Pauliina Vanhatalo taitaa taiteilijaromaanin. Lumoava Pitkä valotusaika kertoo valokuvaajasta ja uutukainen Tuulesta temmattu elämä (Tammi 2019) teatterilaisista. Taiteilijuus on kuitenkin yksi piirre, sillä henkilökuvauksesta pohjimmiltaan on kyse.
Kuorin Tuulesta temmattua elämää kuin sipulia. Se on pinnalta perheromaani yksinhuoltaja-Riitasta ja hänen kahdesta pojastaan Ilmosta ja Niklaksesta sekä perheeseen liittyvästä Titistä. Kuoren alla on perheenjäsenten kasvukertomuksia. Yhdessä kerroksessa ovat poissaolevat isät, toisessa väsyneet äidit, kolmannessa salaisuudet kuten Ilmon isoäidin menneisyys. Monta kerrosta on epävarmuudesta, kelpaamattomuudesta ja peloista. Jossain on myös tahto olla taiteilija, sen motiivit ja niiden haavoittuvuus. Ytimessä on yksinäisten sielujen herkkyys ja jokaisen yksityinen selittämättömyys.
Tapahtumat ankkuroituvat aikaan ja paikkaan. Pääosin pysytään lähivuosissa Oulussa vaikka Helsingissäkin käydään. Kerronta kulkee vapaasti ajasta ja henkilöstä toiseen, jolloin mennyt ja nykyisyys avautuvat vähitellen. Se pitää jännitettä yllä.
Minun makuuni sopii Vanhatalon psykologinen syväkatse henkilöihin, poraus heidän ajatteluunsa ja ihmissuhteisiinsa. Syynä on kuvausotteen selittelemättömyys: oleellisia tilanteita seurataan ja silti lukijalle jää pääteltävää pinnanalaisesta. Siellä piilevät ihmisolemuksen umpisolmut.
Umpisolmut ovat myös näyttelijöiden työn perusta. Tai voisi sen näinkin sanoa: tahto kadota itseltään ja olla samalla silloin tosi, toinen.
”Hajanaisin miettein ja tuntein hän ajoi kohti kotia. Joskus hän olisi ehkä yrittänyt terävöittää ja jäsentää sisäisen ailahtelun kokemukseksi, joka olisi hyödynnettävissä lavalla, mutta nyt hän vain antoi sen olla.”
Toisaalta pidän kirjan ilmentämää näyttelijyyttä paralleelina yleensä ihmisyyteen. Roolit vaihtuvat, ja ne ovat keinoja selvitä. Ja sitten on toisia keinoja hallita hallitsematonta: yhdelle se on syömättömyys, toiselle hengityksen pidättäminen. Varmuutta vaan ei ole mistään.
– Mitä tämä sitten on, jos se ei ole totta? hän kysyi.
Titi siirtyi vähän kauemmaksi niin ettei hengitys tuntunut enää Ilmon iholla.
– En mä tiedä, hän sanoi ja huokaisi. – Teeskentelyä?
Otanpa yhden esimerkin, miksi Vanhatalon romaani onnistuu. Olen nimittäin kovin kranttu tosiuskovaisaiheiden suhteen, sillä ne tehdään usein kärjistäen, kauhisteltaviksi. Nyt ei mielestäni niin käy, vaan Titin perheen lestadiolaisuudesta kertominen on suhteellisuudentajuista: uskovainen perhe ja lapsen osa siinä pohjustaa Titin persoonaa ja toimintaa.
Kertaan: Vanhatalon valtti on henkilökuvaus. Ihmiset jäävät kesken, ja se tuntuu uskottavalta. Lisäksi vaivaton kieli tekee lukemisesta rullaavaa, ja pidän replikoinnin murrepoljennosta. Kirjassa on lukuisia kohtia, joissa sanojen asettelu menee pintaa syvemmälle.
”Aurinko paistoi kirkkaasti vastaan. Valoisat illat eivät tuottaneet Riitalle enää samaa iloa kuin pari kuukautta sitten. Hän janosi jo hämärän lepoa, pystyi päästämään irti ajatuksistaan, väsyä kun musta yö saapui. Pian täytyisi taas pärjätä lähes täysin ilman pimeää. Hän haparoi sivulokerosta käsiinsä tummat lasit ja asetti ne päähänsä. Kaupunki suodattui harmaaksi, oli helpompi katsoa kohti.”
Hetkittäin kaipaan Pitkän valotusajan pakahduttavaa keskittymistä yhteen päähenkilöön, sillä välillä kadotan kosketuksen monien henkilöiden kuormaan. Melankolinen henki hönkii huurujaan, ja mietin paljon tunnelman ja henkilöiden haurautta. Löydän keskeiskysymyksen: ”Sanokaa te, voiko elää ja olla aina varuillaan?”
Lopulta käy niin, että Tuulesta temmattu elämä ei haihdu lukutuulen vaihteluun, vaan henkilöt jäävät elämään ja vaivaamaan. Eli romaani tulee todeksi. Päivien päästä Ilmo käy usein mielessä, Riittakin kolkuttelee mieleni ovia, enkä melkein edes uskalla palata Titin luo mutta pakko on.
– –
Pauliina Vanhatalo
Tuulesta temmattu elämä
Tammi 2019
romaani
383 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Lue linkeistä juttuni Pauliina Vanhatalon ja nimimerkin Veera Vaahteran kirjoista.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 