Aihearkisto: Runot

Edith Södergran: Maailma on minun

Vietän runosunnuntaita kirkkaan klassikkorunoilijan seurassa. Edith Södergranin vapaa runo sulostuttaa viikonloppua, jona lukuisat nuoret saavat valmiiksi ammatillisen perustutkinnon tai lukion. 

Toivottavasti kirjalahjavinkkini ei ole myöhässä. Oma esimerkkini ehkä vakuuttaa, ettei niin ole. Omien ylioppilasjuhlieni jälkeen ostin lahjarahoillani upean kirjan Kohtaamisia (WSOY 1982), jossa on Edith Södergranin runoja ja Helene Schjerfbeckin maalauksia. Halusin muistoksi suosikkitaiteilijoitteni yhteisopuksen, ja vuosikymmeniä se on minua sulostuttanut. Vakuuttakoon tämä, että tänä keväänä kouluistaan valmistuneiden tai heidän läheistensä kannattaa satsata kirjaan, esimerkiksi tähän uutuuteen, jossa on sekä Södergranin runoja että hänen valokuviaan: Maailma on minun (S&S 2023).

Teoksen toimittajat Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää kiteyttävät: ”Runoista ja kuvista tulee yhdessä taiteellinen kokonaisuus, joka tavoittaa jotakin uutta, luonnoksen, sirpaleen, tunnelman.” Arkistoissa on yli 400 Södergranin valokuvaa, ja niistä toimittajat ovat valinneet runojen yhteyteen tunnelmiin sopivia tai ilmeisyyksiä väistäviä valokuvia.

Kirjaan valitut runot ovat löytyneet koko tuotannosta, myös kirjoissa julkaisemattomista runoista. Parissa runossa on jopa loppusointuja. Aikojen kerrostumat näkyvät runovalikoimassa sitenkin, että suomennoksia on kuudelta kääntäjältä eri vuosikymmeniltä, esimerkiksi Uuno Kailaalta ja Riikka Uhligilta.

Södergranin runotuotannosta saa kirjasta hienon kokonaiskuvan. ”Vierge moderne”, ”Ei mitään”, ”Maa jota ei ole” ja monet muut eivät haalistu koskaan. Mutta mitä valokuvat tekevät runoille? Kuvissa on tuntemattomia ihmisiä ja maisemia. Etenkin maisemat saavat tukea tai sävytyksiä runotunnelmilta – tai päinvastoin. Esimerkiksi runo ”Odottava sielu” (s. 67) ja samalla aukeamalla oleva rantamaisema resonoivat. Ilmeisiä yhteyksiä on kuvalla sotilaista ja runolla ”Maailma kylpee veressä…”

Kirjassa on monta kuvaa Edith Södergranista. Niitä helposti tulkitsee itsetietoisista, varmoista runoista niin, että kuvan henkilö on runonsa puhuja, väkevä ja vahva. Monissa kuvissa on kissoja, Södergranin tai jonkun muun kanssa tai itsekseen. Kenties kuuluisin runoilija-kissa-kuva on kytketty runoon ”Animaalinen hymni” (s. 50 – 51). Runossa tiedostetaan kaiken katoavaisuus, kuolema, mutta runon loppu ylistää nykyhetkeä:

”Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään

ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella

väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.”

Ajatuksettomia hetkiä tarvitsee jokainen, myös ajatuksellisia. Kumpaankin sopii seuraksi Maailma on minun.

Edith Södergran: Maailma on minun. Runoja ja valokuvia, toim. Agneta Rahikainen & Eira Sillanpää, S&S 2023, 144 sivua. Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Runot, Taide

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino

Katja Meriluodon esikoisrunokokoelma Mehiläisen paino (Aviador 2023) on kirja, jonka olen jo lukenut muutaman kerran peräjälkeen, ainakin niin, että olen palannut moneen runoon. Ihailen runojen kuvastoa ja kielellis-mielellisiä oivalluksia.

Kokoelma jakautuu viiteen osaan, vaihteleviin sisältöihin, silti linjakkaaseen kokonaisuuteen. Alkuosa ”Äiti Marfa. Paratiisi.” tuo mehiläiset pörräämään tekstiin. Ja kuka Marfa? Päivätär, mehiläiskuningatar vai keskiajan novgorogilainen hallitsija? Huikea valta Marfalla on suhteessa runon puhujaan myös silloin, kun Marfa mahtuu tikkuaskiin. Ja kantavatko mehiläiset mytologisia merkityksiä, eli mehiläiset kuljettavat parantavia aineksia taivaasta tai tuovat elämän ja kuoleman viestejä makoisan elämäneliksiirin tuoton lisäksi?

Runoissa on arvoituksellisuutta ja pähkäiltävää – sopivasti, kiehtovasti. Miellyn Meriluodon runokieleen, sen suoraan sanojen käyttöön, sillä arvoitukset eivät kätkeydy kielikoristeluun vaan sanasisältöihin. Oleellisia mehiläisten lisäksi ovat sanat, jotka erisnimistyvät kuten Päivä, tai yleisnimenä säilyvä laidun. 

Minua kiehtoo, miten runo usein jatkuu toisessa runossa. Peräkkäiset runot ovat välillä kuin vastauksia tai jakumoja toisilleen. Kuvasto kytkee runoja toisiinsa silloinkin, kun osissa siirrytään kaupunkimiljöön lasitaloista laitumelle tai pastoraaliin tai kaamokseen. Runoissa myytti on tosi ja vastakohdat tai yllätyskäänteet loksahtavat paikoilleen. Vaikkapa näin yhden hienon runon (s. 51) loppusäkeistössä: ”Päivä palaa tuonelta takaisin. / Valo syöksyy edeltä / ja kattila kärähtää pohjaan.” Tai runon lopussa sivulla 17: ”Taivaankappaleiden huolenpito, / rikkaruohojen murhe.”

Runon minä muuttaa muotoaan eri runoissa. Hän on näkijä ja kokija, joskus sulautuja: ”Minä olen laidun. / Sydämeni paikalla laulaa mehiläinen. / Istun kädet sylissä, jäsenissä illansuun raukeus./ – -.” Joissain runossa puhuja ilmaisee itsensä suoraan ja ottaa kantaa (katkelma s. 58):

”Taksonomia rauhoittaa minua, museon viileys,

olenhan ihminen,

en ryhävalas, jonka traani on lamppuöljyä,

liha ruokaa, hetlulat korsetinluita.

Olen merelle velkaa,

eikä maksuaikaa ole.”

Elämästä ja kuolemasta on kyse. Runoissa toistuva Päivä kattaa valon ja elämän, elämän säilymisen, ylläpitämisen. Kirjan loppua kohden elämän lopun teemat voimistuvat, ja runoissa näkyvät ilmastokriisi ja luontokato tuhonäkyineen. Silti löydän lopun lisäksi alkuja, myös mytologisen elämän synnyn merkin: ”- – läpäisen ajan hauraat kerrokset, / synnyn surisevaan pesään, / muna josta maailma alkaa. / Olen totta.”

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino. Runoja, Aviador 2023, 66 sivua. Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Runot

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi

En voi ohittaa kirjaa, jonka nimi jo herättää väkeviä mielikuvia, ja jaan oitis kokemuksen, sillä minua lähellä on kuusikko, jonka läpi minun on todellakin säännöllisesti kuljettava. Siksi suurin odotuksin tartun Veera Sylviuksen runokokoelmaan On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone kustannus 2023). Odotukseni täyttyvät.

Aluksi on heti todettava, että Sylviuksen runokokoelma vastaa makumieltymyksiäni. Kielikuvissa käytetään luontometaforia, runot ovat lyhyitä sisällöstä tinkimättä ja sana-asettelut avautuvat avoimiin tulkintoihin. Minuun iskee muutaman rivin runot, joissa yhdistetään havaintoja, konkreettisia ilmiöitä ja kiteytys, ristiriita tai häiriö. 

Kokoelma avataan avaruudellisin asioin, mutta itse runoissa ei liikuta sfääreissä vaan kuusikossa, tuntureilla, lammen rannalla ja muissa paikoissa luonnossa tai luonnon reunamilla. Erityisesti pidän runoissa siitä, että runon puhuja ei erota itseään vaan toimii kokonaisena, yhtenä luontoilmiöiden kanssa, esimerkiksi: ”metsästä löytyy hirven uni / asetun sen syliin lepäämään”.

Runoissa konkretia kohtaa unen, suru toivon, kommunikointikyvyttömyys kyvyn kohdata. Mietin runojen melankoliaa: se ei upota apeuteen vaan johtaa kaipuuseen. Kaipuuseen sisältyy kaikki, mitä ei voi tavoittaa vaan saa vain syrjästä kiinni.

”Runot ja unet hengittävät toisiaan

yön kaleidoskoopissa

totuuden valtakunta

tarttuu päivän helmoihin

metsä kasvaa puoleeni”

Runojen kauneus ei ole söpöstelevää vaan ankkuri hyväksyä elämään kuuluva. Aloitan kokoelman hajoittajaeliöiden seurassa, ja kirjan lopussa pysähtelen monesti kuolemassa, vaikkapa näinkin totaalisesti: ”Kuolema tulee elämän levyisenä rintamana”. 

Runokuvastossa nimetään luontokappaleita (myös sielunlintuni kurki ja sen kevättrumpetti) ja kuljetetaan erilaisiin maastoihin: metsä, suo, tunturi, meri ja lampi. Lampi edustaa janan ja suoraviivaisuuden vastakohtaa eli pyöreää, ääretöntä. Metaforisuus viehättää minua, joten kahlaan runojen herättämissä mielikuvissa.

Tunnen, että pääsen hengittämään vapaasti kirjan sanakuusikossa ja muissa maisemissa. Saan sijoittaa omat maisemani Sylviuksen runoihin. Runot kommunikoivat, päästävät läpi tuntemuksia, tunnelmia ja ajatuksia ja säilyttävät sopivasti salaisuuksia.

”Seisoa tuvassa, katsoa yölliselle merelle

istua pöydän äärellä, ajatella itsensä tuuleen

astua yöhon, olla ääniä täynnä”

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi, Enostone kustannus 2023, 78 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Runebergin Hanna – Klassikkohaaste osa 16

Tämänkertainen klassikkohaastekirjanani on Johan Ludwig Runebergin kolmilauluinen runoelma Hanna Paavo Cajanderin suomennoksena (1836/1880). Klassikkohaastetta emännöi Kirjaluotsi (haaste ja kooste).

Olen Minna Canthin Hannan suuri fani, ja olen myös muokannut sen selkokielelle, joten silloin selvittelin Runebergin Hannan ytimiä, mutten lukenut nimikaimaa. Canthin Hanna on Runebergin runoelman vastakuva, jossa nuori nainen saa pettyä kaikissa toiveissaan ja jossa miehistä karisee kaikenlainen ihanteellisuus.

Juhani Ahon Papin rouvan alussa on sitaatti Runebergin Hannasta, ja tapahtumat sijoittuvat intensiivisiin kesätunnelmiin pappilassa kuten Runebergillakin. Ahon romaanissa eletään runebergilaisissa idyllipappiloissa, mutta tapahtumat osoittavat, miten naisen elämä menee pieleen, jos puoliso valitaan järjellä – toisin kuin Runebergin Hannassa. Toisaalta voi ajatella niinkin, että Ahon tulkinnassa runebergilaiset romantiikkaodotukset ovat tuhoon tuomittuja, sillä ei romaanin Ellin ensi rakkaus Olavi ole mikään hyveellinen ihannesankari.

Kirjallisuudestamme voi bongailla monia tunnelmallisia kesäisen valon yhden päivän ja yön romaaneja ja ajatella, että ne jatkavat Runebergin Hannasta lähtenyttä traditiota, esimerkiksi Frans Emil Sillanpään Ihmisiä kesäyössä ja Aki Ollikaisen Pastoraali. Runebergilla on siten pitkät varjot tai valonsäteet kirjallisuuteemme – klassikoiden klassikko. Siispä Hannaan kannattaa tutustua.

Runebergin Hanna on kirjoitettu alun perin ruotsiksi, ja valitsin kolmesta suomennoksesta vanhimman (Paavo Cajander 1880, muut: Otto Manninen 1940, Teivas Oksala 1993). Runoelmaksi tituleerattu teos on kirjoitettu eeposten heksametrimittaan. Heksametria ei olekaan helppo selittää, mutta kyse on kuusirytmisestä, loppusoinnuttomasta runokielestä. Kuvailevassa kielessä sanajärjestys ja sanasto nykysilmin ja -korvin poikkeavat totutusti. Malliksi kaappaan kuvan alkuteoksesta:

Siinä tutustuimme päähenkilöön, nuoreen Hannaan. Kirjan ensimmäisessä laulussa eli luvussa vanhan pastorin tytärtä käy kosimassa 50-vuotias nimismies. Pappilan emännöitsijä suosittelee järkiliittoa, mutta nuori piika Johanna varottaa rakkaudettomasta avioliitosta vanhan, rikkaan pulleron kanssa. Toisessa luvussa Hannan pää menee pyörälle lähimain ensi kohtaamisessa, kun veli on tuonut pappilaan kesävieraaksi ystävänsä, ja kolmannessa luvussa Hannan äkkirakastuminen kesävieraaseen äityy pikakihlaukseksi juhannusyön metsäretkellä kirkkaan lähteen vieressä.

Runoelmassa mainitaan myös toinen lemmenpari, Hannan veli August ja Hannan tuoreen rakastetun sisar, Maaria. Rakkauden puhdistava voima henkilöityy koppavaan Maariaan, joka muuttuu täysin eli jättää liehunnan tanssiaisissa ja kosijoiden piinaamisen, kun rehti maalaisylioppilas August astuu kuvioihin.

Runebergin kesäidyllin sanotaan saaneen inspiraation saksalaisen romantiikan ajan kirjallisuuden vastaavista luomuksista. Romantiikka huokuu kesäisen maalaisluonnonnon kuvauksissa, ja luonto elää myös monenmoisena symbolina, sillä se on puhdasta, kirkasta ja tuoksuvaa. Esimerkiksi käydään korkealla vuorella ollen arjen yläpuolella ja rakastutaan katsoen lähteen kirkasvetiseen peiliin laskevan auringon punertavassa valossa.

Minulle Hanna on kiinnostava kurkistus menneen maailman ihanteisiin ja ajatteluun. Siksi en arvioi sitä tykkään / en tykkää -akselilla. On lähtökohtaisesti hyväksyttävä, että Hannassa eletään ihanne-elämää. Kiinnostava yksityiskohta on se, että runoelman nuori mies pysyy nimettömänä: romantiikan hengessä sielu tunnistaa oitis toisesta sielusta tuttuuden, nimestä viis (goethelainen vaaliheimolaisuus). Lisäys: nuori mies tiedetään Johannekseksi, joskin runoelmassa hän on vain vieras.

Romanttinen rakkaus avioliiton perustana ei ollut Hannan aikoihin tosielämässä itsestään selvä toimintatapa, mutta Runebergin runoelma perustaa pariutumisen siihen. Sosiaalista asemaa ei rikota, vaan pappissäädyn vesat saavat toisensa, vaikka toinen on köyhä. Vanhempien ja lasten suhteesta saa lämpimän vaikutelman: korostetun lempeä on vanha pastori, Hannan isä, joka aluksi hyväksyy vanhan, äveriään öykkärin kosinnan – vain hyvyyttään, jotta hän turvaisi lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.

Rakkaus ja kuolema – ne asetetaan vienosti rinnakkain. Runoelmassa on sisäkertomus vanhan kalastajan kuolemasta, ja Hannan isä korostaa elämän lyhyyttä. Myös runoelman alun irrallinen runo kurottaa tähtiin kuolemaviittauksineen. Elämän rajallisuus ikään kuin nostaa ensi lemmen erityiseen hehkuun.

Hannan ja nuoren miehen salamarakastuminen vaikuttanee epäuskottavalta, mutta samalla äkkään, että nyky-tv-draamoissa ja romanssikirjallisuudessa rakastutaan myös ensi silmäyksellä. Eikä nykyäänkään ole harvinaista, että vanha mies vokottelee teiniä kuten käy myös Hannassa. Ja eiköhän nykyisinkin suositella valintatilanteissa kuuntelemaan sydämen ääntä – niin kuin Hanna tekee. Ja saammehan me yhä kohottavia kokemuksia luontoelämyksistä Hannan maisemahavaintojen tapaan.

Kaikenlainen koristelu ja paisuttelu on nykytyyli-ihanteille vierasta. Sitä on katsottava 1830-luvun silmin. Runoelmassa luonto väreilee monisanaisesti, mutta henkilöiden tunteiden ilmaisut jäävät hyvin rajallisiksi. Kyynelehtiminen toistuu, mikä kieltämättä vie nykykatsannossa tehoja.

Vanhasta runokielestä täytyy sanoa se, ettei sen lukeminen ole helppoa: säkeitä on tavattava tarkasti, jotta niistä saa oikean ymmärryksen. Tiettyä viehätystä siinä kuitenkin on. Eihän tässä nyt muuta voi tehdä kuin muokata Hanna kertomustyyliin selkosuomeksi, jotta tutuiksi tulisivat kotimaisen kirjallisuuden kesäyökertomusten ja rakastumiskuvausten alkulähteet.

Johan Ludwig Runeberg: Hanna. Kolmilauluinen runoelma. Suomennos P. Cajander. G. l. Söderströmin kustannuksella 1880, 86 pdf-sivua. (Kansalliskirjaston Doria-digitalisaatio.)

Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino KallasLähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, proosarunot, Runot

Kirjojani Helmet-haasteeseen 2023

Olethan huomannut Helmet-haasteen eli 50 vihjettä, jonka perusteella voit valita haasteeseen sopivaa luettavaa? Sama haaste koskee selkokirjoja, ks. Selkokeskuksen sivut.

Lähden vinkkileikkiin mukaan! Seuraavassa on lista omista selkokirjoistani ja ehdotukset, mihin Helmet-(selko)haasteen kohtiin ne sopivat.

Kirjoittamani ja mukauttamani selkokirjat (ja linkit niistä kirjoittamiini juttuihin) ilmestymisjärjestyksessä:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani 1000-luvulta nykyaikaan. Avain 2022.

Helmet-lukuhaaste 2023

1. Kirjassa on kartta: Paimentyttö

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta: Sormus

4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna: Ehkä ajattelit lukea kirjani, jota et vielä ole lukenut.

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate: Paimentyttö- ja Sormus-kirjojen kansissa voi kiinnittää huomiota kansikuvien henkilöiden vaatteisiin.

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi: Voi olla!

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs: Sormus, Kullervo

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt: Paikka voi olla metsä tai iso tai pieni kaupunki – Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla: Agnes, Paimentyttö

22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon: Voi olla – kirjani sopivat tähänkin: luonto, metsä, historia, naisen elämä…

26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä: toivottavasti ei ole, mutta jollekin voi olla vaikea lukea esimerkiksi Kullervon elämästä, jossa kaikki menee huonosti.

28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus – niissä on kaikkia vuodenaikoja.

29. Kirjassa on minäkertoja. Minä-kertoja kertoo tapahtumista omasta näkökulmastaan: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Agnes, Lauralle oikea, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus, Kolme novellia…

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet: Jos haaveilet rakkaudesta, lue Lauralle oikea ja Sormus. Jos haaveilet tavalliseen elämään jotain mukavaa tai yllättävää, lue Hyvä päivä.

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun: Hyvä päivä -novellikokoelmassa on lyhyitä juttuja – kyllä muutkin kirjani sopivat tähän kohtaan.

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua: Teetkö huonekaluja ja verhoilet niitä tai olet tehnyt työtä kaupassa? Lauralle oikea

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan: Nyt paljastuit!Toivottavasti et ole lukemasi jälkeen.

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole: Vanhat runot, uudet lukijat; Hanna, Agnes, Paimentyttö, Kullervo, Kolme novellia, Sormus

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan: Kullervo, Niin metsä vastaa

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: kaikki

40. Kirjassa hylätään jotain: Kullervo

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa: Vanhat runot, uudet lukijat; Niin metsä vastaa

44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä. Genrejä ovat esimerkiksi runous, scifi, dekkarit ja elämäkerrat: Jos et ole lukenut runoja, lue Kierrän vuoden, Onnen asioita ja Vanhat runot, uudet lukijat.

45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan: kaikki

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika: Kullervo

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023: toivottavasti elokuussa ilmestyy kaksi uutta selkokirjaani.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kaikki – toivottavasti!

Lukuiloa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Eija Aromaa: Välähdys hämärässä

Eija Aromaan runoteoksen Välähdys hämärässä (Basam Books 2022) alaotsikko antaa osviittaa lähtökohdista: Variaatiota Izumi Shikibun runoista. Siispä ensin Izumi Shikibun (noin 974 – 1934) vaikutuksesta: naisen runot tuhannen vuoden takaa inspiroivat Aromaata välittämään ”kaikki rajat ylittävän tunteen”.

”Juuri sen Izumi heitti niskoilleni, sen kanssa ajauduin hurmion ja kärsimyksen tunnelmiin. – – Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään.”

Izumi Shikibu kirjoitti tanka-runoja rakkaudesta kaikissa sen elinkaaren vaiheissa. Aromaa ei ole kääntänyt runoja vaan käyttänyt englanninkielisiä käännöksiä, joista hän taivuttaa tankaa omiin tunnevärityksiinsä.

Aromaan runokirjassa on 119 tankaa, ja kirja jakautuu osiin Kevät, Rakkaus ja Syys. Jaotteluotsikointi johdattelee hyvin elämän ja tunteiden eri vaiheisiin. 

Kevään kuvastoon kuuluvat kukkivat hedelmäpuut, niiden kukoistus, tuoksut ja kuihtuminen – metaforat elämäntunteelle ja rakkaudelle. Osa runoista ovat jämäkän suoria tunteen julkituloja, silti tihkuu monikerroksellisuutta:

”Edes luihin ja 

ytimiin käyvä syksyn

tuuli ei tunnu

niin raa’alta kuin kevään

puista varisevat kukat.”

Kirjan Rakkaus-osuuden aistillisuus hehkuu pienin viittauksin. Rakkaus tuntuu kehossa ja saa ilmiasunsa tarkassa tavutuksessa tankatyyliin. Suorahko sanajärjestys korostaa sitä: runon pintaan sopii pelkistys, ja sanojen alla väreilee. Siitä otan esimerkiksi runon, joka saattaa kommentoida kirjailijuutta, vaikka sen voi tulkita myös viittaavan lemmityn hylkäyskirjeeseen:

”Minut jätettiin

vanhenemaan maailmaan

ilman sinua.

Kukan kauneus katoaa

peittävän musteen alle.”

Syys-osaston runoissa on paljon luopumisen tunteita. Sykähdyttävä on esimerkiksi esikuva-Izumin kuolinvuoderuno. Minua miellyttää kovasti ehkä pieniltä tuntuvat ratkaisut kuten se, että otsikoksi on valittu soinniltaan pehmeä syys eikä kolisevasti ääntyvä syksy.

Monissa runoissa on myös selitys. Se luonnollisesti taustoittaa ja vaikuttaa tulkintaan. Esimerkiksi: ”Joku pyysi kirjaa lainaksi mutta en ollut tehnyt siitä kopiota itselleni ja lähetin tämän runon kirjan sijaan”:

”Milloin kellumme,

milloin heittelehdimme

myrskyn silmässä.

Miksi takerrut runoon

elämän aallokossa?”

Kieltämättä hieman hämäännyn: mikä kirjassa on Aromaata, mikä on Izumi Shikibuta? Se ajatus saa ailahtaa, ja sen jälkeen annan runojen olla runoja. Tuhat vuotta välissä unohtuu myös. Välähdys hämärässä on pitkään pieluskirjani, kirja, joka odottaa yöpöydällä, josta luen iltaisin muutaman runon, annan niiden hiljalleen lepattaa lauseina, joiden sanat vaikuttavat määräänsä suurempina.

Tanka on kurinalainen muoto (rivikohtainen tavutus: 5, 7, 5, 7, 7), ja siksi kiehtoo, miten paljon se silti antaa vapauksia ilmaista. Aromaa tavuttaa ja rivittää niin kuin pitää ja taivuttaa runon reunaehdot ilmentämään havaintoja, ajatuksia ja tunteita suoraan ja symbolein. Ilahduttavasti mukana on ajatelmallista tulkintavaraa.

Eija Aromaa: Välähdys hämärässä. Variaatioita Izumi Shikibun runoista, Basaam Books 2022, 134 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset

Ensinnäkin Sanna Karlströmin runokokoelma Pehmeät kudokset (Otava 2022) on kaunis kirja. Kannen on tehnyt Päivi Puustinen. Kansi käy taideteoksesta, jota tekee mieli hypistellä ja käännellä suunnasta toiseen. Värit, muodot ja pinnan upotukset houkuttelevat ja herättävät mielikuvituksen. Onko siinä multaa, puita, lehtiä, vettä, aaltoja, lunta, luunpalasia ja vähän verta ja lihaa? Vai kaikkea yhdistävää solukkoa ja pehmeitä, maatuvia kudoksia?’

Toisekseen Karlströmin runot vievät perustavanlaatuisiin aiheisiin: kuolemaan, elämään ja rakkauteen. Sellainen ruokkii ja ravitsee. Runoista on etuoikeus hakea sanoittamista asioille, joita ei itse saa verbalisoitua.

Kokoelmassa on neljä osaa. Runon puhuja on niissä lapsuudessaan, muistoissaan ja suhteissaan edeltävään polveen. Vanhemman kuolema tuo ylipäätään kuolevaisuuden liki, sen kun kudokset pehmenevät, maatuvat, mullaantuvat (vai mullistuvat). Silloin ihminen on jonossa seuraavana. Lisäksi luen runoista seuraavan sukupolven merkitystä, ja sukupolvien ketjua. Vaikkapa näin:

”Kun synnyin, havahduin siihen ettei ollutkaan pimeä,

olin syttynyt hetkeksi muiden valaisimien joukkoon.”

Aistimukset ja ruumiillisuuden koen tämän kirjan runoissa merkityksellisiksi. Pidän Karlströmin runojen kuvakielestä, jossa on paljon konkretiaa. 

Tekisi mieli siteerata kokonaisia runoja esimerkeiksi, mutta silvon niitä seuraavin tavoin. Kerron siis tynkätulkintani yhdestä runosta ja vakuutan runoilijan ilmaisutaidosta vain runon lopun siteerauksella. Siispä runon alussa on voimakkaat mielikuvat äidin kallosta astiana, kulhona, jonka sisältö sulautuu sammalikkoon samalla, kun kallon omistajan tietoisuuskin sinne on hävinnyt. Puhuja pyrkii selvittämään läheisen kuolemaa ja selviämään.

”Kun kulho on syöty tyhjäksi et näe unia

vaan olet ne,

humiset kuin metsä, metsänä.”

On vain vuosi äitini hautajaisista, ja tämän kirjan runot antavat minulle välineitä sitäkin seikkaa sipaista, surra suremattomia, yrittää ymmärtää elämää, kiertokulkua. Kuolevaisuudesta esimerkkinä lopetus yhdestä kirjan runosta:

”haluan olla kuolematon kuin puutarha, kukaan ei toivo sille sitä.”

Pehmeät kudokset avautuu vähitellen, usean lukukerran aikana, ja silti jää salaisuuksia ja avautumattomuuksia vielä seuraavillekin lukukerroille. Nautin siitä, että runot ovat lyhyitä, tiiviitä, latautuneita suoran ja salatun yhdistelmiä. Pidän siitä, miten ajatuksia ja tunteita ei kahlita, pidän loppurunojen lämmöstä ja toivosta lapsen hahmossa. Näistä riittää pitkäksi aikaa, 60 sivusta.

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset, Otava 2022, 60 sivua. Ostin kirjan.

P.S. Rohkenen tähän loppuun muistaa juuri edesmennyttä kirjabloggaaja-Riittaa, Kirja vieköön!. Hän lanseerasi joku vuosi sitten blogissaan Runosunnuntain, jonka myötä hän halusi tulla runojen kanssa tutuksi ja tutustuttaa niihin myös muita. Oli ilo ja kunnia tutustua Riittaan, kirjojen ja kukkien arvostajaan. Siksi siteeraan hänelle kokonaan yhden runon kokoelmasta Pehmeät kudokset.

Kesä, lyhyt kuin muisti,

tuuli lehtipuissa:

kuin hiljaisia koneita käytettäisiin.

Se mikä on haudattu nousee ylös

jonkinlaisena kasvillisuutena

kuljemme voikukkapolkua, heinikossa

joka leikkaa jalkamme polvia myöten.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Eeva Åkerbladin Huolenpitoja -kirjan nimi ja alaotsikko Runoproosaa eräästä kylpylästä (S&S 2022) houkuttavat heti spekuloimaan. Pääotsikko voi kertoa siitä, että joku pitää huolta, siis huolehtii hyvinvoinnista. Toisaalta se voi tarkoittaa, että jollain on huoli, huolia. Hyvin mahdollista, että kyse on kummastakin.

Alaotsikossa tarkentuu, että miljöön saa sijoittaa kylpylään. Runoproosa puolestaan kihelmöi kiinnostavasti. On siis kyse lyyristyyppisestä ilmaisusta, mutta usein yhdyssanan osat ovat toisinpäin, proosaruno. Ei, nyt mennään runo edellä: runoproosa.

Åkerblomin runokielen suorasanaisuus vaikuttaa siten, että tekstin lukeminen on sutjakkaa. Sanajärjestys on usein suora, virkkeet kohtuullisen lyhyitä. Rytmitys vaihtelee: välillä on proosanomaista kappalejakoa, välillä runoille ominaista auokkoista rivijaottelua.

Viilatuissa virkkeissä törmään odottamattomuuksiin. Näin runoilmaisuyllätykset ovat ilahduttavasti käytössä – tässä katkelmia sieltä täältä:

Epäonnistuminen valuu nilkkoja pitkin maahan, lakkaa minut kirjastosiiven lattiaan.”

”Lähden vasta, kun ammeen vesi on jäässä, kukilla sylissä uni.”

”Kokoan saippuakuplista vuoriston, taputan taivaalle haituvaa.”

Tämän kirjan runojen voima on sisäisten ja ulkoisten havaintojen vuoropuhelu, joista syntyy tunnelma, joka herkistää aistit nähdä, kuulla, tuntea iholla ja mielellä.

Runon puhuja vetäytyy kylpylään, irti arjesta ja sitä ennen tapahtuneesta. Kylpylän ja lähiympäristön kuvasto raamittaa sisäistä. Tunnen runojen puhujan läsnäolon ja toisen poissaolon. Siitä puhuja on pitänyt huolta, on ollut huolia. Ja sitten lopulta: ”Nyt äänen poissaolo on ääni itsessään.” Pääsin elämysmatkalle aistilliseen hyväksymisprosessiin.

Kirjassa on seitsemän osaa, joiden otsikot säväyttävät, esimerkiksi ”kun ottaa raskaasti, jossakin kevenee”. Minusta kirjan runoproosa tavoittaa hyvin mielentilan, jossa ihminen tarvitsee perspektiiviä koettuun, voimankeruuta ja näköalan aukaisun tulevaan. Siksi täytyy vetäytyä pitämään huolta. Saan mielleyhtymän Eeva Kilven runoon, jossa kehotetaan kohtelemaan itseään hyvin ja sanomaan itselleen kauniisti. Åkerblomin tekstissä kylpylässä muun muassa ”silitellään omaa nilkkaa” ja:

”Vaivun vesirajaan, tulen olemaan luonani aina.”

”Arvoisat asiakkaat nyt saa pehmentää, tuuli on kohta jo hellä. Jos teleprompteri antaa sanoja suuhusi, sylkäise ne ulos vähääkään maistettuasi.”

Oi, miten Åkerblomin kylpylä houkuttaa. 

”Kannattelen edelleen kaikenlaista, vaikken jaksaisi olla henkari.” 

Ja kyllä, tällainen lukija, joka on loman tarpeessa ja roikkunut heikkona henkarina raskaiden kokemuspalttoiden painamana, ottaa vastaan kirjan fiilistelyt, armollisuuden ja tuokiollisuuden. Kyllä, kiitos.

”Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.

Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.”

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja. Runoproosaa eräästä kylpylästä. S&S 2022, 108 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Pauliina Haasjoki: Nausikaa & Kalevalan päivä 2022

Hyvää Kalevalan päivää 2022! Runous on muuttunut aikojen saatossa kertovasta, kalevalamittaisesta laulurunosta vapaaksi, moninaiseksi lyriikaksi. On se muuttunut sitenkin, että juhlatilaisuuksissa harvoin pakollisena ohjelmana on runonlausuntaa. Silti on säilynyt jotain: runon muoto sallii ilmaista havainnot ja tunteet tiivistyneesti, eikä pieni patetia haittaa. 

Etenkin laululyriikka on ottanut selvästi paikan tunteiden tulkkina, ja seuraintalojuhlien runo-ohjelmanumeron sijasta lavarunous on viime vuosina tullut suosituksi. Minua hätkähdytti eduskunnan televisioitu kyselytunti 24.2.2022. Sitä leimasi järkytys Ukrainan sodasta. Jopa kaksi edustajaa puheenvuorossaan siteerasi tunteiden tulkkina runoa – vain siten edustajan tunne tuli kaikkine sävyineen selville.

Olenko siis julistamassa, että Pauliina Haasjoki jatkaa suomalaiskansallista runoperinnettä? En taida, mutta omaa linjaansa hän jatkaa – ja taivuttelee suomen kieltä taipuisasti runoon, joka vapaana vaihtelee proosanomaisuudesta säejakoiseen runokieleen. 

Nausikaa (Otava 2022) ei pohjaudu Kalevalaan vaan antiikin Kreikan epiikkaan. Nausikaa-niminen nainen löysi asuinsaarensa rannalta haaksirikkoutuneen Odysseuksen ja osaltaan avitti tämän jatkamaan reissuaan. Muitakin Nausikaa-esikuvia on kirjan lopussa mainittu, muun muassa japanilainen elokuva. Runossa voi yhdistyä eri mantereiden perinne, runoilijan yksityisyys, ajantasaisuus ja elämännäkemys.

”Tuulella on historia, tuuli ei puhalla

taivaan yläkulman aukosta…”

Nausikaa ei ole minulle helppo runoteos. Tieto esikuvanimestä ei auta minua tulkinnoissani, ja muutenkin haparoin monisanaisen ilmaisun kanssa. Siitä minulla ei ole epäselvyyttä, etteikö kirjassa olisi hienoa kielenkäyttöä, hiottua ilmaisua.

Ikiaikainen kuvasto muovautuu omanlaisekseen: tuuli, vesi ja maa hakevat paikkojaan, löytävät kosketuskohtia. Linnut lentävät, lunta sataa ja sulaa, kallio myötäilee kehoa ja puunrungoista löytyy yhteys. Taustalla humisevat valtatiet tai kaupungin kadut ja puistot, ja nykyhuoli ympäristöstä kohtaa kaiken yhteyden kaikkeen – ja muutoksen: ”tuulen, ruohon, kielen, kamppailun ja / muutoksen partikkelit / ja hänen otteensa kivestä, sammalesta, vuoresta: kuin liito-orava, puinen lintu, paperi”

Olen usein tunnustanut, että pidän lyhyistä runoista, havainnoista tuorein, vetoavin ilmaisuin. Haasjoen runot ovat pitkiä, ne paikoitellen jatkuvat sivulta toiselle. Sanoin, sisällöin ja sivuin runsas teos on haaste. Se ei estä vaikuttumasta esimerkiksi kirjan maisema- ja luontokuvauksista. Sivun 95 runon hienous hivelee: kauneus on – on minua olemassa tai ei.

Lisäksi minuun tekee vaikutuksen teoksen alkupuolella monin eri tavoin ilmaistu kehollisuus: ”Kämmen voi koko olennon puolesta koskettaa!” Siitä Haasjoki ilmaisee tehokkaasti:

”Silitettyäni Haltialassa puiden runoja ja suurta sammaleista kiveä ja tunnettuani suloista aistillista onnea mietin, mitä minulle tapahtuu: kehollinen yhteys on kaikkialla. En tunne yksinäisyyttä. – -.”

Kosketuksen merkityksellisyys jatkuu halki teoksen: ”ja kosketin, enkä ollut kosketettu”. Keholliset aistimukset korostuvat, samoin se, että ääripäiden välissä on vaihtoehtoja: ”sukeltakaa, puolisukeltakaa”.

Kirjan loppupuolella ihastelen samuuden tematiikkaa, kun Nausikaa kyselee, esimerkiksi:

”teidän kaltaisuuksienne porteista, teidän yhteyksistänne

saanko jo kulkea teissä muodostuvaa reittiä ja harjata,

ravistella, asetella teidät

vai vieläkö tarvitsette hätää”

Lukuajankohta tunkee mukaan, sillä hätä merkitsee minulle nyt sotaa. ”Vai vieläkö tarvitsemme hätää” – ydinkysymys tässä ajassa, jossa (koronasta ja ilmastokriisistä huolimatta) hyvinvointiin tuudittautunut eurooppalainen onkin sodassa. Runo: ”rauhoita, herätä”.

Pauliina Haasjoki: Nausikaa. Otava 2022, 116 s. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa avioimies

”Vaikka kirjoittamista koskevat pakotteet ja ehdot voivat aluksi tuntua vierailta, on hyvä ymmärtää, että kaikkeen kirjoittamiseen liittyy ehtoja ja rajoitteita.”

Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola pohjustavat esimerkiksi tuolla tavoin variaatiotekstikirjaansa 101 tapaa tappaa aviomies (Siltala 2022). Siinä pohjana on Alibin juttu ”Anja ampui miehensä” vuodelta 1983. Kirja koostuu sadasta Alibi-jutusta kimmonneesta erilaisesta tekstistä viitteineen.

Kirjoittajat kertovat alkusanoissa, että idea syntyi ensinnäkin vastaiskuksi murhatarinoille, joissa on aina uhrina nuori nainen, ja toisekseen kirjailijoiden halusta kokeilla menetelmällistä kirjoittamista erilaisin etukäteen asetetuin ehdoin. Esikuvia menetelmällisyyteen myös on; kirjoittajat mainitsevat esimerkiksi Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia. Parikirjoittamisella he halusivat koetella omia maneereitaan. ”Lisäksi halusimme selvittää, miten prosessi, jossa kumpikaan ei voi yksin kontrolloida lopputulosta, vaikuttaa meihin kirjoittajina.”

Arvaan, että Lindstedtillä ja Vuolalla on ollut hauskaa. Villin vapaita verbalisointeja riittää, joten variaatiorajat venyvät luovuutta tukahduttamatta. Uskon, että esimerkiksi garagantuaanisesti liioitellen heruteltu teksti on ollut herkullista kirjoittaa. Myös tekstuureilla leikitellään, eikä aina sanoja edes tarvita: siitä esimerkkinä muun muassa mainio emoji-teksti.

Monet variaatiot perustuvat muiden kirjoittajien teksteihin, tyyleihin ja niiden yhdistelyihin. Minun suosikkini on esimerkiksi runo Sylvia Plathin sanoja sijoitellen ja ”Cento”, jossa tekstissä on lainattu tilkkutäkiksi kymmenkunnan nykykirjailijan kirjalauseita. Sonetti, balladi, ihmesatu ja moni muu tekstilaji saavat oman Anja-tulkintansa, ja netistä on ammennettu monenlaista, esimerkiksi eufemismiruno vauva.fi-keskustelusta, jossa kuolemiselle kerääntyy vaihtoehtoisia ilmauksia. 

Jotkut teksteistä muistuttavat kielipelejä ja silkkaa kikkailua. Ne ovat kuin kieliketteryyden testejä, esimerkiksi tietyn kirjaimen välttäminen tai lähdetekstin sanojen käyttö eri järjestyksessä. Minua viehättää teksti, jossa virkkeet ovat kahden sanan pituisia, samoin lumipallotekniikkarunot. Ihan kaikista kokeiluideoista en syttynyt, esimerkiksi lääketieteen ja biologian termistöjen sovellukset eivät oikein avautuneet.

Kirjan kirjailijapari osoittaa laajalti taitoa ja tietoa. Kirjan tekstien viitteet kertovat, mistä tekstivariaatioissa on kyse ja mistä materiaaleista teksti on muodostettu. Kirjaston kirjatiedoissa 101 tapaa tappaa aviomies on luokiteltu muun muassa kokeelliseksi kirjallisuudeksi, lyhytproosaksi ja runoiksi, mutta niiden ohella siinä on aimo annos kirjallisuustietoa.

Sanataiteen opettajat saavat kirjasta tukuittain malleja ja esimerkkejä, niistä ideoita omiin tekstiharjoitteisiin ja ohjaukseen. Kirjan tekstit ovat sivun, parin pituisia, ja sellaisina jotkut niistä ovat käteviä tekstitaitotehtäviin. Kirjan taitto on kaunis, ja se ilmentää oivallisesti eri tekstilajeja.

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies, Siltala 2022, 202 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, proosarunot, Runot

Lukurauhan tärpit 2022

Sunnuntain lukurauhapäivänä olen toki lukenut, samalla vinkkaan viidesti. Tässä alkuvuoden lukemistostani luettavaa muillekin päiville kuin tälle.

Elämäkertavinkki – Minna Maijala: Katri Vala

Katri Valan elämässä riitti inhimillisiä tragedioita. Niitä ei Minna Maijalan elämäkerrassa hiivistellä, mutta samalla välittyy Valan runotuotannon synty ja luonne. Myönnän, että vaikka on tullut usein tutustuttua 1920-luvun kirjallisuusmeininkiin, aina jaksaa kiinnostaa senaikaisen nuorison usko ainutlaatuisuuteensa ja moderniuteensa – ja eteneminen kolhuineen kohti toista maailmansotaa. 

Runousvinkki – Olli Sinivaara: Puut

Kannessa vuosirenkaat viettelevät samoilemaan Olli Sinivaaran runometsissä ja silittelemään lyriikkapuiden runkoja. Puut-runot ovat kaihtelematonta luontolyriikkaa, jossa kokemus saa olla ihaileva, kaunis; ikuisuutta ja elämän arvoitusta hipaiseva.

Rauhoittumisvinkki – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Uskon, että Joel Haahtelan trilogian viimeisen osan Jaakobin portaat (tai koko sarjan) voi lukea monella tavalla, hartaastikin. En ole uskonnollinen, silti romaanin etsinnän ja rauhoittumisen henki viehättää. Haahtela kuvaa usein särkyneitä, etsikkoajan henkilöitä. Tämä unenomainen, osin sadunonnelliseen loppuun vievä pienoisromaani tuo levollisen olon, ihan vilpittömyyttään.

Rauhattomuusvinkki – Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Suomalaishenkinen ruotsalaisromaani Viedään äiti pohjoiseen jatkaa Karin Smirnoffin janakippo-sarjaa, ja kolmaskin on luvassa. Kyllä kutkuttaa, miten tästä toisesta osasta voi vielä jatkaa. Toistan sen, mitä kirjajutussani jo ilmaisin: Jana Kippo on kova, ja kieltä rusikoiva ilmaisu omaperäistä.

Herätysvinkki – Iida Rauma: Hävitys

Iida Rauman romaanissa Hävitys hyökyy henkilökohtaisuutta, mutta pidän sen autofiktio-otetta merkittävänä kaunokirjallisuutena. Kyse on kerrontakeinoista ja kielestä – ne tunkeutuvat syvälle: päähenkilö halkaistaan jännitteisesti kahtia sekä viritetään aika- ja historiakerroksia. Kouluväkivalta, ylipäätään nokkimis- ja valtarakennelmat lasten ja aikuisten yhteisöissä saavat vimmaisen verbalisoinnin.





Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

Olli Sinivaara: Puut

Olli Sinivaaran runokokoelman Puut (Teos 2021) voisi tietysti lukea milloin vain, mutta uskon osuvani hyvään vuodenkierron kohtaan, kun ne luen vuodenvaihteessa, jolloin lunta on kymmenisen senttiä maassa ja puiden oksillakin lepää lumihuntuja. Tässä vaiheessa metsässä ja puissa on vielä lähellä syksy, tumma marraskuu, ja vahvana enteenä jo tuleva kevät.

”Paksu sakea lumi

talvi-illan puiden oksilla

hetken aikaa on lehtiä.

Hetken aikaa lumi

tuo valoa valottomaan,

muistaa, muistuttaa:

on puilla muitakin värejä

kuin musta, on oltava.”

Vuodenkierto välittyy väkevästi Sinivaaran runokokoelmasta. Varsinainen kesäaika vaisuimmin, vahvimmat visiot viestittyvät syksystä kevääseen. Merkityksellistä kuvastoa ovat metsän ja puiden ohella kalliot ja meri. Vihreyden sävyt ja valo värittävät lähes joka runon; vihreä valtaa, sillä on valtaa.

”- –

Kun vihreä aina toistuu, se on

minun ruumiini

osa puissa, puut

aina ulkona.”

Kokoelma jakaantuu neljään osaan. Ensimmäistä hallitsevat koivut, toista männyt, kolmatta talvinen metsä ja neljättä metsikön lehdet ja sammalet. Sinivaara suosii kaksisäkeistä rytmitystä, mutta myös muuta. Runovirkkeiden suoruus miellyttää minua, eikä runokielessä muutenkaan kikkailla. Kieli on näissä runoissa sitä varten, että metsä siirtyy lähelle, sisälle (symbolisesti ja konkreettisesti): ”Lehtisakean seitit / kietoutuvat / ja purkautuvat / pöytäliinan uurteiden ympärille. – -.”

Luontorunous kytketään usein romantiikkaan. Sinivaara on tässä kokoelmassa häpeämätön metsätunnelmoija. Ei kierrellä, ei kaarrella, vaan katsotaan, miltä metsässä näyttää ja tuntuu eri valossa. Joissain runoissa kaikki metaforisoituu; metsä ja puut kuvittavat elämänkulun, yhdistää suunnat, tavoittaa samalla hetkellisyyden, samalla jatkuvuuden: ”Ihminen pääsee puiden muistiin asti, / kun kurottaa tarpeeksi pitkään ja hitaasti.”

Tai metsä saattaa olla jatkuvuuden symboli – jollei ihminen sössi toimillaan sitä. Sinivaara ei saarnaa, mutta kyllä hakkuista jonkin kritiikinmurun löydän. Metsä ja puut ovat itseisarvo. Ihminen tavallaan loistaa runoista poissaolollaan, vaikka välillä viitataan rakennettuun ympäristöön ja runon puhujaminä on väkevänä havainnoijana läsnä. 

Runoihin jää intiimi tunne puhujan ja puiden suhteesta – mutta minä jaan sen, otan omaksi intiimikseni: ”niin että kun kylmän yön tultua pitää havua kädessään / voi vielä tuntea sen lämmön, palata sen luo.”

Eli kokoelma on täydellinen kaltaiselleni metsäfiilistelijälle. Viime syksyn metsärunokirjani, Anja Erämajan Minä olen nyt täällä metsässä vei varpujen juurelle ja ojenteli oksiaan lapsuuteen ja muihin suuntiin. Siihen verrattuna Sinivaaran runot juurtuvat runokokoelman nimen mukaisesti fokusoidusti puihin, näkee metsän puilta ja puut metsästä, ja vain havainnoijana ihminen kurkistelee oksien lomasta.

Puut on kokoelma, jolla voin korvata viikot ja päivät, joina en pääse parinsadan kilometrin päähän kotimetsääni. Kun unohdan Sinivaaran runojen merihetket (minulle vieraimmat), vaivun tunnelmiin ja näkyihin teiskolaismetsän varvikossa, sammalisissa kallionrinteillä, kuusikossa, mäntyjen latvojen auringonlaskun hehkussa, pihavaahteran lehtien kahinassa, koivujen mustavalkoisten runkojen suojassa.

” – –

Kun kuuset muuttuvat, vanhenevat,

niitä on mentävä katsomaan useammin,

lähes joka päivä on jaksettava mennä

niiden tumman luo, katsomaan kajoa

niiden oksissa, sammalten ja varpujen

kirkkainta kajoa katoavassa, häipyvässä.”

Olli Sinivaara: Puut, Teos 2021, 43 sivua. Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Vuosikatsaus 2021

Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.

Vaikea vuosi

Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.

Kolme kirjaa

Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni Mustosen Paimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).

Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.

Kotimainen proosa

Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus  ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)

Runous

Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja Erämajan Minä olen nyt täällä metsässä.

Käännöskirjallisuus

Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.

Tietokirjallisuus ja sinne päin

Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.

Teatteri 

Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa. 

Taide

Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri Tuorin Posing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.

Metsä

Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.

Kirja- ja kulttuuribloggaaminen

Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.

Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.

Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.

Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!

(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)

14 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Tapahtuma, teatteri

Heli Laaksonen – Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä

Runoilija rakastuu kieleen ja 1950 kuolleeseen latvialaiseen kollegaan – tai ensin kollegan runoihin ja sitten latviaan. Joka tapauksessa syntyy ainutlaatuinen kombo: Heli Laaksosen kääntämänä Aleksandrs Čaksin runoja ja niiden rinnalle hänen omia lounaismurteisia heijastelurunojaan, Poimit sydämeni kirjahyllystä (Kynälä 2021)Ei ole Laaksonen ensimmäistä kertaa kulttuuritekoa tekemässä, mutta aina hän hämmästyttää kekseliäisyydellään.

Ymmärrän hyvin hurahduksen Čaksin runoihin, sillä selvää hengenheimolaisuutta löytyy Laaksoseen. Modernisti-Čaks sanailee havaintojaan tuoreesti, ammentaa arkisesta ja taittelee tavalliseen tasoja. Esimerkiksi runossa ”Kutsu” kuvallisuus sitoo mielikuvan konkretiaan: ”Kuu / keltainen kuin voi. / Harmi, / ettei tullut mukaan / veistä ja leipää, / hakisiko joku?”

Čaksin runoissa puhuja elää kaupungissa, unelmoi, rakastaa. Kaiken takana on monimutkainen elämänmeno mutkattomasti ilmaistuna. Pakko on siteerata pätkä runosta, josta kirja osa saanut nimensäkin: ”Sinä tulit. Ja hellästi hymyillen / poimit sydämeni kirjahyllystä, / puhalsit siihen hengen / ja pujotit sormuksena sormeesi. / Sormeesi.”

Laaksosen latvialaisen likilyyrikon värssyt viehättävät, sillä runoissa on valloittavaa kirkkautta. Runojen sävyt tummenevat kirjan loppua kohti, jolloin luopuminen ja kuolema tuleva runoihin mukaan. Samoin käy Laaksosen runoissa. Minuun suuren vaikutuksen tekevät kummankin kaksi viimeistä runoa, niistä Laaksosen runoilla on nimet ”Äiti-piänel pilve reunal” (oi, millainen muisto- ja hyvästijättöruno!) ja ”Tänä mää täytän neljäkymmentäseittemä”.

Jälkimmäisessä runossa Laaksonen on saman ikäinen kuin Čaks kuollessaan. Sekin tehostaa: elämän ja kuoleman arvoituksen sanallistaminen osuu runon puhujaan, runon lukijoihin yleisesti, juuri läheisensä menettäneisiin, minuun. Samalla se on rakkausruno Runoilija A:lle ja oppimisen paikka: ”et omakuva o ihmisen kuva / ja sanojen kans voi maalata / tupakankeltaise seinän lehtikultaseks – -.”

Olen jälleen myyty Laaksosen runotavalle yhdistää vakavaa oivalluksiin, jotka ailahtavat hilpeydestä koskettavaan. Kellin esimerkiksi ”Sammalpää”-runon lohduttavissa tunnelmissa. Nautin kaikkien runojen sanomisen tavasta kuten ”Muual elämä”-runon lopun mielikuvista:

”Mun paikkani o hukas.

Mun sivuni muual karannu.

Mun rintani pääl

o silitysraut

mut

ko

sain sul murheitani puhella

sun nauruas vaste nojata

o siit ainaki

johto pois seinäst.”

Heli Laaksosen omaperäinen ajattelu ja multitalentti pääsevät kirjassa oikeuksiinsa. Ei riitä, että hän rinnakkaisrunoilee kääntämiinsä runoihin, sen lisäksi hän maalaa runotunnelmat kierrätyspohjiin kuten paistinpannuihin tai leikkuulaudanpätkiin. Kirjan sivutaskussa on näet juliste runoilijan maalauksista. Ja myös latvialaiset saavat nauttia kirjasta, koska Guntar Godinš on kääntänyt Laaksosen runot luoteislatvian murteelle.

Kokonaistaideteos, joka on syntynyt salassa ja runoilijalle raskaina aikoina, on lukijalle ihastuksen, ilon, lämmön ja myötäelon lähde.

Heli Laaksonen – Aleksadrs Čaks

Poimit sydämeni kirjahyllystä. Runovuoropuhelu

Kynälä 2021

runoja

60 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Anja Erämajan runot jolkottavat rennosti, hetkittäin loikkivat ja hölkkäävät. Sen lisäksi ne pysäyttävät, vaikka rytmin veto on vastustamaton. Ja kun kirjan nimi vie lempipaikkaani, se on siinä: Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021).

Erämaja on taitava runoilemaan luettelomaisesti proosarunoja, joissa ajatuksen poukkoilu johdattelee yllätyksiin. On myös laulullisuutta, lainatavaraa ja nasevia parin rivin tokaisurunoja. Sopii minulle, etenkin lyhyet lohkaisut. Tai oikeastaan: kaikki käy.

Minua viehättää runojen sisäänrakennettu tolkku kaikessa assosioinnissaankin. Näissä runoissa pysytään jalat maassa vaikka olisi mitä, ja kaikkea on – sammalikosta palaviin kanaloihin.

Ennen kaikkea on metsä ja mustikat. Ne juurruttavat. Sillä minulle runot kertovat myös siitä, mitä on, kun kaikki menee metsään, siis kuvainnollisesti tarkoittaen. Asian voi myös nähdä näin:

”- – Tasapaino on tila, jossa mikään ei heilahda, jos mikään ei heilahda, mikään ei ala, mikään tähti synny, hauki lennä kuusen latvuksiin, tämä selvä.”

Runot vaihtavat paikkoja. Metsässä ollaan, metsään mennään, mutta se on myös mielentila kaupungissa. Runoissa aikuinen ihminen on omillaan, lapset kotoa pois lehahtaneina. Sen lisäksi runon puhuja vie mielikuviensa lapsuuteen.

”- – Ei se kabul ole, se on armon laakso. Ja nyt kun tämä on sanottu, voin rauhoittua, sanottu ja tehty, lapsuus nostettu likakaivosta, putsattu, niistetty, kertakäyttönenäliina, metsää kaadettu. On täällä vielä muutama puu pystyssä.”

Monet kirjan runot puhuttelevat minua väkevästi lukutilanteeni vuoksi. Olen juuri järjestelemässä äitini hautajaisia ja purkamassa lapsuuttani; samoilen lapsuuteni sakeassa metsässä konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Tunnustelen runoista tuntemuksia, sellaisia, joille ei minulla ole sanoja. Kun luen Erämajan runon sivulta 55, saan parhaimmat saatesanat täältä lähteviltä tänne jääville: lempeät, sallivat, terävät ja vakavana hymynkareiset. Kuin tilauksesta. Voin olla vain kiitollinen, että joku osaa sanottaa.

Erämajan huumori ei kaihda alakuloa eikä mielen pihalla oloa. Lyyrinen arjen ankkuri osuu vaihteleviin tunteisiin, ja kokoelma myös lohduttaa. Tiedän palaavani näihin runoihin vielä monesti.

     Todellisuus on pinottu, tämä tässä päällimmäisenä, tämä

missä kierrän kehää, ympyrä

               on ilon ja surun muoto. Miten täältä pääsee pois.

Anja Erämäja

Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

runoja

71 sivua.

Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot