Aihearkisto: Runot

Niillas Holmberg: Jalkapohja

”- –
Mutta niin sitä taas herää äidinkielestä
                                          Verbimerestä.
                 Vaikka jäljellä olisi vain valaan luuranko
toivon löytäväni sen rannan sijaan ulapalta.
– -”

Näin pätkäisen palasen Niillas Holmbergin runosta, joka on kutakuinkin keskeltä kokoelmaa Jalkapohja (Gummerus 2019). Runoilija on kirjoittanut runot saameksi ja sitten suomeksi. Verbaalimeri on siis alun perin saamea ja runoilijan jalkapohjat Saamenmaassa.

Siitä on kyse: oman kielen ja mielen maankamarasta, joka on ikiaikaisesti omanlainen ja uhanalainen. Paljaat jalkapohjat saavat verihaavoja ulkopuolisten toimista, eivätkä siinä suojaa suutarien (valtaapitävien) väsäämät kengät – vaan päinvastoin. Niillä on vuosisatoja yritetty viedä tuntuma omaan kieleen ja maahan – viedä ne kokonaan.

20191123_072500_resize_46.jpg

Oletko sinä nähnyt preesensiäni?”

Holmbergin runojen sanastossa toistuvat kielioppitermit sulassa sovussa eläimiin ja kenkiin liittyvien kielikuvastojen kanssa. Esimerkiksi suutari esiintyy siten, että se herättää uhkaa – muka-hyvää tarkoittavaa alkuperäisestä eristäjää. Ja nyt kun pääsin taas tähän, kuulen runoista vuosisatoja alistetun alkuperäiskansan askeleet.

            ”Hiertää jalkine, märkii jalka
       ja oi sitä vallantuntua
kuulla taas entistä mukavammasta tossusta. – -”

Runoissa yhdistyvät perinne, tietoisuus oman kansan sukupolvien painosta, valtaapitäneiden jättämät jäljet, kotoisuus ja kansainvälisyys, mennyt ja nykyinen. Se tapahtuu siten, että runot pistävät minut haparoimaan: miten tämän ja tämän yhdistän, mihin tämä liittyy, mitä tämä minulle sanoo? Välillä lyö tyhjää, välillä jysähtää.

”Rakkaus, leveä kuin harmonikka.”

Poimin tunteita laidasta laitaan. Kauhon katkeruutta siitä, mitä runon puhujan omalle kulttuurille ja maalle on tehty. Siispä runoista minuun jysähtävät ne asiat, mitkä puhujan jalkapohjissa mätivät. Niin myös hetket, jotka paljastavat kaiken keskellä vahvan tunteen omasta paikannuksesta maailmassa. Ja lisäksi erotan kauneuden: ”Kissankellojen taktiikka / todentaa jokainen sana adjektiiviksi.”

Jalkapohja on kokonaistaideteos, sillä runot ja sivujen kuvitus kytkeytyvät yhteen. Kuvittaja Inga-Wiktoria Påve vetää sivuille elävää viivaa, jossa yhdistyvät moderni ja perinne. Ilmeikäs ja konstailematon visuaalisuus vaikuttaa voimakkaasti tummien sivujen sanojen parina.

– –
Niillas Holmberg
Jalkapohja
Kuvitus Inga-Wiktoria Påve
runoja
Gummerus 2019
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Jouni Teittinen: Sydäntasku

Joitain vuosia sitten oli selfhelpiä löytää itsestään sisäinen lapsi. Moinen trendi ei ole onnistunut kuluttamaan totuutta, mikä siinä piilee. Jossain jokaisessa elää lapsi, joka jää ajatuksissaan ihmettelemään uutta esinettä tai odottamaan hiekkalaatikolla kutsua syömään.

”Lapsuutesi ei ole sinun mutta vielä jotain siitä
kiertää sinussa kuin ukkonen syreenimajaa, – -”

Jouni Teittisen runokokoelmassa Sydäntasku (Poesia 2019) lapsuus palailee ja katoilee runon puhujan muistoista. Runoissa yhdistyvät unen tuntu ja konkreettiset paikat ja tavarat, ja se yhdistelmä toimii: runon mielikuvissa on yksityisinäkin yhteistä jaettavaa. Mennyt pulpahtaa mielen pohjilta ja luo tunnelman, jossa on sumua ja sumusta kirkastuvia kohtia.

”Luulit tajunneesi jotain mutta seisotkin sen tiellä,
ja lopulta se työntää sinut sivuun. Niin kuin ahtaassa
käytävässä. Mutta se ei mahdu ohitsesi, jatkaa vain
työntämistä.”

Ajan ja muistojen teemat ovat minulle läheisiä, ja Teittisen tapa käsitellä niitä osuu. Aikaa ja muistoja ei voi mitata, kutsua tai ohjata. Kiinnostavasti runot tavoittavat muistojen konditionaaliluonteen: olisivatko ne oikeita, olisivatko ne minun, mitä niihin sekoittuisi?

”Takaisinkutsuttu päivä.
Painauma
niin kuin joku olisi maannut tässä,
herännyt, sanonut jotain tässä.”

Teittisen runoissa puhuu runojen minä, niissä sinutellaan ja nähdään asioita myös yleisellä tasolla. Ehkä puhuja sinuttelee itseään, mennyttä lasta ja nykyisyyttään itsessään, mutta kyllä se käy myös lukijan puhuttelusta – tai ainakin runot puhuttelevat.

20191116_072500_resize_94.jpg

Runojen rakenne vaihtelee. Välillä edellisen sivun runon säe tai ajatus jatkuu seuraavalla tai siitä kuitataan jotain seuraavalla sivulla. Välillä runoissa on tehoava kahden rivin jaksotuksen rytmi. Poimin säkeistä aforistisia oivalluksia sekä omia mieli- ja muistikuvia herättäviä kuvia. Kokoelmassa annetaan rauha harkitusti asetelluille sanoille, jotka asettuvat lukijassa asentoon, jota ei halua vaihtaa.

Sydäntasku voitti Helsingin Sanomien vuoden 2019 esikoiskirjapalkinnon. On mahdotonta asettua raadin vaikeaan asemaan, jossa pitää valita eri genrejen kirjoista. Sydäntasku siis voitti, ja toivottavasti se antaa kimmokkeen mahdollisimman monille ihastella Teittisen kielen ja mielen luontevaa yhdistelyä. Ja teille, jotka ajattelette, ettei nykyrunoja ymmärrä: antakaa mahdollisuus.

”Niin kuin jokin kaartuisi yllesi veden läpi
lepattava varjo, ojentaisi kätensä.”

– –
Jouni Teittinen
Sydäntasku
Poesia 2019
runoja
93 sivua.
Luin PDF-kirjana.

Muita lukijoita, muun muassa Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Lukulaiffii.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Marraskuun runot

Ristipistoina
harsii ruohikko maata
syksyn peitoksi.

*

Varjoton metsä
väreittä piirtyvänä
maalaa hämärää.

*

Päiväni kynnös
kääntää maata mustana.
Nurmi on – ei näy.

*

Ensimmäisen yön
pakkanen hioo peilin:
hauraan himmeä
kuvastin. Katso kuvaa.
Näyttää melkein talvelta.

Kommentit pois päältä artikkelissa Marraskuun runot

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Jyrki Kiiskinen: Kiiskiset

Kuka on Kiiskinen?”

Noin päättyy yksi teksti Jyrki Kiiskisen kokoelmassa Kiiskiset (Teos 2019). Haen kirjan luettuani vastauksia. Kiiskinen on jossain määrin erisnimeltä usein mainittu runojen toimija Kiiskinen, jotain nimihahmossa oletettavasti on samaa kuin kirjan kirjoittajassa, ja sitten erisnimi Kiiskinen käy yleisnimestä: jokamies, jokaihminen. Monikkomuotoisena Kiiskiset ilmentää myös sukupolvien ketjua:

”- – Äiti on kuollut, mutta Kiiskinen ajattelee aikuisia lapsiaan, jotka eivät ole hänen muistojensa kaltaisia. Hän uskoo tietävänsä heistä enemmän kuin itse, muttei tiedä mitä sillä uskomuksella tekisi.”

Runoproosan pääteema on äidin kuolema. Elämän synnyttäjän kuolema mittauttaa mennyttä ja olevaa, omaa osuutta kaiken kierrossa:

”- – Kiiskinen muistaa, hänen sukupolvensa aika on päättymässä kun lapset ovat aikuisia, kolmannen sukupolven aika alkaa, pian sekin tutustuu hyttysiin, jotka parveilevat Kiiskisen ympärillä, inisevät etsimässä elämän tarkoitusta, veriateriaa hihansuusta, puolitoista kuukautta munasta kuolemaan, seitsemän sukupolvea vuodessa, seitsemänsataa sukupolvea vuosisadassa, sen pidemmälle Kiiskinen ei jaksa laskea, hän läimäyttää yhden kuoliaaksi – -.”

Kirjan runomuotoa hallitsevat neliskanttiset proosarunot. Aluksi niiden kieli nakuttaa lyhytvirkkeisesti ja selkeästi, mutta kokoelman loppua kohti runot muuttuvat unenomaisiksi. Nautin virkkeistä, joiden sileä pinta on silmänlumetta, joiden perusolemusta on kuitenkin roso ja moniulotteisuus. Jo heti ensimmäinen runo vetoaa: siinä yhdistellään vastakohtia, yksinkertaisesti ja tehokkaasti:

”- -. Kirjaimet sivulla näyttävät kulmikkailta, sanat maistuvat suussa pyöreiltä, tyyli terävältä.”

Neliöityjen runosivujen alalaidassa vilistää uutisotsikkotyyppistä tekstiä, joka muutamalla sivulla pomppaa sivun keskelle.  Otsikkojuoksutus vaatii monta lukukertaa, yllättää runojen rinnakkaisena ja maaduttaa muuta tekstiä nykyhetkeen, kaikkia koskevaan (ei vain Kiiskisiä), katkeamattomaan ympäröivän maailman tietotulvaan.

Kirjassa on lisäksi muutama säkeisiin rakennettu runo. Niissä minämuotoinen puhuja puhuttelee. Runot puhuttelevat minua, vaikka huomaan niissä puhuteltavan kuollutta äitiä. Ennen kuolemaa puhuteltava on muuttunut: ”Aistimusten virta kulkee läpi jälkiä jättämättä.” Rivien välistä huokuvat kaikki ne tunteet, joita läheinen kokee muistisairaan kanssa: mennyttä, menetettyä, olemisen sumua. Niitä ei tarvitse kirjoittaa – tai niitä ei voi.

Runojen tunnelmat vaihtelevat, myös naurahtelen kiiskistelylle, vaikka taustalla kumisee kuolema. Isoja teemoja menettämisen lisäksi ovat muistaminen ja jatkuvuus. Viipyilen runoissa, tunnistan paljon sellaista, jota olen itse kokenut, ja ällistelen sitä, miten se on mahdollista välittää näin, Kiiskisen tapaan. Enkä voi vastustaa mitään, mikä päättyy sielunlintuuni: ”kurjet huutavat suolla”. Ja miksi minun tarvitsisikaan? Hieno kirja.

– –

Jyrki Kiiskinen
Kiiskiset. Runoproosaa
Teos 2019
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjastosta.
P.S. Kirjan neliskanttinen kansi on vuoden hienoimpia, ulkoasu on Jenni Saaren.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Syyskuun runot

Omenasadon
julmuus yllättää vaan ei
elämä. Madot
kaivavat tiedon puusta,
kovertavat pehmeimpään.

Punaviininen
maisema maistuu maalta,
happamalta, myös
valon haipumiselta.
Jälkimaussa muistoja.

Vielä leikataan
ruoho, vedetään henkeen
korren vihreys.
Hengitetään kastetta,
hyvästellään hileittä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Katja Seutu: Jäätyväinen

Katja Seutu vie runokokoelmallaan Jäätyväinen (WSOY 2019) veden eri olomuotoihin. Luonto on runoissa voimalla läsnä, sellainen luonto, joka on liikkeessä, koska on meidän aikamme, ilmastonmuutoksen aika. Tunnelma on liikahtanut askeleen apeutuneemmaksi kuin kokoelmassa Kuusilla mittaan aikaa.

Kokoelmassa runojen puhuja näkee vedensekaisia. Ensivaikutelmani onkin kokoelmasta sekainen.* Kokoelman runot ovat lyhyitä, joskus vain muutaman sanan mittaisia. Se sopii minulle, olen lyhyiden runojen ystävä. Joskus peräkkäiset runot ovat jatkumo, monesti aivan eripariset. Yhdestä runosta poimin säkeen ”kaikki rikkoutuu”. Siinäpä se! Luen runoja uudelleen, uudelleen. En sano, että ne loksahtavat paikoilleen, mutta kiinnityn niihin. Lähden mukaan, runosäkeen hengessä: ”En olekaan nyt kuulolla vaan liikkeellä.”

20190817_092607_resize_24.jpg

Alan viehättyä silppumaisuudesta. Runoissa on välittömien kokemushavaintojen tuntua, esimerkiksi nähdystä taidenäyttelystä, päiväkirjahenkisistä runopäivityksistä tai pistäytymisistä luonnossa. Välillä niissä kuuluu runon puhujan esiäitien rauman kieli tai lainatut sitaatit. Ja runsaasti runosykähdyksiä: kiteytyneitä ajatuksia, jotka laajentavat tajuntaa, esimerkiksi tällaisia:

”aaltoileva vesi on jäätynyt kaislojen ja kivien ympärille 
niin kuin että aika voi pysähtyä tilaksi
ja mielen säröytyväksi kerrokseksi”

Nyt joudun jo vimman valtaan. Tekisi mieli siteerata monia hienoja runokuvia, oivaltavia ja mielikuvia ruokkivia värssyjä. Kahdessa runossa mainitaan kaunein, mitä puhuja tietää. Toisessa se on hohtavat kaalit yövalossa, toisessa ydinjätteen hautausitku. Tähän on tultu: meillä on vielä lumouttavaa luontoa mutta se on uhattuna. Runot henkivät ristiriitaa, jossa tilanne on ruma, mutta maailmassa on kuitenkin kaunista.

Runot kiinnittyvät tähän reunaehtoon: ”Maapallo on koko alue, sen enempää ei ole.” Siellä on eletty sukupolvesta toiseen ja sinne sijoittuu jokaisen yksilön kokemusmaailma. Ja sitten tämä: ihminen myllää maapallolla, ”olemme ylittäneet / rajan.” Luontoilmiöt ilmenevät toisin kuin pitäisi, esimerkiksi joulukuussa raikuu lintujen sekakuoro, vuodenajan vastaisesti, ”kun ei ole sen aika”. Yhdessä runossa esiintyy voikukka, roskakasviksi kutsuttu. Voikukan roskuus on suhteellista kuten runon loppu antaa ymmärtää:

”- –
Se on keltaisessaan viehättävä, viehättävä
           erottuu edukseen muovivadista,
ihmisen jättämästä jäljestä.”

Jäätyväinen antaa sitä enemmän, mitä useammin siihen palaan. Koen, että kokoelmassa on silti jotain sisäänlämpenevää, eli kokemuksellisuutta, joka ei täysin minulle avaudu. Silti on paljon yhteistä jaettavaa, joten taas ”Lähden kuulostelemaan jäätyväisen ääntä.”

– –

Katja Seutu
Jäätyväinen
WSOY 2019
runoja.
Luin eKirjana BookBeatissa,
kirjana 65 sivua.

*Luin runoja eKirjasta, vaikka olen toisin vannonut. Verkossa runokirjan selailu ja lehteily on mahdotonta ja siten kokonaisuuden hahmotus on aivan toisenlaista kuin konkreettisen kirjan kanssa. Verkkokirjuus ei estä yksittäisiin runoihin uppoutumista, mutta kokonaiskokemus on aivan toinen kuin paperikosketuksessa.

Muita lukijoita: Raijan kirjareppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi.

Monipuolinen Heli Laaksonen esiintyy, kuvataiteilee ja kirjoittaa kaikenikäisille. Viimeksi on ilmestynyt runokirjoja lapsille, nyt on pitkästä aikaa aikuisten aika: Aurinko. Porkkana. Vesi. (WSOY 2019).

Kokoelman runoihin kätkeytyy tietynlaisen naivismin ja huumorin ohella koko tunnekirjo ja rutkasti elämänviisautta. Laaksonen on ennen kaikkea oivaltaja. Ajatelkaa nyt tätäkin kokoelman osan otsikkoa: ”Vakaa ko kaksjalkane aaltojakkara”!

Laaksonen lausuu lounaismurteisia havaintoja maailmasta ja ihmisistä, jotka ovat vähän vinksallaan mutta kelpaavat juuri sellaisina. Nautiskelen esimerkiksi runotilanteista, joissa puhuja toivoo olevansa mies (”Mialuite”) tai jossa ollaan ehkä väärässä paikassa (”Toi sinine valo sun naamallas”) tai tullaan tavallaan huijatuksi (”Tarttis olla tarkempi”). Laaksosen runomaailmassa voi ponnistaa yhteisestä lähtötilanteesta: metsä ja sen monenlaiset elikot esiintyvät ihmisen rinnalla tasavertaisina toimijoina.

Käytin sanaa runotilanteet. Kyllä. Laaksosen runoissa pysähdytään tilanteeseen tai tapahtumaan, jossa havainnot yllättävät ja mielikuvat laukkaavat – joista lukijana täydennän tarinoita. Sanat ja runokuvat tuottavat visuaalisia mielikuvia. Lisäksi ne toimivat auditiivisesti. Kuultuna runot hengittävät luonnollisessa rytmissä. Äänikirjassa saakin nauttia runojen aidosta puhepoljennosta, sillä lukijana on itse runoilija.

20190816_085122_resize_44.jpg

Laaksonen ottaa runoissaan kantaa. Se ei tapahdu ryppyotsaisesti vaan melko ironisesti. Kokoelma alkaa englannistumistrendille naljailusta. ”Kieäl saunas” -runo päättyy: ”on sentä suameks kauneimp sanno orava / ko toi teijä skvöröl.” Kulttuuriperinnön säilyttämistä tai säilyttämättömyyttä ruotii runo ”Verenmainemittari”. Siinä sivalletaan:

”- –
Tulen siält, misä moottoritiäsillat kulke
viikinkihautoje ylitte.
Meil vaihretti Tapion karja Henriki
värttinäluuhu heti,
ko joku tul paatil rantta ja ehrotti.
– -”

Lasten lukutaidon heikkenemiseen ja kirjojen lukemisen vähenemiseen ottaa kantaa käänteisargumentein runo ”Varotus (leikattavaks jääkaapinove)”. Pakko on tuikata tähän väliin ylimääräinen ja asiaton huomautus, joka liittyy ajankohtaiseen keskusteluun kirjoista aikansa eläneenä käyttöliittymänä – onkohan kyseinen runo Twitter-Jungerin jääkaapin ovessa, sillä runossa lausutaan muun muassa näin:

”Älä lue lapsel!
Teet hankalaks tyrannien tyät.
Niin pal helpomp heijä
o yksinkertassi huijata.
– -”

Kokelmassa on arjenkarheita rakkausrunoja ja huvittava sikermä luokkakuvarunoja, jotka on nimetty etunimin. Erisnimet on valittu siten, että ne ovat myös yleisnimiä. Monessa runossa on nostalgista henkeä hyvistä, vanhoista ajoista (ja ihmisistä) kaukana taajamista. Sitten on runoja, jossa puhuja kamppailee ominaislaatunsa kanssa, esimerkiksi ”Vaihrokas” ja ”Runo ittel”, joka päättyy jokaisen murehtijan ja pessimistin toivoon: ”an lakat murhettumast / an otta valo vasta.”

Runojen vakava aines osuu minuun. Esimerkiksi palaan monta kertaa kokoelman viimeiseen osaan ”Kevät o hiljasemp ko ikä enne”. Siinä on runoja elämän rajallisuudesta. Suosikkini vaihtuu monesti, nyt se on runo ”Iso peura o lähteny”. Siinäpä on kaunis ja lohdullinen sururuno. Lohtua tuo myös kokoelman päättävä ”Aurinko. Porkkana. Vesi.” -runo, jonka luettuani toivon, että minäkin kohtaisin jäniksen, joka sanoisi minulle:

”Ota täst tämä mun
lyhkäne siliä jänekse järk
jätä mul sun
mutkikas kulmikas ihmismiäl.”

Tulisiko vielä päivä, että käsitän: iloksi riittää aurinko, porkkana, vesi? Sitä harjoittelen Heli Laaksosen viehättävien runojen avulla.

– –
Heli Laaksonen
Aurinko. Porkkana. Vesi.
WSOY 2019
runoja lounaismurteella
äänikirjana 1 t 6 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatissa.
Kirjana 96 sivua: sain kirjan kustantajalta.

Kymmenkunta juttuani Heli Laaksosen tuotannosta: tässä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Vesijuoksijan runot

Ympärilläni
kesäyön pehmittämä
lahti kuin peitto
kietoo laineiden lämpöön
jakaen veden unen.

Veden sylissä
jätän ajan ennen ja
jälkeen, jään jäljet.

••

Salmen selällä
sininen hajoaa. Vain
valonkajoja.

•••

Ruusukullattu
taivas ja vesi, väliin
jää metsänreunan
musta aaltoilu, viivan
kalligrafinen veto.

••••

Korte kuvastuu
kahdeksi ja toiseksi.
Jatkuu mielikseen.

•••••

Hetki pinnalla.
Valheellinen turvani
peittää syvyyden.
En pelkää vettä niin kuin
eilen tein. Tai huomista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Anni Mäentie: Aurinkotuoli

On vuoden 2019 runon ja suven päivä. Istahdan Aurinkotuoliin, vaikka mittarilukemat viittaavaat viileään ja taivas on pilvessä. Siksi on runo.

Anni Mäentien runokokoelman Aurinkotuolin (Kulttuurivihkot 3019) seitsemän osaa ovat keskenään kovin erilasia. Esimerkiksi ”Moi” on dialogityyppinen baaritilannekuvaus, ”Kotimatkan ikkunat” havaintoja – no – kotimatkan ikkunoista, mutta myös niiden takaisista elämistä päätyen lempeään tunnelmaan, ja ”Hieno metsä” koostuu muutaman sivun pituisista hajahuomioista. Kokoelman osasia kutsuisin sikermiksi. Niitä yhdistää osan otsikko – eikä välttämättä erityisen suoraan.

20190605_103522.jpg

Aurinkotuolissa sanaillaan suorasanaisen omaisesti. Pitkähköt, kokonaiset lauseet toimivat Mäentien runokielen perustana, mutta tyypillistä on myös sivuille sijoitellut säkeet, joissa on paljon ilmaa (tyhjiä rivejä) välissä. Kiinnostavaksi runot tekee se, miten mielleyhtymistä siirrytään toisiin. Esimerkiksi näin

”lumi putoaa päiväpeitolle suurina kosteina hiutaleina

siinä on ohuet punaiset raidat halusin tämän koska haluan aurinkotuoleja ja

imemme riminillä oransseja drinkkejä paidaton mies kysyy haluammeko vielä muuta mä 
sanoisin lisää paperivarjoja lisää rintakarvoja mutta en sano

hätistelen lunta se ei ole eläin ja se jää”

Löydän kokoelmasta mielleyhtymien sykkyröitä. Nopeat siirtymät vievät kuvista toisiin, ajatuksista toisiin. Siksi Mäentien runot eivät avaudu helposti, vaikkeivat niiden keinot ole kimuranteimmista päistä.

Alkuosassa on viehättävää lapsekkuutta ja kielikuvia rantaelämästä, mikä tuo mieleen leluilla telmivät vapaat sielut. Tunnelmat eivät kaikkiaan eivätkä kokoelman mittaan ole vain ilottelua runon vapauden leikkikentillä, vaan Aurinkotuolissa piilee myös hiekkaan haudattuja teräviä säkeitä tai kappaleita.

Suosikkiosioni on ”Tekee mieli uida”. Siinä arkiset asiat kuten lattiat, kaakelit, pölyt ja bakteerit ja muut tavanomaisuudet toimivat niin, että ”oleminen sekoittuu tilaan”, ja arjen tunnekirjo sisältää kaikki iät, kaikkea mahdollista:

”Se sanoi ettei tiennyt. Ollako siellä vai missä. Ollako kaukana. Mä annoin olla en tiennyt, aloin lukea sanakirjoja, mitä kirjoja vain kun alkoi tuntua. Aluksi juoksin niihin hädässä ja sitten tartuin ja rauhoitin itseäni: ’Kaikki menee mikään ei pysy minä olen aina tällainen enkä mitään.’ Eikä mitä, se on siinä ja pysyy.”

Parasta Aurinkotuolissa ovat yllättävät käänteet: yhden rivin sisällä kääntyy uusi asento. Maailma ei tule valmiiksi vaan siellä ollaan valmiita havaitsemaan. Näen runoissa muistoja, ohikiitäviä tilanteita, tulevan enteitä. Lukukokemuksen jälkeen jää kyllä paljon kysymyksiä. Sellaista runous on, ja siksi:

”kysymyksiä on lukuisia
voit itse kuvitella ne se on helppoa: ajattele mitä vain”

– –

Anni Mäentie
Aurinkotuoli
Kulttuurivihkot 2019
runoja
70 sivua.
Sain PDF-kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Runosta moneksi: kolme erilaista kokoelmaa

Runous on pienilevikkistä kirjallisuutta, josta kustantamoiden julkaisuiksi päätyy ehkä prosentin verran. Vaikka lavarunous on nosteessa, ei runokirjoja huimasti osteta, ei liiemmin lainata. Ehkä vieläkin elää ajatus runouden vaikeudesta. Runojen ystävät kyllä vakuuttavat, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää, runoista voi nauttia tunnelmia ja havaintoja tavoittaen tai kielen joustavuutta ihastellen. Uskokaa jo!

Koska runoja kustannetaan vähän, runoja ilmestyy paljon omakustanteina ja yhä enemmän myös verkkojulkaisuina. Valitsen juttuni kimaraan kolme erilaista kokoelmaa. Ne osoittavat, että runo saa olla moninaista. Se voi olla kieltä ja ilmaisua villisti vääntävää äänneleikkiä (Stina Saari: Ä nim ling), rehevänraastavaa elämäkertatunnelmaista sikermää (Susu Petal: Taikkarin mäellä) tai lohturunoja (Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema). Ja kaikkea niiden väliltä.

20190702_134800.jpg

Stina Saari: Ä nim ling

”Kielellistelising!”  – siinä yksi rivi Stina Saaren esikoiskokoelmasta Ä nim ling (Teos 2018). Kirja on omistettu – vai onko se jonkinlainen alaotsikko? – Lukemattomille. Ja onhan lukemattomia tapoja kielellistää, Saarella ihan omanlaisensa.

Koen, että tästä runokirjasta on vaikea kirjoittaa, sillä se on eräänlainen kielellinen ryöppyleikki. Lähimmin ehkä tuntemuksiani kuvaa se, että mieleeni tulee lapsen arvaamattomat tunnevaihtelut keksimisen riemusta ja muksahduksien tuskasta kielen oppimisen alkuvaiheessa, kun eivät äänteet ihan vielä löydä ymmärrettäviä sanoja mutta ääntelijä on kontaktissa muihin. Ääntelyn lisäksi Saaren runoissa on kyllä täysin ymmärrettäviä rivejä, ja niissä on välillä jopa aggressiivista pontta.

Runo voi olla tällainen: ”ÄN, YYN”, tai: ”1. Ammotan.” Tai: ”Naks!” Tai:

”kio etsii
kiöetsiiihanat silmätihanat
se täyttää kaunisjos sut saisijotenkin
– -”

Tai se voi olla tuomioasiakirjan kaltainen epäsanoineen tai työpografisesti sivuille leviävä. Ihan silkan riemun lisäksi riveiltä löydän viitteitä seksuaalisuuden erilaisille ilmanemistavoille, myös väkivaltaisille. On tapahtunut jotain, johon ei opittu kieli riitä.

20190702_135057.jpg

Runomieltymykseni liikkuvat lähinnä lyriikassa, josta nappaan kiihdyttäviä kielikuvia, tunnelmatuttuuksia, ällistyttäviä sanomisen tapoja ja minua puhuttelevia ajatuksia. Saaren runoista monet ilahduttavat raikkaana irrotteluna, mutta minua kokoelma ei kestoravitse vaan hetkihuvittaa  kielirajakokeiluna. Kieli saa rajattomana taipua juuri näin(kin), mutta tunnelmani tiivistän irtositaattiin:

”Hyvänen
aika
ku oli.”

Muuten: eilen selvisi, että Saaren kokoelma voitti tämän vuoden Tanssiva karhu -palkinnon. Palkintoraati pitää nykyrunoutta kielen koe- ja leikkikenttänä, ja ”näillä kentillä Stina Saari kirjoittaa omintakeisen aseistariisuvasti, siekailematta, ja niin, että oudot sanat alkavat tuntua tutuilta. Ja tuttuihin sanoihin, moi, törmää kuin ensimmäistä kertaa.”

Onnittelut!

tanssiva karhu logo 940

Osallistuin kahdella postauksellani (Jyrki Kiiskisen Kun elän tässä ja Henriikka Tavin Toivo tässä) kirjabloggaajien juttusarjaan Ylen Tanssiva karhu – palkituista runokirjoista.

Stina Saari
Ä nim ling
Teos 2018
Runoja
71 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muissa blogeissa mm. Luettua elämää, Kosminen K, Opus Vei ja Reader, why did I marry him?

Susu Petal: Taikkarin mäellä

Asuin opiskeluaikani Turussa, joten Taikkarin mäki on tuttu ja muukin lähiympäristö. Nuoruuteni luuhasin yliopiston laitamilla, mutta Susu Petalin runokirjan Taikkarin mäellä (2018) puhuja saa ihan erilaista elämänoppia toispual jokke:

”- –
avasit tölkin ja koffi sihahti
irrotit renkaan
panit sen sormeeni

 
edessä samppalinna
selän takana taikkari

 
aurinkoa ei missään
vain
haalea taivas ilman paloa
 
istuttiin joen rannassa
vinettokusi haisi puskissa
– – ”

Runoissa seurataan nuoren tytön kokemuksia. Luumunpunaisin huulin testataan erilaisia makuja, ja monesta jää karvasta maku. Petalin runoihin tallentuu raadollisia kokemuksia, joissa tenukeppiukot, tyttörallia kiertävät datsunkuskit, pöllyssä korkealta heittäytyvät poloiset ja elämän ensikertalaiset kohtaavat ja ohittuvat. Päihdehuuruilla hoidetaan kasvukipuja ja rokki soi. Petal siirtää runoihinsa hetkiä nuoruudesta aidosti ja kaihtelematta.

20190702_135400.jpg

Runojen vereslihainen tyttö liikuttaa minua. Luen tunnelmia sikermänä teinitytön kasvuvuosista, joissa itsensä hukkaaminen ja näkyväksi tuleminen kulkevat rinta rinnan. Jossain meikin alla on pienen tytön äidin ja pelastuksen kaipuu, mutta kasvojen säilyttäminen vie jengisekoiluun. Harvinaisen suoraa ja ravistavaa. Koskettavassa runossa ”Ei kukaan” (s. 39) tuo tyttö on paljaana (lainaan koko runon):

”luumua huulet
luomet taivaan sinistä ja valkoista
 

lakkanailontakki sileänä ympärilläni
jaloissa haisaappaat
rööki suussa
kädessä tölkki
 

naapurin akka tuli vastaan
kyttäsi
ei sanonut mitään

 
kukaan ei tunne

 
minua ei ole”

Susu Petal
Taikkarin mäellä
Susu Petal 2018 (verkkokirja, runot ilmestyivät ensimmäisen kerran 2007)
runoja
80 sivua.
Ilmainen ISSUU-kirja verkossa
Kirjaan pääsee Susu Petalin blogista: https://susupetalsanat.wordpress.com/2018/01/16/thn-pdyin/
Muualla netissä Juhani Tikkanen ja blogissa Kirja vieköön!

Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema

Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema on Kirsi-Maria Hiltusen oman kustantamon kirja (Koikkela Kustannus 2018). Runot ja valokuvat hän on omistanut edesmenneille isovanhemmilleen. Runoissa ollaan jo kirjan nimeenkin viitaten elämän alun, lopun ja jatkuvuuden äärellä.

Runoissa puhutellaan kuolleita ja viivytään talvisella kirkkomaalla: ”Talven jääkylmä syli / hellii ruusujasi. / Ei kai sinun ole kylmä.” Runon puhuja sanottaa ikäväänsä ja löytää lohtua uskosta, ja enkeleillä on rooli sanansaattajina. Tunnelmaa lisäävät hautausmaa-aiheiset valokuvat.

20190702_135205.jpg

Itse en ole uskonnollinen, mutta on todennäköisesti lukijoita, joita rukouskirjatyyppinen pieni runokirja saattaa lohduttaa surussa. En näe syytä rajoittaa, mitä runo saa olla. Lukijat päättävät.

Kirsi-Maria Hiltunen
Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema
Koikkela Kustannus 2018
valokuvarunokirja
32 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Mitä turisti tuumii? Siitä ja Islannista

Tuleeko turistin tuntea häpeää ja syyllisyyttä, kun hän kulkee jonossa kaltaistensa kanssa mannerlaattojen välissä? Pääkohde on mykistävien näkyjen luonnonpuiston huippunähtävyys, repeämä, joka erottaa Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat. Paikassa lisäksi pidettiin parlamenttia jo yli 1000 vuotta sitten.

Jäyhää ja yksityisesti vaikuttavaa, vaikka maiseman jakaa samanaikaisesti sadat muut. Minulle kokemus on ainutlaatuinen, tunnen itseni onnekkaaksi, kun saan nähdä mahdottomat maisemat.

Ehkä yritän pyyhkiä silmistäni muut matkailijat ja villapaitakaupat, kun katselen pulputtavia kuumia lähteitä, odotan geysirin vesisyöksyä, lepuutan silmiäni vuorijonoissa ja laavakentillä, ihmettelen mieletöntä luonnonvoimaa vesiputouksella ja nautin laavavuorelle kiipeämisestä. Painan mielen perukoille lentomatkani hiilidioksidipäästöt, kun hengitän hapekasta vuoristoilmaa Islannin kultaisella kierroksella tai merituulta valasretkellä. Minä(kin) saan kokea tämän!

En ajattele, että minulla on oikeus reissata piittaamatta muista tai ympäristöstä. Harkitsen valintojani. Hiilijalanjälkilaskurit saavat pääni pyörälle: lennot tuhoavat tuota, risteilyt tätä, leffojen katselu sitä, liharuoka noita, muovituotteet näitä, polkujen tallaaminen luonnonsuojelukohteissa sitäsuntätä. Tunnen, miten on suo siellä ja vetelä täällä.

Mietin myös vieraslajikeskustelua Suomessa, kun vuorenrinteet Islannissa hehkuvat silmänkantamattomiin alaskanlupiinien sineä. Lupiinit on päästetty leviämään eroosion estäjiksi. Reykjavíkin pihoilla kurtturuusut punertavat ja portinpielissä rönsyävät myrkkyputket. Tätä sattuu joka paikassa: ihminen koristaa ympäristöään, entinen tukehtuu uuden alle.

En löydä yksiselitteisiä vastauksia oikealle ja väärälle turismille. Matkaajat ovat matkakohteissa elinkeino, ja nykyturisti kantaa syyllisyytensä, tekee todennäköisesti joitain kompensoivia valintoja muissa asioissa sekä harkitsee seuraavaa matkaa ja matkustustapaa. Matkakohteesta hän hakee elämyksiä, oman elinpiirin ja arjen ylittäviä, kerran elämässä -kokemuksia. Niin teen minä, ainutlaatuisesti kokeva – kaltaisteni joukossa. Perustelen valintani omalta kannaltani parhain päin.

Kääntelen mihin suuntaan vain, Islannin ihmeet ovat kesäni kohokohta. Maa häkellyttää luonnonvoimillaan ja sitkeydellään, Reykjavík arkisen moni-ilmeisenä värikkäine aaltopeltitaloineen, sää alati vaihtelevana. Oudosti minua liikuttavat samat pihakukat ja pensaat kuin kotona: leinikit, kurjenpolvet, syreenit ja juhannusruusut. Sitten kummastelen väkevää kulttuuritahtoa ennen ja nyt. Kun muualla Pohjoismaissa tallennettiin vasikannahkoihin muutamia satoja sivuja saagoja, kirjattiin niitä Islannissa yli 10 000 sivua. Lisäksi häkellyn maan eristyksissä olon näennäisyydestä. Keskellä valtavaa merta pienen Islannin vähäväkinen kansa on ollut yhteydessä muuhun maailmaan sitten 800-luvun, ja siitä lähtien ympäristö ja ihmiset ovat muokkautuneet muun maailman mukana.



Vesi putoaa ennen
kuin saan sen silmiini

kauan sen jälkeen, kun
mannerlaatat erosivat

toisistaan ja päästivät
ihmiset päättämään

asiansa ja päivänsä sukupolvesta
toiseen, ymmärtämään, että

laavamusteen alla kirjoitetaan aina
tulella ja päätetään lauseet

rikinkatkuiseen kiehuvaan veteen, jottei
kukaan voisi koskea kerran luotuun,

kalliot halkaisevaan tietoon, ja vaikka
mannerten välinen aukko levenee

kynnenkasvun verran vuodessa, leikkaan
kivisormien terävät reunat, että

en raapisi mennyttä, koska
juuri nyt jatkuva vesivirta yhdistää

ääripäitä, kylmää ja kuumaa. En toivo, että
siitä tulee kädenlämpöinen.



Matka Reykjavíkiin ja sen lähiympäristöön (Golden Cirkle) 24. – 27.6.2019.

Matkaani liittyviä kirjajuttuja:

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Arnaldur Indriđason: Petsamo

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, omat, Runot, Sekalaista

Jyrki Kiiskinen: Kun elän

Kolari, elämän arpapeli, muistot – niistä on Kun elän -runokokoelma tehty (Tammi 1999). Siltä se ensi silmäyksellä näyttää, ja toisella katsannolla runot ovat moninainen tilinteko sukupolvien jatkuvuudesta, rakkaudesta ja sanojen avaruudesta. Jyrki Kiiskinen sai kirjastaan aikanaan Tanssiva karhu -palkinnon, enkä ihmettele. Hienoa, ajatuksellista rytmirunoa!

tanssiva karhu logo 940

Osallistun postauksellani kirjabloggaajien juttusarjaan Ylen Tanssiva karhu -palkituista runokirjoista. Haaste on Ylen sivuilla, ja linkit bloggaajien juttuihin löytyvät Tanssiva karhu -sivuilta.



Näen kokoelmassa jopa juonellisuutta: runon puhuja tarkastelee elämäänsä kolarin jälkeen, kun saa elää. Autoilu (elämä) sisältää tuhon mahdollisuuden mutta myös vapauden, vapautumisen:

” – –
Hän ei tarvitse ruumiin voimaa,
riittää kun vääntää avainta,

ikkuna vihreä mielesi mukainen,
mielesi pelkkää kaistaa.”

Kirjan aloittaa osa nimeltä ”Maisema särkyneen tuulilasin takana”. Se sisältää 28 roomalaisin numeroin etenevää runoa, joissa on vaikuttavia kuvia elämisen eri puolista. Väkevä runo rakkaudesta (VIII) säväyttää, niin myös ajatusten kierto maailmasta rakastettuun ja lapseen (X), samoin runo, joka pukee sanoiksi vaikeasti sanoitettavaa kirjoittamisesta, ja samalla luen sitä elämän kiertoa (XI) – näin runo päättyy:

” – –
oksien lomitse
aivojen juurissa
syntyy uuden

ihmisen ajatus,
humisee oksien,
juurien läpi,

häviää savu,
oksiston läpi
häviää savu.”



Kokoelman loppuosan otsikko on ”Uneton”, ja ne runot ovat nimettyjä. Niissä valvotaan kello yhdestä seitsemään, myös äiti, isä ja veli saavat nimikkorunot. Runot ilmaisevat unettoman ajatuskehiä, perhetilanteiden selvittämistä, elämäntotuuksien pohdintoja, menneen elämän puntarointeja ja muistojen tulvaa.

”- –
taustapeilissä auto lähestyi
taas, näin kuinka lensin
vihreään lehvistöön, mielessä
kaksi erilaista muistoa:

niin muisti hajottaa ajan, jotta
voi katsoa mennyttä totena,
kestää sen juuri ja juuri: hän
kumartui ylitseni, sanoi jotain.”



20190421_094345.jpg



Runoista kirjoittaminen on vaikeaa, sillä runoilija on tekstissään sanonut sanottavansa, valinnut tavat ilmaista. Houkutus siteerata on suuri, sillä niin tulee esille runojen omaäänisyys, sanomisen oikea olemus. Heijastelen höpinöissäni hämärästi vain sitä, mitä Kiiskinen ilmaisee kirkkaasti – niin postaamiseni näen.

Haluan kuitenkin avata lukukokemukseni, ja luokittelen kolme pointtia lopuksi näin:

  1. Kiiskisen runojen teemat osuvat, sillä elämän, muistojen ja kuoleman kysymykset puhuttelevat minua. Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kokoelma on ajaton.
  2. Rytmiikka tempaa mukaansa. Parisivuiset runot jakautuvat lähinnä kaksi- ja kolmerivisiksi säkeistöiksi. Monissa runoissa myös sanamäärä säkeissä on hallittu kahteen, kolmeen. Siitä syntyy rytmi, joka rullaa sanottavaa ja hyrisyttää sisältöä eteenpäin, vastustamattomasti.
  3. Sisällön ja muodon kauneus ei ole sanahelinää vaan kirvelevän ja kipeän todentuntuista. Kiiskisen kokoelma Kun elän tuntuu henkilökohtaiselta; tuntuu kuin runon puhuja on todella havahtunut siihen, että kun hän vielä elää, tämä on sanottava.  Minä saan mahdollisuuden jakaa sen ja löytää kosketuspintoja. Sellaista on hieno runous.

”- –
mielikuva viimein hajoaa
lauseiksi, asettuu

paikalleen riviin, kansien
väliin, hyllyyn: suljetuilla

sivuilla muhii taas uusi
ennen näkemätön houre.”

– –

Jyrki Kiiskinen
Kun elän
Tammi 1999
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.


Tanssiva karhu -palkituista runokokoelmista olen postannut näin:
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (2018)
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (2016)
Henriikka Tavi: Toivo (2012)
Sanna Karlström: Harry Harlow´n rakkauselämät (2009)

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Kesäkuun runot

Metsämaisema

katsoo takaisin, vastaa

kun sitä huutaa.

*

Metsä asettuu

meille. Mieluinen vieras

siementää surun.

Meistä ei jää mitään, vaan

viherrys jää. Lohduttaa.

*

Kesäyön kukat

eivät kuki meille. Ne

valvovat ilman.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): omat, Runot

Punkaharjun Lusto: Aseman Taidelaituri ja Kolkkokollektiivi

Vietin kesäkuun ensimmäisen viikon alun Punkaharjun Kruunupuistossa. Tavoitteena oli hyvinvointikipinän sytyttäminen. Ympäristö toimi todellisena tulentekovälineenä. Vaikea on kuvitella parempaa ulkoiluinnostajaa kuin pyöräilyreitti Punkaharjun maisematiellä aurinkoisena kesäpäivänä: harjun kummallakin puolella kimmeltää vesi, männynrungot vilahtelevat oranssinhehkuisina, tienpientareella kukkivat kielot ja idänkeulankärjet.

Puista, ei puisevasti

Reitillä oli luonnonihmeiden lisäksi muuta nähtävää. Elämyksiä tarjosivat Luston arboretumin puulajipuisto, metsämuseo Lusto ja sen vieressä Aseman Taidelaiturin kesänäyttely.

Metsämuseo Lustoa pidän kulttuurihistoriallisesti merkittävänä paikkana. Se tallentaa suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ja siihen liittyen metsäalan merkittävänä työllistäjänä. Näyttely tuo esille metsäalasta monia puolia tehotaloudesta luonnonsuojeluun. Minut se vei nostalgiaan, omiin kokemuksiin metsämiehen tyttärenä ja metsätyöläisenä. Näyttelystä mieleen jäivät erikoisuuksina ”Myrskyn merkit” -näyttelyn taideteokset ja valokuvanäyttely ihmisistä lempimetsäpaikoissaan, metsiet.

Harjun kesä -näyttely

Vanha Luston asema on avannut ovet taiteelle. Kesäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä saa lukea aseman omistajien tarinan, ja paikan päällä Hannu Huitti ja Mikko Ranta-Huitti esittelivät auliisti asemaa ja tämän kesän näyttelyä. Ainutlaatuinen ympäristö asemahalleineen, piha-aittoineen ja pihapiirineen täyttyvät kuuden kuvataiteilijan ja kahden taideryhmän teoksista.

Hannu Palosuon maalaukset pysäyttivät. Ne ovat pinnalta selkeitä: harmaalla taustalla toimii yksi tai kaksi ihmishahmoa, tavallisesti lapsia, monet keinuvat. Mutta varjot! Ne elävät omaa elämäänsä, ja siksi ne vievät ajattelemaan joka ihmisen varjoja, jotka eivät noudata valon tarjoamaa suuntaa.

Painovoiman vaikutus

Kolkkokollektiivi on seitsemän naisen monialainen taideyhteisö, ja Harjun kesä -näyttelyssä heiltä on esillä teos Painovoiman vaikutus. Kollektiivin runot hulmuavat aseman pihalla kesätuulessa. Tekstit tulevat osaksi maisemaa kuin pyykkinarun valkopyykit – monessa liemessä uitetut, nyt sanoilla pestyt.

Ostin teostekstit, jotta pääsin paneutumaan Kolkkokollektiivin runoihin. Jokainen ryhmän runoilija signeeraa runonsa Kolkko-alkuisella nimellään, silti minun tekee mieli käsitellä antologiatyyppistä, noin 30-sivuista runovihkoa kokonaisuutena.

Runoissa on tuokiokuvia, mielleyhtymiä ja ajatuskiteytyksiä elämän moninaisuudesta. Näkökulma on naisten, joten naiseuteen liittyviä kipupisteitä käsitellään suoraan. Feminismi kuuluu runoista elimellisenä osana elämäntunnetta.

Runoissa on luonnetta, ja niissä on myös luontoa. Viittaus teoksen nimeen tulee esimerkiksi Kolkkocillan runosta, jossa kerrotaan runon puhujan pitävän maasta nousevista kasveista vaan ei roikkuvista, koska:

”Ne muistuttavat painovoimasta

ja siitä,

että

lopulta

kaikki

menee

aina

alaspäin.”

Runoissa ollaan kiinni arjessa ja todessa, eikä sanoma ole tyystin pessimistinen. Ei edellinen sittaatikan ole minusta pessimistinen vaan realistinen, selkeästi mahdollinen. On myös muita mahdollisuuksia.

Siteeraamallani kollektiivin runoilijalla on lisäksi mielenkiintoinen sikermä, jossa painovoiman parina on vetovoima ja se, mitä vetovoimalle voi tapahtua. Joissain kollektiivin runoissa kaikuu kansanlaulun rytmi, toisissa tarinointitraditio, joissain tekstinasettelun visuaalisuudella on oma merkityksensä. Suosikkini on Kolkkokaijan runo ”Päätös”. Päätöksenteon fyysiset runokuvat tehoavat. Runo toimii niin tekstinä kuin liehuvana liuskanakin vehreässä kesämaisemassa.

– –

Punkaharjun Kruunupuisto

Punkaharjun puulajipuisto, Metla

Metsämuseo Lusto

Aseman Taidelaituri, Lusto, näyttely Harjun kesä 2.6. – 1.9.2019, avoinna joka päivä klo 10 – 17.

Kolkkokollektiivi, esimerkiksi Facebookissa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Sekalaista, Taide

Sanna Mander: Avain hukassa

Sanna Manderin kirja Avain hukassa (S&S 2017) voitti vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Muutenkin kirjan ympärillä kohuttiin: kirja sai syytökset plagioinnista, mutta tekijänoikeusneuvosto vapautti kirjan niistä.

Aikaa lastenkirjan ilmestymisestä on siis pari vuotta, mikä nykyaikana kirjan elinkaaressa vaikuttaa sellaiselta, että kirja lojuu alelaarissa ja sitä pidetään ”vanhana”. Kun markkinointihumu unohdetaan, huomataan, että parhaat kirjat ovat ajattomia. Lähden tutkimaan, kuuluuko Avain hukassa aikaa uhmaaviin.

20190526_144538.jpg

Manderin kirjan tekstit ovat runomuotoisia, mikä viehättää minua suuresti. Ne rullaavat rytmikkään loppusointuisesti. Riimityyli kuorruttaa niitä hauskalla patinalla, vaikka runoissa on rutkasti nykyajan asiamausteita somesta trikoisiin.

Kirja koostuu kerrostalohuoneiston asukkaista: pääsääntöisesti yksi runo yhdestä henkilöstä. Runot ovat siis henkilökuvia. Joukossa on apina ja monenmoisia asukkeja. Suosikkini ovat toisilleen pariksi sopivat parittomat Aila ja Kalle, tukkatyylikäs Sonja, karkkeja keräävä Harri, hevi-Jimi ja somekiukkuileva Erkki.

Runot eivät ole lapsille helppoja, mutta runoja lapselle lukeva aikuinen varmasti hykertelee pikkurunojen jäyniä. Kielitajua, sanavarastoa ja oivallustaitoa kirjan runot kehittävät, ja jokainen runo sisältää runsaasti juurta juttelulle, yhdessä ihmettelylle ja uusien asioiden pohdinnalle. Esimerkiksi tarjoan tämä suloisen tunnelmakuvan:

”Eläkepäiviä tällä tavalla
jazzmusiikkia kuuntelemalla
viettävät Ossi ja Ray.
Kun iltapäivä pimenee
ja kannussa hautuu minttutee,
levyltä soi Billie Holiday.
Näin on rakkaat koossa
pitkän päivän ehtoossa.”

Mainitsin tunnelmakuvan – tai laajennan sanan koko kirjaa ajatellen monikkoon: tunnelmakuvat. Kuvakirja ja runot kuuluvat yhteen, ne ruokkivat toisiaan kiehtovin yksityiskohdin, joissa riittää tutkittavaa. Kuvitustyyli miellyttää silottelemattomana. Murrettu värimaailma tuo mieleeni oman lapsuuteni, jossa käsissäni kului muutama samansävyinen runokuvakirja.

Avain hukassa sopii tähän aikaan ja uskon, että se huvittaa ja kiinnostaa vielä vuosien päästä. Mainio jekku juonessa on se, että kirja käynnistää lukijan uteliaisuuden ja pitää sen yllä loppuun asti. Ja näin se alkaa:

”Tähän taloon jonnekin
avaimeni hukkasin!
Se voi olla siellä tai täällä,
kakun alla, kaapin päällä!
Auttaisitko pikkuisen?
Etsisitkö avaimen?”

– –

Sanna Mander
Avain hukassa
S&S 2017
lastenrunoja, kuvakirja.
Ostin kirjan: haasteeni #kirjaostos ja oma koonti.

Muualla: Kirjakko ruispellossa.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot