Kuukausittainen arkisto:Toukokuu 2019

Oma saalis haasteessa #kirjaostos

Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.

20190428_083437.jpg

Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.

Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.

Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.

Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.

20190530_090639.jpg

Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.

Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.

Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.

Haasteeni #kirjasostos
Koontipostaukseni #kirjaostos

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani

Koonti: #kirjaostos

Suomalaiset ostivat vuonna 2018 kolme miljoonaa painettua kirjaa vähemmän kuin viisi vuotta aiemmin. Kirjojen ostajien ja ostosten määrä on selvästi vähentynyt. Äänikirjojen suosio on sen sijaan kasvussa. Toisaalta suomalaiset harrastavat lukemista: se on Suomi lukee -tutkimuksen mukaan suosituin vapaa-ajanviettotapa. Huolta herättävät nuorten lukutaidon heikentyminen ja kirjojen hinta. (HS 8.5.3019)

20190428_083437.jpg

Huhtikuun lopussa käynnistin #kirjaostos-haasteen, koska kirjoja ilmestyy vain, jos kirjoja ostetaan, eli niiden tekijät saavat tuloja. Silloin ostettavaa tai kirjastosta lainattavaa on jatkossakin. Näin kirjojen ostaminen pitää yllä suomalaisten suosituinta harrastusta. Ja jos oma kirjahylly on jo täynnä, kirjaostoksen voi kierrättää tutuille tai tuntemattomille.

Haaste on aina vapaaehtoinen, ja jokainen arvioi ostamismahdollisuudet tilanteensa mukaan. Haasteena #kirjaostos ei myöskään aseta vastakkain mitään tai syyllistä ketään.

Mutta kirjojen ostamisesta! Siinä roposia siirtyy kirjallisuuden jatkuvuudelle. Valinnan varaa on! Joten nyt on aika kysyä: mitä kirjoja sinä ostit kevään aikana?

20190526_103741.jpg

Tähän postaukseen kokoan kirjabloggaajien ostosjuttuja ja lukijoiden ostoskommentteja.

Kiitos kirjallisuuden puolesta. Lukemisiin!

29 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Tiina Lehikoinen: Terra Nova

Runokirjassa kuljen aina uudessa maassa, sanojen asettelun omanlaisilla poluilla. Nyt voin ihan kirjaimellisesti sinne matkata, sillä Tiina Lehikoisen uutuuskokoelman nimi on Terra Nova (Poesia 2019). Kirjan loppuun tekijä vielä luettelee ”terra novan” useita merkityksiä uudesta maasta jenkkisarjaan, lautapeliin ja unelmaan sivilisaatiosta patriarkaatin jälkeen.

20190428_161328.jpg

Luen kirjaa palaten. Minulle kokoelma avautuu hitaasti. Päädyn tallaamaan yhä uudelleen kirjan yhtä osaa: ”Päivän jalka”. Se alkaa: ”kaivattu Nova, maa-jota-ei-ole, ja kuitenkin / kuumeinen aavistus – -.” Siinä sykkii ajan jatkumo, ja runon rytmi kuulostaa pulssilta, se kohisee verenkierron tahtiin. Voisin lukea sitä taas ja taas, sillä Lehikoisen kiehtovat kielikuvat liikkuvat tehoavasti ajassa. Luen noin kymmensivuisen osan yhdeksi kokonaisuudeksi ja poimin näytteeksi muutaman irtosäkeen:

”että aika juuri nyt
vailla toiston mahdollisuutta”

”virtaa eilisiä ja huomisia, virttyneitä kirjaimia
joita on mahdoton pyyhkiä”

”pulssi kuin kyyhkynen”

”sykliaika jossa jokainen
sykäys on syli”

Runon aika on samalla käsin kosketeltavaa, ruumiillista, ja silti se on katoavaa ja ainaista. Se on ja valuu, siinä on toivo, että se jatkuu ja samalla pysäyttää tieto, että se kultakin katkeaa eikä tulevaa voi tietää. Tuo puhuttelee minua, ja siksi on ”mahdotonta paeta tästä leppymättömästä liikkeestä”. Runoon (tai runoelmaan) on otettu sitaatteja, esimerkiksi Södergranilta, mutta kieppuva runokerrontakierre on tyystin Lehikoista. Otan vielä yhden sitaatin, joka luonnehtii parhaiten ajatustani Lehikoisen runosta:

”on mahdotonta astua ulos tästä ajasta,
hyrräävästä helmiäiskiposta jonka fragmentteja
tippuu tänäänkin paperille”

Hieno runoelmakokemus, ”Päivän jalka”! Mutta sitten Terra Novasta kimpoaa vielä puolia, joita pohdiskelen ja joiden pohdinnassa en pääse puusta pitkään. Pitääkö runon lukijalla olla tietoa taustoista? Kirja lopussa on luettelo lainoista, mainitsin jo Södergranin, muita ovat muun muassa RilkeHélène Cixos jne. Tietysti kiitos siitä, että lainalähteet paljastuvat ja runoja voi lukea myös niitä vasten. Silti tunnen, että tarvitsen niin paljon karttoja tulkintamatkallani, että eksyn reiteillä Terra Novaan. Olenko nappula lautapelissä vai osallinen postpatriarkaattiunelmaa?

Runoissa eksyminen ei haittaa. Kokoelman alun K[olumbus] on oiva symboli sille. Voi luulla pääsevänsä perille, mutta voikin päätyä eri paikkaan kuin on luullut. (Ja siitä tulee mieleen, miten Kolumbuksen löytöretki toimi vertauskuvana myös Selja Ahavan romaanissa Ennen kuin mieheni katoaa.)

Joissain runoissa typografiset keinot korostavat sakeutta, sillä rivit latoutuvat osin toistensa päälle, joillain runoilla on otsikko, joistain runoista erotan silmänpilkettä. Pitkin kirjaa poimin valaisevan hienoja säkeitä, sitten eksyn pimeään, taas näen säevaloja matkan etenemiseksi. Mutta usein palaan jälkiäni myöten taaksepäin, ja löydän aina itseni kokoelman osasta ”Päivän jalka”.

Uusia karttoja Terra Novaan saan Päähenkilöltä (Tuomas ja Omppu).

– –

Tiina Lehikoinen
Terra Nova
Poesia 2019
Runoja
111 sivua.
Ostin kirjan.

Ostin kirjan osana haastettani #kirjaostos: haaste ja koonti (ilmestyy 30.5.)

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

”Sen on oltava realistinen kuin eletty tarina mutta myös tarun lailla tuttu.”

Noin tiivistyy Orhan Pamukin romaanin kirjan resepti. Punatukkainen nainen (Tammi 2019) noudattaa sitä tarkasti.

