Toisen maailmansodan loppuaikojen illuusiottomuus vavahduttaa Ralf Rothmannin romaanissa Kuolema keväällä (Atena 2016). Saksalaiskirjailija kertoo tiukkaan tyyliin hädin tuskin 18-vuotiaiden Walterin ja Fieten sotareissun. Tilanne on tämä, Fieten sanoin:
”Kuitenkin joka iikka tietää, että tämä sota ei toimita enää mitään. Upseerit heittävät käsikranaatteja omien miesten kannoille, jotta saisivat ne lähtemään hyökkäykseen.”
Sotaväki on silkkaa tykinruokaa, lähes lapset ja haavoittuneet marssitetaan tuhoon tuomittuihin taisteluihin. Harhaiset valtakuntahaaveet on ilmiselvästi menetetty, silti yhä soditaan. Käynnissä on lähinnä sisällissota: keskinäinen julmuus ja pelko sen osumisesta omalle kontolle on ainoa asia, joka pitää joukot kasassa. Sotilaat napsivat amfetamiinikapseleita, ryystävät viinaa, ja toiminta on sen mukaista.
Turhien kuolemien tuska voimistuu, kun pääosassa on nuoruuden kukkeuden juuri saavuttaneet nuorukaiset. Paljastan nyt tämän: Walter palaa hengissä, ja paluu siviiliin on jatkoa illuusiottomuudelle. Tämä romaani ravistelee miettimään myös sitä, millaista oli sittemmin heillä, jotka selvisivät, miten kaiken väkivallan jälkeen siirryttiin siviiliin uudelleenrakentamaan.
Psyykkinen ja fyysinen sotavamma saa jälkeläisissä jotain aikaan. Loukkaukset, lyönnit tai luodit, jotka osuvat sinuun, vammauttavat myös syntymättömät lapsesi.
Saksalaisuudesta romaani kertoo sen, että autoritaarisen kasvatuksen myötä koko valtakunnan taipuminen tympeän viiksiniekkajohtajan harhoihin käy melkein käsitettäväksi. Kaikkien romaanissa vilahtavien isätarinoiden ydin on sama: mielivaltainen väkivaltakuri ja alistaminen on tapa, johon on totuttu.
Olen vaikuttunut Rothmanin kerronnasta ja suomentajan kirkkaasta käännöstyöstä. Sanotun selkeys ja aiheen kaaos muodostavat yhdessä kouraisevan kokonaisuuden. Joukossa on upeita tilannepysäytyksiä ja luontohavaintoja. Kevätaamun usva tai kylmien öiden kuorruttama kuura on yhä kaunis on sota tai ei, ja kun luontonäyn kokee taistelutienoilla, vaikutus voimistuu. Luonto on ja pysyy, ihminen ei; ihminen tuhoaa itseään ja toisiaan.
Karu ja kamala kirja – ja hieno. Nyt on kyllä niin, että Kuolema keväällä tyhjensi vähäksi aikaa pajatson: sotakirja-annos on hetkeksi täynnä. Olen peräkkäin lukenut romaanit Harriet ja Olof, Veriruusut ja Armonranta, joissa kuvataan ensimmäisen maailmansodan tapahtumia. Tämä toisen maailmansodan päätöksen surumarssi soikoon jonkin aikaa hiljaa itsekseen.
– – –
Ralf Rothmann
Kuolema keväällä
suomentanut Raija Nylander
Atena 2016
romaani 206 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita lukijoita: Leena Lumi ja Lukutoukka.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 