On se hurja. Alaska (WSOY 2016) tuntuu oudolta otukselta proosakentällä. Alaotsikoksi Joni Pyysalon romaaniin on präntätty Rakkauskirja. Paradokseilla romaanissa pelaillaan; rakkaus on paradoksi, mutta on se myös sitä itseään, rakkautta, ainakin rakastumista, hullaantumista kaikesta huolimatta.
On vain kaksi merkittävää asiaa: tunteita ei voi käskeä. Tunteisiin ei voi luottaa: ainoastaan niihin voi luottaa. Kaikki on järjetöntä. Rakkaus on ainoa, missä on järkeä: rakkaudessa ei ole järkeä.
Ei ole ilmaista lounasta eikä vapaata seksiä.
Pyysalon esikoisromaania vertaan sammioon, jonka vellovaan massaan syöstään tunnetta ja toista, aihelmaa ja ideaa. Kaikkien vaivoja säästääkseni perustan Alaskalle ikioman asiasanapilven:
rakkaus, rakastuminen, rakkaudettomuus, muistamattomuus, muistot, valemuistot, jälkeläiset, jälkikasvu, perhesuhteet, perhetraumat, porno, nettiporno, nettideittipalstat, seksi, seksuaalisuus, kaupankäynti, sopimukset, mielialat, melankolia, masennus, sairaus, itsemurha, kuolema, kohtalo, elämän tarkoitus = elämän jatkuminen
On romaanissa jotain tavallista: siinä on nainen ja mies, ja odotellaan, koska he kohtaavat. Vestaa voi sanoa pornonaiseksi, joka tietää myyntiarvonsa, mutta häntä painaa elämän haltuunoton hämäryys, joten hän rakentaa nukkekotiin rinnakkaistodellisuutta. Dodo sen sijaan vaikuttaa vastuulliselta pärjääjältä, vaikka kyyneleet valuvat ja äkkipysäys muuttaa kaiken.
Vesta (nimitaustana antiikin temppelineitsytmyytit) ja Dodo (nimi viittaa sukupuuttoon kuolevaan lajiin) saadaan sattuman saattelemana kohtalonomaisesti kohtaamaan. Samalla ollaan perimmäisten kysymysten äärellä: rakkaus ja kuolema. Mistä muusta kannattaa kertoa? Kehotan palaamaan väkertämääni asiasanapilveen.
Pyysalon kerronta ammentaa sekin ehtymättömästä sammiosta. Tiivistän asiasanapilveksi:
hänkerronta, minäkerronta, näkökulmat, metaforat, paradoksit, tekstilajit, runonpätkät, luettelot, repaleiset tekstitilat, ylen sakeat sitaatit, dialogit, postmoderni/suuri tarina, kommentoiva sisällysluettelo, lopun sitaattiluettelo
Hyvä Alaskan lukija: tiedä, että romaanin sisällysluettelo on lopussa. Seuraa sitä, kun luet kirjaa, koska se antaa avaimia asioihin. Esimerkiksi siinä on:
Luku 25. Alaska, jossa romaanin nimi saa merkityksen, ollaan lumisadepallossa, minä kääntyy ympäri ja muuttuu suruksi.
Toistuvasti tuskastun taiteelliseen keekoiluun, silti arvostan tekijän tekstisammioon kippaamaa näkemystä. Sanomisen tiheys saa haukkomaan henkeä, jopa tukehduttaa. (Konkretiaa: lukemani kirjan sivunkulmat repsottavat hiirenkorvilla, siten merkitsen ihastuskohtia.) Nautin kyllä poukkoilevasta ja tiiviistä lyyrissanomisesta, kielikuvien kirjosta. Työlästyn hetkittäin yliyrittämiseen, mutta vaikutun yllätyksistä, joita juoneen upottuu.
Henkilöitä en koe läheisiksi; en hullaannu Dodon rakastumisesta tai Vestan rikkonaisesta rakkaudettomuudesta. Dodo kuitenkin yltää koskettamaan, ja olen otettu loppuratkaisusta: lohtua voi vielä olla. Alaskassa on viileyttä (cool kaikissa merkityksissä), mutta kyllä tarinassa jyskyttää romanttinen sydän. Paradoksit viedään tyylikkäästi loppuun: rakastavaiset saavat toisensa, eivätkä kuitenkaan saa, eivätkä ehkä edes tiedä rakastavansa tai jos rakastavat, ketä rakastavat. Romanttiset teot ovat klassikkorunoilijalta poimitun nimimerkin takaa kirjoitettuja nettideittiviestejä tai juridisia asiapapereita, eivät suoraan supistuja lemmensanoja tai makuukamarikosketuksia.
Rasittaa kyllä tekstinikkarin välillä pöyhkeältä vaikuttava oppineisuuden osoittaminen (lue= oma sivistymättömyyteni). Lukeminen on paikoittain raskasta, vaikka ja koska kieli säkenöi. Ja voi tokkiinsa, miten tietoista kerronta on:
Mies sanoo, että muistin tehtävä on täyttää aukot, jotta mieli ei putoa niihin. – – Muisti on kuvitelma, jolla on valta lamaannuttaa.
Nainen sanoo päätyneensä samaan jo luvussa 8.
Kiinnostava Alaska saa minut kummastelemaan, ihastelemaan, vakuuttumaan ja epäröimään. Arviointikykyyni saattaa vaikuttaa se, että Hanna Weseliuksen Alma! valloitti minut vähän aikaa sitten ja tunnistan Alaskan jollain tavalla painivan samassa sarjassa, muttei sen ponnistelu ihan saavuta samaa painoluokkaa. Unohda edellinen. Jos järjestän kirjakilpailun, Alaskalle on oma sarjansa: ”- – miten taide pystyi liikuttamaan paikallaan olevaa.” Liikahdin.
P.S. Runomiehet ovat tänä vuonna kääntyneet romaanin puoleen: keväällä innostuin Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, syksyn alussa luin Risto Oikarisen kehitysromaanihenkisen Nälkämaan laulun, ja nyt runoilija Pyysalo pistää proosaksi, runovaikutteiseksi sellaiseksi. Ja nyt korvamatona pauhaa Humppaveikkojen ”Oi Alaska, sä helmi mustan meren”…
– –
Joni Pyysalo
Alaska. Rakkauskirja
WSOY 2016
259 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 