Kylläpä nautin Pamukin tavasta luoda tunnelmia ja tilanteita. Kielellä pystyy kaivamaan kaivoa ja rakentamaan kaupunkia. Sillä pystyy myös hahmottelemaan kertojan, joka kuvailee elämänsä vaiheet paneutuen muutamaan viikkoon 16-vuotiaana, harppomaan aikuisikänsä pysähtyen tapahtumiin, jolloin hän palaa nuoruuden käänteen tekevään tapahtumapaikkaan. Ja kyllä taituri onnistuu mylläämään monta asiaa uuteen asentoon viimeisillä sivuilla.

Olen haluton kertomaan juonesta muuta kuin sen, että päähenkilön Cemin elämä etenee vaatimattomista, isättömistä olosuhteista ulkoiseen menestykseen. Sillä on merkitystä, mutta merkityksellisempää on hänen kiinnostuksensa vanhoihin traagisiin kertomuksiin lännestä (Kuningas Oidipus) ja idästä (Kuninkaiden kirja). Ne liittyvät isiin ja poikiin, jotka eivät tunne toisiaan. Kertojan lähes pakkomielteiseen kiinnostuksella on henkilökohtaiset syyt.

”Vaikka tarinat pohjimmiltaan kertovat syyllisyydestä, niiden lukeminen vuosien mittaan aina vain uudestaan puhdisti minut syyllisyydentunteesta.”

Romaanin alussa törmäilen joihinkin kömpelyyksiin. Tuskailen myös, miten joitain asioita jankutetaan, toisaalta oudon pintapuolisesti ohitetaan (vaimo, lapsettomuus, firmamenestys). Välillä jurppivat juonen mytologia-aineksen itseään toteuttavat ennustukset.

”Ja mitä enemmän lukee taruja ja uskoo niihin, sitä enemmän ne käyvät toteen. Niitä kutsutaan taruiksi nimenomaan siksi että niistä tulee totta.”

Jestas! Romaanin viimeisessä osassa heikot hetket saavat selityksensä: jopa teit herra Pamuk minulle tepposet! Haukon henkeäni, vaikutun. Vanhat tarinat saavat myös poliittisen allegorian sävyjä, mutta romaani sisältää myös suoria havaintoja muuttuvasta Istanbulista 1980-luvulta lähelle näitä päiviä. Lopulta mikään ei tunnu päälle liimatulta.

20190526_201710.jpg

Kuka kertoo, kenen tarinaa ja miksi? Sitä voi miettiä, ja sitä, mihin uskoa. Ainakin tarinoihin, joissa on sakeanaan intentioita ja vertauskuvia. Ne voivat kertoa tarinoinnin mahdista käsitellä totuutta; ne voivat kertoa syyllisyydestä, osattomuudesta ja rakkaudesta. Ne kertovat kohtaloista.

Tämä vielä: huojennun, koska pelkoni eivät käy toteen. Ei, tämä ei ole nuoren miehen seksuaalisen heräämisen hehkutusta, sellaista, että punatukkainen nainen on vain katseen kohde. Ei, Punatukkainen nainen ei ole edes rakkausromaani, ei tavallisessa romanttisessa mielessä, mutta päätän pohdintani kuvaan, jossa punatukkainen nainen on astunut minäkertojan näyttämölle muuttaakseen suunnan siksi, joksi sen pitää tässä tarinassa muuttua.

”Ylätasankomme, jonne olimme kaivamassa kaivoa, koko maailma, kaukana siintävät valjunväriset talot, värisevät poppelit, mutkitteleva rautatie, ne kaikki olivat kauniita, ja jossain sieluni syvyyksissä tunsin, että tämä ihana tunne oli vastikään ovella näkemäni kauniin Punatukkaisen naisen ansiota.”

– –

20190428_083437.jpg

Orhan Pamuk
Punatukkainen nainen
suomentanut Tuula Kojo
Tammi 2019
romaani
322 sivua.
Ostin kirjan. Vielä ehdit osallistua haasteeseeni #kirjaostos.

Muita Punatukkaisen naisen lukeneita, muun muassa Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa ja Mummo matkalla.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Henriikka Tavi: Toivo

Johdattelen

Kirjabloggaajat ovat mukana Ylen Tanssiva karhu 25 vuotta -haasteessa. Runokirjapalkintoon päset tutustumaan Ylen sivuilla Tanssiva karhu.

tanssiva karhu logo 940

Palkituista runokirjoista ilmestyy bloggaajien juttuja, joista osa on uudelleenpostauksia, osa tuoreita. Bloggaajien juttusarja käynnistyi 5.5. ja päättyy 2.7. edeten uusimmasta voittajasta vanhimpaan. Bloggaajapostauksiin tulee linkit Tanssiva karhu -sivuille.

Minä osallistun hasteeseen tuoreella jutulla myöhemmin (23.6.2019), ja nyt julkaisen uudellen jutun Henriikka Tavin Toivosta (ilmestyi blogissani 17.2.2019). Toivo palkittiin 2012.

Tavin Toivoa täynnä

Joskus runoksi riittää kuolleiden henkilöiden nimien tai elin- ja kuolinvuosien kirjan sivuille pudottelu. Tai lorut, jotka rakentuvat luontokappeleiden nimistä, lastenlaulurakenteet, kehtolaulut, Onnimannin uusi tuleminen. Jälkimmäinen näin:

”- –
Oli ennen korttipakka,
korttipakasta tupakka,
tupakasta pata-akka,
pata-akasta kuolema.”

Henriikka Tavin runokokoelma Toivo (Teos 2011) on täynnä kuolemaa, ja siinä on väkevä tarraus pitää edesmennyt läheinen lähellä, muistaa, tahto olla päästämättä irti: ”Tarkoituksenani on sotkea raja elävien ja kuolleiden välillä.” Tapahtuu, mitä on luvattu: läsnäolo sotkeutuu peruuttamattomaan poissaoloon. Poissaolo sotkee sitä, mitä on ollut. Esimerkiksi kaksi lausetta tiivistää sitä, miten ihmisen tuttuus hämärtyy tai lähtenyt jää arvoitukseksi. Kuolleet vaikuttavat eläviin.

”Minä en tiedä millainen ihminen sinä olit.

Millainen ihminen minusta olisi tullut?”

Runokokoelman lopusta selviää monen runon lähtökohta. Ilman selityksiäkin runoista erottaa vaikutuksia, esimerkiksi Saima Harmajaan liittyvä runo ”Hallakehrääjä” jää mieleen, samoin Saila Susiluodolle suunnattu runo ”Susi”, etenkin sen alaotsikko hivelee: ”eli miksi puut virtaavat ylöspäin”.

20190216_094118.jpg

Mutta perhoset! Häkellyn siitä, miten hyvin toimivat runona perhosten nimiluettelot säkeiksi jaettuna. Kauniita, kiehtovia lajinimiä. Kokoelman lopun perhosnimetyt runot olen lukenut useaan otteeseen, ja ne lepattavat mielessäni. Joissain runoissa sanat sekoavat, jäävät kesken, toiset runot kuulostavat osin luontokirjan referoinnilta. Yhtä kaikki: nämä rajallisen lentelyelämän luontokappaleet tuovat vääjäämättömään kuolemaan jatkuvuutta, tai pikemmin hetkellisyyttä. On siinä lohtua, toivoa.

”Minä kerron sen sinulle, vaikka et voi sitä kuulla.
Tämä on kertomus, jonka unohdat.
Minä lähden, mutta ei ole lähtöä. Ja kun poissaolon niitty
alkaa vajota surullisuuteen:
Älä siis sure.”

– –

Henriikka Tavi
Toivo
Teos 2011
runoja
75 sivua.
Ostin kirjan.


Tanssiva karhu -palkituista runokokoelmista olen postannut näin:
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (2018)
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (2016)
Sanna Karlström: Harry Harlow´n rakkauselämät (2009)

Tämän vuoden palkintoehdokkaista olen julkaissut jutut Silene Lehdon ja Tuukka Pietarisen kokoelmista.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kim Thúy: Ru

Toukokuisen kirjallisuustapahtuman Helsinki Litin (2019) riemukkain kohtaaminen tapahtui, kun Kim Thúy show-naisen elkein otti yleisönsä. Keskustelukumppani Silvia Hosseini kuvaili Thúyita ilotulitteeksi, eikä syyttä. (Katso Yle Arenasta keskustelutallenne.) Näin Thuy kuvailee syntymäänsä kirjassaan Ru (Gummerus 2019):

”Synnyin ilotulitusten ja valokiehkuroiden koristaman taivaan varjossa ohjusten ja rakettien paukkeessa. Synnyin korvaamaan menetettyjä ihmishenkiä. Tärkein tehtäväni oli jatkaa äitini elämää.”

Silvia Hosseini luonnehti Ru-kirjaa valokuva-albumiksi, joka on kuvattu sanoin. Kirjan väläyksenomaiset fragmentit välittävät kirjailijan kokemaa lapsuuden Vietnamissa, pakolaisleirillä Malesiassa, pakolaislapsena Kanadassa sekä ranskankielisenä kanadalaisnaisena ja -äitinä. Muistikuvat, havainnot ja tunnelmat seuraavat toisiaan näennäisesti vailla järjestystä, liittyen silti toisiinsa. Ne keinuvat tunnelaidasta toiseen ja virtaavat vauhdikkaan lyhytlukuisina. Ru-sana tarkoittaa ranskaksi virtaamista, vietnamiksi kehtolaulua.

20190519_143905.jpg

Thúy nauratti yleisöä vähättelemällä kirjaansa lyhyeksi ja itseään laiskaksi. Kirjan lyhyys ja perushengen keveys on lumetta, sillä sukuun, väkivaltaan, pakolaisuuteen, juurettomuuteen ja rakkauteen liittyvät aiheet ovat betoninraskaita, koetut asiat paksuja. Laiska ihminen ei olisi vaivautunut poraamaan aukkopaikkoja lähtökohtabetoniinsa kuten Thúy.

Kuin ohimennen kirjan kertoja heittelee kohtalonsa kivikimpaleita kohti minua. Poliittisen vainon vaikutukset äveriääseen sukuun, köyhän vartijan silmin yläluokan naisten rintaliivit kuin kahvinsuodattimet, toukat pakolaisleirillä, erilainen riisi kanadalaislautasella, tietämättömyys pohjoisten leveysasteiden eri vuodenaikojen mukaan vaatettamisesta, timantit koko perheen elättämiseksi piilotettuna lapsen muovirannekoruun – ja niin edelleen. Usein murikat lentävät ohi ja silloin lepattavat lämpimät, kauniit muistot ja tuokiot.

”Muistelen mieluummin kaikenlaisia sisäisiä kutinoita, huumaavia tuntemuksia, liikutuksen hetkiä, epäröintejä, häilyvyyksiä, hairahduksia.”

 

20190519_143656.jpg

Autobiografian alkupuolella toteavuustyyli vallitsee, mutta loppupuoli kaunokirjallistuu. Etenkin viimeisissä kolmanneksessa hienosti yhdistyvät kuvatut asiat, lukijan johdattelu rivienväliin ja kielen hetkittäinen metaforisuus. Viimeiset luvut vetävät maton altani.

Minulla on usein vaikeuksia heittäytyä kohottaviin selviytymistarinoihin. Kyse ei missään nimessä ole siitä, etten arvosta, vaikutu tai järkyty, mitä kertoja on joutunut kokemaan. Arvostan, vaikutun ja järkytyn. Etsin sen lisäksi kirjallisia tasoja. Ensin ne Ru-kerronnassa viistävät pintaa, mutta sitten kirjan loppupuolella – johan sen ilmaisin: minulta matto liukui alta  ja pyllähdin ihastumaan Thúyn tapan valottaa kasvuaan siksi, joka hän on.

Pyllähdin kertojan havaintoihin seitsemännestä tädistään, nykytytöistä setelinkahahdus tai viiltelyjälki ihossaan, kertojan oman ihon lähtemättömistä jäljistä, kertojan omien poikien tienposkeen pelastautumisesta suhteessa vietnamilaisäitiin, joka joutui kantamaan pikkupoikansa ruumista. Ja siinä se on tämän enempää selittelemättä, Thúyn tyyli:

”Ja jossa ojennettu käsi ei enää kuvaa elettä, vaan rakkauden hetkeä, joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen.”

– –

Kim Thúy
Ru
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019
59 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Monissa blogeissa lisää, mm. Anun ihmeelliset matkat, Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä ja Lumiomena

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho kertoi toukokuisella Bloggariklubilla, miten hän joutui pohtimaan oikeutusta kirjoittaa romaani eläneestä, tunnetusta henkilöstä. Kun Kekkosten pojantyttäreltä tuli täysi tuki fiktiolle, Venho ei enää epäillyt romaaniaihettaan. Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) vie Sylvi Kekkosen pään sisään elokuussa 1966:
– Ajattelen, että romaani on muotokuva Sylvistä, ei totuus Sylvistä.

20190515_185150.jpg

Johanna Venhoa (oikealla) haastattelee WSOY:n Anna-Riikka Carlson.

Venho kertoi, että hän tutki kohdettaan ja löysi hänestä ristiriitoja: ujo ja rohkea, viisaan ymmärtäväinen ja pisteliäs. Eikä Sylvin ääni löytynyt helposti:
– Aluksi tarkoitus oli viedä Sylvi yksin Katermaan, Kekkosten kesäpaikkaan, ja aluksi oli tarkoitus jättää kirjasta Urho Kekkonen kokonaan pois, mutta se oli mahdotonta. Myös Sylvin yksinpuhelu tuntui mahdottomalta, ja siksi Sylvi Kekkosen kesällä 1966 haudattu kirjailijaystävä Marja-Liisa Vartio tuli mukaan niin, että Sylvi puhuu kuolleelle ystävälleen. Lisäksi räväkkä Essi Renvall muodostui vastahahmoksi tunnelmoivalle Sylville.


”Tällainen ajatusten ajelehtiminen hävettää minua.”

Ensimmäinen nainen välittää hienosti päähenkilönsä tunnelmavaihtelut. Yksinelo mökillä vapauttaa Sylvin mielen vaeltamaan nykyhetkestä menneisiin. Ajatus harhailee lapsuudessa, tutustumisessa Urhoon, lasten aikuistuessa ja tuskallisesti etääntyessä sekä Urhon luodessa uraa ja raivatessa tilaa toisille naisille. Muistot ankkuroivat elettyyn, mutta oleellisinta on Sylvin tapa jälkipuida tunteitaan.

”Suurin osa asioista unohtuu, koska en puhu niistä kellekään. Onko jokaisen ihmisen sisällä sankka metsä, jonka kuolema kaataa? Mihin muistot menevät?”

Minäkertojan mielen pohjalla jäytää, mitä hän on omana itsenään, ei kenenkään puolisona ja äitinä. Sylvi kokee tilanteita, jolloin ympäristö jähmettyy hänen rouvaroolinsa vuoksi. Iso kysymys on kirjailijuus ja miksi sitäkin varjostaa Urhon asema.

”Tulisit tähän, puhuttaisiin, puhuminen panisi asioita paikoilleen, järjetön toivehan se on.”

Ihan alussa vierastan Marjaliisa-vainaata, mutta hyvin pian ratkaisu alkaa vaikuttaa loisto-oivallukselta: yhä nykyäänkin luettu ja arvostettu Vartio elää tätänykyä unohtuneen Sylvi-kirjailijan mielessä. Lisäksi naisten erilaisuus jämäköittää kerrontaa. Marjaliisan provosoivuus avaa vetäytyvää Sylviä. Myös pohdinnat kirjoittamisen merkityksestä saavat päänsisäisessä dialogissa lisäpontta.

”Kirjoittaminen on sitä, että saa elää uudelleen elämänsä, sanon. Ei, sinä sanot, vaan saa elää elämän, jota ei aikanaan elänyt. Kaikki elämät, jotka olivat siinä rinta rinnan silloin. Kun oli valittava vain yksi.”

Ensimmäisestä naisesta kirjoitetaan paljon Sylvi-romaanina, mutta se on myös kolmen naisen taiteilijaromaani. Sylvin kirjailijapohdintojen ja kuviteltujen Marjaliisa-dialogien lisäksi kirjassa on omia kertojaosuuksia Kekkosten perheystävältä, kuvanveistäjä Essi Renvallilta, jonka on tarkoitus veistää Sylvin rintakuva.

20190517_071244.jpg

Essi kertoilee rempseästä elämästään ja tuskailee, ettei hän saa savesta esille Sylviä. Samaan aikaan Sylvillä on vaikeuksia päästä uuden kirjan alkuun – ja Marjaliisa-vainajahan ei voi enää luoda. Eli yhtenä teemana on luovuus: taiteilijuuteen kuuluvat hapuilut aiheen sekä muodon ja sisällön kanssa. Toisena teemana mainitsen kolmen naisen eri tavat toteuttaa naiseutta ja siihen vaikuttavat ulkoiset ja ympäristön tekijät. Moni muutakin teemoja löytyy. Ja lisäksi Essin ansiosta Sylviin saadaan ulkopuolisen tulkinta Sylvistä päähenkilön minäkerronnan rinnalle.

”Etsiä muotoa.”

Kuuntelin Ensimmäinen nainen -romaanin äänikirjana, ja kirjan kieli hiveli korviani. Nyt minulla on kirja käsissäni, selailen sitä, ja voin pysähtyä kerrontakaunokaisiin. Kielen selkeys ja samalla ymmärrykseni sen monikerroksisuudesta korostuu. Nautin runoilija Venhon sanavarmuudesta, proosaäänen löydöistä.

”Mitä kysyisit, jos olisit täällä? Sinä elit kirjoittamisesta, sinä kysyisit, mitä seuraavaksi kirjoitan. Kysyisit, kirjoitanko lapsuudesta, ehkä toivoisit, että löytäisin lapsen äänen, jolla kertoa. Kun on löytänyt oikean äänen, voi kertoa minkä tahansa tarinan, niin sinä sanot.”

Kuvaus kolmesta naisesta nostaa erilaisia puolia naiseudesta ja taiteilijuudesta, joihin vaikuttavien asioiden kanssa on vain elettävä (ja kuoltava). Kukin omalla tavallaan. Pidän myös siitä, että arki kietoutuu taiteilijuuteen, jolloin elämää eletään kokonaisuutena. Eli saan monipuolisesti palkitsevan lukukokemuksen, joka jatkuu pitkään kirjan viimeisten sanojen jälkeen.

– –
Johanna Venho
Ensimmäinen nainen
WSOY 2019
romaani
äänikirjana (BookBeatissa) 6 t 29 min, lukija Sari Haapamäki.
Sain myös kirjan kustantajalta, 263 sivua.

Bloggaajilta on jo useita postauksia, muun muassa KirjasähkökäyräKirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Lumiomena.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Kai Aareleid: Korttitalo

Tänä vuonna Helsinki Litissä vieraili Kai Aareleid, jonka romaani Korttitalo (S&S 2018) sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin Tartossa ja kertoo Tiinan kasvutarinaa. Aareleidin romaanin rakenne ja kerronta ovat minun makuuni. Päähenkilö, aikuinen Tiina liukuu puuttuvista lapsuudenkodin muistoesineistä menneeseen aikaan: vanhemmat tutustuvat, Tiinan syntyy ja varttuu viisitoistavuotiaaksi.

Kuvaus pysähtyy tilanteisiin ja niiden tunnelatauksiin. Aikuinen Tiina kertoo minämuodossa, mutta menneessä ajassa kerronta kulkee yksikön kolmannessa persoonassa, silti se upottaa Tiinan kokemusmaailmaan. Tapa katsoa tilanteita on suora ja selittelemätön, mutta sielä täällä välähtävät runoa lähentelevät kiteytykset. Aareleidin runokokoelman Lue minua lukeneena en lyyrisiä lausumia ihmettele.

Helsinki Lit -tapahtumassa Aareleid tosin sanoi, ettei hän pidä itseään runoilijana vaan runot ovat hänelle lähinnä novelliaihioita. Korttitalo-romaaninsa hän kertoi muodostuvan kohtauksista, sirpalemaisesta tavasta kirjoittaa, mikä juontaa juurensa dramaturgikoulutuksesta. Romaanin pohjana on kirjailijan kaksi mielen kuvaa: tyttö isänsä takana kuuntelemassa puheenkirjoitustuskailua ja varkaiden tihutöiden jälkeen tyhjä taulunpaikka seinällä. Nämä symboliset tilannekuvat sain lukea romaanista ja paljon muuta, mitä kirjassa kerrotaan yhden perheen välityksellä. Aareleid luonnehti pahtumapaikkaa Tarttoa niin, että se on taustakangas sille, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttä.

”On hiljaisuuksia, joihin olemme paenneet niin kauan, että niistä on tullut erottamaton osa meitä itseämme, että ne hiljaisuudet ovatkin me.”

Lapsen näkökulma onnistuu romaanissa hienosti. Isälle ja äidille tapahtuu asioita, jotka heijastuvat lapseen joka ikävaiheessa. Häneen jää jäljet onnellisista hetkistä, jolloin tanssitaan yhdessä, ja hänessä säilyvät asiat, joista ei puhuta ja jolloin aikuisten ratkaisuissa ei lapsella ole osaa eikä arpaa. Vaikuttavia ovat tilanteet, jolloin aikuisten näkökulmasta tulkitaan lapsen joustavuutta ja vahvuutta, kun todellisuudessa lapsen olisi pitänyt olla syy aikuisille pysähtyä ja lapsella lupa olla heikko.

20190519_143259.jpg

Korttitalon rakenne, tyyli ja kerronta imaisevat. Tiinan kaipaa vähintään henkisesti poissaolevia vanhempiaan, erityisesti isää, pelkkä tieto rakkaudesta ei riitä. Puute välittyy tilantein, joita ei selitetä puhki, esimerkiksi: ”Heillä on paljon tavaroita mutta isää on aina vain vähemmän.” Hetkittäin Tiinan huomiot tuntuvat lapselle turhan sofistikoiduilta, mutta mitä sitä miettimään, sillä ikäistään fiksumpi ja tunneälyinen tyttö on kyseessä.

”Peeter [isä] huokaa:
– Olet oikeassa. Kukaan ei voi suojella ihmistä itseltään.
Tiina kurtistaa kulmiaan, mutta ei sano mitään. Joskus toista ihmistä ei vain voi ymmärtää, hän ajattelee. Joskus ei vain pääse toiseen ihmiseen asti.”


Helsinki Lit -tapahtumassa Kai Aareleid keskusteli Joel Haahtelan kanssa. Kohtaaminen oli kirjafestivaalin antoisimpia (katso tallenne Yle Arenasta), sillä keskustelijat saivat tilanteen tuntumaan intiimiltä kahdenkeskiseltä juttelulta, jossa kaksi kirjailijaa nävertää kirjoittamisensa ydintä tosissaan, silti viihdyttävästi, jopa itseironisesti ja siten, että katsomossa koin olevani etuoikeutettu osallinen. Keskustelu päättyi Korttitalon loppukappaleeseen, valoon. Loppuhuipennus!

– –
Kai Aareleid
Korttitalo
suomentanut Outi Hytönen
S&S 2018.
154 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa muun muassa Hemulin kirjahylly, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjakaapin kummitus ja Mummo matkalla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Ennen Helsinki Litiä 2019: Cusk ja muuta

Nautin kirjallisuustapahtumasta, jossa saa hissukseen istua pimäessä salissa kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja ilman ympäröivää messuhässäkkää. Siksi odotan loppuviikon Helsinki Lit -tapahtumaa 17.–18.5.2019. Ehkä eniten odotan Rachel Cuskin ja Philip Teirin kohtaamista.

Teir on kirjoittanut avioliiton kariutumisesta ja niin myös Cusk. Tyylit ja näkökulmat ovat erilaisia. Olen kirjoittanut Cuskin Siirtymä-romaanista jo aiemmin, tässä siitä pätkä:



Pinnallisesti, kovin pinnallisesti lukien Siirtymä on kavalkadi Fayen satunnaisia kohtaamisia. Samoin kuin Ääriviivoissa minäkertoja dokumentoi ihmisten kertomuksia. Kertoja itse vaikuttaa tarkkailijalta, joka referoi muiden juttuja tai eteen tulleita tilanteita. Ytimen löydän tästä sitaatista:

”- – ja ajattelin, että ihmiset paljastavat itsensä huomioissa, joita tekevät muista.”

Siinä se on. Fayen kertomat huomiot sanottavat osaltaan hänen omaa tilaansa äitinä, naisena ja kirjailijana. Sen lisäksi kertojan kokemukset ja kirjaan tallentuneiden henkilöiden turinat antavat aimon kokemuksen vanhemmuudesta, parisuhteista ja elämänvalinnoista. Etenkin lapset korostuvat, vaikka he näennäisesti jäävät ikään kuin taustaksi. Myös muuta pohdittavaa punkaa, esimerkiksi pahuus.

20190407_104410.jpg



Cuskin Ääriviivatromaania kuvailemaan löysin termin konfabulointi eli jälkikäteinen tarinointi. Päähenkilö jää syrjään, kun ympäröivät äänet ja tarinat täyttävät tilan. Se, mitä kertoja valikoi kerrottavaksi, se kuvaa myös kertojaa.

Helsingin Sanomien (15.5.2019) artikkelissa Cusk kertoo oman avioeron ja sukupuolten roolien tutkimisen vaikutuksesta romaaneihinsa. Kertojaäänen häivyttäminen ja omien elämäntapahtumien liitäminen fiktioon on leimallista. Ehkä tarkoituksellisesti provosoiden Cusk julistaa vain autobiografian ainoaksi taidemuodoksi ja silkan fiktion keinotekoiseksi. Hän ei usko toisten sisäisten maailmojen saavuttamiseen vaan irtiottoon subjektiivisuudesta, sellaiseen kuin romaaniensa päähenkilöön Fayeen, taustakuuntelijaan.

Cuskin ajatukset kiinnostavat siinä kuin hänen kirjansakin, vaikka minä uskon yhä fiktioon ja tarinaan – en ehjiin vaan fiktion vinkeistä tulkiten ja merkityksiä kooten – ja henkilöihin, jotka kantavat tarinaa ja johon heijastelen selityksiä. Kylläpä on mainio mahdollisuus saada kuulla lauantaina lisää kirjallisuuskästiyksistä kirjailijan itse kertomana.

Hatunnosto etukäteen Helsinki Litin ohjelmalle. Tässä vielä luettelo tapahtuman kirjailijoista, joiden teoksia tai teoksen (uuden tai vanhan) olen esiintyviltä kirjailijoilta lukenut ja postannut:

Nina Lykke
Saara Turunen
André Aciman
Joakim Zander
Satu Vasantola
Hassan Blasim
Kaisa Haatanen
Rachel Cusk
Philp Teir
Sjón
Kai Aareleid
Joel Haahtela

20190516_073124.jpg

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut

Joakim Zander: Ystävä

Sarjakirjan lukeminen vailla kokemusta aiemmista osista on riski. En ole lukenut Joakim Zanderin sarjan kirjoja Lähiö ja Uimari vaan harppaan suoraan kolmanteen osaan Ystävä (Tammi 2019). Haluan testata, miten jännitysromaani toimii itsenäisenä kirjana. Ehkä myös kirjailijan tuleva esiintyminen Helsinki Lit -tapahtumassa 2019 houkuttelee minut tarttumaan juuri uusimpaan kirjaan.

Näin minulle käy: tapahtumantäyteinen juoni toimii, mutta huomaan, että taustatieto syventäisi henkilöitä ja kokonaiskuvioita. Ruotsalainen Matti haluaa unohtaa masentavan menneisyytensä, vaihtaa nimensä Joacimiksi ja tähtää diplomaatiksi. Naiivi juippi saa harjoittelijapestin Beirutista, hullaantuu vaaralliseen Yassimiin ja hölmöilee ymmärtämättömänä vakoilukiemuroissa. Toisaalla Klaran vaikeat viime vuodet kulminoituvat isoisän hautaamiseen ja ystävän yllätyspidätykseen. Yhdessä vuorokaudessa hän joutuu keskelle pelottavia tapahtumia, joissa on varjostusta, takaa-ajoja, ampumista – ja rakastumista.

Kahta tarinalinjaa kuljetetaan erillään ja sitten vedetään yhteen. Pidän vuorottelusta, sillä se lisää uteliaisuuttani. Lisäksi lukija kieputetaan päättelemään, mikä maailmanpoliittinen peli liittyen Syyrian sotaan, Isisiin, Venäjän ja USA:n vaikutusvaltaan sekä Säpon toimintaan vetää pahaa aavistamattomat päähenkilöt mukaansa.

Joko ummikkouteni sarjasta saa minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi tai sitten vain muuten nousen väärällä jalalla jännäriin. Jännäriin ympätyt rakastumiset tuntuvat pakotetuilta ja heppoisilta. Kun umpirakastunut, vedätettävissä oleva Matti-Joacim laususkelee: ”Pidän sinusta kauheasti”, no, se kuulostaa vain lattealta. Niin myös:

”Tämä on sinulle varmasti järkyttävää, mutta sinä olet päätynyt keskelle jotakin paljon suurempaa kuin osaat kuvitella.”

Minusta poliittinen osuus jää kovin pintapuoliseksi. Ehkä räväkkää on se, että puolueeton Ruotsi on muuta kuin puolueeton ja lähettelee porukkaa kidutettavaksi ei-oikeusvaltioihin. Zanderia mainostetaan yhteiskunnalliseksi kuvaajaksi, mutten siitä puolesta kovin syvällisiä saa irti, vaikka esimerkiksi Matin luokkaretkessä olisi rutkasti mahdollisuuksia. Maailman sodat, uhat ja terroriteot sekä niistä pelastautuminen ovat huminaa ympärillä, jännärissä oleellista on kahden päähenkilön henkilökohtainen selviäminen. Luen kirjan loppuun ennen kaikkea Klaran vuoksi. Hänestä löydän rosoa, siis seurattavaa.

– –

Joakim Zander
Ystävä. Jännitysromaani
suomentanut Maija Kauhanen
Tammi 2019
285 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi 

Ymmärrän hyvin, että André Acimanin romaanista Kutsu minua nimelläsi (Tammi 2019) filmattiin elokuva. Romaanin alkuosa hehkuu kesä-Italian valossa, loppu tunnelmien kirpeässä nostalgiassa. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta romaanissa on kaikki edellytykset visuaaliseen väreilyyn. Sanon näin kuunneltuani tekstin äänikirjana.

Romaanin kertoja Elio on muistelukesänään 17-vuotias ja ihastuu perheen kesävieraaseen, aikuiseen Oliveriin. Elion akateeminen perhe kestitsee huvilallaan B:n kaupungissa lupaavia tutkijoita, nyt on amerikkalaisen Oliverin vuoro. Puoliväliin asti romaanissa virittyy halu, sitten se purkautuu muttei menetä viritystään. Romaanin loppuosassa Elio pureskelee ensi rakkauden vaikutuksia aikuisiän kohtaamisiin.

20190513_212836.jpg
Eliossa on teiniä ja varhaiskypsää, ja rakastumistunteet heilahtelevat haaveista ja unista haukkamaiseen tarkkailuun. Hullaannuksessa kaikki korostuu, kaikesta voi lukea merkkejä, tehdä tulkintoja yli ja sivuun. Elio on tietoviisaana pianotaiteilijana välillä ärsyttävä, epävarmuudessaan muiden tunteista piittaamaton, välillä hellyttävä – eli uskottava. Koska Oliver nähdään vain Elion silmin, Oliver on kohde, jossa ihastuneen katse viipyy ja jota se väistää. Kihisevyyttä kuvaukseen tuo sopimattoman ja vastakaikua epäilevän tunteen salailu.

Aciman onnistuu luomaan särmikkään rakkauskuvauksen. Kerronnan rytmin sykkivyys ja kielen tarkkuus ihastuttavat. Romaani paranee pitkin matkaa, huipentuu hienoon Rooma-episodiin ja sen jälkipuintiin Elion isän kanssa. Loppuosa kerii aikaa ja näyttää, millaiseksi mullistava muisto muuttuu.

Romaanin loppukappale tekee minuun suuren vaikutuksen. Sen haikea kauneus jysäyttää kirjan nimeen ekstraa. Kutsu minua nimelläsi -otsikko on jo aiemmin saanut Elion tunteita sanottavat sävyt, mutta kirjan loppu, lopullisuus on tunteellisen kohtalokas. Söpöstelystä ei ole missään vaiheessa kysymys.

Romaanin sävyrunsaus vaikuttaa niin, että kirjasta voisi ammentaa kaikenlaista seksuaalisuudesta, rakastumisesta, nuoruudesta, perheestä, elitismistä, juutalaisuudesta, unista, italialaisista aterioista… Henkilöt ja tilanteet elävät, sillä Acimanin romaanissa ihminen muotoutuu, muuttuu ja yllättää itsensä, antaa itselleen arvoituksen, vaikkapa tällaisen:

”Ihmiset jotka lukevat ovat salailijoita. He yrittävät salailla keitä ovat. Ihmiset jotka salailevat eivät aina pidä siitä keitä ovat.”

– –

André Aciman
Kutsu minua nimelläsi
suomentanut Antero Tiittula
Tammi 2019
romaani
eKirjana 199 sivua; äänikirjana 8 h 51 min.
lukijana Antti Jaakola.
Kuuntelin BookBeatissa.

Monissa blogeissa kirjaa on ihailtu (mm. Kirjaluotsi ja Kirsin kirjanurkka). Helsinki Litissä kirjailija esiintyy perjantaina 17.5.2019.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Keski-ikäisten aviokriisi – ei erityisen tuore aihe. Etenkin kirjan alkupuolella Nina Lykke saa siihen virkistävää virettä, joten minulla ei ole syytä sanoa kirjalle kuten sen otsikko on muotoiltu: Ei, ei ja vielä kerran ei (Gummerus 2019).

20190506_162217.jpg

Ja tapahtuu siis näinä päivinä tavallinen tarina:

”Hanne oli kolmekymmentäviisivuotias, Janilla oli ollut hänen kanssaan salainen suhde puolitoista vuotta. Ei, Ingrid ei ollut epäillyt mitään. Mitäs pojat. Eivät he oikeastaan välitä. He ovat olevinaan järkyttyneitä mutta haluavat vain kiristää Janilta rahaa, käyttää tilaisuutta hyväkseen.”

Sanon juu juu terävälle katsannolle, jolla syynätään etenkin Ingrid-vaimoa. Kerrassaan terävästi herää eloon Ingridin pelon ja rutiineiden hallintaan perustuva elämä. Aluksi ihmettelen, miksi tätä satiiriksi sanotaan, koska kyseessä on silkka keski-ikärealismi. Katsantohan on lukijan silmissä (lue samastumispinnoissa):
Ingrid on viisikympinen. (lähellä sitä minäkin)
Toistuva päivärytmi tuntuu raskaalta. (juu)
Ingrid on äidinkielenopettaja. (juu)
Ingridillä on kaksi aikuista poikaa. (juu)
Aikuiset pojat asuvat puhumattomina kotona. (1/2 juu)
Aina jokin huolettaa. (JUU)

Pystyn siis eläytymään moniin Ingridin tunnelmiin vaikkeivat varsinaiset tapahtumat  olekaan minulle sattunet. Etenkin äidin suhde etääntyviin parikymppisiin lapsiin puhuttelee. Loppua kohti intoni hieman laantuu ja kaipaan tarinaan tiivistystä, mutta Ingrid säilyy kiinnostavana loppuun asti.

Juu, juu, onhan tämä romaani satiiri: piikikkäästi nähty erotarina kaikkien osapuolten kannalta. Ingridin ja Janin rasittava ystäväpari sopivat mausteeksi, pariskunnan pojat jäävät ulkopuolisiksi eikä Ingridin appivanhemmista irtoa juuri mitään. Jan herättää myötähäpeää, ja uusi nainen Hanne tuntuu kovin tutulta erilaisista pohjoismaisista tv-sarjoista, jotka kuvaavat levottomia kolmikymppisiä. Veivaaminen valintojen suhteen tallentuu tarkasti, ja kärjekkäästi kirja näyttää, kuka lopulta hyötyy siitä, että aidan takana ruoho maistuu vihreämmältä. Ei, ei ja vielä kerran ei tarjoaa irtiottoja kaipaaville keski-ikäisille joko hirtehisen varoitustarinan tai rohkaisurykäisyn.

– –

Nina Lykke
Ei, ei ja vielä kerran ei
suomentanut Sanna Manninen
Gummerus 2019
262 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Kirja ilmestyy 13.5.2019.

Kirjailija osallistuu vuoden 2019 Helsinki Lit – tapahtumaan.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kai Aareleid: Lue minua

Helsinki Lit 2019 saa toukokuussa vieraakseen virolaisen kirjailijan Kai Aareleidin. Tartun siis tapahtuman innoittamana kirjailijan itse suomentamaan runovalikoimaan Lue minua (ntamo 2018).

Kirjan lopussa on sikermä, jonka mukaan koko kirja on nimetty. ”Lue minua” -osuus koostuu yhdeksästä runosta. Niiden taitto leikkii vasemman reunan tasauksella, joten visuaalisuus vie jo miettimään lukemista ylipäätään, sen odotuksia ja tottumuksia. Mutta mitä on minun lukeminen? Kaikkien haave siitä, että joku haluaa ja osaa tulkita rakkaudella minua.

”- –
lue minua
kuin haikua
jossa kaikki
on heti selvää
– -”

Runon puhuja vertaa itseään lisäksi runoon, romaaniin, miniatyyriin ja eepokseen, ja samalla tulkituksi tulemisen haluun liittyy osuvia kieli- ja mielikuvia. Tuntuu, että puhutellun ”lukijan” kieli on eri kuin runon puhujan, silti vimmaisena elää toivo ymmärtämisestä, toisen tulkinnan kautta todeksi tulemisesta niin, että vasta silloin puhuja näkee itsensä, muuttuu ja uudistuu. Sikermä päättyy:

lue minua
kahdella kielellä
kirjoita minut molemmilla
uudelleen”

Kyse voi olla rakastuneen puheesta tai identiteetin merkityksestä ja todentumisesta suhteessa muihin tai jostain muusta. Joka tapauksessa halusin aloittaa juttuni runokirjan lopusta, sillä se houkuttaa tekemään yhteenvedon lukukokemuksestani. Aareleidin runokieli on suoraa, vailla kommervenkkejä. Runojen kuvasto on arkista, tavallista ja havainnollista, mutta se välittää aidosti tunteet ja ajatukset: runoissa ihminen puhuu ihmiselle, samalla tasolla silmiin katsoen.

Kokoelman runoissa on paljon ihmissuhteisiin liittyvää, joten runot pohtivat elämäntilanteita ja niiden herättämiä muistoja ja tunteita. Runoissa esimerkiksi muistellaan ensisuudelmia ja rakkauksia. Minua kiehtovat runot, joissa puhuja, (villi)nainen, ottaa ainokallasmaisen sudenmorsiamen hahmon ja antaa mennä. Jotkut symbolit toistuvat kuten meri.

Havainnollisuus on sana, jolla kiteyttäisin kokoelman. Runot saattavat ankkuroitua nimettyyn paikkaan tai tilanteeseen. Esimerkiksi käy hyvin runo, jossa monisatavuotisen kirkon kovista kokemuksista liu’utaan tunteensiirtoon, elämänasenneajatelmaan, ja runo loppuu:

”- –
miten kestää järistykset ja hyöyt
miten kestää aikaa
miten olla antamatta periksi
milloin antaa periksi”

Huomaan Aareleidin tyyliin kuuluvan usein sen, että loppurivit pysäyttävät lukijan runon ajatusmaailmaan. Sanoisin sen vielä näin: monet kokoelman runot ovat tippukiviä, joiden kärjestä tihkuu elämänasennetta.

Fragmentaarisen runouden ystävä voi hämmästyä Kai Aareleidin runojen suorasanaisuutta. Virkistäväähän se on, ja sopii hyvin minulle. Lue minut -hetkistä jää väreilemään elämäntunnon säkeitä, vaikkapa tällainen:

”- –
niin kevyttä ei kenestäkään tule
että kantajia ei tarvittaisi”

– –

Kai Aareleid
Lue minua
suomentanut Kai Aareleid
ntamo 2018
104 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirja vieköön ja Mummo matkalla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Niina Miettinen: Suopursu

Kotimaisen kirjallisuuden vakiovarusteisiin kuuluvat maaseudun perhetarinat, masennustaipuvaiset eläjät ja tunnelmaviritys, joka antaa odottaa ankeutta. Näitä erotan Niina Miettisen Suopursusta (Teos 2019), mutta (huoh, huoh) paljon muutakin irtoaa 1970-luvulle sijoitetusta sisarustarinasta.

Erityisesti kielenkäyttö nostaa Suopursun peruskirjasuosta kunnolla kukkimaan. Pohjoiskarjalaista murretta vilahtaa, mutta suurimman vaikutuksen minuun tekee kuvaustapa, jolla henkilöiden persoona ja tunnepuoli pursuavat rivien välistä, viittauksenomaisista huomioista.

”Hannu poimi mättäältä löytämänsä linnunluut ja kokeili niiden painoa. Niin kapeita, kepeitä. Kallon silmänreiästä hän mittasi linnun olemusta, se vapauden määrää. Hän lasketti luut ja kallon varovasti suolle, niiden valkeus erottui ruskan punertamasta maasta.”

Pidän henkilövetoisesta proosasta, ja siihen Suopursu lukeutuu. En ensin ole päästä mukaan kolmen sisaruksen hiljaisen ja jännittyneen kombon tahtiin, vähitellen saan epätahdista kiinni, ja kirjan lukemisen jälkeen sisarusten kohtalo jää pitkään pohdituttamaan. Romaanin alku alkaa pysäyttävästi äidin kuolemasta ja hautajaisjärjestelyistä, mikä pohjustaa Anjan, Hannun ja Pietarin persoonia ja suhteita. Erityisesti Anja kiehtoo minua, ja hänen varovaisesti avautuva kehityskaarensa ilahduttaa.

”Pietari oli hävinnyt ikkunasta, Anja risui villasukat. Hän tunnusteli maata, asetteli jalkojaan sitä vasten. Kevät haisi. Se oli vielä enemmän harmaa kuin vihreä. Heinä oli painunut lakoon, hupeneva valkoinen pellolla. Muutamia päiviä, jolloin lämpö yllättäisi. Savi ja vielä eloton nurmi mukautuivat jalkapohjiin, ei hangannut, ei painanut, liikavarpaille oli tilaa. Näin pitikin maan jatkeeksi tulla. Antaa sille paljasta ihoa.”

Kun äiti kuolee, sisarukset joutuvat asemoimaan itsensä uudelleen. Aikuisten sisarusten elämä ei ole oikeastaan päässyt alkuun. Äkäinen Pietari ja varovainen Anja ovat jääneet hoitamaan maataloa, Anja erityisesti äitiä, ja Hannun kipuilee kuvataiteilijuutensa kanssa. Tarvitaan kylälle ilmestyvä Olga, joka saa sisaruskuvioon liikettä. Tiivistän ytimen: jokainen henkilö kieriskelee tunteissa, joita pitää muilta salata ja lisäksi estää niitä pääsemästä oman mielen pohjilta pintaan. Piilottelu liittyy pitkälti oman seksuaalisuuden hyväksymiseen.

20190505_174230.jpg

Niina Miettisen esikoistomaani Israel-tyttö virkisti huumorillaan. Nauru karttaa Suopursua, mutta tarkka katse henkilöihin tuntuu tutulta. Välillä koen kirjan raskaaksi, ja vierastan episodeja, joissa on mukana Olgan lapsuudenystävä ja kytketty karhu. Muuten henkilöt hahmottuvat ja avutuvat eri puolineen mielenkiintoisesti. Juonen suhteen sanon, että siinä on sopivasti arvattavissa olevaa ja odottamatonta. Suopursun loppua kohti voimistuvat toiveikkaat sävyt toivotan tervetulleiksi.

”Oli jatkettava ja käytettävä sitä, mitä tervan haju tullessaan nostatti.”

– –

Niina Miettinen
Suopursu
Teos 2019
romaani
261 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Suopursusta ovat kirjoittaneet mm. Annelin kirjoissa ja Kirjojen kuisketta.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät

Päivi Laakso on suomalaistaustainen kuvataiteilija-kirjailija Oslosta, ja hän kirjoittaa norjaksi. Outi Menna on suomentanut Laakson pienoisromaanin Sääksenpyytäjät (Like 2019), joka kertoo vanhasta suomalaispariskunnasta, asumus kivenheiton päästä Haaparannasta.

Kirja koostuu yhdeksästä luvusta, jotka loksahtavat kokonaisuudeksi viimeisten sanojen jälkeen. Lukutunnelmani kiikkuvat luvusta ja laidasta toiseen ”mitä nyt?” -ihmettelystä havaintoihin ”hieno”. Luen kirjasta rakenteen ja henkilöiden rikkonaisuutta sekä tunnekirjon repaleisuutta. Sääksenpyytäjät sisältää tilinteon ja luopumisen tuntemuksia.

”Mitä tapahtuu isän kokemuksille, elämälle johon kuuluvat äiti, lapset, sukulaiset, ystävät, metsä, maailma, auringonnousut, jokaisen päivän mukanaan tuomat uudet mahdollisuudet, mutterit, puita halkova kirves, kouraan puristunut vasaranvarsi ja hetket, jotka isä vietti joella veneessä perhovavat mukanaan? Jäävätkö vain hänen tekemiensä aaltojen jälkimainingit elämään hänen jälkeensä?”

Autofiktion aineksia on rutkasti. Kirjassa kertoja on välillä lähellä kaikkitietävää, mutta välillä kertoja on Päivi. Tekee mieli yhdistää hänet kirjailija Päivi Laaksoon. Ja siitä seuraa, että on houkutus olettaa kirjan pariskunnan muistuttavan hänen vanhempiaan. Niin tai näin, perhesuhteiden pureskelu välittyy.

20190428_113218.jpg

Pääosin kirja seuraa vanhaa pariskuntaa tammikuussa 2009. Romaanin alku kuvaa elävästi kahden raihnaisen, toisiinsa tottuneen ja ärsyyntyvän parin arkieloa. Edetessään kerronta käy muistikuvissa ja takautumissa, mutta pääosassa ovat eri näkökulmin puolisoiden suhde itseensä, toisiinsa ja lapsiin sekä Päivin suhde vanhempiinsa.

Karuista tunnnelmista vaihdetaan kauniisiin ja päinvastoin. Tyyli on nykivää, aika korutonta, mutta replikoinnin pohjoinen nuotti kuulostaa mehevältä. Toisinaan tilannetallennus on tarkkaa, välillä väljästi lukijalle tulkintatilaa antavaa. Terävä ja ilmava tarina sopii nimenomaan pienoisromaaniksi, johon on hallitusti valittu oleelliset otokset.

Löysin Sääksenpyytäjistä paljon yhteistä jaettavaa vanhojen vanhempien oloista ja tyttärenä olosta, vaikkeivat ympäristöt ja kokemukseni samanlaisia olekaan. Kirja puhuttelee, sanoo pienesti paljon ja koskettaa.

– –

Päivi Laakso
Sääksenpyytäjät
suomentanut Outi Menna
Like 2019
romaani
133 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muualla: Kirjasähkökäyrä miettii vanhusten tilannetta yleisesti ja Kirjareppu löytää mustaa huumoria, piikikkyyttä ja todentuntua.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani