Aihearkisto: Runot

Runon ja suven päivä 6.7.2018

Vietän lyyristä kesäpäivää julkaisten yhden tankan ja kaksi haikua. Nautinnollista runon ja suven päivää!

Et kadu mitään,
sanoisit. Elit täysin.
Valehtelisit.

Et tanssinut kurkea,
soittanut kellokukkaa.

Korteni kesän
kekoon: heilutan heinää,
taivutan tuulta.

Maahan monistuu
puidenlehtien pitsi,
kuultava kudos.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Suvi Valli: Spiraali

Nyt minun pitää tukeutua kirjan takakanteen. Siinä kuvataan Suvi Vallin runokokoelmaa Spiraali (Otava 2018) siten, että kokoelmassa ollaan koko ajan liikekannalla; ”Se on aikakone, potkuri, spiraali, joka läpäisee luonnonlait ja tutkii olevaisen kerrostumia – -.”

Lainasanat auttavat minua jatkamaan kirjan lukemista. Asemoidun uudelleen Vallin runojen lukemiseen, ja myönnän auliisti, että olen nyt tällaisten tienviittojen vietävissä. Ilman osviittaa Spiraalin lukeminen oli tökkäistä aika alkuunsa. En hahmottanut runojen asettumista sivuille – onko joukossa erillisiä runoja vai laajan kokonaisuuden katkonaisia säkeitä ja säkeistöjä? Miten näennäisen irralliset palaset koostuvat ajatuksiksi, tunnelmiksi, mielikuviksi? Tarkistin jopa sanana spiraali merkitykset kielitoimiston sanakirjasta. Suosittelen.

Ajauduin kirjan keskipisteestä todennäköisesti kovin kauaksi, mutta samalla huomasin innostuvani monista kirjan ilmaisupätkistä. Valitan, että poimin mielitiettykohdista irrallisia lausahduksia, mutta ne herättivät minua. Esimerkiksi naurahtelin tämäntyyppisissä kohdissa: ”Minä kerron nyt riittämättömän tarkasti ja vasemmalla kädellä.” Ihastelin monia osuvia tiivistyksiä kuten seuraavaa kiteytystä: ”Metafora kuljettaa tutun vieraaseen paikkaan.”

20180703_093154.jpg

Luonteenomasta Vallin runokielelle on jatkumot sanavartaloista ja merkityksistä. Listaan tähän yhteyksistään irrotettuja oivalluksia:

Liike ei lakkaa liikuttamasta.”

”löytämisen riemu ei mahdu löytöön.”

”Kuluu jarrupaloja, kokonaisia viikkoja.”

Mieltäni pitää vireänä Vallin tapa ponkaista asiayhteydestä toiseen ja siten virittää uusia, tuoreita mielleyhtymiä:

”Kaikki sulava painaa, lumi kuormittaa kattoja ja aamuja kasaantuessa / asfaltti sammaloituu.”

Makumieltymykseni paljastuvat taas, sillä eniten mielistyn kirjan kohtiin, joissa luontokuvat ja jatkuvuus ilmestyvät runoihin.

”Mänty järeytyy, sen alle ilmestyy se ja se / ja sen tilalle joku muu / ja muu. Sinuun mahtuu loputtomiin / mielivaltaisia pienuuksia.”

On hinku kukkia, / hamuta kun heinää riittää ja laidun aaltoilee korkeana / kaikkea. On hinku haalia lainehtivaa apilaa ja eräs elänyt kohta / kasvaa muistoksi. Eräs elävä nyt / kantaa toisten lapsuuksia, muinaista lantaa.”

Spiraali hajosi lukurupeamani aikana, enkä saanut siihen kokonaisotetta. Saa kai runoja näinkin lukea, poimien itseen sattuvia sanontoja. Ai, ja tämä vielä: pidin Punahilkan poukkoilusta ja muusta letkeästä irrottelusta runokuvastossa sekä erityisesti jalkojen kuvista kirjan sivujen yläkulmissa.

– –

Suvi Valli
Spiraali
Otava 2017
runoja
105 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita lukijoita: Kirja vieköön! ja Kosminen K.

Jälkihuomautus: Kuka tanssii karhun kanssa?

Vuoden 2018 Tanssiva karhu -runopalkinto jaetaan huomenna 4.7. Olen nyt lukenut kuudesta ehdokaskirjasta viisi. Vaikka yksi lukukokemus puuttuu, pistäisin Tuulen ja kissan tanssimaan karhun kanssa, mutta auliisti lisään, että Varistossakin olisi karhulle tilaa temmeltää. Tässä linkit lukemiini ehdokkaisiin:

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Kaisa Ijäs: Aurinkokello
Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama
Susinukke Kosola: Varisto
Eino Santanen: Yleisö
Suvi Valli: Spiraali

4 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Runot

Juho Nieminen: Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa

Mikä sen passelimpaa kuin heinäkuun käynnistykseksi lukea kesämökkirunoutta. Sellaiseksi Juho Nieminen alaotsikoi kokoelmansa Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa (Monrepoo 2014).

Oikeastaan alaotsikko kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti: Kesämökkirunoutta ja valaistumisen luonnoksia 2001 – 2012. Kyseessä on siis jonkin sortin koonti runoilijan tuotannosta. Joukossa onkin runoja aiemmin ilmestyneistä kokoelmista tai kursiivilla kirjattuja huomioita. Muuten kokoelma jakautuu viiteen osastoon, joilla on omat teemansa. Jokainen osasto kuorrutetaan kuuluisuuksilta lainatuin säkein.

Kokoelmassa on tiettyä sekavuutta mutta silti oma selkeä linjansa. Koska siinä on koostetun tuntua, se saa minun puolestani sisältää heilahtelua puolelta toiselle. Viimeisen osan filosofointi menee minulta pitkälti ohi, mutta muuten löydän kirjasta nautittavia säkeitä sieltä täältä. Selitän tarkemmin syyn juttuni lopussa. Mutta nyt siihen kesämökkirunoiluun.

Niemisen sanonta on suoraa. Usein se kääntää katseensa proosan puoleen, niin suoraa sanonta on. Joukossa on suorasanaisia runokertomuksia ja hieman sadulta lainattua rakennetta. Selkeästi runokieli välttää erikoisimmat kommervenkit.

Polttopuiden etsijät /
palaavat metsän rajasta. /
Kuivat oksat räsähtävät polvea vasten. /

Makkara kierii hiekassa.

Edellinen sitaatti on sikermästä ”Juhannuskuvia (2004)”. Siis noin suoraa ja ilmeistä. Miksipä ei. On runoissa myös havainnoista laajenevia kuvia, kielimaalailua ja yllätysverbalisointeja, esimerkiksi rakkaudesta rustailussa kosketuksen tai koskettamattomuuden tunnetiloihin vieviä. Tässä esimerkkinä loppuosa ”Sanat”-runosta:

– –
En kaipaa kirjoilta mitään,/
minkä saan lukea silmistäsi./

Kirjaimet vain varisevat /
murusina lattialle, /
lauseet leivän kovat reunat. /
Puhekuplat kuin tyhjät pullot /
kilisten kärrätään markettiin. /

En tahdo sanoa sitä, /
minkä voin koskettaa.

Lopputulemani on se, että kokoelma toteuttaa mainiosti alaotsikonsa tuottamia odotuksia. Työvuoden pehmentänyt pää kaipaa hengenravintoa, joka tarjoaa pienin ponnisteluin oivalluksia, havaintojen jakamista, helpohkoa aivopähkinäpurtavaa ja kielenkäytön mahdollisuuksien vilauttamista. Tavallaan voi luonnehtia kirjaa käyttörunoudeksi. Kirjaksi, josta voi silloin tällöin lukaista pätkän sieltä täältä aurinkoisessa riippukeinussa tai kesäsaderopinan rytmissä.

Pidän siitä, että Niemisen runonäkemys on kaukana tosikkomaisesta, eikä kokonaisuus ole silti silkkaa höttöistä havainnehöpinää. Harmillisesti kansi vie mietteet lastenkirjaan. Runoissa silloin tällöin ailahtava naivius kuuluu asiaan, mutta kansi johdattelee silti mielstäni harhaan.

20180701_085447.jpg

Ja sitten lupaamani syyselitys. Huomaan jakavani Niemisen runonäkemyksen, siis mutkattomasti saavutettavan runouden olemassaolon oikeutuksen muunlaisen ohella. (Samoin periaattein olen kirjoittanut kaksi selkorunokokoelmaa: tämän ja tuon.) Runokirjansa loppusanoissa Nieminen kirjoittaa siitä, miten usein aikamme vaatimusten mukaisten ”runojen lukeminen tuntuu työltä, vaikka sen sietäisi olla hermolomaa”. Nieminen ajaa takaa sitä, että monenlaista runoutta tarvitaan, sellaistakin, ”joissa toissijaista on kielen uudistaminen ja taiteellinen korkealentoisuus”. Eli runot saavat rentoilla sekä nojata oivallukseen ja havaintoon. ”Hyvän runouden mitta ei ole suuruus. Se sallii itselleen heikkouden ja epätäydellisyyden.” Se sallittakoon. Sellainenkin runous sisältää hengenravintoa, jota myös kesälömalla kaipaa. Siispä tiivistäen #runosunnuntain juttuni lainaan Niemiseltä kokonaisen runon:

Mystikon hourailuja
 
Runo osaa harvoin opettaa /
uutta, mutta vahingossa se /
antaa muistoillemme muodon. /
 
Riittää /
kun luet runoistani ne, /
jotka olet itse kirjoittanut./
 
 
 
On suurempaa /
tavoittaa kuin saavuttaa.

– –

Juho Nieminen
Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa. Kesämökkirunoutta
kuvitus Sanni Seppä
Monrepoo 2014
runoja
144 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä runoilijalta toukokuussa 2017 istuessani samassa pöydässä Olet täyttänyt ruumiini tulella -runoantologian julkkareissa – siis silkkaa sattumaa, en tunne Niemistä.

Muita lukijoita mm. Maailman ääreen ja Kirjasähkökäyrä.

P.S. Avitan mobiililukijoita lykkämällä runorivien perään kenoviivan: hahmottuu runorivitys, joka voi kapella näytöllä rikkoutua.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Kaisa Ijäksen runokokoelmassa Aurinkokello (Teos 2018) on paljon minulle läheisiä teemoja kuten aika, muistaminen ja kieli. Kiertokulun, jatkuvuuden, etymologioiden ja historian käsittely sekä luontokuvat vetoavat minuun.

aurinkokello

Kuvailevat sanat takana ja edessä / rivinvälit joihin rivi väsyy

Pään painavassa raskaudessa (ennen lomaa työvuoden uuvuttamana) en saa koottua runoista kokonaisuuksia. Löydän kokoelmasta tunnettani vastaavan säkeen: ”Pää: sisältäpäin räjähtävä peilipallo.” Nautin silti suuresti Ijäksen sanomisen tavasta. Vaikka välillä mietin, tarvitaanko kaikkia vierasperäisiä sanoja, en jää niihin nyyhkimään.

Noukin sieltä täältä aforismityylisiä säkeitä, jotka merkitsevät minulle – vaikka näin:

Mikä tahansa voi murtaa /
kronologian /
hetki tiivistyä kuin pilvi /
joka sataa pois /
muttei tyhjene
– –

Tai näin:

– –
kenties onkin aivan yhtä vaikeaa /
kertoa yksinkertainen totuus /
kuin päästää siitä irti.

ja me metsästämme sanojen takaista / emmekä huomaa kun ne vierivät meitä kohti

Huomaan kaikesta heittäytymispyrkimyksestäni huolimatta etsiväni runoista merkityksiä, sanomaakin. Runoissa on minulle aukeamatonta krypisyyttä, ja silti poimin juttuuni suorahkoja säkeitä, niitä aforistishenkisiä, vaikka runojen luonne on pikemminkin fragmetaarinen.

Enkö anna nyt sanojen vieriä omalla painollaan? Ehkä en. Haluan liikaa y m m ä r t ä ä. Sitä kuvaa parhaiten katkelma runosta:

– –
Löytääkseen tasapainon hän käy pitkälleen sillaksi /
yli kuilun joka hän itse on.
– –

Tällä lukurupeamalla siis poimin kokoelmasta suhteellisen suoraan sanottua ja nautin siitä. Tunnistan kokoelman sellaiseksi, että sitä kannattaisi lukea useaan kertaan, eri kerroin erilaisia asioita aistien ja aukaisten.

Muisti on yksi unohduksen muoto, kuka sanoi.”

Runot kytkeytyvät jo olevaan ja olleeseen. Se ei estä sitä, että teos on tyystin omaperäinen. Runoilija on silti listannut kirjan loppuun lähdeluettelotyyppisen vaikuttajalistan. Monissa runoissa on säkeitä, jotka päättyvät ”kuka sanoi”. Runojen puhuja on yksityinen muistelija ja samalla kuin kollektiivinen muisti, joka välittää kokemaansa, kuulemaansa tai lukemaansa.

Muisti, jatkuvuus ja kiertokulku tarjoavat ehtymätöntä ainesta runoihin. Ijäksen runot tarjoavat minulle pään pyörälle pistämistä ja elämyksiä. Parhaimmillaan käy näin:

– –
nostaessaan katseensa kirjasta hän palautuu maisemaan /
ja heittäytyy sen läpi kuin se ei päättyisikään /
horisonttiin ja maahan.
– –

P. S. Lisäsin siteerattujen säkeiden perään kenoviivan, jotta säevaihto hahmottuu esimerkiksi mobiilinäytöillä.

– –

Kaisa Ijäs
Aurinkokello
Teos 2018
runoja
68 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kirja on Tanssiva karhu -palkintoehdokas. Olenkin jo lukenut Hyvärisen, Katajavuoren ja Kosolan ehdokaskirjat.

Haa! Huomaan, että myös Kosminen K (hieno postaus) suosittaa kokoelmalle useita lukukertoja.

#runosunnuntai

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Vanamot syttyvät – runosunnuntai

Kesän kunniaksi vietän toista omaa runosunnuntaita. Tarjoan kaksi tankaa ja yhden haikun.

20180615_161851-1.jpg

Vanamon valot
syttyvät juuri. Näen
punaista. Aika

on pysähtyä. Aika
on odottaa vihreää.

20180615_162522-1.jpg

Mieli kivenä
painaa. Jos voisin vaihtaa
heti höyheneen.

20180615_160458.jpg

Niin eri tavoin
maailmassa elämme.
Sama asia

toiselle on ravinto,
toiselle kesän merkki.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Kesäkuun syliin – runosunnuntai

Kesäkuun ensimmäisen runosunnuntain käynnistän kahdella tankalla ja yhdellä haikulla.

Kesäkuun syliin

herään. Vedän vihreän

peiton päälleni.

 

Jään tänne. Puiden alle,

piiloon sammalen sisään.

Aamun äänitys,

ääniraidan tarkistus:

tuulihaukan ja

kurkien taustakuoro.

Räkätin rivo komppi.

Tähdet sammuvat

vihreällä taivaalla.

Muistavat valon.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

Selailtuani kevään uutuuskirjaluetteloita kiinnostuin Lassi Hyvärisen runokokoelmasta Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Kirjaa kuvailtiin vakavanhauskaksi, oudoksi epätarinaksi. Tästä on otettava selvää.

Tuuli ja kissa vie minut runojen lukemisen oleellisen äärelle: yritänkö ottaa siitä selvää, vaivaanko päätäni vai annanko värssyjen, sana-asetelmien vain viedä? Ollako lukijana melankolinen, ajatuksineen yksinäinen ”minä” vai ”kissa”, jolle on vaistonvaraisesti kaikki mahdollista ja joka samalla huokuu selittämätöntä uhkaa?

– –
Mutta minä ajattelen ja ajattelen.
Kissa peittää korvat tassuillaan
ja on jo juosta tietä pitkin pölypilven luo.
– –

Edellä ihmettelemäni on yksi tapa lukea Hyvärisen kirjaa, ei todellakaan ainoa. Kokoelman voi lukea jossain määrin juonellisena, ja siinä on toistuvia henkilöitä kuten ”minä”, kissa, tuuli, nainen sipulinvarsihameessaan, mehiläistarhuri, ilves, hanhet, orava, yöhevoset. Jatkuvasti tapahtuu odottamatonta, absurdia satumaisuutta arkiseen kytkettynä.

Tuuli ja kissa.jpg

Kihlemöin tekstiä. Tuntuu kuin lyhyehköjen runojen joka sana olisi ladattu merkityksiä täyteen. Nainen sipulinvarsihameessaan? Jossain vaiheessa runon puhujan keittiön lattialla näkyy tuoreita sipulinvarsia – mikä on tämä suhde? Mehiläistarhuri? Tiedämme, että aikaamme kuuluu mystinen mehiläisten katoaminen – mahdollisuus kadota iäksi, ihmisen aikaansaamaa tuhoa. Tuuli? Ja kun tuuli käy ylitsemme… Kissa?

Kissa lyö päänsä ja saa jonkin erikoiskyvyn.
En kerro siitä, koska kissa ei ole enää kissa
vaan kuin kissoista koostuva haitari.

Maan alla on kylliksi hiekkaa räjäyttämään tajuntani.
Yritin sanoa: kissa ei ole kissa,
mutta ei minusta ollut tuohon korkeaan toimeen.

Kissuus kiehtoo. Feminiinisyys usein yhdistetään kissahahmoon: sensuelli, pehmeä, raukea, omapäinen, äkkiliikkeillään yllättävä, uhrillaan leikkivä saalistaja. Naista voidaan kutsua kisuksi, mirriksikin – tosin myös hanheksi, ja niitäkin kirjassa on. Ja mitkä ovatkaan some-suosion kärjessä – kissavideot. Hyvärisen ”kissassa” on tätä kaikkea, myös hilpeyttä ja ilkikurisuutta, lisäksi ainakin Bulgakovin ilveilevää Begmontia ja lopunajan venkoilijaa.

Tuuli avaa ikkunan.
Koko kylä herää kauhujen yöhön
suhteessa unen suloisuuteen.

Kissan pyytämä jänis aikoo karata
mutta ankara käpälä painaa sen tyynyyn.
Rakastan sinua pupuseni, kissa sanoo
ja tuijottaa oudosti jänistä, joka esittää nukkuvaa.

Kylmäävää eikö? Suloisuutta julmuudessa tai toisinpäin. Haluan siis runoista irti ajatuksia, joten kaivan runojen kissanhiekasta teemoja, ehkä sanomaa. Näen siellä sotaa, yksilöiden välistä ja yleistä uhkaa, koko sivilisaatiota uhkaavaa. Näen myös historiakytkennät ja ajattomuuden. Tai oikeastaan entinen on läsnä ja vaikuttaa: kissa vetää perässään viikinkilaivaa, keisari Augustus vain nukkuu kellarissa, ikuisen Rooman vaikutus yhä on: ”Minne menekin, näen jonoja / Kaikki jonot vievät Roomaan.” (Tuo kirjan viimeinen säe säväyttää ihan henkilökohtaisista, konkreettisista syistä, koska lähiaikoina Rooma-matkalta palanneena muistelen kauhulla ruuhkia ja jonoja.)

Luen Hyvärisen runoista ennen kaikkea fabulaa, jossa on huimaa leikkiä sanoilla ja mielikuvilla. Ihastelen runojen säe- tai sanapareja, vapautta keksiä yhdistelmiä ja mielleyhtymiä. Kieli on todellista, lauseet suoria – ja silti kaikki on väärää, outoa. Oikein. Hurahdan runojen käsittämättömään vapauteen. Liitelen mukana tukevaa maankamaraa vailla kuin Chagallin maalauksen pukki tässä värikkäässä, leijuvassa kokoelmassa. Välillä jään vain tunnelmoimaan huokuvasta uhasta huolimatta (tunnen polttavan laavan rikinhajun, tiedän junan vievän hahmottomaan teollisuuskaupunkiin tai sodan tai ydinlaskeuman olevan lähellä):

Tuuli ja kissa katsovat tähtiä ullakolla.
Tiellä vaeltaa öistä karjaa.
Metsässä kuusikon tilalla
erottuu hevoslauman siluetti.

Syvemmällä metsässä, melkein suossa
jähmettyy hidas laavavirta,
jossa kissa lapsena uitti pientä purtta.


Olen noin kuukauden lukenut kokoelmaa, pitänyt taukoja, pitkiäkin. Sillä välin Tuuli ja kissa on nimetty Tanssiva karhu -palkintoehdokkaaksi – siinä kuin Varisto ja Maailma tuulenkaatama (ja kolme muuta). Runoutta tulee palkita, nostaa ja mediarummuttaa, mutta vaikeaa on yksi kokoelma korottaa toisen yli. En kadehdi valintaraadin hommaa. Hirveä tehtävä. Olkoon tämänkin kisan merkitys siinä, että kirjallisuus, jopa runous, ylittää mediajulkisuuskynnyksen.

– –

Lassi Hyvärinen
Tuuli ja kissa
Poesia 2018
runoja
81 sivua.
Ostin kirjan.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

1000 postausta – tuhat tietä Roomaan

On silkkaa sattumaa, että tuhannen blogijutun rajan saavutan postauksella, jossa pienen roolin saa kirja Tuhat tietä Roomaan. Keväisellä kulttuurimatkallani Roomassa huomasin, että seitsemän vuotta bloggaajana on tuottamassa tuhat juttua kirjoista ja muusta kulttuurista. Mikä sen hienompaa kuin juhlistaa postailumäärää tuhansia vuosia vanhassa kaupungissa. Eli voisin tulkita, että blogijuttuni ovat tuhat tietäni Roomaan, johon kaikki tiet vievät.

tuhat tietä roomaanYleensä luen kirjat kokonaan ja kesken jättämättä, mutta tällä kertaa poikkean periaatteistani. Ari Saastamoisen teos Tuhat tietä Roomaan (Gaudeamus 2017) on asiallinen tietokirja antiikin ajan matkustamisesta, ja siinä on paljon kiinnostavaa ajan tieverkostosta ja matkustustavoista. Lainaukset antiikin ajan kirjoituksista elävöittävät kirjaa hienosti. Ei ole kirjan vika, että kärsimätön kulttuurimatkaaja harppoo tarkkojen yksityiskohtien yli ja noukkii makupaloja sieltä täältä oman reissunsa iloksi. Poikkeuksellisesti annan itselleni luvan siis lukea näin, mutten kehtaa kirjaa lisätä tämän vuoden luettujen joukkoon.

Rooman tuhat kuvaa

Roomasta napsuttelin varmaan noin tuhat kuvaa, joten kulttuurikokemukseni välitän visuaalispainotteisesti. Suuri elämys on itse kaupunki tuhansien vuosien kerroksineen. Nautin kaupunkikuvasta, antiikin aarteista barokin helmiin, taideloistosta rähjärakennuksiin sekä ruuasta, juomasta, lämmöstä ja jopa hetkittäin ihmisvilinästä.

Rooma on yltäkylläistä kauneutta

Rooma on täyttä aurinkoa ja kuuta

Rooma on tungosta ja ruuhkia

Rooma on myös roskia raunioissa, asunnottomuutta, rynnäkkökivääreitä ja tehostettua poliisivalvontaa

Lomassa kirjoja

Varsinaisena matkalukemistona minulla oli nykyitalialaista proosaa, Domenico Starnonen romaani Solmut (WSOY 2018). Mutta se on toinen tarina (ilmestynee ensi viikolla). Nostan spritz-maljan lukuhetkimuistoille helteisessä Roomassa, jonne romaanin päätapahtumat on sijoitettu.

spriz

Ei reissu ihan silkkaa lomaa ollut. Testailin hotellihetkinä, muodostuisiko viime vuosina kertyneistä runoista kokoelmaa jo aiemmin ilmestyneiden Kierrän vuoden ja Onnen asioita -selkorunokirjojen jatkoksi. En osaa vielä sanoa, onko jo koossa ainekset kirjaksi. Ennakkotietona kerron, että tänä vuonna minulta ilmestyy selkonovelleja, Hyvä päivä (Opike 2018), ja chick lit -tyyppinen selkoromaani Lauralle oikea (Avain 2018). Se, että kirjoja tulee kaksin kappalein, on silkkaa sattumaa. Moni asia elämässä on.

Loma loppui – kulttuuriharrasteet jatkuvat – uusi osoite blogiini

Rooman katutungoksesta ja kulttuuriyliannostuksesta kotiutuneena haluan lopuksi lainata Tuhat tietä Roomaan -kirjassa siteeratun Tacituksen käsityksiä suomalaisista:

Mutta tätä [jonkinsortin maakuopissa lojumista] he pitävät onnellisempana kuin pelloilla raatamista, työlästä talojen rakentamista ja oman ja vieraan omaisuuden hoitoa peläten ja toivoen. Turvassa jumalilta ja turvassa ihmisiltä he ovat he ovat saavuttaneet päämääristä vaikeimman: heidän ei ole tarvis mitään toivoa.

Postailuharrastus sopii kuvaukseen ruumiillisen raadannan ja taloudellisen menestyksen välttämisestä, mutta vettä on sen verran vierinyt Tiberissä ja Vantaassa, etten jaa ajatusta toivottomuuden päämäärästä. Toivon monenlaista. Esimerkiksi toivon harrastukselleni jatkoa, sillä se on antanut minulle omien kulttuurielämysten puinnin lisäksi antoisia kohtaamisia sekä kirja- ja kulttuurikeskusteluita.

Tuhannen jutun kunniaksi blogini osoite yksinkertaistuu: tuijata.com. Vanhallakin osoitteella blogiin eksyy.

Tuhannet kiitokset blogini lukijoille ja satunnaisille silmäilijöille!

minä.jpg

18 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja

Susinukke Kosola: Varisto

Mikä on Varisto?

Varisto on toki alue Vantaalla, mutta Susinukke Kosola valitsi runokokoelmansa nimen sellaiseksi, että lukija saa sille määritellä omat merkityksensä. Varisto (2018) on kirja, koe ja kokonaistaideteos. Runoilija on kirjoittanut teoksen käsin, ja kirjaa on painettu 1500 kappaletta. Projektiin kuuluu lisäksi kuunnelma, joka on kuultavissa Variston nettisivuilla.

Varisto

Mitä on Varisto?

Kirjan on kaikkiaan tehnyt ja kustantanut runoilija itse, eikä kirjaa myydä. Sen saa noloustunnustusta vastaan joistain kirjakaupoista tai Kosolan keikoilta. Kosola pistää pohtimaan, vaikuttavatko nämä seikat kirjakokemukseen.

Varistosta on ilmestynyt mediajuttuja (esimerkiksi Turun Seutusanomat, Helsingin Sanomat ja Yle), joissa Kosola avaa intentioitaan. Päällimmäiseksi mieleeni jää se, että runoilijalle itselleen kirja on sisällöltään yhtenäinen runoelma, runon ja esseen välimaastossa. Se käsittelee identiteettiä.

Millainen on Varisto?

Kyllä se hämmentää minua. Välillä jopa uuvun. Se suoltaa sanoja ja ilmiöitä. Se kommentoi tämänaikaista. Luin Kosolan haastatteluja vasta kirjan jälkeen, ja huomaan käsittäneeni sentään identiteetin keskeisyyden. Ajattelen minuuden mahdottomuuden ja siihen puristuvien paineiden olevan pääaineksia.

On paljon, mitä en tavoita, mutta saavutan useita pätkiä, jotka liikauttavat minussa ajatuksia ja tunteita. En yhtä tiheään havahdu kuin kokoelmassa Avaruuskissojen leikkikalu. Ei se mitään. Kerinpä muutaman Varisto-ajatuksen.

Ensinnäkin mietin paljon läsnäolon ja poissaolon suhdetta kirjan runoissa. Niissä käsitellään tyhjyyttä, mutta on siellä sekin, miten tyhjää saisi täytettyä. Tämä lausahdus iskee:

KAIKKEUS KADEHTII TYHJYYTTÄ IHMISTEN KAUTTA
SEN TASAPAINOA JA ULKONÄKÖPAINEIDEN PUUTETTA
MITEN SE VOI OLLA TÄYNNÄ ITSEÄÄN OLEMATTA NIIN
TÄYNNÄ ITSEÄÄN

Runot leikittelevät, mutta toisaalta niistä aistin myös jotain passiivisaggressiivista. Olemisen paineet tuntuvat. Paineiset sanat kirjoittuvat punaisina, sydänverellä, otaksun.

KATULAMPPUJEN
VIILTÄMÄN PIMEYDEN KANSSA
KAIKKI ON
TODELLISTA, UNIIKKIA JA PANTAVAA MUTTA
AINA VÄÄRIN, SANOI ITSESTÄÄN MITÄ TAHANSA

Runoelma muistuttaa paljolti kommenttia, laajentunutta, räjähtävää kannanottoa siitä, mitä on tai pitäisi olla, mitä saa ja voi olla minänä. Sekamelskaisen minän sopukoissa lymyää perustarve, joka (laskujeni mukaan) vain kerran on kirjoitettu ilman punaista kysymysmerkkiä. No, se on ?rakkaus.

?RAKASTAA TYHJYYDEN KUVAA
?RAKASTAA TYHJÄÄ KUVAA
OLLA TYHJYYS: EI-KUKAAN
MUTTEI PUUTE

Ja sitten minuun vaikuttaa kuvaruno, jossa sanat alkavat valua. Tyhjiin? Näin se alkaa:

?OLLA?
?EPÄTODELLINEN?RAKASTAVA?EI KUKAAN?

Ja sitten hellyn tyystin: runoelman viimeisen osan otsikko on ”KAIKEN TAKANA OLEELLINEN”. Finaali on pääosin kirjoitettu kaunokirjoituksella. Nyt ei runon puhuja yritä enää julistaa. Tässä hän on aito ja hauras omine tunnustuksineen. Tai niin hän saa minut uskomaan. Ja se koskettaa.

Varisto ei anna vastauksia vaan esittää kysymyksiä – tai toisinpäin: ”mikä on se kysymys, johon tämä kaikki / sinussa vastaa? Siksi äimistelen Varistoa, enkä vielä tiedä kaikkea, mitä se minulle kertoo tai merkitsee. Ja hykertelen, että saan päättää kirja-ajatukseni tähän sitaattiin:

tiedätkö, mikä tässä kaikessa on parasta?
kaiken voi ajatella, niinku, ihan miten vaan

– –

Susinukke Kosola
Varisto. Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana
runoja, omakustanne
111 sivua.
Sain kirjan runoilijalta, kirja 380/1500.
Vapaaehtoisesti olen lähettänyt vastineeksi tunnustuksen nolosta asiasta.
Kiitos.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Lukuviikon kirjavinkki

Lukuviikon merkeissä on ilo levittää lukuvinkkejä. Kirjabloggaajia on mukana Oksan hyllyltä -blogin haasteessa, jossa tänään on tunnin välein ilmestynyt vinkkauksia tai omia tarinoita kirjallisuuteen liittyen (linkit tässä). Tosin jokainen kirjabloggaajan juttu on myös lukuvinkki, mutta tällä viikolla 16.-22.4.2018 olemme myös osa Lukukeskuksen kampanjaa, jolla muistutetaan antoisasta lukuharrastuksesta. Teemana tämä vuonna on ”mun tarina”. Levitä sinäkin sanomaa ja lisää tunnisteet #lukuviikko ja #muntarina.

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

En nyt sepittele omaa lukijatarinaani, vaan valikoin alkuvuoden kirjakokemuksista neljä tärppiä: romaani, tietokirja, runoja ja käännösromaani. Koska olen alkuvuonna niukasti lukenut dekkareita sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vinkkivalikoimani on nyt tämä. Kirjavalinat ovat tietysti osa mun tarinaa, sillä valikointi limittyy omiin (luku)mieltymyksiini, minulle tärkeisiin asioihin ja kokemuksiini.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Jos haluat lukukokemuksen, jossa romaanin kieli, kerronta, kuvaustapa, ajatusrakennelmat ja tunnelma tarjoavat täyteläisen kokonaiselämyksen, Olli Jalosen uutuuskirja Taivaanpallo (Otava) on täysosuma.  Haltioiduin väkevästi. Olen historiallisten romaanien ystävä, joten romaani iskee siksikin, mutta se on myös kehitys- ja aateromaani. En voi kuin ihaillen ihmetellä, miten kirjailija voi tarjota minulle 1600-luvun pojan elämän Saint Helenalla ja Lontoossa näin, vain sanoin, näin elävästi.

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Tulin SuomeenEipä erityisen runsaasti kirjallisuudessamme ole autenttisia maahanmuuttajatarinoita. Nyt on haastattelukirja Tulin Suomeen (Avain), johon Satu Leisko on koonnut muutaman eri syistä maahamme kotiutuneen tarinat. Siten saa kokemusperäistä tietoa taipaleesta kansalaiseksi. Leiskon kirja on selkokielinen, mikä ilahduttavasti lisää potentiaalista lukijakuntaa. Kaiken monimuotoisuuden ohella tarvitsemme kirjoja, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä. (Muistutan tässä, että minulla on käynnissä Klaaran päivän selkokirjahaaste: lue siitä lisää.)

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaOlen nauttinut monista runokokoelmista alkuvuoden aikana. Jos yksi pitää valita, keikun kahden vaiheilla: Saila Susiluodon Metropolis (Otava) vai Olli Sinivaaran kokoelma Purkautuva satama (Teos)? Koska Sinivaaran kirjan lukeminen on tuoreessa muistissa, valitsen vinkiksi sen. Etenkin alkupuolen lyhyet, selkein sanoin saavutetut luontokokemukset vaikuttavat minuun, samoin ihan loppuosan metsärunot. Mutta hei, älä luulekaan, että runot ovat vain luontohelskyttelyä. Niistä kasvaa elämän- ja maailmannäkemystä.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

He hukkuvat äitiensä kyyneliinJos haluat lukea ajankohtaisen romaanin, joka liittyy maahanmuuttajiin, kotoutumiseen ja uskomusten/asenteiden yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, valitse tämä kirja. Johannes Anyurun romaanin He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S) on hienosti kääntänyt Outi Menna. Kirjan sisältö, kieli, kerronta ja rakenne antaa ajateltavaa. Se on myös elämys, niin kuin hyvä kirjallisuus on. Se värisyttää, kauhistuttaa, herkistää – ja antaa toivoa sen ohella, että se herättää kysymyksiä, joihin ei ole yhtä vastausta.

Lukemisiin!

#lukuviikko
#muntarina

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Romaani, Runot, Selkokirja

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Nämä runot satun lukemaan otolliseen aikaan. Olli Sinivaaran kokoelma Purkautuva satama (Teos 2018) aloittaa huhtikuisesta maisemasta, kevättalven näyistä ja tunnoista. Ja niin kuin hienon runon pitää, Sinivaaran säkeet ovat sekä aistillista totta että sen ylittävää kokemusta, tunnetta ja laajentuvaa tajuntaa.

Nyt kolahtaa ja kunnolla. Luen runoja omikseni. Huomaan, että hurahdan tämäntyyppiseen lyriikkaan, jossa runon voi sijoittaa omiin maisemiin, havaintoihin ja muistoihin. Esimerkiksi metsä on Sinivaaran runoissa minun metsäni, jotain runon puhujan metsästä ja vielä sanaansa suurempi, laaja kuva kaikkea siitä, mitä se symbolina merkitsee.

Purkauva satama

Kokoelmassa on vain rapiat 40 sivua, mutta ne ovat täysiä. Ei kaikki avaudu kerralla, mutta jaan kokemuksen. Runoissa on runokäsitys, maailmannäkemys, mentaliteettisanoma, ajattelukipinöinti, elämänarvoitus. Esimerkiksi näin:

Lumi ja pilvet, pilvet ja lumi,
taivas ja maa, maa ja taivas

alkavat sekoittua, ja tämä, tämä alku
on se hetki, loppu: tämän jälkeen

taas kerran tunnustan tappioni
puille ja pakkaselle, taas myönnän

miten vähän voin elää sitä
mikä ulkona aina elää, ja elää.

Huomaan herkistyväni kaupunki- ja luontokuvista, jotka laajenevat mentaaleiksi mielentiloiksi: ”Siihen ei ole kirjoitettu mitä siinä lukee”. Runoissa on sellaista puhuttelevuutta ja kauneutta, joita haluan hiljaa itsekseni sulatella, maistella sanoja ja säkeitä.

*

Runokokoelma jakautuu perinteisesti erilaisiin osastoihin. Selvästi muoto on tärkeä. Osin runoille on ominaista kaksisäkeisyys ja säkeitä ylittävät lauseet, ajatusjatkumot. Runot kytkeytyvät traditioon, ja niihin jopa nimetään aikalaisrunoilijoita. Silti minulle kokoelman ydintä on kielen ja kokemuksen liitto.

Runoista sikiää mielikuvia, joista syntyy ajatusvälittämö, josta kehittyy maailma. Tärkeitä kuviksi avautuvia sanoja käytetään tiuhaan kuten maa, taivas, pilvet, aurinko, lumi, meri, metsä ja värit – erityisesti värit. Sanat ja värit, niistä luen Sinivaaran runousoppia.

– –
Taivas aukeaa laajemmaksi ja korkeammaksi,
sen rinteet kasvavat violetin ja turkoosin vanoja

kuin paksuja tukkeja, tienpieleen pinottuja virtoja,
polun viereen kerättyjä leiskuvia oksia, niitä ne ovat,

värit ja sanat, polkuja: uusi juuri juuren takana
miten se on uusi, onko uusi oikea sana kun polku

joka kerta on uusi, kun jokaisen hyökyvän pilven
jokainen muoto on vielä löytämätön sana, yhdysviiva

jonka jälkeen tuleva on tuntematon kuin pihan hiekka.
Sitä kohti kulkevat pilvien sammalryöppyiset laumat,

kun horisontin oranssi ja taivaanlaen turkoosi
voittavat ne, kun auringon taltat lävistävät ne.
– –

Vaikka runoissa on ajatonta ja paikatonta, kytkeytyvät ne myös siihen, mitä on nyt. Turkoosin Välimeren voi nähdä täällä, esimerkiksi tänä kevättalvisena pakkasaamuna lumessa. Luen runoista myös ikiaikaista kiertoa: asiat muuttuessaankin toistuvat. Kokemuksemme ovat sellaisia, joita on ollut ennenkin, silti tavoissa nähdä on eroja ja etenkin sokeita pisteitä: ”silmämme ovat / liiaksi eri aikakausilta”. Ja tämä vielänämä runot eivät jumiudu estetisoivaan sanahelinään. Etenkin kolmiosainen nimiruno ”Purkautuva satama” kommentoi tämänhetkistä maailmaa ja vastuutamme tulevasta.

*

Luen runoja edestakas, uudestaan ja uudestaan. Nautin joka kierroksella uusista sana- ja ajatuslöydöistä. Runon puhuja ilmaisee  ”- – Runo / käyttää ruumistani kirjoituskoneena – -.” Otan tämän nyt sanatarkasti siten, että puhujalla on välittäjän velvollisuus, ja siksi minulla on vastaanottajan oikeus. Iloitsen siitä.

– –

Olli Sinivaara
Purkautuva satama
Teos 2018
runoja
43 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta. Ostan kyllä kirjan itselleni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Satu Manninen: Pikseliaurinko

Aprillipäivä ja runosunnuntai – sellainen yhdistelmä. En aprillaa, kun mainitsen Satu Mannisen runokokoelman Pikseliauringon (Gummerus 2012) kuvatäyteiseksi sanapaisteeksi varjoineen.

Pikseliaurinko

Mikä siinä on, että aina tekee mieli jaaritella jotain runojen ymmärtämisestä? Tänään voi huudahtaa APRILLIA, jos joku väittää täyden tajuamisen olevan runon lukemisen avain. Siis: kaikkinainen ymmärtäminen ei ole runolukemisen edellytys, vaan voi vain vaellella sanojen muodostamien mielikuvien taivaalla. Tai saa. Näin ajattelen Mannisen kokoelmasta: saan napata runoriveistä yllättäviä yhdistelmiä, vaikka tällaisia:

– –
Tulee roska-auto valkoiseen my little pony -lähiöön,
Lapset nauravat muovipussien rajuilmassa.

Kokoelma kiinnittyy nykyaikaan ja jakautuu viiteen osaan. Otan omakseni etenkin arkihavainnot ja pysähdyn viimeisen osan luopumistunnelmiin. New York -poikkeama ei vetoa niin paljon kuin muu. Luen kokoelmasta myös ihmissuhteen kaaren eri vaiheita. Runot ovat pääasiassa 3-6-rivisiä, mikä miellyttää. Tiivis ilmaisu tuottaa runsaasti tuumattavaa.

Kuusten takaa hahmot astuvat esiin.
Ahdistuksen trampoliini
minä musta pompin aurinkoa vasten.

Mieleeni jäävät sellaiset kuvat, joissa auringon olemus muuttuu valosta varjontuojaan. Rinnan ovat ikiaikaiset taivas ja maa sekä pikselinykytodellisuus. Luen seuraavasta runosta ulkonäkökeskeiseksi painottuvan somen vaikutuksia samalla, kun se laajenee mahdollisesti itsetutkiskeluksi ulkoisesta sisäiseksi:

Tallon digitaalisen niityn kukkia,
kävelen kohti terävyysaluetta
                 koko ajan rumentuen.

Pikseliaurinko välillä lämmittää, välillä polttaa, välillä jättää kylmäksi. Ehta kokoelma!

– –

Satu Manninen
Pikseliaurinko
Gummerus 2012
runoja
57 sivua.
Ostin kirjan alelaarista hävettävällä kahden euron hinnalla.

#runosunnuntai

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu

Susinukke Kosolan kokoelma Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on saanut alaotsikon tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Jo herää kiinnostus. Yhdistää nyt tuolla tavalla kuivanrapiseva tekstilaji lyriikan avaruuteen!

Kosolan tutkielma leviää moneen suuntaan ja siinä on monia osastoja. Niitä erottavat toisistaan jääkaappimagneettirunot, joita sävyttää seksuaaliviritteisyys. Kirjan osastojen runot eivät seksillä revittele. Niissä on tunnelmia laidasta laitaan, eli niissä on ihmisyyden eri tunnepuolia yksinäisyydestä vihanhallintaan, katoavaisuudesta onnenailahduksiin. Kuvasto on kekseliästä, usein urbaanihkoa, sitä useammin hetkeen osuvaa. Poimin joitain sattuvia säkeitä:

mutta jokaiseen aamuun on nidottu
esitäytetty syntymätodistus –

milloin varjostasi on tullut jokaisen lattian mustelma?

uutisvirtaa pitkin kulkee lautturin tuttu siluetti

Kokoelman loppu äityy proosarunoilemaan, muuten runot asettuvat säkeiksi ja säkeistöiksi. Lisäksi löytyy pari osuvaa listaa. Pidän etenkin kohdista, joissa on ajatuksen suoruutta, mutta huomaan myös pysähtyväni arvoituksiin – kuten näihin avaruuskissoihin. Huomaan silittäväni Kosolan kokoelmaa myötäkarvaan, ehdottomasti, vaikken siitä kaikkea ymmärrä – sehän sopii kissamielikuviin.

avaruuskissojen

Runojen ja sikermien nimet tykästyttävät, vaikka tämä: ”Maailma on sadun painajainen / mutta ruoka on ok”. Runoissa ollaan tosissaan muttei tosikkomaisia, ja suhteellisuudentaju on tallella. Korkealentoisuus ja maailmantuska kuuluvat asiaan samoin kuin tavallisuus. ”Sinä olet ihminen. Se on ihan okei.”

*

Runouden lukeminen on myös sellaista, että yksi sana, sanapari tai käsite voi viedä omille teilleen: säväyttää, kohauttaa tai tyrkätä toisaalle. Silloin on juuri sen aika, otollinen hetki. Minä matkaan joitain kertoja Kosolan runoissa ja runoista muuanne, esimerkiksi silloin, kun runojen puhuja sanelee näin:

– –
          olimme eksynyt hetki keulavalossa

          seuraava hetki on ääneti

Pikku Prinssi oli jo sanonut kaiken, hänenkin
jalkansa kaipasivat sammalta, niillä 
vierailla planeetoilla

Tämä on katkelma viidennestä runosta sikermässä ”Yritän kirjoittaa perhosen mahalaukkuusi jotta joutuisit tappamaan sen”. Tässä runossa (s. 54) ennen sitaattiani on visuaalisesti vahvoja verbalisointeja öisistä katukuvista, ja runo loppuu lainaukseeni. Tulkitsen sanoista monenlaista, esimerkiksi autiutta elämässä, kuoleman läheisyyttä, sen ainaista läsnäoloa ja mahdollisuutta, jopa sen kaipuuta.

Mutta sitten tuohon Pikku Prinssiin, kulttihahmoon, joka laajentaa runoa – jokaista tyyppiin tutustunutta omiin suuntiinsa. Esimerkiksi minä siirryn viisivuotiaaksi isäni kainaloon, kun hän lukee minulle prinssistä avaruutensa yksinäisyydessä; aikahyppään muistisairaan isän runsaan vuodentakaiselle kuolinvuoteelle ja suremattomaan suruuni. Se on hyökyä ylitseni. Vähitellen laskeudun murheeni karhean kraateripintaiselta planeetalta lempimetsäni sammalikkoon.

Tätä(kin) on runous. Se voi irrota sanoista, tekijänsä tarkoituksista. Kieli luo maailmoja, runoilija on ne synnyttänyt, ja lukija löytää niistä omia ulostuloaukkojaan, syvästi subjektiivisia. Siksi(kin) on runo. Kiitos.

– –

Susinukke Kosola
Avaruuskissojen leikkikalu. tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
Sammakko 2016
runoja
80 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Avaruuskissojen leikkikaluihin ovat tarttuneet ainakin Kaikkea kirjastaKirjakissa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran ja Omppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama

Nyt täytyy tyrkätä alkuun Riina Katajavuoren kokonainen runo uutuuskokoelmasta Maailma tuulenkaatama (Tammi 2018):

VASTAANOTTO

Näkyykö ihmisiä,
         piileekö kokonaisia ihmisiä,
päilyykö katseita joista saa otteen,
löytyykö ihmispeilejä,
kohtaamisen hetkiä, suunvuoroa,
mahdollisuutta saada palautetta
tästä minusta,
menikö morsetus perille

(Pahoittelen, jos someympäristöt vääristävät runon rivityksen). Vastaan näin: luulen morsetuksen saapuvan siten perille, että kiinnostun kovasti Katajavuoren monipuolisesta kokoelmasta. Koetan toimia ihmispeilinä runoille, joissa on sekä suoruutta että aiheiden ja kielikuvien moninaisuutta.

Kokoelma alkaa kaihtelemattomalla tervetulotoivotuksella, josta erotan huumoria, ironiaa ja vilpittömyyttä. Aloitusruno päättyy: ”Ole hyvä, sinä lukija, asiakas. Olemme täällä Sinua varten. Tervetuloa, käy sisään.” Kiitos, mielelläni, uteliaana.

Innostun runojen silmän pilkkeestä ja kaikenlaisesta tunnevaihtelusta. Kokoelma liukuu kikkeli- ja pimppi-sanojen selvittelyloruilusta elämänkaaren kulminaatiokohtien kokemuksiin. Minua koskettavat esimerkiksi ajan-, vuoden- ja elämänkiertoon liittyvät viitteet: ”Haudata ja hautoa ovat samaa kieliperhettä.” Pidän muutenkin runojen kielileikeistä.

Maailam tuulenkaatama

Runsas Maailma tuulenkaatama välillä eksyttää minua. Kokoelma jakautuu seitsemään osastoon, ja hapuilen niiden välillä, etsin ehkä turhaan yhteyksiä, karttaa. Hiekkarannat leviävät eri maailmankolkkiin, poiketaan vastaanottokeskuksessa, kysytään Missä olen? Kokoelman loppupuolta teemoittaa löytöretkeilijä James Cook: Löytäjä saa pitää.

Luen löytöretkeilijäteemaisen osuuden etenkin vuoropuheena läsnä- ja poissaolon kesken, puolisoiden, vaikkapa jokamiehen ja -naisen. Kuka on lopulta läsnä ja missä? Rouva Cook kirjoittaa kirjeessä miehelleen: ”Sinä olit ensimmäinen asia joka minulle tapahtui. Mutta et viimeinen.” Puhuttelevin on sikermän runo ”Elizabeth Cookin elämä numeroina”. Noin voi pelkkä luettelo kertoa tuhansia asioita yksittäisestä elämästä muutamin numeroin ja sanoin – ja laajentua merkitsemään yleisesti. Sellaisessa runon voima: yksityisestä yleiseen.

Monenlaista siis peilautui ja tulkitsin morsetuksesta. Sain suunvuoron.

P. S. Tänään 21.3. vietetään maailman runouden päivää. ”Runous on yksi puhtaimmista kielellisen vapauden ilmentymistä. Se on kansojen identiteetin ainesosa ja ilmentää kulttuurin luomisenergiaa, sillä se pystyy uusiutumaan jatkuvasti” – Irina Bokova, UNESCO:n pääjohtaja.

– –

Riina Katajavuori
Maailma tuulenkaatama
Tammi 2018
runoja
109 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Jan Rahman & Heli Laaksonen: Maapuupäiv

Viro juhlii juuri sataa vuotta, eikä Suomen itsenäisen vuosisadan kekkereistä ole kauaa. Silläkin tavalla olemme lähellä, veljes-sisarus-kansat. Sukukieliä puhumme, ja kummallekin kansalle pienenä kieliyhteisönä oma kieli on iso osa identiteettiä. Lisäksi  kielien sisällä suhisee monenlaista puhetta: murteita.

Heli Laaksonen on tuonut suomalaiseen kirjallisuuteen oman puhekielensä kirjoitettuna, ja Jan Rahman on tehnyt samoin etelävirolaiselle puhunnalle. Lisäksi he ovat kääntäneet toistensa runoja ja pienproosapätkiä. Niitä on ilmestynyt kokoelmassa Maapuupäiv (Sammakko 2000).

Maapuupäiv

Olen kauan sitten opiskellut viron alkeet, enkä mene alkeet unohtaneena arvailemaan vironkielistä tai viron etelämurteista tekstiä. Silti uskallan väittää, että Laaksosen käännöksissä on myös kulttuurimukautusta, ei vain suoraa käännöstä. Kun Rahmanin teksteissä on paikannimiä, ne muuttuvat lounaissuomalaisille tutuiksi paikoiksi. Ja myös sanonnat mukautuvat täkäläisiksi. Taktiikka on ilmeisen sovittua, sillä samoin on tehnyt Rahman Laaksosen teksteille.

Tiettyä sukulaisuutta Rahmanin ja Laaksosen runoissa on. Niissä on tuokio tai havainto, joka laajenee mentaliteettitunnelmaksi. Esimerkiksi runo ”Ilma läämäbäminek üle ilm” / ”Maa lämppemine koko maas” on sellainen: siinä kuuman kevätpäivän korvasienipoiminta heijastaa mielentakaista.

En ihan pääse Rahmanin pienproosakertomusten taajuuksille, en kaikkien runojenkaan. Jokusen viehätyshetken koen. Laitanpa kokonaisen esimerkin alku- ja käännöskielin:

Poolõ tii pääl

Poolõ tii pääl
tull’ mullõ midägi säänest miilde
mida ma tõõsõ poolõ tii pääl jo
kümme kõrd ärq jõudsõ unõhta

Pualmatkast

Pualmatkast
mää muista semmose assia
mitä mää toisel puoliskol
ehri jo kymmenen kertta unhotta

Tämän kokoelman Laaksos-runoista suuri osa on minulle tuttuja aiemmista Laaksosen kirjoista. Pidän kovasti hänen omaperäisestä ajattelustaan ja lyhyestä tokaisutyylistään. Murre on Laaksosen tunnekieli, ei se tee runoista heppoisia tai vitsejä. Runoissa on kyllä myös leikittelyä, mutta näkemys ihmiselosta on monisyinen.

– –
Elämä o lamppan kamppamist
nii järkevä nii mukava nii tarppelist.
– –

Ja sama eteläviroksi:

– –
Elo om ku lamba sugimine
nii tähtside ja tarku asju tegemine.
– –

Mikä se maapuupäivä oikein on? Kummallakin kirjailijalla on kokoelmassa siitä omat tulkintansa. Laaksosen ”Maapuupäiv”-runossa lähdetään konkreettisesta tilanteesta, ja siinä vaihtuvat myttyyn menneet asiat uusiin mahdollisuuksiin. Rahman versio ”Maa puu päiv” alkaa (lounaissuomeksi): ”Mahretank mee lainkkan käsittä näit sanoi / samal taval?” Tästä pidän: ei ole kielestä kiinni yhteinen ymmärrys vaan meistä ihmisistä. Rahman runo päättyy läikäyttävän toiveikkaaseen päivänkierron jatkuvuuteen.

Tämän kirjan myötä juhlin synttärisankari-Viroa. Suunnittelen tänä vuonna lukevani muutaman virolaiskirjan senkin vuoksi, että Turun kirjamessujen teemamaa on vuonna 2018 Viro.

– –

Jan Rahman & Heli Laaksonen
Maapuupäiv
Sammakko 2000
eteläviron kielestä kääntänyt Heli Laaksonen,
lounaissuomen kielestä kääntänyt Jan Rahman
runoja ja lyhytproosaa
95 sivua.
Olen saanut kirjan vuosia sitten Heli Laaksoselta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot