Aihearkisto: Runot

Risto Rasa: Tuhat purjetta

Oma nykyrunouskiinnostus taisi lähteä liikkeelle Risto Rasan esikoiskokoelman nimestä: Metsän seinä on vain vihreä ovi (1972). Selkeitä sanoja peräkanaa, silti siitä sikiää kielikuva. Ehkä kolahtavinta on kuitenkin tunne ja mielikuva, jonka lukijana jaan. Veikkaan, että Rasa on monelle ollut kynnyksen madaltaja runojen lukemiseen.

On sulaa hulluutta lainata Rasan kootut runot Tuhat purjetta (Otava 1992/2013), sillä yli 400 sivua tiiviitä värssyjä pitäisi olla omassa kirjahyllyssä, josta silloin tällöin tulisi kirja napata nautittavaksi. Näin kirjan lainaten tulee lukemisesta hosuva olo, mutta menköön se nyt mieleenpalauttajana.

20190407_104752.jpg

Yli kymmenen kokoelmaa samojen kansien sisällä osoittaa, että Rasan runouden ydin pysyy, vaikka siinä on vuosien varrella ollut pientä liikettä. Alkutuotannon havaintotallennus säilyy mutta sanonta sakeentuu. Luontokuvasto on ja pysyy, myös keskeislyriikaksi luonnehtisin suurta osaa runoista. Rasan lyhyissä runoissa mielentila ja ympäristö sulautuvat.

”Kalpea salaatinlehti työntyy maasta,
hiljaa, varoen,
millaiseen seuraan joutuu.” (1972)

*

”Pukea sanoiksi, riisua sanoista.
Kerin itseäni hitaasti auki, sananjalka.
Niin kuin kynäjalavaan
kevät vaihtaa sielun minuunkin.” (1989)

Tituleeraan itseäni selkokirjailijaksi ja -runoilijaksi, ja luen Rasan runoja myös sillä silmällä. Kyllä joissain runoissa on silkkaa selkoa: yksi havainto, aihe tai tunne helpoin, tavallisin sanoin ja lausein vailla aukkoja tai fragmentaarisuutta. Otan neljä esimerkkiä:

”Onko ihanampaa paikka
kuin oma sänky?

Minä kääriydyn peittoon
ja hymyilen.

Tämä on minun turvallinen
linnani.” (1972)

*

”Sinä et muista
samoja asioita kuin minä.” (1973)

*

”Älä lähde vielä,
jutellaan vielä hetki.” (1973)

*

”Tule viereeni,
ollaan hiljaa,
jutellaan.” (1974)

Huomaa: selkohenkeä on vain joissain runoissa, kuin sivutuotteena. Kokonaisuutena eivät Rasa-runot selkosta käy, sillä kielikuvissa ja sana-asettelussa on selkeydestä huolimatta ”yleisrunon vaikeaselkoisuutta” kuten pitkiä yhdyssanoja, epätyypillisiä sanoa ja ajatusrakentelun monimuotoisuutta. Esimerkiksi:

”Syksyn jälkiuunilämmössä
hehkuvat pihlajat.
Sataa tihuttaa.
Norossa laskee lehtiä, neulasia:

uuninluutimavettä.”

Kun yhden kirjailijan runoja lukee näin laajan koonnin, käy niin, että osa runoista lyö päässä tyhjää, eli ohitan paljon ”ihan kiva” -kokemuksena. Sitten on runoja, joiden seurassa ihastelen: noin pienesti, noin suurta.

– –

Risto Rasa
Tuhat purjetta. Kootut runot
Otava 2013 (1. painos 1992)
runoja
441 sivua.
Lainasin kirjastosta.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Takatalven runot

Pohjoinen tuuli
hyydyttää sulan. Varo
verso. Pakene.

*

Viti valkaisee
kurkien siivet. Kevään
haamut värisevät.

*

Uppoan jälkiin
jäniksen. Lumetta on
lumeton aika.

*

Kuka surmasi
sinivuokon? Aurinko
paljastaa murhan.

*

Päivä paistetta:
sulaa taas. Sulkien
kahina kuuluu,
kesävieraiden huuto
suon laidalta. Tule jo.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Sanna Karlström: Alepala

Mitä teen, kun marketissa on joka hyllyn välissä maistiaisia? Pysähdynkö mutustelmaan? Nappaanko makupalatuotteen ostoskoriini vai välttelenkö heräteostoksia? Minulle käy näin:

”Nyt saan ottaa, ojentaa käden
kohti tarpeita, tunnustella
kukkakaalin hattarat, kovat pilvet
jotka natisevat kuin hankaimet kun etenen
paljastuu kurpitsan kylki kuin aamu tai ilta
ja antaa suunnan, niin kuin mikä tahansa
mitä pidämme aurinkona.”

Minä nimittäin shoppailen Sanna Karlströmin runoja kokoelmasta Alepala (Otava 2019). Koriin kertyy ensin säettä sieltä täältä, nautinnollisia ajatuskiteytymiä, sitten kokonaisia runoja, joiden tunnelmista täytyn. Tarvitsen näihin runoihin isot ostoskärryt, ehkä sellaisiin 56-sivuinen kokoelma mahtuu.

20190331_192001.jpg

Minulle Alepala merkitsee ihmisen ikävöintiä ja tyhjyyden täyttämistä. Olemisen valintatalossa on tarjolla kaikenlaista elämään kuuluvaa, eikä voi välttyä siltä, että kaikella on alku ja loppu. Siis suoraan sanoen: kokoelman myymäläkielikuvat toimivat.

”Kuoppa kulki Alepan käytävillä,
oli vaikea sanoa olinko syvä vai tyhjä.

Halusin tunteita.
Toisen pitelemän leivän.”

