun alkupuolelta ja merikirjoittaja Rachel Carsonista, 1960-luvun ympäristösuojelun herättäjästä. Svensson yhdistää etenkin näissä kirjan osissa luonnontieteellistä tietoa emotionaalisesti virittyneeseen kuvaukseen. Ihmisten yksinäisyys, ystävyys ja kohtalo koskettavat, niitä myötäilevät meren virtaukset, rytmi ja aaltojen rantaan paiskaamat pähkinät toiselta puolelta maailmaa.

Meriromantiikkaa, kyllä kirja käsittelee sitäkin. Meri, merenkulku ja merenelävät sisältävät seikkailua ja salaperäisyyttä. Rachel Carsonin rooli kirjan lopussa korostaa muutosta pois romantisoidusta hyötynäkökulmasta:

”Meri ei olemassa meitä varten, vaan me olemme olemassa meren vuoksi, ja siksi meren haavoittuvuus on myös meidän haavoittuvuuttamme.”

Svenssonin kirjassa meri on kohde ja symboli elämästä. Tieto taipuu taidokkaasti tunteen puolelle, ja tekstin eloisuus ja vivahteikkuus viehättävät. Ja Svenssonista tulee osa merikirjallisuuden jatkumoa:

”Herman Melville tajusi Francis Allyn Olmstedin ja lukemattomien muiden edeltäjiensä tavoin meren tarjoavan täydellisen taustan elämää suuremmalle tarinalle, jossa on kyse ihmisen roolista maailmassa, hänen suhteestaan luontoon ja elämään sen eri muodoissa, hänen paikastaan suhteessa olemassaoloonsa.”

Patrik Svensson: Meren kutsu. Tarinoita ihmisen uteliasuudesta, suomentanut Anu Heino, Tammi 2023, 161 sivua. Luin BookBeatissa.

Patrik Svensson esiintyy tänään 13.5.2023 Helsinki Lit -tapahtumassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Tapahtuma, Tietokirja

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY 2023) käynnistyy prologista, jossa aukeaa lukijalle kirjailijan trauma. Kirjoittaminen purkaa koko kouluiän jatkunutta kiusaamista, kouluväkivaltaa.

”Tämä ei ole kosto. Tämä on todistus. Tilaisuus, jonka olisin kauan sitten ansainnut.”

Esseet eivät hiivistele henkilökohtaista: tärkeimpiä aiheita traumatisoitumisen lisäksi ovat mieheyteen ja homouteen liittyvät teemat. Kokoelmassa on prologin lisäksi kahdeksan esseetä, joista suuri osa edustaa kulttuuriesseistiikkaa. Niiden lähtökohtia ovat kirjallisuus, taide ja musiikki: kirjoittajan kokemukset ja havainnot yhdistyvät luettuun, nähtyyn, kuultuun ja tutkittuun. Nautin sujuvasta tavasta kytkeä sitaatteja ja viittauksia. Ne antavat kaikupohjaa, tietysti myös kertovat kirjoittajan lukeneisuudesta.

Monesta esseestä voisin poimia jos mitäkin, mutta pysähdyn hetkeksi esseeseen ”Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen”, jossa Aitonurmi kuvailee kokemuksiaan Antti Röngän romaanista Jalat ilmassa. Kirjoittaja avaa, miten ja miksi romaani on auttanut: ”Löysin tekstin avulla paikkani todellisuudesta.” Aitonurmen avoin esseekokoelma saattaa vaikuttaa samoin. 

Aitonurmi on löytänyt kirjallisuuden lajeista omakseen esseen, kun Rönkä ja esimerkiksi Finlandia-palkittu Iida Rauma ovat käsitelleet kouluväkivaltakokemuksiaan romaanimuodossa. Lajista riippumatta aiheella on merkitystä mutta myös kerronnalla ja kielellä, jotka välittävät sanottavan – saavat välittämään.

Kiinnostavasti Aitonurmi käsittelee eritoten omakohtaisuuden aineksia kirjoittamisessa ja kirjallisuudessa. Esseessä ”Kirjoituksen minä” hän pallottelee omaelämäkerran ja autofiktion piirteitä, suosiotakin. Tässä esseessä kuten muissakin kirjan teksteissä Aitonurmen ajatuskulku etenee joustavasti. Esseet antavat tilaa lukijalle: saan pohtia kirjoittajan rinnalla, esitän äänettömiä kommentteja, ja nyökkäilen kirjoittajan havaintojen tahdissa: ”- – minän täydellinen poistaminen kirjoituksesta on mahdotonta.”

Eräänlainen kannanotto omakohtaisuusaiheeseen on kenties tämän esseen kerrontaratkaisu, yksikön kolmas persoona. Arvailen sitä persoonamuotoleikiksi henkilökohtaisen ja etäännytyksen kesken – yhtä kaikki: tunne välittyy.

”Tuomas kokee vähän väliä kauhunhetkiä kirjoittaessaan minälähtöistä tekstiä, jossa kertoja ei oli fiktioviitan suojassa. Hän väsyy siihen, että tarpeeksi vahva henkilökohtainen kirjoittaminen vaatii paljaaksi riisumista ja sen jälkeen vielä tunkeutumista väkisin rintakehästään läpi, kylkiluiden kiskomista erilleen ja lihasten repimistä, koska mikään ei tunnu riittävän, vaan omasta kivusta on tiristettävä viimeinenkin veripisara, jonka jälkeen ruumiinsa voi ripustaa roikkumaan torille.

Tuomasta tuskastuttaa, että hänen tekstilajinsa kirjoittajana on niin raaka ja säälimätön.”

Aitonurmi kokeilee erilaisia kerronnan tapoja minä- ja hän-kerronnasta sinuttelevaan kirjetyyliin. Kimmoke kirjoitukseen voi olla niin vakava sairastuminen kuin pysäyttävä musiikkiestys lauluäänineen ja sanoituksineen tai videotaideteos. Tärkeää on myös hetero- ja homokulttuurin maskuliinisuuskäsitysten pohdinta ja purku. Viimeisessä esseessä kirjoittaja tiputtelee osin ihan ohjeita ja mietelauseita vapaudesta olla mitä on, myös toiveita:

”Tahdon, että uusi mies pyyhkii miehen ympäriltä rajat. Näkee, miten muu elävä on samaa arvoa ja ainetta, vettä ja tomua kuin hän. Ja se riittää. Voi olla täydemmin kuin ikinä. Kiipeämättä kenenkään yli, kaatamatta ketään pois tieltä.”

Miten ääni ylittää ruumin? Aitonurmena, aitona itsenään. Koen huojentavaksi sen, miten kaltoinkohdeltu, suhteissa sotkettu ja sairaudesta säikähtänyt kirjailija on etsinyt äänensä, käy kohti riittävyyttään ja kelpaavuuttaan. Se jää tällä lukemalla kirjan jälkimauksi. Ja esseiden tehokkaat loppuvirkkeet.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni, WSOY 2023, 82 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Kasvukausia – kertomuksia äitiydestä

Ida Pimenoff on toimittanut esseekokoelman Kasvukausia (WSOY 2022), jossa 13 kirjoittajaa käsittelee äitiyden kysymyksiä. Siteeraan toimittajan alkusanoja:

”Niinpä kirja, jonka aiheena on äitiys, ei ole kirja vain äideistä vaan myös isistä, lapsista, bonusvanhemmista, naisista, miehistä, elämästä, syntymästä ja kuolemasta. Ihmisyydestä kaikkein kauneimmillaan ja joskus myös vaikeimmillaan.”

Teksteissä kirjoitetaan myös kivuliaista vanhemmuuden tunteista, suhteista omiin vanhempiin ja (vapaaehtoisesta) lapsettomuudesta. Toiset esseistä vaikuttavat paljaan henkilökohtaisina, toiset kirjoittajista ovat valikoineet lähdetekstejä, joita he heijastelevat omiin kokemuksiin ja näkemyksiin. Suositumpia viitatuita ovat Rachel Cusk ja Alice Munro.

Kasvukausia osuu mojovasti äitienpäiväkirjaksi, myös antijuhlallisesti: ”Minua ei todellakaan tulla palkitsemaan äitienpäivänä mitalisateella ja kukkasilla (Sari Järn, s. 249).” Monissa esseissä korostuvat vanhemman jaksamisen rajat, riittämättömyys sekä vapauden muutos- ja puutostila. 

Vastuu ja rakkaus kuvastuvat kirkkaasti etenkin esseissä, joiden kirjoittajilla on lapsia. Johanna Venhon esseessä pohditaan kiinnostavasti Tove Janssonin innoittamana äidin valtaa ja irti päästämistä; Marjo Niemi näkee esseessään hyvän elämän yhteiskunnallisten rakenteiden merkityksen. Sukupolvien (ja -puolien) mallit, kaikenlainen ylisukupolvisuus saa kirjassa monia tulkintoja, esimerkiksi Juhani Karilalta, Juha Itkoselta ja Sari Järniltä. Kokoelman aloittaa järeästi Hanna Weseliuksen essee, sekin edeltävää polvea peilaava teksti. Ja voi, miten upeita, säväyttäviä loppuvirkkeitä monissa esseissä onkaan!

Tässä vaiheessa totean, että turhaan nimeän vain tiettyjä esseistejä tai esseitä. Kokonaisuus rakentuu oivaltavasti, sillä esseiden järjestys toimii niin, että ne keskustelevat, ja keskenään erilaisina ja omaäänisesti henkilökohtaisina teksteinä ne puhuttelevat. Ne pistävät liikkeelle tunteet ja ajatukset kuten hyvä esseistiikka tekee.

”Luemme kirjoja aina oman elämämme läpi (Johanna Venho, s. 273).” Niin totta. Tätä kirjaa luen paljolti oman äitisuhteeni ja äitiyteni silmin. 

Vietän ensimmäistä äitienpäivää äidittä, ja paljon on vielä surematta ja perkaamatta vaikeasti alkaneesta ja edenneestä suhteestamme, jossa äitini tuntui pitävän minua pihdeissään. Viimeisen yhteisen vuosikymmenen mittaan hampaankolostani liukeni paljon pahaa mieltä, ja kenties meidän kummankin ymmärrys kasvoi äidin muistisairaudesta huolimatta. Käsitin myös hyvän tarkoituksen kasvatuskeinoissa, jotka eivät tuntuneet hyviltä. Jäljelle on jäänyt hämmentävästi kalvava tunne siitä, etten oppinut koskaan tuntemaan, kuka äitini oikeastaan oli.

Siirsin omaan äitiyteeni paljon lapsuudenkodista opittua, ja vaikka yritin välttää äitini mallia, iso osa syyllistämistä, valvontaa ja huolikeskeisyyttä siirtyi toimintatapoihini. Aikuisten poikien äitinä katselen nykyisin usein taaksepäin ja näen virheitäni, jotka tuppaavat peittämään iloa ja onnea, joita myös on ollut, on.

Äitienpäivää olen inhonnut viimeisimmät vuosikymmeneni. Kaipa sen juhlinta herjaa omia taitojani äitiyslajissa, vaikka ymmärrän, ettei ole yhdenlaista kyllin hyvää äitiyttä. Kasvukausia-esseekokoelmassa se sanottuu: ”Minun oli vaikea hyväksyä sitä itsessäni. Olisin halunnut olla toisenlainen, auliimmin olemassa muita varten. Enemmän, ehjemmin, ristiriidattomammin äiti.” (Ida Pimenoff, s. 214.)

Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä, toim. Ida Pimenoff, WSOY 2022, 313 sivua. Ostin kirjan.

6 kommenttia

Kategoria(t): Esseet

Leena-Kaisa Laakso: Metsän ovi

Kevät roihahtaa paraikaa kukoistukseen. Kasvukauden alun voimallisuuden kokee parhaimmillaan metsässä. Vuokot kukkivat, lehtipuissa silmut punkevat oksistosta, lämpenevä maa tuoksuu muhevasti, vesi solisee puroissa ja tuulen suhina puissa tuntuu talvea lempeämmältä. Vaikka metsä vetää puoleensa joka vuodenaika, kevään heräämisessä on jotain erityistä taikaa.

Tuttu lapsuuden metsä takaa minulle kiinnekohdan ja vapauden silkkaan olemiseen aina, kun palaan sinne viikkojen tauon jälkeen. Se vain on ja niin minäkin, se on samalla turva mutta samalla paikka, jossa on luonnollisesti valppaana. Metsästä ihminen saa inspiraatiota, lohtua, voimaa ja mielikuvitusta. Tässä tulin samalla luetelleeksi luvut Leena-Kaisa Laakson kirjasta Metsän ovi ja muita kertomuksia (Avain 2021).

Mitenkä luonnehtisin Laakson kirjaa? Siinä on kirjoittajan omakohtaisia metsäkokemuksia meiltä ja muualta, tunnelmakuvauksia, tietomurusia ja havaintoja. Oleellista kirjassa on henkilöhaastattelut, ja se tekee muuten esseehenkisestä kerronnasta journalistista. Haastatteluissa siteerataan haastateltavia, siten heidän oman äänensä tuo metsäkokemukset lähelle. Yksi yhdistää: metsän merkityksellisyys. Sen saa aikaan yksi puu kaupunkipuistossa, metsäkaistale kotitalon takana tai vaellus kaukaiseen saloseutuun. Tai:

”Metsän ovia alkaa löytyä. Niitä on yllättävissäkin paikoissa. Aina ei tarvitse lähteä polulle tai luontoon. Ovi voi aueta tarinasta tai muiston reunasta eikä sen tarvitse olla suuri.”

Metsän ovi -ilmaisu viittaa Risto Rasan runoon, ja Rasa on itseoikeutetusti yksi kirjan haastateltavista. Mukana on monia eri alojen taiteilijoita ja muita metsän voiman valoittamia. Metsäkirjallisuudesta Laakso valitsee muuta kuin ennalta-arvattavaa kuten Viisikot. Mainitaan myös keväällä suomeksi ilmestynyt Richard Powersin vaikuttava Ikipuut, jonka yksi henkilö on saanut inspiraation puden verkostoitumisen tutkijasta.

Metsän ovi on fiilistelykirja, jota voisin kuvitella lukevani uudelleen metsässä tai tilanteessa, jossa kaipaan metsään. Siinä on tunteikkuutta, jopa metsäromantisointia (ihan vähän yli oman tarpeeni), mutta kyllä kirja on miellyttävä, monipuolinen lukukokemus. Siinä sanottuu monia omia tunteitani ja ajatuksiani. Ja hämmästellen luen, miten kirjassa tiivistetään minulle tärkeät teemat, ne samat, joita olen punonut omaan metsänovellikirjaani Niin metsä vastaa. Novelleistani ei Laakson kirja tiedä, mutta teemat kirjasta löydän. Päätän Laakson sanoihin:

”Minua kiinnostavat kirjat, joissa metsiin mennään seikkailemaan, etsimään itseä, kohtaamaan vaaroja tai omituisia tapahtumia. Niiden metsissä tapahtuu outoja asioita, metsillä on salaisia voimia.
   Minua kiinnostavat myös kirjat, joissa metsä on ihmismielen peili. Kun päähenkilö eksyy synkkään tiheikköön, hän etsii polun lisäksi myös itseään. Kun hän kohtaa metsän synkät puolet, kohtaa hän myös omat pelkonsa tai kaiken sen, minkä on halunnut jättää taakseen.”
 

 
Leena-Kaisa Laakso
Metsän ovi ja muita kertomuksia
Avain 2021
asiaproosaa
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Väsähtäneenä työpäivän jälkeen huomaan, että Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2020) on ilmestynyt. Virkistyn, ja tunne vahvistuu sitä mukaan, kun kuuntelen kirjan esseitä kirjailijan lukemana. Välillä on palattava sanottuun tekstin muodossa. Esseistillä on nimittäin sana ja sanottava hallussa.

”Ajatukset eivät ole valmiita silloinkaan, kun ne esittävät olevansa.”

Kokoelman kantavina teemoina ovat vastakohdat ja kuolema. Muitakin löytyy ja etenkin monimuotoisuutta. Hosseinin esseitä kuvastaa liike ja vapaa virtaus, niitä leimaa kielen tarkkuus sekä ajatuksen linjakkuus ja kirkkaus. Motoksi asettuu: näinkin voi ajatella.

Kokoelmasta kuulen kokeilun ääniä. Identiteettiä käsittelevä essee rakentuu luettelosta, jonka muoto vaikuttaa sisältöön, ainakin sisällön haltuunottoon. Teheranin matkan mietteet puolestaan asettuvat kirjemuotoon. Kirjeissä kirjoittaja on vastaanottajan sekä kirjoituspaikan, ajan ja kulttuurin välissä. Taidan silti villiintyä etenkin lyhytlukuisista esseistä, jossa aihe, tutkimukset, kaunokirjallisuus, taide ja henkilökohtainen kietoutuvat yhteen.

”Esseistille minuus on työkalu, havainnollistamisen väline. Avautumisella ei ole merkitystä sinänsä.”

Päätösessee Aurinkokuningatar pullauttaa kakkakikkareiden kulttuuri- ja henkilöhistoriaa. Ulostetabusta Hosseini esittelee runoja sekä yhteiskunnallisia ja ympäristökriisin ulottuvuuksia. Aurinkokuninkaan peräpään sairaus satojen vuosien takaa Ranskan hovista koskettaa kirjoittajaa läheltä, joten mukana kulkee Hosseinin sairauskertomus. Juuri tällaista on taitava esseistiikka: aihe kieputtaa ympärilleen monenlaista, yksityistäkin, ja avaa ajattelua henkilökohtaisesta yleiseen.

Esseissä matkaillaan paljon, ja yksi essee on pyhitetty matkustamisen ongelmatiikalle. Hosseinin voima on avata aiheeseen kuin aiheeseen uusia näkökulmia, se näkyy monessa, mutta minä riemastun raikkaista tulkinnoista: Montalbano-dekkarit saavat kontekstikseen Sisilian ja Euroopan vanhan islamilaiskulttuurin ja Ylpeys ja ennakkoluulo talousvinkkelin. Ja miten hienoja havaintoja irtoaa Racel Cuskin tuotannosta!

”Totuudenjälkeisen ajan yleisö etsii totuutta väärästä paikasta: ei teoksen sanomasta, vaan siitä, mitä tekijän katsotaan edustavan.”

Essee Miesten tarinoita saa nyökyttelemään ja mutisemaan: juuri noin, kylläpä osuu ytimeen, jopas ilmaisu ja sisältö natsaavat. Ja kysehän ei ole siitä, että minun täytyisi olla tavan takaa samaa mieltä kuin esseekirjailija. Minuun jysähtävät myös esseet tai niiden osat, jotka hämmentävät, joita epäilen tai kiistän.

Hosseini ei yleensäkään hymistele vaan kyseenalaistaa. Miesten tarinoita -esseessä hän terävästi iskee kirjallisuuden lukutapoihin, joita rajoittaa lukijan usko tai aate tai: ”Feminismi ei ole älykkyyden tai kiinnostavuuden synonyymi, eikä se ole maailmanselitysmalli.” Myötäilen Husseinin ajattelutapaa, koska perusteluissa piisaa – vaikka feministinä itseäni pidänkin. Lukutavan feministisyys ja feministiset työkalut ovat eri asia kuin sokeutua tai etsiä kirjoista vain aatteeseen sopivaa tai yhtäläisyyksiä luetun ja lukijan oman elämän välillä. Tai olla lukematta miesten kirjoja tai kirjoja miehistä.

”Tunnistan merkittävän kaunokirjallisuuden siitä, että se nousee reaalimaailmaa kuvaavanakin sanojen ilmeisen merkityksen yli taajuudelle, joka on syvempi, selittämättömämpi, hellyttävämpi kuin elämä sellaisenaan.”

Tie, totuus ja kuolema on kiinni reaalimaailmassa, se on täyteläinen, sen sanoilla on ilmeiset merkitykset ja paljon enemmän. Se virkistää, naurattaa, yllättää, koskettaa, sopivasti ärsyttää ja herättää ihailua. Nautittavaa proosaa, pohdituttavaa, tyhjentymätöntä.

(Välitosikot ovat sitaatteja esseestä Kuka minä olen?)

Silvia Hosseini

Tie, totuus ja kuolema

Gummerus 2021

esseitä

6 tuntia 31 minuuttia äänikirjana, lukijana Silvia Hosseini

137 sivua eKirjana.

Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Karolina Ramqvist: Karhunainen

”Yksi asia johti toiseen, ja oli tavattoman vaikeaa erottaa olennaista epäolennaisesta.”

Ranskan kuninkaan toimeksiannosta 1542 purjehti Jean-François de la Rocque de Roberval kohti Kanadaa. Mukana oli hänen suojattinsa Marguerite de la Rocque, jonka Roberval jätti rangaistukseksi autiolle saarelle Kanadan edustalle. Näitä tapahtumia selvittelee ja panttaa lukijalta ruotsalaiskirjailija Karolina Ramqvist.

Karhunainen (Gummerus 2020) on tätä kiehtovaa lajia, jossa kirjailijan henkilökohtainen elämäntilanne ja pohdinta yhdistyvät häntä kiinnostavaan tutkimuskohteeseen. Alkuvuonna Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti räjäytti pankkini, joten ehkä siitä syystä Karhunainen sai aikaan vain tussahduksen, vaikka aihe on sangen vangitseva. Oudosti tässä kirjassa tarinoinnin fokus pakenee minulta.

”Melko pian kävi niin, etten tiennyt mitkä tiedot olivat peräisin lähteistäni tai jostain muualta ja mikä oli omaa kuvitelmaani.”

Kirjailija kelailee äitiyttään ja aiempia Ranskan reissujaan sekä venyttää kerronnallisesti viikonloppumatkaansa Pariisiin ja sen tienoille säyseän teinityttärensä kanssa. Kirjailijan mielen täyttää tarina Margueritesta, ja hän näkee kaikkialla merkkejä siihen liittyen.

Margueritesta oli jo 1500-luvulla kirjoitettu, päälähteitä ovat kirjailijat Margareeta Navaralainen, André Thevent ja François de Belleforest. Minulle käy niin, että innostun etenkin Margareeta Navaralaisesta ja toivon hänestä tällaista löytöretkikirjaa. Minusta tuntuu, että Navaralaisesta piisaisi aineistoa muuhunkin kuin vain arvailuun ja kuvitelmiin Marguiritesta. Nyt ei irtoa sellaista ajankuva-ainesta kuin lohkeaisi kuninkaan sisaresta.

”Tiesin, etten enää voinut paeta sitä, mitä olin vältellyt.”

Sopinee draaman kaareen, että vasta kirjan loppuosassa purkautuu Marguiriten kohtalo autiosaarella, jossa hän ei koko aikaa ihan yksin virunut, traagista ja äärimmäistä se tosin oli. Liikaa on muuta täytettä ja spekulaatiota ennen sitä. Mutta on kirjassa hetkensä, en sitä muuten olisi loppuun lukenut. Etenkin naisnäkökulmaiset tulkinnat 1500-luvun teksteihin kiinnostavat. 

Kirjailija avoimesti avaa hapuiluaan ja luomiaan harhapäätelmiä. Kovin usein hän toteaa tyyliin: ”En ollut tullut ajatelleeksi sitä.” Eli kirjailija kykenee itsekriittisyyteen ja korjausliikkeisiin, kun tämä kaverilta anastettu Marguirite-aihe lähtee laukalle. Mutta kuten Kirjaluotsi kokemuksestaan toteaa, esimerkiksi Mia Kankimäen tapa toteuttaa tätä omaelämäesseistiikan ja kaunokirjalliskerronnan tutkimukseen kytkevää tyyliä tehoaa Karhunaista paremmin. Ja se Ankeriaan testamentti.

Karolina Ramqvist

Karhunainen

suomentanut Laura Kulmala

Gummerus 2020

363 sivua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani

Pakopiste – esseitä pysähtymiskohdista

Perspektiiviin liittyy se, että kohteet näyttävät kutistuvan pakopistettä kohti. Eli pakopiste on siinä, kun kaksi viivaa yhtyvät horisonttiin. Siitä syntyy syvyysvaikutelma. Näin ainakin kuvataiteissa, mutta tämä kaikki sopii symboliikaksi esseekokoelmalle. Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen ovat ideoineet ja toimittaneet kymmenen eri kirjoittajan esseekokoelman Pakopiste (Into 2020).

Toimittajat saivat sysäyksen kokoelmaan keväisestä pysähtymisen tunteesta. Björkmanin ja Honkasen lisäksi kokoelman kirjoittajia ovat Annina Holmberg, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä ja Helena Sinervo. Toimittajia lainaten joka esseessä ”on oma pakoton kohtansa”.

Monissa kirjan esseissä pysähdytään sairauden tai kuoleman äärelle. Tai sanavalintani ovat vääriä, mieluummin näin: sairaus ja kuolema pysäyttävät kohtaamaan muutoksen tai rajallisuuden, ne seisauttavat kiireen ja touhun. Se ei ehkä ole lopullista luopumista ympäristön tai omista paineista suorittaa tai kiirehtiä, mutta pysähtyminen liikauttaa merkityksiä. Sairastuminen tai kuolema ovat voimakkaasti läsnä Björkmanin, Honkasen ja Holmbergin teksteissä. Nylénin esseessä läheisen kuolema kietoutuu siihen, miten nykyihminen on ”häilyvän mielekkyyden vartija”.

Aihepiiriä aktivoi koronavuosi, mutta toisaalta sairaus ja kuolema ovat ikuisia teemoja. Korona toimii myös signaalina. Helena Sinervon mukaan: ”Korona paljasti viihtymättömyyteni tässä ajassa, kaipuuni ’takaisin perusasioihin’, jonne kuoleman läheisyys vie.” Monessa muussakin esseessä käy niin, että yksinkertainen elämä, rutiinit ja hiljentäminen tuntuvat tärkeiltä.

Juha Seppälän mukaan kommunikatiivisuus kirjallisuudessa ei ole dialogia lukijan kanssa. Koen, että kokoelman esseet puhuvat kiinnostavasti keskenään ja puhuttelevat lukijaa.

Teksteissä on kiinnostavia yhtymäkohtia. Esimerkiksi Honkasen ja Seppälän esseissä käsitellään yhteiskunnallisia aiheita ja kirjallisuutta nykyaikana, ja lisäksi Nylén ja Holmberg sivuavat kirjailijuuttaan. Kirves ja Raittila viittaavat sotavuosiin, vaikkakin eri painotuksin: Kirves vetää yhteyksiä koronaan, Raittila sattumanvaraisuuteen. Raittilan ja Melenderin esseissä yllättää yhteys öisen valvomisen merkityksiin. Monia muita eri esseiden yhteysailahduksia löydän sieltä täältä.

Melenderin esseessä minua kiinnostaa, miten kirjoittaja siirtyy oman romaaninsa anekdootista autenttiseen nuoruudenkokemukseen. Juha Hurmeen villi kaunokirjallinen monologi puolestaan on kuin Hullu-romaanin jälkinäytös. Raittilan esseestä luen novellistisuutta. Tekstien vaihtelu, otteiden ja sävyjen kirjo on kokoelmakirjan etu.

Nämä niukasti kertomani esimerkit osoittanevat, miten monipuolinen Pakopiste on ja minkälaisia syvyysvaikutelmia kirja voi antaa. Uskon, että joka lukija löytää omiin horisontteihinsa sopivia ja niitä liikauttavia perspektiivejä. 

Esseitä virittää henkilökohtaisuus sekä tapa yhdistellä yksityisiä huomioita ja ajankohtaisia tai yleisiä aiheita. Tekstien kerronta-aitous sopi juuri minun tämänhetkiseen lukutilanteeseeni: suoruus ja koristelemattomuus vapauttavat vastaanottamaan sanottava.

”Ihminen katsoo maailmaa siitä, missä seisoo”, kirjoittaa Björkman. Myös kirja voi seisauttaa.

Pakopiste

Toimittaneet: Hannu-Pekka Björkman & Nina Honkanen

Kirjoittajat: Hannu-Pekka Björkman, Annina Holmberg, Nina Honkanen, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä, Helena Sinervo

Into 2020

esseitä

181 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pinen kirja Tästä on vaikea puhua (Atena 2020) sisältää omakohtaista esseistiikkaa. Pine käsittelee kuudessa esseessä isoja omaan elämäänsä vaikuttaneita asioita ja elämänvaiheita.

Kirja alkaa isäsuhde-esseellä, jossa isän alkoholismi ja vanhempien avioero näyttelevät isoa osaa. Tai saattaa parasta olla kuvailla tunnelmaa kertojan osattomuuden tunteella. Riipaisevia tilanteita esseissä riittää: pieni, köyhä Emilie lainavaatteissaan;10-vuotias Emilie kuuntelemassa puhelimessa isän itsemurhauhkauksia; 15-vuotias Emilie humalikkona ja pöllyssä pitkin Lontoon baareja; Emilie sanomassa ”älä”; nelikymppinen Emilie keskenmenon kokeneena; Emilie posottamassa työuupumuksesta hermoromahdukseen. Eli kirjoittaja avaa kokemuksensa kaihtelematta, suoraan – vaikka niistä on vaikea puhua.

wp-1588824688676.jpg

Niistä ei ole vaikea lukea, vaikka paljastukset ovat kouraisevia ja paljastuneet rakenteet avaavat kipeästi silmiä. Ketterä tapa keriä kokemukset ja ajatukset yhteen tekee kirjasta sutjakan luettavan, ja silti: tässä ollaan tosissaan. On monia sisältöjä, jotka tekevät kirjassa vaikutuksen. Mainitsen niistä muutaman.

Paljastavasti Pine käsittelee useassa esseessään sitä, miten totuus vaihtelee kokijan mukaan. Esimerkiksi Pinen ymmärrys korfulaisesta sairaalasta on täysin toinen kuin henkitoreissaan kärsivän alkoholisti-isän. Ja sitten! Viimeisen esseen vyörytys empatian puutteen ja rakenteellisen sovinismin luikertelusta siitä huolimatta, että olettaa oman toiminnan olevan feminististä. Vaikutun.

Pine ei siloittele, ei omia ailahtelevia, ristiriitaisia tai väkeviä piirteitään, ei lämpöään – ei myöskään muita. Lisäksi ikuisen keskeneräisyyden ja riittämättömyyden hyväksyminen kolahtaa minuun.

”Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi.
Minua pelottaa. Teen sen silti.”

Silti taidan itse suosia enemmän Silvia Hosseini -tyyppistä esseistiikaa, jossa henkilökohtainen nivoutuu erilaisten kulttuuri-ilmiöiden pohdintaan. Pine pitäytyy pitkälti henkilökohtaisessa, vaikka oletan, että siihen on sulautunut kaikkea sitä, mitä hän on sekä kirjailijana että draamatutkijana. Se, että paljastan minuun Pinea enemmän vetoavan esseelinjan, ei vähennä Tästä on vaikea puhua -kirjan ansioita.

– –

Emilie Pine
Tästä on vaikea puhua
suomentanut Karoliina Timonen
Atena 2020
esseitä
123 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Reader, Why did I marry him pureutuu Pinen esseisiin: tässä.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa

Tommi Melenderin kirjassa Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020) on yhdeksän esseetä. Kirjoittaja kimpoilee niissä kirjallisuusmietteistä henkilökohtaisiin muistoihin ja lukukokemuksiin. Lukeneisuus ja ilmaisuvarmuus tekevät Melenderin esseiden lukemisesta miellyttävää, mutta teksti myös haastaa.

Niminovellissa Melender kuvailee ajatuksiaan ja tunteitaan Paavo Haavikon tuotannon löytöhetkistä ja -retkistä. Muisteloihin mahtuu itseironiaa kuten kuvaus nuoresta Melenderistä, joka matkii kirjailijaidolin kansilieveilmettä. Haavikko on ollut esikuva runoilulle, ja kiinnostava on kirjan kohta, jossa aloitteleva runoilija mallintaa ihailemiaan tekstejä. Samalla Melender liukuu kertomaan ylipäätään kirjoittamisen kokemuksesta; jälkimmäinen sitaatti viittaa Samuel Beckettiin:

”Kaikki, mitä me kirjailijat raapustamme, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Siitä me louhimme tahoillamme ja järjestämme irtoilevaa ainesta kirjan muotoon. Mitään uutta on mahdoton kirjoittaa, kaikki kirjoitetaan vanhan päälle tai viereen.”

– –

”Kirjailijan olisi puhkottava näkymättömiä reikiä tekstiinsä, jotta sanoista tihkuisi läpi se jokin tai ei-mikään, joka sanojen takana vaanii.”

Esseelle luonnollisesti sopii omakohtaisuus, ja kirjoittaja tekeekin esseissään tunnustuksia, joita tuttavat eivät hänestä tiedä. Siten lukija sidotaan intiimisti teksteihin. Kirjoittaja myös kurittaa, sillä hänen kirjallisuuskäsitykseensä sisältyy rajoituksia, jotka hän ilmaisee piikikkäästi. Jos en ole samanmakuinen, saatanko ehkä aiheuttaa kirjoittajalle lievää kuvotusta? Ja pitäisikö minun hävetä, jos en ole lukenut samoja huipputeoksia kuin hän?

wp-1587202748215.jpg

Häpeämistä lukemattomuudesta Melender käsittelee esseessään klassikkokaanonista. Kiinnostava on essee kirjavihasta ja antikirjallisuudesta. Se pistää miettimään, mikä kenellekin on antia ja miksi.

Kokoelma loppuu esseeseen, jossa Melender kirjoittaa kahdesta nykykirjailijasta, joita  on suomennettu kustantajien vähentyineistä käännöshaluista huolimatta. Häneen on tehnyt vaikutuksen  Maylis de Kerangalin ja Jenny Erpenbeckin tekstityylit, ja hän erittelee lukemaansa havainnollisesti ja mukaansa tempaavasti. Olen juuri lukemassa Erpenbeckin uusinta suomennosta Päivien loppu, joten saan peilailla Melenderin havaintoja omiini.

Hiukan esseistä uuttuu tahmeaa ainesta siitä, että lukeminen ja kirjallisuus on katoavaa kansanperinnettä, tai pikemminkin elitististä ajankulua. Kaikkiaan esseissä on lukuisia teräviä ja taitavasti aseteltuja kohtia, joita tekee mieli siteerata. Niin kuin nämä otteet runojen lukemisesta:

”Samalla vapauduin siitä luulosta, että runoihin kätkeytyy salainen koodi, joka pitää purkaa auki voidakseen tajuta, mitä runo tahtoo sanoa. Opin – tai runot opettivat minua – nauttimaan sanojen soinnista, säkeiden rytmistä, kielikuvien tuottamista assosiaatioista. Mielettömiltä vaikuttavissa runoissa saattoi piillä mieltä ja järjettömiltä vaikuttavissa järkeä. Piti vain lähestyä niitä aistit ja tietoisuus avoimina. – -. Tajusin, että poeettinen ilmaisu ei kenties välitä uudenlaista tietoa, mutta se välittää uudenlaista ymmärrystä, mikä on vähintään yhtä arvokasta, ellei arvokkaampaa. – – Nykyisin runot auttavat minua kestämään arkisen elämänmenon sarjallisuudesta kumpuavia inhon tunteita. ”

Huvitun, kun kirjan alkupuolella Melender kertoo irtautumista palkkatyöstä vapaaksi kirjailijaksi, siis huvitun osuudesta, jossa hän kuvailee kirjojensa lukijakuntaa. Tunnistan itseni ja kaltaiseni –  mutta hei, täällä ollaan, luetaan ja nautitaan siitä!

”- – olen voinut hyvällä omallatunnolla näperrellä proosaa ja esseitä, joiden lukijakunta muodostuu muutamista tuhansista koulutetuista keski-ikäisistä naisista.”

Tommi Melender
Poika joka luki Paavo Haavikkoa
WSOY 2020
esseitä
99 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Naistenpäivän 2020 tärppilista

Naistenpäivänä tarjoan kymmenen tärppiä kirjoista, jotka olen noin puolen vuoden sisällä lukenut ja kiinnostavaksi havainnut. On paljon muitakin, mutta valitsin nyt näin. Kirjat ovat naisten kirjoittamia ja teemana on naisten elämän erilaiset vaiheet ja kokemukset. Asettelen vinkkikirjat otsikonmukaiseen aakkosjärjestykseen.

Carcasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo kirjoittaa kolumbialaisesta todellisuudesta, jossa poliittinen järjestelmä saa ihmisistä pahimman esille. Naisten vaihtoehtojen vähyyden romaani välittää väkevästi.

Kanslian naiset

Marja-Leena Tiaisen romaani 1970-luvun konttoristinaisista on avaus elämään muutama vuosikymmen sitten, jolloin naisen rooli oli kapeampi kuin nyt. Romaani on viehättävä koonti eri-ikäisten naisten valinnanmahdollisuuksista ja valinnoista.

Leijonapatsailla

Runo taipuu tavallaan tarinalliseksi. Aura Nurmen runot kuvaavat nuorta tyttöä ja hänen naisistumistaan pikkukaupungissa ja sittemmin suuressa. Katseen kohteena, puolitekoisena täydeksi tuleminen on tuskaisaa, olosuhteetkin painavat. Väkeviä kuvia äänikirjamuodossakin, myös selviytymistarina.

Nimesi on Marjatta

Sirpa Kyyrösen runoissa vyöryy hedelmällisesti naiselämää. Myyttinen kohtaa ruumiillisen, elämä syntymän ja synnyttäminen katoamisen, luonto luovuuden. Minä vaikutun. Tämä kirja täytyy saada omaan hyllyyn.

Pölyn ylistys

Silvia Hosseinin esseiden uustuleminen on tervetullut pokkarina. Esseet tuulettavat raikkaasti aiheita laidasta laitaan siten, että omakohtaisuus, persoonallinen asiayhdistelytaito ja tieto synnyttävät uutta.

Rakkauden Antarktis

Olen jo aiemmin listannut Sara Stridsbergin romaanin viime vuoden käännöskirjasuosikikseni. Toistan: karmeista kokemuksista kirja loihtii kerrontataidolla lohdullisuutta.

Sirkka

Anni Saastamoisen romaanin nimihenkilö astuu hänelle sopiviin saappaisiin tinkimättömästi ja viihdyttävästi. Sirkka ansaitsee kirjansa ja paikkansa olla juuri niin rajoittunut ja raivostuttava – ja viehättää juuri sellaisenaan.

Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäen romaanissa on kuusi naista, josta jokaisesta riittää lukijalle mietittävää elämän taitekohdista ja valinnoista sekä tilanteista, joissa ei ole valinnanvaraa vaan joutuu selviämään muiden päätösten seurauksista.

Suomalaisia naiskirjailijoita

Silja Vuorikuru on selkoistanut yhteensä viisi novellia kotimaisilta klassikkokirjailijoilta Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas. Näin pääsevät vanhaa kieltä ja pitkää proosaa karttelevatkin tekstin syrjään kiinni.

Vi

Kim Thúyn toinen romaani Vi sopii erikseen luettavaksi tai Ru-romaanin pariksi. Sykäyksenomainen tapa kuvata mennyttä elämää pakolaisena ja uuteen kulttuuriin istuttamista on elämys.

OHO: bonusvinkki

Minä myös ja alkuvuodesta ilmestynyt runokirjani Muiston ajastus! Kiteytän runomuotoon mietteitä ajasta ja muistamisesta.

wp-1579529798127.jpg

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Esseet, Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, omat, Romaani, Runot, Selkokirja

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Esseiden lukeminen kummasti raikastaa ja ravitsee muun lukemisen lomassa. Ensinnäkin esseistiikkaan kuuluu kirjoittajan avoin oma ääni, toisekseen esseiden vapaa liikkuvuus teeman ympärillä parhaimmillaan vie vilkkaaseen ajatustenvaihtoon lukijan ja esseen kesken. Essee on yleensä erinomaisten kirjoittajien laji, joten lukeminen tuottaa riemastusta.

Silvia Hosseinin kokoelman Pölyn ylistys (Gummerus 2019) aloitusluku tekee onnelliseksi. Siinä esittäytyy essee parhaimmillaan: teema kietoutuu kirjoittajan yksityisyyteen sitoen siihen viittauksia ja ajatusyhteyksiä erilaisiin kulttuurituotoksiin. Nautinnollista!

Hosseinin esseissä käsitellään aiheita Leonard Cohenin biisisanoituksista väkivallan erotiikkaan, Dubaista lifestyle-bloggaajiin. Lukekaa ja ihmetelkää linjakkaita siirtymiä populaarikulttuurista ammoin ajatelleihin sivistyneisiin! Nauttikaa Hosseinin reippaasta ajatusasettelusta ja taidokkaasta ilmaisusta!

wp-1578216061819.jpg

Suosikkiesseeni käsittelevät sivullisuutta ja kansallisgallerioita. Esseessä ”Mitä sivullisuus tarkoittaa?” Lähdetään Camus’n romaanista päätyen esimerkiksi Tangomarkkinoille. Eksistenssin pohdinta lähentyy välillä kirjallisuusesseetyyliä, välillä elävän elämän tragikoomisia kokemuksia. Hosseinin esseet päättyvät aina täräyttävästi, jotain yhteen vetäen tai uuteen kiepauttaen, tässä esseessä sisuksia hyrisyttävään yhteyskokemukseen.

Nimiessee ”Pölyn ylistys” on kirjan viimeisin. Kuten muutkin esseet, se alkaa sitaatilla. Tämä käynnistyy hienolla runositaatilla Sirpa Kyyröseltä. Esseessä Hosseini pohtii sitaatin viitoittamalla tiellä taideteoksen jättämiä jälkiä, jotka voivat siirtyä ajasta toiseen, ja yksittäisen elämän rajallisuutta. Toisaalta Hossein purkaa taideteosten edessä huokailun merkityksellisyyttä. Osittain olen Hosseinin kanssa eri mieltä, sillä minulle kansallisgallerioissa kruisailu kyllä tuottaa elämysjälkiä enemmän kuin kyllästymistä – mutta saa se muille toimia toisin. Toisaalta sitä on korkeakulttuuri, kaunokirjallisuus ja sivistys Hosseinillekin, kokemusta ”on-the-other-hand”.

”Voimme nostaa maljan komeron nurkasta löytyneelle mestariteokselle, mutta maljansa ansaitsisi myös sen päälle kasaantunut itsepintainen pöly, joka suojaa meitä siltä harhaiselta luulolta, että olemassaolollamme olisi yhtään sitä itseään suurempaa arvoa. Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllämme kepeästi ilkkuen.”

Pölyn ylistyksellä Hosseini tarkoittaa kirjan saatesanoissa, että hän kirjoittaa huonosta. Jaa, ei siltä tunnu. Viimeisessä esseessä pölyä löytyy kaanontaiteesta, jonka kirjoittaja tomuttaa toisin kokemuksin. Hyvä siitä on lukea.

– –
Silvia Hosseini
Pölyn ylistys. Esseitä
Savukeidas 2018 / Gummerus 2019
115 sivua.
Luin BookBeatissa.

Näihin esseisiin minut vihdoin saivat tarttumaan ystäväni Johanna ja Lumiomenan blogijuttu.

4 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Joululahjakirjalista 2019

Vielä on aikaa joulukirjaostoksille. Siksi laadin kymmenkohtaisen vinkkilistan.

20191215_171347_resize_77.jpg

Romaani henkilökuvauksesta kiinnostuneille

Kirsti Ellilän romaani Lepra (Arktinen Banaani 2019) sopii lukijoille, joita kiinnostaa henkilövetoinen ja juonta yllätyksellisesti kuljettava romaani. Romaanissa kerrotaan Oriveden leprasairaalaan liittyvien henkilöiden elämänkohtaloista. Rakenne ja kerronta tarjoavat lukijalle löytämisen iloa.

Hiljentymistä haluavalle

Pysähtymisen tarpeelle tarjoaa mahdollisuuksia Joel Haahtelan Adélen kysymys (Otava 2019), jossa päähenkilön myötä voi itsekseen miettiä, mitä elämä on tarjonnut ja mitä itse läheisilleen. Miten jatkaa sovussa itsen ja maailman kanssa? Joulukirja-ainesta.

Verenkiertoa kohisuttuvan proosan lukijoille

Monika Fagerholm yllättää lyhyehköllä romaanilla Kuka tappoi bambin? (Teos 2019). Siis siinä yllättää lyhyys (se on suhteellinen käsite Fagerholmin proosaa tunteville) vaan ei tyyli, jossa on kierrettä, runsautta ja pohdittavaa.

Käännöskirjoista laatuluettavaa etsiville

Ian McEwan vie aikarealiteeteista piittaamatta kvanttihenkisesti robottiaikaan: Kaltaiseni koneet (Otava 2019). Robotit eivät ainakaan poista ihmissuhdepulmia, mistä romaanin lukija kiittää: kiinnostavaa luettavaa riittää. On se taitava!

Elämää ja kuolemaa pelkääville – kaikille

Petri Tammisen romaani Musta vyö (Otava 2019) kertoo isän yllättävästä kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, viisikymppisen pojan prosessista elävien kirjoihin. Kyse on siitä, miten se tehdään romaanissa: verbaalisti oleelliset poimien, ajatusten avaruus säilyttäen.

Elokuvainnostujalle

Katja Kallion Valkokangastuksia (Otava 2019) johdattelee elokuvakokemuksiin, joita on ilo jakaa, vaikka ei itse olisi Kallion kuvailemaa elokuvaa edes nähnyt. Kallio yhdistelee hyvän esseistiikan tavoin henkilökohtaista, yleistä ja tulkintaa.

Melkein kaiken jo lukeneelle

Himolukijoihin taitava esseistiikka puree. Antti Arnkilin kokoelma Sunnuntaiesseet (Siltala 2019) innostaa lukemaan lisää, tutustumaan kulttuuritarjontaan enemmän ja nauttimaan kokemusten jakamisesta. Yleistajuiset tutkielmat on kirjoitettu luistavasti, lukemista lujittavasti.

Runoihin tutustujalle

Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019) vie lyriikan arkiaskareisiin, kauppareissuille ja sillä matkalla monenlaisiin elämänkysymyksiin. Hyvän runouden tapaan lukija saa etsiä itse vastauksia muttei eksy suuntaa vailla prismahallimaiseen käytäväsokkeloon. Tässä on, mitä ottaa.

Nuorille kirjallisuudesta kiinnostuneille

Raili Mikkasen Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) juhlistaa Minna Canthin 175-juhlavuotta nuorten ja nuorten aikuisten kirjalla ottaen päähenkilöksi Ellin, Canthin tyttären. Näin siirtyy kiintoisa katse nuorten naisten elämään voimanaisen kotona.

Kouluikäisille lukuintoa

Jaana Levolan selkokirja Käppänät (Avain 2019) tarjoaa viehättävän kertomuksen kouluikäisille. Päähenkilönä olevaan tyttöön voivat samastua tytöt, pojat, isät ja äidit. Pulmia ja iloja on, ne on elettävä ja otettava vastaan huoli ja ilo.

Bonusraita: äänikirjayllätys

Joulunpyhinä sielu lepää klassikossa, joka on mukautettu helposti sulavaksi mutta jossa alkuperäinen henki hönkii. Siksi lahjahankintalistalle lisään Minna Canthin Hanna-romaanin selkomukautuksen (Avain 2019), ihan itse mukautin.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Selkokirja

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet

Teki mieli etsiä sanakirjaselitys esseelle: lyhyt yleistajuinen tutkielma. Sellaista sivistysherkkua tarjoaa Antti Arnkilin kokoelma Sunnuntaiesseet (Siltala 2019). Kirjassa on kymmenen kulttuuriaiheista esseetä. Valikoiman vaihtelevuus viehättää.

Kirjan kaksi viimeistä tekstiä loikkii lajin kaunokirjalliseen päähän. Essee ”re: käsikirjoitus” imitoi kustannustoimittajan nimissä kirjoitettua kirjettä kokeilevan romaanikäsikirjoituksen kirjoittajalle. Kirje voisi olla esseekokoelman kirjoittajan työtuote, mutta lähden lukijaleikkiin mukaan: olkoon se fiktio. Silti sen avulla saa kiinni siitä, mitä huomioita kirjojen päällekatsoja tekee proosatekeleen rakenteesta ja kielestä ja miten hän rakentaa suhdetta käsikirjoitukseen ja kirjailijaan.

Kirjan viimeisen esseen ”Lapsuuden Tikkurilan kuutioita” fiktiivisyys on ihan toisenlaista. Tikkurilaan sijoittuvan esseen fantasiavälikkeet toimivat tekstin spefi-ulokkeena, pelikäsikirjoituksena ja huvituksena, kun muu osa esseetä viihdyttää kirjoittajan henkilökohtaisten muistojen ja Tikkurila-faktojen sulautumana.

Essee-lajissa liu’unta ilmaisutavoissa on virkeää ja vapaata, mutta toimivimmillaan essee on, kun kirjoittaja on avoimesti läsnä havaintoineen suhteessa aiheeseensa ja siihen liittyviin aineistoihin.

Sulautumiksi kutsuisin esseitä, joissa kirjoittajan luku- tai katsomiskokemukset yhdistyvät haastatteluihin ja muihin lähdeaineistoihin. Tuloksena on luistavan luettavaa proosaa. Oma sivistyksen puutteeni ei haittaa. Vaikka en ole lukenut tai katsonut kaikkea, mistä Arnkil kirjoittaa, teksti ei tee minua ulkopuoliseksi vaan ottaa minut osalliseksi.

Suurta häpeää tunnen siitä, etten ole lukenut Pauliina Haasjoen runoutta, josta kirjassa on hieno essee. Arnkilin lähestyminen viehättää minua siksikin, että muutama viikko sitten pysähdyin miettimään Helsingin Sanomien yhtä runokritiikkiä (ei Haasjoen runokirjasta). Siitä huokui negatiivinen suhtautuminen luontorunoihin, ja kriitikko niputti luontokuvaston automaattisesti romanttisuuteen tarkoittaen: ei-hyvää-tähän-maailmanaikaan. Jokin minua häiritsi kriitikon asenteessa ja lukutavassa.

Arnkilin lukutapa on Haasjoen runojen luontokuvia avaava. Kuvaston, teemojen ja merkitysten moninaisuus välittyy havainnollisesti, kun esseisti pureutuu runoilijan kokoelmien ominaispiirteisiin. Saan nauttia ”luonto”-sanan merkityksien pohdinnoista ja runojen tulkinnoista. Ja siitä, että ”luontorunoilija” ei merkitse leimaa eikä typistystä. Kiinnostukseni leimahtaa:

”Puhe Haasjoesta ’luontorunoilijana’ johtaa kuin johtaakin oikeille jäljille. Käsitettä on vain käytettävä uudella tavalla. Kaksikymmentä vuotta esikoiskirjansa jälkeen Pauliina Haasjoki on ekologisten järjestelmien ajattelija ja elonkirjon runoilija.”

Yllätyn, miten Arnkill saa minut innostumaan myös varhaisromantiikan teoreetikkojen ajattomuudesta avantgardistien prototyyppinä. Esseessä ”Schlegel, kritiikki ja ironia” kuvaillaan romanttisen ironian olemusta, innostuksen ja epäilyn rinnakkaiseloa – minulla taitaa epäily jäädä muun jalkoihin, eli en taivu ironiaan. Kirjassa on lisäksi oivalluksia tuottavat esseet esimerkiksi Breaking Bad -tv-sarjasta ja Virpi Suutarin dokumenttielokuvista.

20191214_143605_resize_29.jpg

Suosikkiesseeni on ”Haaksirikkoja kirjallisuuden merellä”. Siinä Arnkil syväluotaa Petri Tammisen Meriromaania, yhtä viime vuosien lempiromaaneistani. Essee todistaa, että hienosta romaanista riittää tulkittavaa, vaikka se olisi sivumäärältään ja virkerakenteeltaan niukka. Aikanaan minua huvitti Meriromaanin takakansiteksti, joka johdatti lukemaan romaania vertauskuvaksi melkein kaikelle. Sunnuntaiesseet tarttuu vertauskuvatoimeen.

Arnkilin esseen rakenteeseen uppoaa monenlaista matkaa. Kirjoittaja seikkailee Alastalon sali -yhteyksissä ja reissaa Tammisen pakeille, pistäytyy sitten allegorisuudessa. Onko Meriromaani allegoria kirjailijasta? Romaanikirjailijalle kapteeni Huurnan tarina haaksirikkoineen ja häpeineen voi (ja saa) olla omakuva. Lukijalle se voi (ja saa) olla lohtukirja, tragikoominen selvitymistarina, Alastalo-surkuhupailu tai kuvaus yhden aikakauden lopusta, luovuttamisesta ja luopumisesta.

Tammis-esseessä käy ilmi, että kirjoittaminen on etsimistä, lukeminen löytämistä. Lukeminen mainitaan myös yksinäisyyden vastalääkkeeksi, aidoksi armoksi. Kyllä.

– –

Antti Arnkil
Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
104 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7

Kirje on lähtökohtaisesti intiimi teksti, yleensä vain vastaanottajalle tarkoitettu. Usein kirjeen kirjoittaja kertoo kuulumisia ja availee ajatuksiaan. Hän odottaa kirjeenvaihtokumppaniltaan vastavuoroon samaa, mutta kirjeenvaihto poikkeaa luonteeltaan somettelusta, sillä vastaukset voivat viipyä, se on luonnollista toisin kuin somen online-ympäristössä. Kirjeenvaihdossa on mahdollista kypsytellä asioita, joita kirjeessä käsittelee.

Mitä tapahtuu, kun Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat toisilleen seitsemän julkista kirjettä, joista koostuu kirja 7+7 (Otava 2019)? Ei kirjejulkaisut toisaalta harvinaisia ole, sillä monien kirjailijoiden kirjeenvaihtoa on esimerkiksi julkaistu jälkikäteen. Mutta nyt kaksi kirjailijaa on varta vasten ja tietoisesti kirjoittanut toisilleen julkaistavia kirjeitä, Westön sanoin ”avointa ja suojaamatonta virtaa ihmiseltä ihmiselle”. Tuloksena on henkilökohtaisuuden ja hiotun esseistiikan yhdistelmä. Osin spontaanilta vaikuttavaa, osin suvereenin tekstintuoton tuntua.

”Vaikka kirjeenvaihtomme käsittelee hyvinkin henkilökohtaisia asioita, kirjailija on melkein aina mukana kun kirjoitan. Menen niin syvälle itseeni kuin uskallan ja osaan. Mutta osa minusta jää ulkopuolelle.” Westö


Kaksi ammattikuvittelijaa käsittelee kirjeissään paljon kirjailijuutta ja kirjallista kenttää meillä ja muualla. Kumpaakin kritiikit ovat haavoittaneet. Sen esille tuominen muistuttaa siitä, miten kirjailijan työ on luonteeltaan raastavaa: vuosien puurtaminen, sitten antautuminen lukijoille ja julkisille arvioinneille.

Kirjassa on kiinnostavia ajatuksia autobiografian / omakohtaisuuden / omaelämäkerrallisuuden ja silkan fiktion yhteyksistä ja ristivedosta. Itkosen viimeisin romaani Ihmettä kaikki ilmestyi keskellä kirjeprojektia ja on yksi kimmoke post-Knasu-kirjallisuuden miettimiseen. Itkonen toteaakin: ”On siis paikallaan miettiä, miten ’puhtaat’ kirjat enää pärjäävät kilpailussa doupattujen teosten kanssa.” Dopingia on siis kirjojen omakohtaisuus. Kumpikin kirjailija kokee olevansa pohjimmiltaan fiktiokirjailijoita, Itkonen omakohtaiseen kallellaan enemmän kuin Westö.

”Kirjailijalle kysymys muistamisen ja keksimisen erosta on loputtoman kiinnostavaa.” (Itkonen)
– –
”Minun on uskottava edelleenkin fiktioon, mielikuvitukseen ja tarinaan, se on minulle elinehto.” (Westö)

20190907_144100_resize_33.jpg


Kirjailijat pohtivat paljon perhettä ja isyyttä. Miesten ikäero vaikuttaa siihen, että elämänvaiheet eroavat toisistaan mutta yhtymäkohtia löytyy paljon. Kirjeenvaihto sisältää lisäksi rutkasti isoja teemoja politiikasta, yhteiskunnasta, isänmaallisuudesta, kieli-identiteetistä, ilmastomuutoksesta, #metoosta, feminismistä ja patriarkaatista. Pistelevät he joukkoon sellaistakin, että varmasti löytyy tahoja mieltään pahoittamaan tai vasta-argumentoimaan. Pääaiheet poukkoilevat kirjeestä toiseen, liikkuvat tunnelmissa, joissa on tarkkanäköistä pohdintaa ja menneiden muistelua mutta myös huolta, turhautumista, kiukkua ja alistumista. Kumpaakin kirjoittajaa leimaa itsetutkiskelu. Ja eipä unohdeta toivoa eikä rakkautta – niitäkin on.

Itkosen tuotannosta en ole lukenut kaikkea, Westöltä suurimman osan, mutta nyt olin omituisena osallisena kahden kirjailijan ystävyyden syvenemisessä. Tai ”omituinen” on väärä sana, ”etuoikeutettu” on osuvampi. Ehkä hetkittäin minulle tulee tirkistelevä olo, vaan vähemmän kuin etukäteen oletin. Minulle on annettu tieten tahtoen mahdollisuus katsoa kirjailijoiden valikoimaan privaatista ja elämännäkemyksistä. Se herättää tunteita ja ahaa-elämyksiä. Minua miellyttää lukea, miten arvostavasti ja ymmärrys edellä kirjailijat tulevat toisiaan vastaan aiheiden aloituksissa ja vastauksissa. Ja viimeisen kirjeen viimeiset rivit, oho, liikuttavat.

– –

Juha Itkonen & Kjell Westö
7+7. Levottoman ajan kirjeitä
Otava 2019
esseistisiä kirjeitä
237 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Onnenkissa-nimi tuo mieleen amuletin tai aasialaisen tassua heiluttava rihkamalelun. Sitten valkenee: se on Edith Södergranin runo! Taustatiedot kertovat, että Aino Vähäpesolan tarkoitus oli kirjoittaa Södergranin runoista, mutta syntyi esseen, autofiktion ja romaanin yhdistelmä, kirja nimeltä Onnenkissa (Kosmos 2019).

Kirjan luvut alkavat aina Södergranin runolla, jonka teemaan tai säeajatuksiin Vähäpesola (tai pikemminkin kirjan kertoja) yhdistää kokemuksiaan, pohdintojaan ja havaintojaan. Seksuaalisuus, sukupuoli ja feminismi asettuvat aihekärkeen: kertoja on katkera patriarkaatille ja sukupuolimallinnuksille.

Vähäpesolan otteessa on suoruutta Henriikka Rönkköseltä ja Sisko Savonlahdelta, lisäksi mausteena Mia Kankimäen ja Minna Maijalan yhdistelmätyyliä, jossa henkilökohtainen kytkeytyy taiteeseen ja kirjallisuuteen. Onnenkissan 24-vuotias kertoja vatvoo maailmaa ja itseään terävästi, kiihkeästi ja kaihtelemattomasti.

”Voisi olla vaivattomampaa, jos en suhtautuisi elämään, josta kirjoitan, kuten kirjallisuudentutkija suhtautuu runoon. Muutaman sekunnin vähättelevän kädenliikkeen taustalla on valtava merkitysverkosto. Sekuntien tapahtuma voi saada taustakseen kokonaisen teorian patriarkaatin vallan ikiaikaisuudesta.”

Kertoja on tosissaan, ärhäkkä ja avoin. Hän yhdistää runoteemoihin kokemuksiaan Poikaystävästä, laastarisuhteesta Leijonaan, tyttösuhteista, joogasta, ulkonäkö- ja pukeutumisjutuista. Ne limittyvät feministiseen lukutapaan ja omista tunnekokemuksista ammentaviin tulkintoihin. Pohdittavaa riittää, ja se saa kertojalle ajatushien pintaan. Siihen patriarkaattikatkeroitunut kertoja hakee viilennystä jooga-asennosta nimeltä kuollut mies.

Iso osa pohdintoja säväyttää minua, mutta joiltain osin etäännyn. On eittämättä asioita, joita viisikymppinen lukija näkee toisin kuin parikymppinen kertoja, jolla on toinen kasvuaika ja todellisuus. Esimerkiksi päivittelen kertojan kuvausta Helsingin yliopiston kirjallisuudenopiskelun ilmapiiristä. En oikein innostu ulkoisten seikkojen (tukat, asut, tyylit) luettelusta (vaikka luulen ymmärtäväni, miksi niitä on). Ironiaa erotan jossain kohdin.

20190616_195313.jpg

Keskityn ihastelemaan Vähäpesolan runotulkintoja. Oivaltavia pohdintoja on runojen syntyajan ja tämän ajan tulkintojen suhteista, samoin Södergranin henkilön ja runojen erottamisesta. Kertoja korostaa lukemisen kokemuksellisuutta.

”Södergranin runous edustaa varhaista modernismia. Modernistiset runot kuvaavat sisäistä maailmaa välittömän arkirealismin yläpuolella. Nämä maailmat ovat ensisijaisesti yksilöllisiä, joten lukijallekin suodaan vapauksia. Runot luetaan silmät peitettynä. Niissä ei ole välttämättä mitään arkista tai konkreettista, jolloin mieli täydentää niille sitä, jos täydentää. Olisi oikeastaan todella surullista yrittää lukea tällaisia runoja irti omasta maailmastaan tökkien karannutta ja kadonnutta Edith Södergrania. Tässä on se lukemisen ideologia, jonka perusteella voi sanoa tietävänsä, mistä runot kertovat. Minä tunnistan niissä oman sukupuoleni vankilan, seksi- ja parisuhteeni, vaikka niitä ei olisi niihin kirjoitettu.”

Kuuntelin Onnenkissaa äänikirjana, jonka lukijalla on sopivaa kiihkeyttä äänessään. Hieman häiritsee, että joidenkin lukujen loppupuolella lukijan ääni käheytyy. Toisaalta se sopii, huvittaakin: sanottavaa on, sitä ei malta lopettaa

Nyt en tarkoita äänikirjan lukijaääntä, kun totean: jokainen lukija lukee ja tulkitsee kokemuksiaan vasten. Niin tekee kirjallisuudenopiskelija Aino Vähäpesola ja hänen kirjansa kertoja, niin teen minä. Kirjan kertojan into tarttuu minuun, pistää peilaamaan vuosikymmenten takaisia.

Näen itseni 1980-luvulla ostamassa ylioppilasrahoillani Södergranin runot, niihin lumoutumassa; näen itseni nuorena kirjallisuudenopiskelijana, kun luennoilla käännetään selkä biografialle ja katsotaan narratiivisuutta kohti, tunnustetaan lähestymistapojen subjektiivisuus mutta haetaan teorioista perustelevuus; näen naistutkimuksen rantautuvan Turun yliopistoon, ja jotkut solahtavat ranskalaisfeministiteoreetikoiden viitekehyksiin. Ja sitten näen itseni luopumassa kirjallisuudentutkimuksesta ja siitä vuosikymmeniä myöhemmin kirjabloggaajana jakamassa minämietteitä lukemastani. Feministi olen aina ollut, en vain välitä, minkä aallon.

20190616_194044.jpg

Edith Södergranin runoista vielä tämä: niiden moderni voima vaikuttaa, ja niin vaikuttaa myös se, että ne resonoivat Vähäpesolan tyyliin muistuttaen runoilijan uhoa. Siitä pitääkin jokin todiste antaa, muutama säe Södergranin runosta Revanssi:

”Ellen milloinkaan saa romahtamaan
tornia todellisuuden kapungissa
tahdon laulaa tähdet taivaalta
kuin ei vielä kukaan ole tehnyt.”

Kirjallisuudentutkimukseen viittaava ei usein pääse julkilukuun, joten sen salakuljetus tekstiin viehättää minua. Uhoan nyt minäkin: Vähäpesolasta kuullaan vielä lisää.

– –

Aino Vähäpesola
Onnenkissa
Kosmos 2019
Autofiktio-esseistiikkaa
äänikirjana 5 t 13 min
lukija Karoliina Niskanen
Kuuntelin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Lukuvika.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Romaani