Päivittäinen arkisto: huhtikuu 16, 2019

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

”Sanat johdattavat harhaan. Keskustelu ei yleensä vie mihinkään. Kukaan ei ymmärrä ketään, ei ainakaan niin kuin toivoisi itseään ymmärrettävän.”
”Johan on piristävää.”

Antaa mennä vain harhaan, ainakin harhapoluille! Miki Liukkosen romaani Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019) vie ajatuksiani sivuun ja kohti. Sellainen se on.

Tunnustan, että jätin aikanaan kehutun O:n kesken. Lukutilanne oli sellainen, että O:n runsaus työnsi luotaan, vaikka kirjan kerronta kutsui lähelleen. Puolet O:sta lukeneena väitän, että Liukkosen uutukaisessa jatkuu edellisen kirjan tyyli: vierasnimiä, epävakautta, neurooseja, kuolemaa, katkelmallisuutta ja harhailevuutta vieden lukijaa ounastelemaan, että jossain juonteet yhtyvät ja jos eivät, ei se haittaa.

Romaanin kerronta kietoutuu muutaman henkilön ympärille, mutta henkilöt kietoutuvat sisäkkäisiin kertomuksiin, joissa voi olla kyse kirjan kuolemantapauksista tai muusta. Pikemmin muusta: erillisyydestä yksityisissä kokemuksissa – ja ajasta, joka kaikesta huolimatta on aina preesens.

”- – vaikka loppujen lopuksi todellista merkitystä on vain preesensillä ( jota näin sivuhuomiona liiankin usein voisi kuvailla yhdeksi helkutin sekasotkuksi, ainakin minun mielestäni), siis sillä, mihin on tultu, – -.

Ja (melkein) sama lyhyesti:

”Ihminen näkee vain sen, mitä hän katsoo. Tämän voi käsittää monella eri tavalla.”

Minulle Liukkosen kirjan ominaislaatu syöpyy mieleen esimerkiksi kohdassa, jossa minäkertoja piipahtaa kuvaamassa kokemuksen lapsuuden saunareissusta. Olen samanmoisesta kokemuksesta kirjoittanut novellin (isän sylissä pakkasessa saunan jälkeen höyryävänä, täysin turvassa, kokoelma Hyvä päivä). Oma novellini rakentuu selkoperiaattein, sen sijaan Liukkosen kuvaus koostuu täysin vapaana ryöpsähdellen mielikuvista ja aistihavainnoista toiseen kielellä, jossa ei ole rajoja. Liukkosen virke voi olla sivunmittainen lisättynä alaviittein, siis näennäinen kaaos, joka on kuitenkin kielellisesti täysin hallittu, nautittava taituriyksityiskohta omaehtoisen taideteoksen osana. (En arvota: selkokuvaus voi olla omassa lajissaan taitavaa vaan tyystin erilajista.)

20190414_123404.jpg

Henkilö- ja juonivetoiseen proosaan mielistyneelle Liukkosen tyyli saattaa ottaa koville. Siirtymät henkilöstä ja tilanteesta toiseen käyvät liukkaasti, esimerkiksi poukkoilevan lukunumeroinnin avulla voi koostaa romaanista omanlaisiaan kokonaisuuksia. Kerronnallista ja kielellistä kekseliäsyyttä arvostavalle meluisa Hiljaisuuden mestari antaa paljon. Ja niin se antaa myös minunlaiselle lukijalle, jonka makumieltymykset vaihtelevat sekä-että. Parhaiten asiaa valaisee itse Liukkosen teksti:

”Yksinkertaisuudella ja monimutkaisuudella ei lopulta ole juuri mitään eroa. Molemmat voi asettaa tietyn katsanto- tai reagointitavan yhtenäiseen spektriin: monimutkaisuudessa on v a i n kyse asioiden tuo ja tämä (ja mahd. nuo) vuorovaikutuksesta, ja yksinkertaisissa asioissa siitä, mikä on k u i t e n k i n, siitäkin huolimatta, että tuo ’kuitenkin’ olisi johdettavissa takaisin ’yksinkertaisen’ piiriin.”

Lukukokemustani ei lopulta haittaa hetkittäinen turhautuminen: tekstitaituruus tuntuu paikoitellen itsetarkoitukselliselta. Mutta jos osaa, saa sen näyttää. Kuulen Hiljaisuuden mestarissa kaikuja traagis-hullunkurisesta elämästä, jossa jokainen äänenlähde kamppailee kohtaamattomuuden kanssa. Ja voiko olla, kuulenko Oulun pojan laulun Oulun pojalle: Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin? Joka tapauksessa ongelmat o v a t, paikasta ja ajasta riippumatta. Elä siinä sitten. Elän – ja Liukkosen lahjakkuutta ihastellen luen siitä.

– –

Miki Liukkonen
Hiljaisuuden mestari
WSOY 2019
romaani
259 sivua.
Ostin kirjan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani