Oma nykyrunouskiinnostus taisi lähteä liikkeelle Risto Rasan esikoiskokoelman nimestä: Metsän seinä on vain vihreä ovi (1972). Selkeitä sanoja peräkanaa, silti siitä sikiää kielikuva. Ehkä kolahtavinta on kuitenkin tunne ja mielikuva, jonka lukijana jaan. Veikkaan, että Rasa on monelle ollut kynnyksen madaltaja runojen lukemiseen.
On sulaa hulluutta lainata Rasan kootut runot Tuhat purjetta (Otava 1992/2013), sillä yli 400 sivua tiiviitä värssyjä pitäisi olla omassa kirjahyllyssä, josta silloin tällöin tulisi kirja napata nautittavaksi. Näin kirjan lainaten tulee lukemisesta hosuva olo, mutta menköön se nyt mieleenpalauttajana.
Yli kymmenen kokoelmaa samojen kansien sisällä osoittaa, että Rasan runouden ydin pysyy, vaikka siinä on vuosien varrella ollut pientä liikettä. Alkutuotannon havaintotallennus säilyy mutta sanonta sakeentuu. Luontokuvasto on ja pysyy, myös keskeislyriikaksi luonnehtisin suurta osaa runoista. Rasan lyhyissä runoissa mielentila ja ympäristö sulautuvat.
”Kalpea salaatinlehti työntyy maasta,
hiljaa, varoen,
millaiseen seuraan joutuu.” (1972)
*
”Pukea sanoiksi, riisua sanoista.
Kerin itseäni hitaasti auki, sananjalka.
Niin kuin kynäjalavaan
kevät vaihtaa sielun minuunkin.” (1989)
Tituleeraan itseäni selkokirjailijaksi ja -runoilijaksi, ja luen Rasan runoja myös sillä silmällä. Kyllä joissain runoissa on silkkaa selkoa: yksi havainto, aihe tai tunne helpoin, tavallisin sanoin ja lausein vailla aukkoja tai fragmentaarisuutta. Otan neljä esimerkkiä:
”Onko ihanampaa paikka
kuin oma sänky?
Minä kääriydyn peittoon
ja hymyilen.
Tämä on minun turvallinen
linnani.” (1972)
*
”Sinä et muista
samoja asioita kuin minä.” (1973)
*
”Älä lähde vielä,
jutellaan vielä hetki.” (1973)
*
”Tule viereeni,
ollaan hiljaa,
jutellaan.” (1974)
Huomaa: selkohenkeä on vain joissain runoissa, kuin sivutuotteena. Kokonaisuutena eivät Rasa-runot selkosta käy, sillä kielikuvissa ja sana-asettelussa on selkeydestä huolimatta ”yleisrunon vaikeaselkoisuutta” kuten pitkiä yhdyssanoja, epätyypillisiä sanoa ja ajatusrakentelun monimuotoisuutta. Esimerkiksi:
”Syksyn jälkiuunilämmössä
hehkuvat pihlajat.
Sataa tihuttaa.
Norossa laskee lehtiä, neulasia:
uuninluutimavettä.”
Kun yhden kirjailijan runoja lukee näin laajan koonnin, käy niin, että osa runoista lyö päässä tyhjää, eli ohitan paljon ”ihan kiva” -kokemuksena. Sitten on runoja, joiden seurassa ihastelen: noin pienesti, noin suurta.
– –
Risto Rasa
Tuhat purjetta. Kootut runot
Otava 2013 (1. painos 1992)
runoja
441 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Kiitos tästä. Olen samaa mieltä kanssasi: tämä kirja pitäisi olla omassa hyllyssä. Luin Risto Rasaa nuorena 80-luvulla ja vieläkin muistan monet runot ulkoa. Niistä ammentaa eri asioita eri-ikäisenä. Lasten lorupusseihin olen laittanut hänen runonsa Toukka tiskaa. Se herättää iloa ja ajatuksia ihan pienissäkin.
Tituma, juuri tuo Rasan runoissa viehättää. ”Pienuudestaan” huolimatta ne avaavat mielikuvia ja oivalluksia ja sopivat monenlaisille lukijoille. (Kuten muuten myös selkorunot.)
Mielestäni erilaiset runot eivät sulje toisiaan pois. Joskus maistuvat ”rasahadukset”. Rasa-tyyppiset lyhyet elämyskuvat. Toisena hetkenä maittavat fragmentaariset kielikokeilut, runoilijan lähes tunnistamattomiksi jäävät verbaalikätköt.
Risto Rasa tuli minulle tutuksi suunnilleen samoihin aikoihin kuin ensimmäiselle kommentoijalle.
Yhteen hänen runoonsa olen tehnyt jatkoa jossain elämäntilanteessani ja käytän sitä hyväkseni juuri nyt kirjoittaessani proosaa.
” Niin kuin aalto uittaa aallon
yli valtameren,
niin selviydymme mekin
toinen toistamme tukien”, sanoo runoilija.
Runous tästä on kaukana.
Meri heittää vettä yli pääni,
juon suolaista vettä.
Uin koiraa enkä löydä
sinua läheltäni.
Kiitos Tuija taas kerran! Mukavaa Palmusunnuntaita!
Ritva
Ritva, noin teksteistä inspiroituu – kuin oma jatko-osasi todistaa! Hyvää runosunnuntaita, Ritva!
Paluuviite: Leena-Kaisa Laakso: Metsän ovi | Tuijata. Kulttuuripohdintoja