Kokoelman toisessa osassa muna-symboli vie ajatuksia elämän kiertoon, jälkikasvuun. Hienoja havaintoja luen yhteydestä ja erillisyydestä – ja vääjäämättömästä:

”Olet erite
minusta, mutta eri
oma todellisuutesi
avaamaton säilyke

mutta sinun on mentävä rikki.”

Haluan kerskakuluttaa näitä runoja, joissa ei kerskuta kulutuksella. Niissä elämä on kestävää vaikkakin särkyvää, myös jatkuvaa: ”Aina joku kuolee mutta ketään ei kokonaan päästetä täältä.” Ihailen myös sitä, miten runot käsittelevät aikaa ja vanhenemista: ”Iho kurtistuu vauvankokoisen ytimesi ympärille.” Ja näin runoissa tiivistetään eletyn elämän arviointi:

” – –
ja oliko tarpeeksi merkityksellisiä hetkiä,
niittyjä sullottuna yhteen maljakkoon.”

Nyt taitaa sitaattioikeuden rajat tulla vastaan, vaikka houkutus on yhä suuri poimia säkeitä ja kokonaisia runoja, jotka tekevät minuun vaikutuksen. (Silloin pitäisi kopioida koko kokoelma.)

Kokoelman kompakti muoto ja ajatusten avaruus kohottavat minua. Olen nyt kuin marketissa jaettu heliumpallo, täynnä nostavaa kaasua. Karlströmin runokieli puhuttelee, koska sillä on sanottavaa olemisesta, elämästä, maailmasta. Puhukoon runot puolestaan, mutta tiivistän kokemukseni kuitenkin vielä yhteen sitaattiin:

”Olin kiitollinen, en löytänyt sanoja
valmiiksi pakatulle”

– –

Sanna Karlström
Alepala
Otava 2019
runoja
56 sivua.
Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä

Eeva Kilven tuotanto on laaja. Kun hakee siitä mielikuvia, tupsahtaa ajatuksia naisen oikeudesta omaan nautintoonsa ja evakkoudesta. Koska Kilven runsaassa tuotannossaan on paljon kaikkea (runoja, novelleja ja romaaneja), riittää myös aiheita, muistakin kuin ensimmäisiä mieleentupsahduksista. Luonnon ja eläinten suojelu on yksi niitä.

Viime vuonna Kilpi täytti 90 vuotta ja juhlahaastattelussa (Suomen kuvalehti) hän kuvaa runoilijuuttaan: ”En ikinä edes ajatellut, että kirjoittaisin runoja, mutta niitä alkoi tulla ja kokoelmistani on pidetty. Niitä siteerataan yhä jatkuvasti. Se on ollut minulle yllätys, koska pohjimmiltaan runoni ovat aika yksinkertaisia.”

20190320_093752.jpg

Luin Kilven kokoelman Kiitos eilisestä (WSOY 1996), ja edelliseen sitaattiin viitaten lainaan yhden runon:

Minä pesin tänään ikkunat!
Minä pesin tänään ikkunat!!
Minä pesin tänään ikkunat!!!

Riemastuttavaa, miten kolmesti toistuvaan simppeliin lauseeseen saa sisältöä. Ensinnäkin ikkunanpesua vieroksuvana voin yhtyä suunnattomaan iloon, jos joskus moisesta urakasta selviän. Se on todellista itsensä voittamista. Toisekseen tekee mieli tulkita tuo myös symbolisesti: joskus onnistuu ylipäätään ponnistelussa tai onnistuu pyyhkimään sumentavaa töhkää itsensä ja maailman välistä – silloin näkee hetken kirkkaammin.

Kiitos eilisestä sisältää pääosin tilintekorunoja runon puhujan äidin kuoleman jälkeen. Suru ja kaipaus yllättävät, muuttavat muotoaan, ja niiden seurauksena ajatukset äidistä muuttavat muotoaan. Osa runoista on runsaita, osa kiteyttää:

Ӏiti oli kuin antiikkituoli lapsuudenkodista:
vanha, hauras, nariseva, korvaamaton.”

Kokoelmassa on monenlaisia aiheita. Runon puhuja tuntee itsensä vanhaksi, hän tarvitsee rakkaan, joka jaksaa nostaa tavaroita. Tarvitsee hän muutakin: ”Meidän suhteemme on älyllinen, eroottinen ja elimellinen.” Runoissa on läsnä menetys, ei vain johtuen äidin kuolemasta, myös suhteessa rakastettuihin. Yhdessä runossa hienosti kuvataan mennyttä suhdetta: ”Myös me olemme tänne maapallolle / unohtunutta valoa.”

Ikääntyminen tuntuu siltä, että on ainoa uusia asia runojen puhujan elämässä. Voimattomuus, muistin hauraus – monia ikääntymisajatuksia löytyy kokoelman runoista. Kokoelman ”Sarja vanhainkodista” tuntuu kovin ajankohtaiselta suhteessa viime viikkojen vanhusteenhoitopolemiikkiin. Runoissa myös kuoleman ajatukset toistuvat.

”Voi olla, että kuolema on luonnollista,
mutta vanhuus tuntuu poikkeukselta.”

Kilven suorasanaisissa runoissa on arjen havaintoja kakanvärisestä takista, saunomisesta ja tv:n katselusta. Runoissa vilistää tilanteita ja tunteita, niissä heittäydytään ja seurataan sivusta. Jotenkin niistä välittyy tunne tolkusta. Tarkka havainnointikatse ei väistele monitulkintaisuutta eikä aforistisuutta. Viimeksi mainittuun haluan lopettaa. Kilven runo tiivistää rakkauden olemuksen:

”Tästä on kysymys:
asettua alttiiksi mahdollisuudelle
              että tulee hylätyksi
ennen kuin itse ehtii hylätä.
Sitä on rakkaus.
– -”

– –

Eeva Kilpi
Kiitos eilisestä
WSOY 1996
runoja.
126 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Henriikka Tavi: Toivo

Joskus runoksi riittää kuolleiden henkilöiden nimien tai elin- ja kuolinvuosien kirjan sivuille pudottelu. Tai lorut, jotka rakentuvat luontokappeleiden nimistä, lastenlaulurakenteet, kehtolaulut, Onnimannin uusi tuleminen. Jälkimmäinen näin:

”- –
Oli ennen korttipakka,
korttipakasta tupakka,
tupakasta pata-akka,
pata-akasta kuolema.”

Henriikka Tavin runokokoelma Toivo (Teos 2011) on täynnä kuolemaa, ja siinä on väkevä tarraus pitää edesmennyt läheinen lähellä, muistaa, tahto olla päästämättä irti: ”Tarkoituksenani on sotkea raja elävien ja kuolleiden välillä.” Tapahtuu, mitä on luvattu: läsnäolo sotkeutuu peruuttamattomaan poissaoloon. Poissaolo sotkee sitä, mitä on ollut. Esimerkiksi kaksi lausetta tiivistää sitä, miten ihmisen tuttuus hämärtyy tai lähtenyt jää arvoitukseksi. Kuolleet vaikuttavat eläviin.

”Minä en tiedä millainen ihminen sinä olit.

 

Millainen ihminen minusta olisi tullut?”

Runokokoelman lopusta selviää monen runon lähtökohta. Ilman selityksiäkin runoista erottaa vaikutuksia, esimerkiksi Saima Harmajaan liittyvä runo ”Hallakehrääjä” jää mieleen, samoin Saila Susiluodolle suunnattu runo ”Susi”, etenkin sen alaotsikko hivelee: ”eli miksi puut virtaavat ylöspäin”.

20190216_094118.jpg

Mutta perhoset! Häkellyn siitä, miten hyvin toimivat runona perhosten nimiluettelot säkeiksi jaettuna. Kauniita, kiehtovia lajinimiä. Kokoelman lopun perhosnimetyt runot olen lukenut useaan otteeseen, ja ne lepattavat mielessäni. Joissain runoissa sanat sekoavat, jäävät kesken, toiset runot kuulostavat osin luontokirjan referoinnilta. Yhtä kaikki: nämä rajallisen lentelyelämän luontokappaleet tuovat vääjäämättömään kuolemaan jatkuvuutta, tai pikemmin hetkellisyyttä. On siinä lohtua, toivoa.

”Minä kerron sen sinulle, vaikka et voi sitä kuulla.
Tämä on kertomus, jonka unohdat.
Minä lähden, mutta ei ole lähtöä. Ja kun poissaolon niitty
alkaa vajota surullisuuteen:
Älä siis sure.”

– –

Henriikka Tavi
Toivo
Teos 2011
runoja
75 sivua.
Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Talven ja pakkasen häät

Talvi, huntusi
valo juhlistaa hääsi
pakkasen kanssa.

*

Kylmä kajastus
pukee pakkasen. Asu
häikäisee talven.

*

Hääyönä talvi
nukkuu pakkasen syliin,
uneksuu lunta.

*

Pakkanen puree
jäljen talven hauraaseen
kaulaan, merkitsee
hileisin hampain. Uhmaa
kaiken katoavuutta.

*

 

Runosunnuntaina 3.2.2019

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Aki Salmela: Eläimen varjo

”Jokainen lause johtaa omanlaisensa ilon äärelle.”

Luen lauseen Aki Salmelan runokokoelmasta Eläimen varjo (Tammi 2019). Se pukee sanoiksi lukutunnelmani. Omanlainen ilo todellakin seuraa kokoelman osasta toiseen. Sävyt ja tasot vaihtuvat, mutta ilo selkeänsyvällisen ilmaisun tuottamista kokemuksista ja oivalluksista pysyvät ja jatkuvat. Jatkuvat ja pysyvät.

Kokoelma sisältää seitsemän keskenään erilaista osaa. Aloitan {Antropomorfiset eläimet} -osalla, eli otsikossa on jo osviitta eläinten ihmisenkaltaistamisesta. Suorasanaisen havaintopainotteisia eläinkuvauksia luen filosofisina allegorioina, enkä hätkähdä, että kissojen, lampaiden ja hämähäkkien joukossa on fauni. Enkä taida uskoa kaikkea, mitä kirjoitetaan:

”Mutta tässä meillä on jälleen kuva, jota ei pidä katsella liian tarkoin. Sen ei yksinkertaisesti ole tarkoitus esittää mitään itseään enempää.”

Ja toisaalta on juuri noin kuin siteeraus väittää. Salmelan suora runokieli hellii kuvaamalla vain sitä, mitä tarkoitetaan. Saa myös lukea ja tulkita muuta, sillä se on kielen luonne. Runojen sisällössä on ajatelmallista ja aforistista – konstailematta ja rajoittamatta.

~

Lauseen takana
on toinen,

ja

toinen liikkuu
lausetta kohti.”

~

Nautin eläinrunoista, nautin osasta {Yksinkertaisista asioista}, nautin virkevirran ajatuspotkuista osuudessa {Lauseita}, ja näen valoja osassa {Varjoja}. Huimin sivulta toiselle ja takaisin nautiskellen havainnoista: kohtaaminen, merkityksellisyys, todellisuuden jakaminen, läsnäolo, kauneus ja katoavaisuus. Runoissa on runsaasti runoudesta tai kielestä, mikä ei ole irti elämästä. Voisin myös pohtia, miksi runoissa on matemaattisia merkkejä (aaltosulut, likimäärä) tai minne ajatuksia vievät kokoelmaosien lainatut johtolauseet. En nyt.

”Lukijan tehtävä on suostua tai olla suostumatta.”


Kokoelma loppuu pitkään runoon ”Aasialaisen paimentolaisen öinen laulu (1830)”, ja tekijäksi nimetään Ciacomo Leopardi, kuuluisa italialainen runoilija. Annan itseni ymmärtää, että kyse on suomennoksesta, ja haluttaisi ajatella, että eläimen varjo lankeaa myös siihen, jopa lainarunoilijan nimeen (leopardi).

Aiemmin kokoelmassa on runo ”Paimenen yölaulu Giacomo Leopardin mukaan”, mikä vaikuttaa alkuteoksen kommentoivalta referaatilta. Näin konkreettisesti kokoelman tekstit puhuvat keskenään; näin luettu ja koettu vaikuttavat toisiinsa, kertautuvat – ja näin jotain muuttuu kertautuessa tai jatkuessa. Leopardin paimenrunossa painottuu runon puhujan pessimistinen merkityksettömyyden kokemus. Se ei sulje kuitenkaan pois mahdollisuutta, että ehkä jotkut kokevat iloa ikuisesta kierrosta.

20190120_154654.jpg

KISSA. ”- – Se ei ole oppinut, että melkein kaikki maailmassa on tavoittamattomissa. Se on valmis ja altis, ja joka päivä sillä on karvan verran vähemmän opittavaa.”

Aki Salmelan kirja siis tuottaa minulle omanlaisia ilon hetkiä, nautintoa sanomisen taidosta ja onnea ajattelun aiheista. Tuntuu kuin kirjassa olisi kaikki, että minun pitää kulkea tämä kirja kainalossa loppuvuosi, loppuelämä. Koen silottelematonta kauneutta, ja kaunis on myös sisältöä visualisoiva kansi (kannen suunnittelu Laura Lyytinen).

”Kauneus on epätodennäköinen asia
joka tuntuu luonnolliselta

niin kuin hyvä lause
on väite, joka tuntuu todelta.”

~

Aki Salmela
Eläimen varjo
Tammi 2019
runoja
92 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehdon runokokoelman Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019) johdatteluliepeessä luonnehditaan kirjan lyyristä suuntaa proosarunoudeksi. Lisäksi lieve antaa etukäteistietoa siitä, että runot liittyvät nimettyihin henkilöihin – tai niissä mainitaan henkilöitä tai hahmoja. Kuplapoika viittaa kuplassa eläneeseen David Vetteriin ja Alison Hargreaves vuorikiipeilijään. Runoissa puhuvat he ja heidän lähellään olleet. Runoja on myös muun muassa Tyyris Tylleröstä, Winston Churchillista, Sylvia Plathin lapsista ja lento-onnettomuudessa kuolleesta rouvasta.

Luen ensin runot hakematta niiden välille yhteyksiä. Ehkä ajattelen, että runot ovat hajallaan, vaikken edes odota niiden yhdistyvän.  Luen toistamiseen, vielä lisää (runojen lukeminen eKirja-muodossa tuottaa minulle hankaluuksia: jotain tunnen jäävän kokemuksesta pois, kun en voi lehteillä sivuja).

20190113_131529.jpg

Yhtäkkiä en enää pääse irti runojen välisistä signaaleista. Ensinnäkin niitä yhdistää kuolema: nimetyt henkilöt ovat kuolleet tai jääneet kuolleen jälkeen (Plathin lapset). Kuoleman sijasta taustalla voi olla myös luopuminen ja katoaminen, kuten runoissa, joihin liittyy vauvan hylkääminen berliiniläissairaalan keräysluukkuun.

Toisekseen: Kuolemaa kovemmin minulle runot huutavat kysymyksiä syntymisestä. Onko oikeus haluta omaa lasta, oliko Davidin syytä syntyä, miksi äiti-ihminen-Alison lähti K2-vuorelle kuolemaan, miksi vauvan hylkääjä on valinnut lapsen synnyttämisen? Davidin hoitaja kysyy (katkelma runosta):

”Minä en koskaan halunnut omia lapsia,
enkä voi kuin ihmetellä:
rakastaako ihminen aidosti vain
sitä minkä hän kupeissaan kantaa?”

Runoissa ei ole valmiita vastauksia, mutta ne virittävät taajuuksille, jossa on pakko itse miettiä, etsiä vastauksia, tehdä lisää kysymyksiä, raivata lisäätilaa ihmisyyden perusasioille. Luen moneen kertaan runon, joka alkaa: ”Kanna minut reppuselässä vuorelle, / hylkää erämaahan, rakas lapsi, niin kuin muinaiset / japanilaiset hylkäsivät iäkkäät vanhempansa, – -.” Sen loppusäkeet vahvistavat minua. Oleellista on kierto, vanhemman toivo lapsen (iältään mikä tahansa – uskon: myös kenen lapsi tahansa) elämän jatkumisesta:

”Jos sinä pelastut,
minäkin pelastun.”

Koukutun runoihin, joissa punarinta edustaa runojen eri puhujille eri asioita. Lintusymboliikka nousee siivilleen, ja niin myös Lehdon muissa runoissa toinenkin siivekäs, enkeli. Enkeleitä vilahtaa silloin tällöin, niin myös jumala. Vaan eivät henkiolennot liihottele totutuilla lentoradoilla. Esimerkiksi runo ”KRISTINUSKON LEVIÄMISESTÄ” hykerryttää ja hirvittää.

Lehdon sävykkäistä runoista, joissa on paljon suoraa kerrontaa ja silti runonomaisia aukko- ja taukopaikkoja, haluan vielä mainita runon ”TURISTIT”. Ensin luen sen kritiikkinä; nimittäin muissakin runoista luen viitteitä ilmastonmuutoksen seurauksista. Sitten siirryn tulkintaan: ihmisen on vaikea nähdä itseään läheltä tai ymmärtää oman kokemuksen itsekkyys ja suhteellisuus.

” – –
niin kuin kaikki maailman kauneus olisi
olemassa vain heidän katseitaan varten.”

Silene Lehto
Kultapoika, kuplapoika. Runoja
WSOY 2019
88 sivua kirjana.
Luin BookBeatissa eKirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarisen runoissa näen peilikuvia, jossa on hieman vääristävä heijastus. Tai voisihan kyse olla veden kuvajaisesta, sellaisesta, joka toistaa alkuperäistä liplatuksena. Näin se tapahtuu:

”Ei toista: yksin
Ei yhtä: toisin”

Tai sitten runoissa on yhtäläisyyksiä muttei symmetriaa, niissä on taite tai liike toiseen suuntaan:

”Melkein ainetta ja melkein aineeton
Perhosen siivissä silmät, melkein katse”

Tai:

”Tuon pöydän ääressä ja katsovat toisiaan
katsomassa itseään katsomassa toisiaan”

Yksin ja toisin (WSOY 2018) on Pietarisen esikoisteos, kovin varma ajatuksiltaan ja sanojen asetteluiltaan. Minua viehättävät etenkin lyhyet kahden rivin sanapeilailut. Ne ovat niin suoria ja tarkkoja, silti avaria.

20190102_185137.jpg

Ajatuspeilaukset huvittavat ja hivelevät, sillä ne pistävät keksimään tuttuja asioita uudelleen. Mieleeni jäävät runot, joissa askarrellaan unien näkemisestä, muistamisesta ja kertomisesta. Myös runoajatukset miellyttävät, kun ne näennäisestä havainnosta laajenevat metaforiksi vaikkapa ihmissuhteista (jos niin haluan tulkita):

”Äkkiä suru siitä ettei kaksi yhdensuuntaista suoraa
koskaan leikkaisi toisiaan”

Suora, pintaselvä virke virkistää myös proosarunotyyppisissä pitkähköissä runoissa. Ne ovat tarinan, jopa sadun kaltaisia. Niissä on pää ja häntä, kuitenkin jokin päättömyys, jolla ne lonksuvat ulos proosan saappaista. Silloin on kyse runoudesta: sille ei riitä yksi kengännumero.

Muutama kuvaruno pomppaa sivuilta, mutta ne ovat linjassa muun sisällön kanssa. Senkin huomaan, että runovirkkeet pakenevat loppupisteitä. Niin ajatukset jatkavat kulkuaan.

– –

Tuukka Pietarinen
Yksin ja toisin
WSOY 2018
runoja
44 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. Kirja vieköön! ja Luettua elämää.

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Tuijatan #runo2018

Aloittakaamme pääkalloneuvottelut.
Paikaksi on valittu Metropolis,
kestoksi arvioidaan maapuupäiv.
Juuri silloin maailma tuulenkantammuuttuu:
siitä tulee avaruuskissojen leikkikalu
jota pikseliaurinko karttaa.

Nähkäämme, miten rannattomaan lähiöön rakentuu purkautuva satama,
joka saa nimekseen Varisto.
Siellä tuuli ja kissa solmivat suhteen, oi rakkaudelma!
Parin aikaa ottaa aurinkokello mutta se pysähtyy sateeseen,
kun lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa.
Eikä veteen heitetyn kiven jättämä spiraali lopu koskaan.

Kulkekaamme vesirajassa kunnes kuulemme saaren runot.
Niihin kaiku vastaa:
ykköne.
Vai kuuluuko vastarannalta kehtolauluja kuoleville?

Kääntäkäämme katseemme: hautana avautuu koko meren laajuus.

Eksymisen kartasto ohjaa määt ja muut väylälle,
aina aallonpohjaan asti.
Näette syvyydessä kädet, joiden kautta olen kulkenut.
Kuin camouflage ne kätkeytyvät veden viimeiseen värinään.


Näin tarjoilen runona vuonna 2018 postaamani 22 runokokoelmaa. Niiden nimistä on juttuihini suorat linkit. Rohkenen tulkita tuotostani: tunnelma ja sanoma lähenee dystooppista katoavuuden kantaattia. Ehkä joku lukija tekee toisenlaisia tulkintoja. Siksi on runo.

Täten olen osallistunut Reader why did I marry him -blogin Ompun haasteeseen #runo2018, ja hänen ideansa on myös rustata runo kirjojen nimistä. Kiitos hienosta haasteesta! Kiitos myös Kirja vieköön! -blogin Riitalle #runosunnuntai-ajatuksesta. On ollut ilo osallistua! Pääasia ei unohdu: runoelämykset.

Ja sitten suin päin kohti haastetta #runo2019.

20180912_161754-1.jpg

Amos Rexin teamLab aalloilla: Massless


Lista: runopostausvuoteni 2018

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut
Saila Susiluoto: Metropolis
Jan Rahman & Heli Laaksonen: Maapuupäiv
Riina Katjavuori: Maailma tuulenkantama
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu
Satu Manninen: Pikseliaurinko
Olli Sinivaara: Purkautuva satama
Susinukke Kosola: Varisto
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma
Kaisa Ijäs: Aurinkokello
Juho Nieminen: Lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa
Suvi Valli: Spiraali
Johanna Venho: Saaren runot
Heli Laaksonen: Ykköne
Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Eija Aromaa: Eksymisen kartasto
Mariska: Määt ja muut
Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina
Annariitta Linjama: Kädet, joiden kautta olen kulkenut
Satu Manninen: Camounflage

(Linkit postauksiin ovat jutun alun koosterunossa.)

9 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Runot

Satu Manninen: Camouflage

Kosketan näkymää joka versoo nukkuvan naisen unista”

Minulle edellinen sitaatti on avainlause Satu Mannisen runokokoelmaan Camouflage (Gummerus 2018). Runot avaavat näkymiä, näkyjä, väläyksiä. Ne voivat olla silmät auki tai kiinni nähtyjä unia, sävyistä toiseen sinkoilevia, painajaisiakin. Sellaisia, joiden ei tarvitse seurata minkäänlaista punaista lankaa. ”Kosketan” – eli runot mahdollistavat yksityisen ja abstraktin välittymisen.

20181201_105837.jpg

Siteeraan koko runon, josta nappasin johtoajatuksen. Puran siitä kokoelmatuntoni.

”Kosketan näkymää joka versoo nukkuvan naisen unista, /
topatut jättiläismäiset linnut kuin pehmeät vuoret, /
rokokoopeitteen floora ja fauna, perhosten riekaleet /
lepattavat kuiskaukset, hedelmä syttyy tuleen, /
jäljelle jää vain mustunut kivi.”

Mannisen runot tuntuvat minusta visioilta ja kommentoinnilta, joissa kuvasto tihkuu aistillisuutta. Esimerkkirunossa mainittu rokokoo sopii luonnehtimaan kokoelman runoja, sillä niissä rönsyää kirharaisia muotoja ja tyylikauteen sopivaa yltäkylläistä flooraa ja faunaa. Linnuista ja kukista runokuvat toistuvasti kasvavat tunnetiloiksi. Aistin yltäkylläisyyden toisen puolen, mätänemisen, rappion ja rapautumisen. Kokemuksissa on myös sellaista poltetta, että se tietää tuhoa. Jäljelle jää kivettyneisyttä, ja voihan mustuneen, mustan kiven nähdä myös hautakivenä, sinä, mitä jäljelle jää.


Kokoelman alussa viitataan suoraan lajien syntyyn. Runoissa on tiloja, joissa ”ei ihmisääniä, ei käden kosketusta”. Ne voivat viitata aikaan ennen ihmistä tai aikaan ihmisen jälkeen. Elämää joka tapauksessa on ilman tätä lajia, ilman minua. Kokoelman kaksi viimeistä runoa lohduttavat minua kauneudellaan. Niissä kaikki jatkuu luonnossa kierrätettynä.

”Puut kasvattavat juuriaan syvälle maan alle. /
Ole sinä elossa ja valon liverrys oksistossa /
niin minä olen multaa, matojen kostea hotelli.”

Runojen maisema on pitkälti kuuma ja kostea viidakko. Mielikuvien tropiikki voi versota myös tapettien köynnöskuvioista. Aistimuksille ei ole paikan tai ajan rajoja, mutta ruumiillisia ne ovat: ”Sateen toisto ja rytmi kuin kehon syke ja kohina, laukeava jännitys, uni.”

”Camouflage” tarkoittaa naamioitumista, maastokuosia. Osuvaa. Kokoelman runot naamioituvat viidakon varjoihin, väreihin, hajuihin ja liikkeeseen. Erotan niistä arkista ja kotoista, mutta: ”Keittiö on löyhkää ja kärpäspilviä” tai ”Tiikeri loikkaa ja nuolee / koko keittiön, homeen peittämät astiat”. Runon puhujaa en aivan kaiken keskeltä erota, mutta luulen hänen olevan aistimusten saartama, ne peittävät ja naamioivat hänet niin, ettei häntä aina erota ympäristöstä.



Luen kokoelman runoja moneen kertaan. Pidän sitä välttämättömänä, sillä joka kerta löydän eri asioita ja eri säkeet säväyttävät. Ymmärrän olla hakematta näistä runoista kaarta tai tarinoita, sen sijaan kieriskelen sanojen lähdevedessä ja mutavellissä. Aistillisuus ja visuaalisuus koskevat ihoa ja mieltä.

Palaan toistuvasti sivun 35 runoon, johon päätän juttuni. Siitä välittyy päiviemme keinotekoisuus muoviroinineen ja lainattuine kuosineen, joihin maastoutuu ja kätkeytyy turhuus ja piiloutuu, mikä on tärkeää.

”Silmät turvonneina muovipalmun alla simpukka kurkussa /
täyteenpuhallettu meri kohisee kassakone kilisee, /
seison mutta jono ei liiku, ihmiset tirisevät paistinpunaisina
lamppujen kuuma rasva valuu, varashälyttimet piippaavat /
jollain on tropiikkikuosi kassissa. Aina vain samaa /
tuulessa huojuvaa palmunlehvää, päivien hukkaan valuvaa hiekkaa, /
lintuja kuin kirkuvia mainoslehtisiä päivän pamppailevalla sydämellä.”

– –

Satu Manninen
Camouflage
Gummerus 2018
runoja
52 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muut: Kirja vieköön! -Riitta ja Omppu.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Annariitta Linjama: Kädet, joiden kautta olen kulkenut

Tänä vuonna Runo-Kaarina -kilpailun voitti Annariitta Linjaman kokoelma Kädet, joiden kautta olen kulkenut (2018). Palkintoraati kutsuu runoja samanaikaisesti ehyiksi ja hauraiksi: ”Runo on prosessissa, kudosta, jossa tummienkin sävyjen kautta kuljetaan mahdollisia valoja kohti.”

Minulle runot henkivät pitkälti luopumisen melankoliaa. Runojen puhuja jättää pitkiä jäähyväisiä läheisilleen ja entiselle itselleen kohtaamisineen ja maisemineen. Siitä uskon kokoelman kauniin nimen syntyneen, kosketuksista, monimielisesti niin psyykkisistä kuin fyysistäkin. Kosketus tai sen puute voi olla läheisestä tai luonnosta lähtöisin. Ja se koskee:

”Käteni ovat aina olleet auki, sylini toisen oma
ehjänä ovat säilyneet vain sormenjäljet” – –

Runojen muoto vaihtelee vapaamuotoisista lyhyistä runoista muutaman kappaleen proosarunoihin. Kuvastossa on rakennuksiin ja luontoon liittyvää, ja muisti, muistot ja unohdus kulkevat punaisena lankana mukana. Runotunnelmissa on paljon samastuttavaa, ja kokemuksia kuvataan omaperäisin ilmaisuin kuten ”päiväni takertuvat ikkunoihin”, ”raskaat puut paljastivat olkapäänsä”, ”putoan metsäkortteiden käsivarsilta”.

20181117_095701.jpg

Kokoelman runojen tunnelman koen osin raskaaksi mutten koe lukemista raskaaksi vaihtelevan ilmaisun ja kiinnostavien kielikuvien vuoksi. Tunnen monet kuvat ja aiheet itselleni tärkeiksi ja siksi niihin liittyvä koskettaa. Otan esimerkiksi lopun proosarunosta ”Kaikki se mikä painaa”:

”Hän unohti itsensä tunneiksi, päiviksi, kujan päähän, porttikongiin, kuusen alle, piiloon, pakoon juoksemaan. Unohti, että lupasi olla katsomatta taakseen. Ja muisti. Ensimmäisen kerran, auki jääneet haavat, siivet, mustelmat, ja sitä seuraavan aamun. Likaisen penkin, ja tahrat, joita ei voi millään puhdistaa.”

Kokoelma rakentuu aloitusrunosta ja neljästä osasta. Luen niistä kaaren elämänkokemusten tilinteosta mahdollisuuteen jatkaa eteenpäin. Joissain runoissa annetaan puolipisteelle uusi merkitys sijoittamalla se säkeen alkuun. Niitä ilmestyy kokoelman loppupuolelle, jossa tuntuu jo toiveikkaalta, esimerkiksi näin:

– –
”jos en pelkäisi
; luutuisin ihollesi kuin suomut
jotta jaksaisit uida, sukeltaa
; rintaasi kasvattaisin kidukset
että et koskaan uppoaisi pohjaan
nielisi pimeää”

Viehätyn kokoelman tunnekaaresta, ja ilokseni luen lopusta, miten runon puhuja avautuu:

– –
”lumen alta avaudun kuin kukka
hehkun enemmän värejä kuin voit nähdä
silmuista on puhjennut hauraimmat hetkeni
neulaset kukkivat”

– –

Annariitta Linjama
Kädet, joiden kautta olen kulkenut
Kaarinan kaupungin runokirjat 27\2018
Runo-Kaarina -esikoisrunokilpailun voittaja
76 sivua.
Sain kirjan palkitsemistilaisuudessa Turun kirjamessuilla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Kaija K kyselee, kuka keksi rakkauden. Okei, vastaan: keksijä on kukin vuorollaan. AINA se on kuin uusi, ja rakastunut luo jumalankaltaisesti ainutlaatuisen tunteen. Nyt keksijävuorossa ovat Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala. Heidän kirjaesikoisensa on rakkausrunoelma Aina (Käsite 2018). Luvassa on lisää, sillä ensi vuonna ilmestyy runoelman toinen osa.

Voiko rakkauden kohdata ruotsinlaivalla? Pyyhkiikö se mennessä kaiken entisen? Onko mitään entistä ollutkaan? Miten syntyy me? Aina-runoelma välittää upottavan tunteen vaihtoehdottomuuden: ”siksihän täällä ollaan / annan itseni hukkua.”

20181110_153049.jpg

Rakkauden kaikennielevyys saattaa tuntua naiivilta ja tutuin kuvin kuvatulta. Koska vilpitön tunne tunkee runoista pidäkkeettömästi, pyyhin kyynisyyden ja hyväksyn runojen huumautuneen lähestymistavan ja kuvaston valosta, auringosta, maista, meristä, pienistä kuolemista ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja toisaalta, kyllä runopari tietää, mitä se tekee, sillä harkituilta kokoelman runojen keinot vaikuttavat.

– –

Ei se epävarmuutta ole
kauan pimeässä kulkeneena
aurinko vain häikäisee
kattaen kaiken

Me olemme sokaisseet minut
Me olemme sokaisseet sinut
ja nyt meidän tulee ikuisesti taluttaa toisiamme.”

Rakkauteen sotkeutuu muita tunteita kuten pelkoa ja epävarmuutta, eikä entisen jättäminen ole tyystin mutkatonta. Siitä hyvä esimerkki on hieno runo ”elegia epävarmuudesta”. Ja nyt pääsen runojen perinnetietouteen. Kokoelman alku viittaa Danteen, ja niinpä välillä runoissa hengaillaan maailmankirjallisuuden hahmojen kimpassa tupladeiteillä. Osa runoista on mitallisia tai loppusoinnullisia.

– –

”Kuinka suuria voimme olla?
Hyväksyn sen sovinnolla,
että mahdoton on totta.
Sain sut ansiotta.
Mahdoton on totta,
sain sut ansiotta.”

Loppusoinnullisuudella viitataan kirjalliseen traditioon, ja se tuo moniin runoihin myös laulupoljentoa. Laulullisuus on ovela konsti, sillä rakkauslauluissa saavat tunteet tulvia, eikä sanotuksissa yleensä nolostella. Minua riemastuttaa kokoelman alun country-biisisanoitus: sen genren viisuja ei juuri runoudessamme ole ollut ja nyt lajilla leikitään, vaikka tosi(rakkaus) on kyseessä.

– –

Jos yhteen country-biisiin saan kaikki kliseet pudottaa, /
niin kerron vielä jotain mikä poskia punottaa /
sen lisäks että hullaannun mä aina hymyys sun /
niin tiedän olet mun aina kun povees painaudun.”

Runoelmassa kokeillaan siis erilaisia runomuotoja, myös typografisesti. Lisäksi sivujen alareunan tai yläreunan irtosanoja lehteillen pääsee muodostamaan runonpoikasia. Kirjavuudessa on linjattomuuden vaara, mutta pistän kaiken suopeasti rakastumisen piikkiin. Tunnekuohuun liittyvät rajattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunteet puskevat esiin muodon kirjavuudesta. Nyt on lupa mihin vain. Siksi kokoelman runojen puhujille ei riitä R-sana, sillä niin suurta tunne on – siksi sille on annettava oma nimi, AINA.

– –

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala
Aina. Rakkausrunoelma
Käsite 2018
runoja.
84 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Mariska: Määt ja muut

Reteää riimittelyä kuulee nykyisin lähinnä räpissä ja muussa käyttömusiikissa. Lyriikka on sen muuten lähes hylännyt, mutta lastenrunouteen loppusoinnut yhä kuuluvat tai sopivat tai niitä voi ilman kasvojen menetystä käyttää. Ja se sopii vallan mainiosti, sillä riimittely ravitsee kieltä ja saa iloitsemaan sana-asettelun notkeudesta.

Mariska on aloittanut räpillä ja jatkanut musiikkiuraa monipuolisesti. Minua hän on säväyttänyt lukuisin sanoituksin, joita hän on tehnyt itselleen tai muille artisteille. Vakuuttava sanakäyttäjä saa sanansa nyt ensimmäisen kerran kansien väliin lastenrunokokoelmaan Määt ja muut (Tammi 2018).

20181104_074021.jpg

Alaotsikon mukaan kirjassa on runoja eläimistä ja ihmisistä. Runoissa vilistää tuttuja metsien ja maatilojen elukoita sekä pikku-Siiri. Jo sisäkannen aloitus siivittää teemaan:

Sitä minä vaan,
et kaikkii tarvitaan –
ilman kyitä, haita, täitä
köyhä olis maa…”

Värssy on kirjan runosta ”Pentti-kyy” – nykyajan verrokki Kirsi Kunnaksen tunteelliselle siilille. Ja nyt kun tuli klassikko mainittua, lisään Mariskan sopivan mainiosti kotimaisen, omaperäisen lastenrunouden janalle, joka on valitettavan lyhyt. Kunnas ja Helakisa ovat siellä alkupäässä, ja Mariska jatkaa, uudistaa ja raikastaa lajia. Vai olisiko janan alkuosassa jo Aleksis Kivi, joka tulee mieleen Mariskan oravarunoista?

Määt ja muut sisältää virkistävän vaihtelevia runoja. Osa sopii silkkaan ilotteluun tai on valmista lastenlaulukamaa (”Hui säi säi” ja ”Kännikala ja selvä pyy”), osassa on opetusainesta kuten jo mainitussa kyyrunossa tai ”Veken lento oy” -runossa, jossa perspektiivin vaihdos muuttaa suhtautumista murheisiin. Tunteista runoillaan reippaasti, esimerkiksi lammas ärsyyntyneenä karsii lammasmaisuuden, hiiri rakastuu ja lehmä tulee jätetytksi. Erityisesti riemastun runoista, joissa vaihtuu näkökulma: sammakkoa tympii suutelemaan pyrkivät prinsessat, ja sitten on tämä etana, joka haluaa uppoutua historian tutkimiseen ja kyllästyy kyselijöihin:

– –
”Etana, etana näytä sarves,
onko huomenna poutaa?”
”Tuskinpa näytän! Hauskempi onhan
ajassa taaksepäin soutaa.
Huomisen ilmaa en paljasta sulle,
Piilossa pidän mun sarvii.
Säätila selvii, ulos kun menet,
siihen et etanaa tarvii.”

Edellinen sitaatti on esimerkki puhekielisestä runoilusta, mutta joukossa on myös silkkaa kirjakieltä sen ohella, että fingelskaakin tippuu joukkoon. Viime aikojen suomi-englanti-keskustelun valossa voisi soimata suomen runtelusta, mutta nämä runot todentavat nykykielen vaihtelua. Mariskan vikkelät ajatukset pukeutuvat tarkoituksenmukaiseen asuun, vaikka näin:

”Tänään minä aion olla ihan vähän tuhma”,
sanoi Lissu Lokintyttö, iältänsä uhma. – -”

Elukoihin lasten on helppo samastua, samoin Siiri Sirpelöiseen, joka ihmettelee, lakkoilee ja itkee. Lasten lisäksi sanailu puree joka ikään. Juuri kirjan tunnekirjo ihastuttaa minua, ja muikeasti kuvitus tukee runojen ilmapiiriä. Soisin tämän kirjan kuluvan kotiväkien käsissä – tämän ja lukuisten korkeatasoisten lastenkirjojen, joita onneksi maassamme kustannetaan. Tarvitsemme todellakin #lukuliikettä, sillä vain neljännes perheistä lukee lapsilleen kirjoja. Aloittakaa vaikka tästä!

– –

Mariska
Määt ja muut. Runoja eläimistä ja ihmisistä
Tammi 2018
(lasten)runoja
kuvitukset Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti
55 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjat kertovat.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot