Aihearkisto: Runot

Vuosikatsaus 2020

Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.

Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.

Kotimainen proosa

Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).

Kotimainen runous

Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.

Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.

Käännöskirjallisuus

Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.

Selkokirjallisuus

Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.

Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä Shakespearen Sonettien loppusanoissa:

”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”

Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.

Tietokirjat ja lajien liikuttelijat

Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha Hurmeen Suomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri Nummelinin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.

Draamat

Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.

Matkat ja metsät

Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.

Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä. 

Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.

Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.

Tervetuloa vuosi 2021!

Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja. 

Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021! 

Kaikkea hyvää vuodelle 2021!

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Kristiina Wallin: Meduusameri

Kristiina Wallinin runokokoelma Meduusameri (Tammi 2020) on runoilijan kuudes kokoelma. Minulle on tuttu ennestään Puutarhakirjeitä, joka sisältää runoilijan kirjeenvaihtoa Hannimari Heinon kanssa. Siinä vuodenkierto, kasvun ja kuihtumisen alituinen jatkumo avautuvat tunnelmallisin huomioin. Mutta nyt runoihin, jotka ovat vuoden 2020 Runeberg-palkintoehdokkaana.

Meduusameren runokuvasto perustuu paljolti luontoon: veden eri olomuodot, hiekka, linnut, puut ja puistot. Ja meduusat: ”Meduusat me yritettiin unohtaa, uimakellot ja pyyntilonkerot. / Niiden sietämätön suojattomuus, hermostollisuus.” 

Suojattomuuteen, havaintoherkkyyteen ja elämän haavoittuvuuteen, näihin runoista poimimiini ydintunteisiin liitän runojen yhden tärkeän teeman: toivon. Ymmärrän myös sen pimeän puolen, toivottomuuden, kuten runoissa muutenkin valon ja pimeyden vaihtelun. Mutta siis toivosta: ”Kirjoitan sanoja kuten toivo veistää alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää.” Tai:

”Toivo on kipu niin kuin mikä tahansa tunne, joltakin syrjältä

itsensä vastakohta. Puran maankuorta pala palalta, kunnes

mannerlaatat putoavat sinne, mistä alkaa tyhjä.”

Minulla on vaikeuksia tunkeutua kokoelman runojen ajatusmaailmaan. Olen kyllä vaikuttunut runokielestä, joka on runoilijalle ilmeisen omaa, assosatiivista, syvältä pulppuavaa, lähteistä, joista sanottavalle on haettava sanat vaikkeivät ne tunnu riittävän:

”Kielen sanoittamattomat reuna-alueet, jotakin syntymäisillään, sikiämäisillään.”

En voi sille mitään, mutta etsin runoudesta merkityksiä. Niin ei tarvitse olla, mutta olen lyhyen runouden ystävä, ja minuun vetoavat kielen rajattoman muovailuvoiman lisäksi sanottavan sanottaminen. Kokoelman aluksi mietin runojen kertovan muistin kadosta, kuoleman läheisyydestä, saan myös ailahduksia mereen hukkuvista paremman tulevaisuuden tavoittelijoista, kaiken hukkumisesta. Saan kokemuksen runon puhujan yksinäisyydestä ja kurottelusta yhteyteen.

Minuun jysähtää lopulta runokokoelmassa esiintyvä pikkusisko. Pikkusisko mainitaan kokoelman ensimmäisessäkin osassa, mutta kokoelman toinen osa koostuu runoista, jossa kuin lapseksi muistoissa palanneen puhujan mieli johdattelisi takautumiin tapahtumista, jossa pikkusiskossa on kaikkivoipaisuutta. Hänen hahmonsa houkuttaa tuhoamiseen mutta silti pikkusisko: ”Pärske, se sanoi. Se meni siitä läpi. Pisaroi.” Ja: ”Se oli meidän pikkusisko. Se puhui meduusoista. Sen suussa lainehti ulappa.” Lopullisesti minua läikäyttää opetus – yksinkertainen, suuhteellistava, samastuttava: ”Yhteenveto: jos haluaa ymmärtää meren geometrian, on kerättävä simpukankuoria.”

Kokoelmassa haparoin sanomiseen ja sen takaiseen, etenkin sen takaiseen. Runoissa viitataan usein muistiinpanoihin. Kokoelma loppuu osastoon ”Loppusanat: kirjoituksen jälkeen”. Se vie minut hätätilaan, jota nyt ilmastonmuutos ja Välimeri-tragedioiden aikana elämme. Runossa jää jäljelle luonto ja tietoisuus ”sinne minne kirjoitus ei yllä.” Runon lopussa vapahdus seuraa tilassa ”jota kieli ei määritä”.

Mutta minä en pääse eroon kielestä, sen välittäjävaikutuksista. Meduusameri lyö aaltojaan minua päin ja haukon henkeäni sen vahvoissa mainingeissa. Se vie myös pinnan alle, pimeyteen. Ja näköjään saa minut kirjoittamaan hämärästi. Suorasti: en ymmärrä lukemaani kuin osin, ehkä. Mutta runoilijan runoilmaisusta pidän.

Kristiina Wallin

Meduusameri

Tammi 2020

runoja

84 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Tämä postaus päättää viikon 51 juttusarjani pienlevikkisestä kirjallisuudesta. Wallinin kokoelman on kustantanut iso kustantamo, mikä on ilo, sillä valtakustantamot julkaisevat runoja niukasti. Tiedetään: runot ovat pienlevikkistä ja ei-ostovoimaista kirjallisuutta. Siksi suljen teemaviikkoni tähän. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Runot

Ilari Ranta: Sisilisko

Ilari Rannan viides runokirja Sisilisko (Mediapinta 2020) tiivistyy kirjan takakannen sanoihin: ”Elämänsä iltapäivässä runoilija kirjoittaa kesistään ja sukeltaa lapsuutensa muistoihin.” Voin todeta sanojen todenperäisyyden lukemani jälkeen.

Runoja tulkitessa käytetään runojen minästä ilmaisua ”puhuja”. Se sopii mainiosti Rannan runoihin. Runot tuntuvat suoralta puheelta muistoista ja hetken tuokiokuvista. Usein lyriikassa ”minä” helposti mielletään olevan kirjoittaja, runoilija. Niin ei tarvitse olla, mutta Sisiliskon puhujaminä vaikuttaa olevan avoimen suorasti kirjoittaja. Taidanpa loksauttaa Sisiliskon autofiktion lokeroon.

Voisiko kirjan runoja luonnehtia runolliseksi lyhytproosaksi pikemmin kuin proosarunoksi? Joka tapauksessa runoissa on päiväkirjamerkintöjen kaltaista suorasanaista havaintojen ja ajatusailahdusten kirjaustyyliä. Kieli on selkeää, tietoisen riisuttua kielikuvista.

Huomaan mielistyväni kohtiin, joissa suoruuteen kätkeytyy monitulkintaisuutta. Nimiruno Sisilisko on sellainen. Siinä häntänsä hätätilanteissa katkaiseva eläin vertautuu runon minään, josta jotain on jäänyt lapsuudenkaupunkiin. Esimerkiksi runossa ”94” kävelee ohi mieleeni jää havainnon pintaa syvempi puoli:

”Kymmenessä vuodessa taiteilijan posket ovat kaventuneet ja valo kasvoilla on kaivautunut syvälle takaraivoon.”

Kirjan teksteissä katsotaan muita usein sivusta, ikkunan takaa tai menneisyyteen, ja runojen puhujaan vaikuttavat menneet, sairaus ja yksinolo. Runojen melankolinen muistelun tunnelma korostuu, mutta sen lisäksi puhuja on nykyhetkessä ja katsoo eteenpäin. Runoissa on kiitollisuutta ja toivoa, myös runoilun kantavaa voimaa:

”Runouden sykli kantaa koko elämän; kirjoitusprosessin lopussa voit aina palata alkuun.”

Ilari Ranta

Sisilisko

Mediapinta 2020

runoja

71 sivua.

Sain kirjan runoilijalta: kiitos!

Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemia tai muuten vähälevikkistä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Miia Toivio: Sukupuutot

Miia Toivion runoissa on vetoavaa suoruutta. Sukupuutot (Teos 2020) tutkii maailman tilaa ja ihmistä sen tilassa.

Runokirjan osien otsikot kiinnostavat, esimerkiksi ”Dystopian aakkoset”, ”Asuntomessualue” ja ”Toisto ja ainutkertaisuus”. Esimerkiksi asuntomessuaiheen tulkitsen kuvaavan illuusioita, mitä esimerkiksi media välittää siitä, mitä yksilön unelmissa tai utopioissa voi olla – tai voi olla vikana: ”Onneksi joka vuosi järjestetään asuntomessut, / niin kaikilla on periaatteessa mahdollisuus.”

Tosiasiassa mahdollisuudet utopiaan ovat rajalliset. Runoissa on lopunajan tunnelmia, petetyksi tulemista, pettymystä. Esimerkiksi osassa ”Dystopian aakkoset” varioidaan perinteistä rukouskaavaa ja hierretään kaiken maailman katalogien aiheuttamia odotuksia elämälle, vaikkapa: ”anna minun osallistua spektaakkeliin / oli se sitten uskontoa tai hyvinvointia / anna minun suoriutua / maaliviivan yli oksentamatta”

Runoissa on paljon vaihtelua. Osa on pitkähköjä proosarunoja, ja lopussa on satutyyliä hyödyntävä kiinnostava runokertomus kuusiaidasta, kissasta ja lapsesta. Osa runoista on lyhyitä, runokieli suoraa sanajärjestystä, mutta tilaa on tulkinnoille. Huomaan mielistyväni lyhyisiin, lempirunoni löytyy sivulta 68 ja alkaa ”On niin paljon, mitä en voi tietää / ja vielä enemmän sitä, mitä en halua ajatella”.

Toivion runot sysäävät ajatuksia, suorastaan tönivät ymmärtämään, missä tilassa minä ja maailma makaamme. Kirja vaatii minulta keskittymistä ja aikaa, runot ovat merkityksistä tiheitä. ”Tällä tavalla ihminen nähtävästi saa alkunsa, / hämmästymällä.”

Miia Toivio
Sukupuutot
Teos 2020
runoja
85 sivua.
Lainasin kirjastosta.

P. S.
Vietän viikolla 51 pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa, ja julkaisen juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisuja tai muuten vähälevikkistä. Tämä olkoon jo varaslähtö sille. Runothan eivät valitettavasti ole valtavirtaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Arto Lappi: Veden ääret & Pohjoiset tuulenpesät

Arto Lapin Veden ääret (Enostone 2018) testaa avointa lainausideaa, sillä kirjan runot on otsikoitu Mirkka Rekolan, Jyrki Schreckin ja Harri Kaasalaisen esikoiskirjojen runo-otskoista. Miksi? Yksi syy on yhteys Lapin kotikaupunkiin, Tampereeseen.

Muuten mietin pitkään syytä, miksi tämä metodi. Luulen löytäväni sen yhdestä (otsikoimattomasta) Lapin runosta: ”Nimenomaan, on / kynsittävä runkoa, johon /aikoo nousta.” Ehkä Lappi kipuaa runouden latvuksiin runoilijakollegoiden vankan rungon vahvistamana, siitä vaikuttuneena ja voimaantuneena. Tunnustan, etten heittäytynyt perusteelliseksi enkä hankkinut kirjan esikuvakolmikon runokirjoja vertailuun.

Veden ääret -kirjan hienot luontokuvat tulevat lähelle ja resonoivat. Havainnot, jotka luovat tutusta uutta, ovat minun makuuni samoin kuin sanomisen suoruus, joka ei vähennä runojen tulkintatasoja. Tämänkin saan ilmi parhaiten siteeraamalla suoraan Lapin runoa Maamerkkejä (s. 66). Se myös vastaa omaa runonäkemystäni. Runo alkaa näin – lopun jätän luettavaksi kirjasta:

”Jotkut runot

ovat näennäisesti harmittomia,

mutta narauttavat

silti auki, leikkaavat

suoraan rintalastaan.”

Ja omalaatuinen pakkomielteeni kurkiin saa kirjassa vastakaikua. Miten Lappi tietää tallentaa sen, mitä koen vuosittain huhtikuusta syyskuuhun (Virta s. 29)? Näin näen paikkani maailmassa kuten Lapin runo loppuu: ”Että saan olla läsnä / samassa maailmassa / kuin kurjet, kaltaisensa.”

Vaikutun myös joistain ihmissuhderunoista, kuten miten väsähtäneisyys vastakohtaistuu Chagallin maalauksen tunteeseen (Pimeässä, s. 19). Muitakin kuvataiteeseen linkittyneitä runoja kirjasta löytyy. Lisäksi läsnä on usein runo itsessään, sen mieli, synty ja merkitys: ”Hitaita asioita, / luoda runo, kolata polku / portille saakka. – -.” (s. 55).

Veden ääret -kokoelma päättyi runoihin, jotka ovat syntyneet Schubertin laulusarjasta Wilhelm Müllerin runoihin. Se enteilee Lapin uusinta runokokoelmaa Pohjoiset tuulenpesät (Enostone 2020), joka koostuu musiikkiin kirjoitetuista runoista. Joka runon perässä on biisin tai sävellyksen nimi, johon runo liittyy. Lappi kirjoittaa, että musiikkikappaleet ovat toimineet ”kielellisinä alkupisteinä”.

En saa yhtä pitävää otetta runotrilogian toiseen osaan kuin ensimmäiseen eli Meren ääret -kokoelmaan. Yksittäisissä runoissa nautin silti samoista asioista kuin ensimmäisessäkin, etenkin luontokuvauksista. Linnuilla on runoissa suuri merkitys. Ja voisin sanoa, että Lappi on monimerkityksellinen – sekä runoilija että runojen pohjoisen näyt.

Hetkellisesti lepäilen etenkin tankojen rytmissä ja hyrähtelen jokusen aatelman huumorissa, esimerkiksi: ”Katselen suomalaista kerrostaloa, / mietin että Gaudi oli espanjalainen.” Silti kokonaisuus hajoaa minulta.

Musiikki-inspiraatiota Lapille on tarjonnut sekä kevyt että klassinen musiikki. Nappaan nykyklassiselta puolelta Arvo Pärtin ja siihen pohjaavan Spiegel in Spiegel -runon (s. 32), sillä tunnen runon välkkyvän säveliä; näin se alkaa: ”Runous, / mutta sen alla virtaa / vielä hiljaisuus, – -.” 

Muuten ehdotan Lapin tekevän westöt (Kjell Westö Tritonius-romaaneineen) eli lähtevän muusikoiden kanssa kiertueelle kirjansa kera niin, että musiikki ja tekstit yhdistyvät konkreettisesti esitykseksi. Ostaisin lipun. Tämä vielä: trilogian kolmas osa on tuloillaan. Siinä runojen lähtökohtana on kuvataide.

Arto Lappi

Veden ääret

Enostone 2018

runoja, trilogian ensimmäinen osa

99 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Arto Lappi

Pohjoiset tuulenpesät

Enostone 2020

runoja, trilogian toinen osa

113 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita

Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan sivujen tekstit näyttävät kantikkaanlyhyiltä, yhden tekstikappaleen proosapätkiltä, mutta kyllä Omantunnon asioita (Siltala 2020) runoja tarjoaa. Joka tekstisivulta luen järkeenkäypiä lauseita ja virkkeitä, jotka liittyvät toisiinsa mutta äkkinäisesti liitävät toisaalle. Niistä on vaikea poimia esimerkkejä, sillä lauseet vaativat toisensa lähelleen vaikka olisivat näennäisesti ajatuskuluiltaan kaukana toisistaan. Ihan kuin ihmiset ja eri ajanjaksot. Pätkäisen silti (eivätkä rivit tässä asetu samoin kuin kirjassa):

”- -. Ystäväni sanoo, että taika tulee, kun sitä tarvitaan, yleensä hän tarkoittaa tietoa. Ripustan sähköpostini laaksoon tai metsään, rantaan, jossa lamppu syttyy itsekseen veneen kannella ja avaa reitin. Missä tahansa hän on, eräänä päivänä hän kulkee taas tästä.” (s. 43)

Sitaatti on kokoelman toiseksi viimeisestä osasta ”Ystäville”. Kirjassa on myös osat ”Vauvoille”, ”Saarelle”, ”Rakastetulle” ja ”Menneille”. Sijamuodon valinta viehättää minua: runot osoitetaan joillekin mutta kohdentamatta tiettyyn tai nimettyyn. Niin minäkin voin ottaa niistä osani. Ja siten runoista, joissa voi olla vaikka miten paljon runoilijan tai runojen puhujan omakohtaisuutta, tulee yhteisesti jaettavaa. Eli minulla ei tarvitse olla juuri nyt vauvaa tai likeistä rakastettua, ystävää, isän kuolemaa tai elämää saarella. Sellaista on runous, jakamista.

Huotarisen kirjan runojen täyteläisyys vaatii minulta monta lukukertaa, ja joka kerta saan niistä erilaisia ajatuksia. Yksi tunnelma seuraa minua kuitenkin kerrasta toiseen: jatkuvuus. Sitä on sukupolvissa, sitä on ajassa: ”Kun katson lasta, ikävöin hänen isoisäänsä, sitä tarkoittaa liikkua ajassa, jota ei ole olemassa.” (s. 8) Jatkuvuudesta, suhteellisuudesta ja mittasuhteiden laajenemisesta lisää: 

”- -. Uskon, että kun puhutaan kohtalosta, tarkoitetaan luontoa, kun puhutaan jumalasta, tarkoitetaan kaikkia ihmisiä yhdessä. Koko maapallo on saari avaruudessa, ympärillä mustaa vettä.” (s. 22)

Suosikkirunojani tällä lukemalla taitaa olla osassa ”Menneille”. Minuun vetoavat aina muistikuvat, menneiden vaikutukset ja niiden suhteuttaminen nykyiseen. Nautin, miten Omantunnon asioissa asiat ja sanat yhdistyvät ja yllättävät, siitäkin, miten arkisuus, ajatusavaruus ja tosissaan olo vaan ei tosikkomaisuus yhdistyvät. Nautin myös kirjan selailusta, siitä, miten satunnaisellakin lukemisella virkkeiden sisältöjännite iskee. Ja lisäksi nautin kirjan hypistelystä, retrohenkisen kannen kohokuvion silittelystä.

Vilja-Tuulia Huotarinen

Omantunnon asioita

Siltala 2020

runoja

67 sivua.

Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Venetsialaiset 2020

Kannan keinusta
tyynyt varastoon, siirrän
kuluneen kesän.
Koivun kellastuma soi
hiljaa lähtölaulua.

*

Kameleontti
vaihtaa takapihalla
väriä. Tähkä.

*

Kurki lonksuttaa
nykien pellonlaitaa.
Huutelee sieltä
matkasuunnitelmasta.
Kesäni siipiveikko.

*

Venetsiani:
varjojen kanavia
valuu kuusista.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Heinäkuun runot

Harteilla kannan
sanojen painon, kielen
siirtolohkareet.
Jos taakka jakaa joku?
Jos saan kallion tuen?

*

Vihersokeus
voi olla sitä, että
metsäsilmäilee.

*
Sade lahjoittaa
parastaan: sammaltuoksun.
Hengitän juhlaa.

*

Pelastan niityn
leikkurin terältä ja
kasvatan päivää.

*

Kukkien sisus,
alttiina tunkeutujan
ottaa osansa.
Miltä kannalta katson?
Lisääntykää, täyttäkää.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Auli Särkiö: Vedenpeitto

Metsänpeitto on tila, jossa tuttu metsäympäristö muuttuu täysin tunnistamattomaksi, maisema voi kääntyä ylösalaisin eikä sieltä pääse pois. Tarvitaan väkevät loitsut ulospääsyyn. Nyt puolestaan on tarjolla voimalliset lyyriset rivit, jotta voi päästä sisään, ei metsään vaan veteen. Auli Särkiön runokokoelma Vedenpeitto (Poesia 2019) upottaa vesielementin eri olomuotoihin.

Vedenpeitossa vesi vertautuu uneen. Se on yksi vesiulottuvuus. Lisäksi näen värssyissä veden pinnan alle, pinnan alta ja pinnalla. Pääasiassa vesi virtaa vapaana, mutta on myös hyhmän ja jään hetkiä. Ja tarkoitan nyt konkreettisesti runokuvia mutta myös symbolisesti ja lukukokemuksena.

Runot keskittyvät veteen, kaikki runot jollain tavalla nivoutumat siihen. Se miellyttää, ja toinen asia, mikä minua miellyttää, liittyy runokielen elastisuuteen. Särkiö johtaa sanoja omanlaisesti: todellisuus unehtuu, nukahtamisen uneudessa, iho hiusuu aaltoihin.

Kokoelman alusta en oikein saa otetta, mutta edetessäni alan kellua kielessä ja mielikuvissa. Runojen tapa välittää veden kuvajaisia kiehtoo minua, tai kuten Kirja vieköön -blogisti toteaa: niissä on maaginen imu. Ajattelen, että kokemusta voimistaisi se, että voisi lukea runoja veden äärellä.

Lumoudun luontoelämyksistä, ja syntyykin houkutus siteerata useaa runoa, taitoa tavoittaa kielellä se, mitä silmät näkevät vettä katsoen tai siihen vaipuen. Siteeraan tänne yhden runon kokonaan (visuaalisesti en pysty runoa jäljentämään ihan autenttiseksi):

kellun rannasta

                  värjäydyn

   veden taivas
iskee mustaan syvyyteen poimuja
     sormet puiden kasvot
nukkuvien pisaroiden verkko heitettynä
        valoon

Särkiön runot virtaavat vailla isoja alkukirjaimia tai pisteitä, pilkutkin hakevat paikkansa ihan toisin kuin oikeakielisyysohjeissa. Mutta vielä kuvien väkevyydestä. Jokaisella on omat pehmetä kohtansa, joihin sanoilla osua. Kurjet nokkaisevat minussa selittämättömään kipu- ja onnenpisteeseen, joten näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:

näköpiirin rajalla
suon untuvassa                            kurki
hiipiytyy            ihmishahmoon

    surren lähdettä joka tuhoutuu
aarrekätköjen tukkiessa sen

– –
Auli Särkiö
Vedenpeitto
Poesia 2019
runoja
57 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja on vuoden 2020 Tanssiva karhu -palkintoehdokas. Muita ovat
Rosanna Fellman: Strömsöborna
Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset (juttu tässä)
Matti Kangaskosi: Johdatus pimeään (olen lukenut, mutta se vei minut tummuuteen, jossa en nähnyt postata)
Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä (juttu tässä)
Jouni Teittinen: Sydäntasku (juttu tässä)

3 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Runot

Vanhat runot, uudet lukijat – mistä on kyse?

Mitä olen mennyt tekemään? Saako näin tehdä? Siis selkoistaa vanhoja runoja uusille lukijoille? Vastaan siihen tässä yleiskielellä, mutta voit myös lukea selkokielisen juttuni samasta aiheesta: tässä.

Olen kirjoittanut suoraan selkokieleksi runoja (Kierrän vuoden ja Onnen asioita), mutta jo ilmestyneiden, ”tavallisten” runojen selkoistaminen ei ole yksiselitteinen asia. Runo on kompakti kielen, havaintojen, kielikuvien, ajatusten ja tunteiden liitto, jossa kaikki nyanssit äänteitä, päätteitä, rytmiä ja sivuasettelua myöten on mietittyä. Voiko niitä muuttaa?

Olin kauan sitä mieltä, ettei runoja voi selkoistaa. On myös proosaa, jota ei voi selkoistaa. Kun teksti alun perin haastaa muotoa, rakennetta ja kielen rajoja, sitä ei ole syytä sorkkia. Sitten on tekstejä, joiden ydin ei ole muodossa vaan sisällössä, joten se sallii tekstin muokkaamisen yleiskieltä helpommaksi. Selkokielessä helpoksi täytyy taivuttaa sisällön lisäksi sanasto ja rakenne.

Ja silti olen mennyt nyt selkoistamaan kotimaisia klassikkorunoja: Vanhat runot, uudet lukijat (Avain 2020). Ajatus runojen selkoistamisesta on hiertänyt minua vuosia, sillä runot ovat iso osa kulttuuriperintöämme. Vanhojen runojen kieli kuitenkin karkaa monilta tämän ajan lukijoilta. Vanhahtava sanasto, epäsuora sanajärjestys ja poikkeava lauserakenne voivat vaikuttaa siten, että merkittävä, koskettava sisältö ei välity uusille lukijoille.

wp-1590855086540.jpg

Uusia lukijoita ovat nuoret, nuoret aikuiset ja lisäksi suomen kieltä opiskelevat ja harjoittelevat. Tai kuka vain, joka on kiinnostunut runoista tai jopa karsastanut runoutta. On kuitenkin kulttuuriperinnölle tärkeää, että runot siirtyvät – että suomalaisille tärkeät klassikot jatkavat elämäänsä. Lisäksi monissa maahanmuuttajakulttuureissa runot ovat oleellinen osa omaa kulttuuria, joten uuden kulttuurin runoperintö voi osaltaan kotouttaa.

Ajatellanpa esimerkiksi Eino Leinon Norcturne-runoa. Mitä merkitsevät ”puunto pilven” tai ”siinto vaaran”? Mikä ihmeen puunto, tai mistä vaarallisesta siinnosta on oikein kyse?

Tästä iski kipinä tehdä kirja Vanhat runot, uudet lukijat. Otin tietoisen riskin ja muutin selkokielen suuntaan kolmisenkymmentä runoa, joilla on sijansa runoperinnössämme. Valitsin runoja, joissa on lähinnä yksi aihe ja osittain kertova luonne. Niitä on mahdollista muuttaa selkon suuntaan vaurioittamatta runon ydintä. Valitsin runoja ja runoilijoita, jolla on merkitystä ajankuvalle ja ylipäätään kotimaiselle kirjallisuudelle ja kulttuurille. Kirjassa on lisäksi tasaisesti miesten ja naisten kirjoittamia runoja, joten erilaiset äänet aikakausineen kuuluvat kirjaan valituissa runoissa.

wp-1587733476038.jpg

Olen myös valinnut runoja niin, että niistä saa kiinnostavia lukupareja. Peräkkäin ovat Aleksis Kiven ja Immi Hellénin oravarunot. Haikeita ilta- ja yötunnelmia voi vertailla Leinon, Aino Kallaksen ja Eila Kivikk’ahon runojen kesken. Naiseuden hurman kokemuksia voi vaihtaa L. Onervan ja Katri Valan runoissa. Runon merkitystä mielen hyvinvoinnille saa esimerkkejä niin Kantelettaren kuin Kaarlo Sarkian runoista. Elämän taakan ja kauneuden kantamisesta kantansa esittävät Edith Södergran, Kaarlo Sarkia ja Saima Harmaja. Tässä mainitsen vain muutamia kiinnostavia yhteyksiä. Lisäksi runot ilmaisevat, miten esimerkiksi luonto sanottaa tunteita.

En näe runoselkoistukselle mieltä ilman sitä, että alkuperäinen runo on aina selkoistuksen rinnalla. Siten jokainen pääsee ihailemaan alkuperäisen runon ilmaisua ja tyyliä. Selkoistetun runon tarkoitus on avata runoa muttei selittää sitä tai ohjata tulkintaa.

Joissain runoissa myötäilen loppusoinnullista tyyliä, toisissa muutan selkeästi sanaston ja rakenteen runon helpoksi kieleksi. Monissa runoselkoistuksissa sanajärjestys muuttuu sen lisäksi, että valittu sana tai sanamuoto on helppo. En lyhennä runoja, mutta jonkin verran olen muuttanut esimerkiksi säkeistöjä hahmottamisen helpottamiseksi.

Kirjani on poikkeuksellinen monin tavoin. Ensinnäkin vanhoja runoja ei ole ennen julkaistu selkoistettuna. Toisekseen kirjassa on hieman kotimaisen kirjallisuuden historian esittelyä ja avaimia runon lukemiseen, mitä ei ole ennen tällä tavalla julkaistu selkokielisenä. Tarkoituksenani on, että kirjan avulla lukija saa kuvaa kirjallisuuden ja kulttuurin muutoksista kansanrunosta toiseen maailmansotaan. Siksi jokaisesta kirjan kirjailijasta on lyhyt tietoteksti. Näin kirja sopii sekä yksittäisille runon lukijoille että erilaisiin koulutus- ja opetustarkoituksiin.

Missioni on, että runojen ydinolemus puhuttelee uutta lukijaa – ja siten jopa osaltani autan kulttuuriperinnön siirtymistä. Niin esimerkiksi Leinon Nocturnen selkoversio ehkä avautuu sisällöllisesti entistä selvemmin selkon avulla viemättä pois mitään alkupereäisen runon ylivertaisesta soinnullisuudesta. Selkona selviää, että puunto tarkoittaa punnerrusta – ja koska sana punerrus ei ole selkoa, merkitys viittaa punaiseen. Eikä vaara tarkoita vaarallista, vaan mäkeä tai vuorta ja siinto sinisenä heijastuvaa kaukaista vuorta.

Tai Aleksis Kiven omaperäinen runous saa uusia lukijoita – ja uudet lukijat onnelliseksi suomen kielen ilmaisumahdollisuuksista.

Osa Kiven runosta Onnelliset:

Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest’ aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk’ Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk’ mennyt on yö,
Kosk’ kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.

Osa Kiven runosta Onnelliset selkokielellä:

Jo näkyy valo kaukana rannalla,
ja aurinko nousee koillisesta.
Ja aamun hämärällä on kiire pois,
sillä tuulee pohjoisesta.
Sillä yö on mennyt,
sillä kesäinen aamu kimmeltää
ja linnut ne laulavat.

Toivon nautinnollisia runohetkiä alkuperäisten ja selkoistettujen runojen ja lukijoiden vuoropuheluina!

wp-1590897553600.jpg

*
Vanhat runot, uudet lukijat
selkokieliset tekstit Tuija Takala
Avain 2020
runoja ja tietotekstejä
111 sivua.

Selkokielisiä runojani:
Kierrän vuoden
Onnen asioita.

9 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, omat, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Carl-Johan Holmlund: Runoilijan huoneessa

Tässä pimenevässä maailmassa
istun, kirjoitan”

Carl-Johan Holmlundin runojen puhujaminä on suora ja konstailematon. Runoilijan huoneessa (Avain 2020) on kokoelma lyriikan sitä suuntaa, jossa puhuja tekee havaintoja, näkee läheltä kauas ja pitäytyy kielikuvissa, johon saa tarttumapinnan kädenulottuvilta.

On myös toinen lyriikkasuunta, repaleisen fragmentaarinen ja kuva-arvoituksellinen. Runoilijan huoneessa sulkee sille ovensa, sillä kokoelmassa nähdään ja tehdään konkreettisia asioita, joista syntyy symboleja ja sanojaan suurempia. Huoneessa esimerkiksi juodaan kupposellisia teetä ja kahvia, ja sen ikkunasta nähdään ulos ja huoneesta käydään lähietäisyydellä merenrannalla. Lähestymistavan voisi irrottaa yhden runon alusta näin:

”Kun katselet
näetkö?
havainnot pisaroivat”

Runoista leviää levollinen tunnelma. Runoista henkii myös tietynlainen ajattomuus. Runoissa pohditaankin aikaa ja pysäytetään sitä, mutta samalla se valuu eteenpäin ja toistuu omalla painollaan: ”jälleenlöydetty aika vai kadonnut”. Mielestäni ajan vääjäämätöntä kulkua korostaa runolauseiden pisteettömyys.

wp-1588404782451.jpg

Hetkittäin tunnen runojen kuvissa ajan patinaa, käytön kuluneisuutta, esimerkiksi sellaisista sanoista kuin meri, hiekka, vene, laivat, vuodenajat, linnut. Mutta se on tietoinen keino, sillä näitä sanoja ja niiden mielikuvia toistuu ajasta ikuisuuteen: ”Löydät puheen parvia / köyhtyneitä kielikuvia / toinen toistaan toistavia”. Sitä konkretisoikoon lisäksi yksi kokonainen runo:

”Ei hiljaisuutta, joka ei olisi täynnä ääniä
ei kevättä ei syksyä, joita ei
olisi jo nimetty vuodenajoiksi
ei aamun hetkeä, illan hämärää
ei kesän muistoja, ei sanoja
joita ei olisi jo tärvelty toisilla sanoilla”

Muutenkin runoissa hyödynnetään paradokseja ja vastakohtia. Toiseksi pääteemaksi poimin paradoksin sanojen löytymisestä ja samalla niiden riittämättömyydestä.  Runohan tarvitsee sanoja ollakseen itsensä, mutta puhujan tunteet oikeiden sanojen löytämisestä välittyvät voimakkaasti: ”Illalla saan sanoiksi / vain illan” tai ”kuinka kauan annat / kielen viedä / harhaan?”

Pidän kokoelman tyylistä, suorasta ja lyhytsäkeistöisestä runopuheesta. Runot sopivat tunnelmien tavoittelijoille, jotka haluavat noukkia ajatelmia, pysähtyä. Siksipä Runoilijan huoneessa haluaa viipyä ja käydä uudelleen.

– –

Carl-Johan Holmlund
Runoilijan huoneessa
Avain 2020
runoja
62 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Lukuviikon 2020 vinkit

Hyvää lukuviikon alkua! Kokoan vinkkilistan muutamasta kirjasta, joissa kirjan henkilöllä tai henkilöillä ei pää meinaa pysyä kasassa. Nämä kirjat saattavat lohdutta, ihmetyttää, kiihdyttää ajattelua ja mennä tunteisiin. Elämmehän aikoja, jolloin paineet ja uhat vaivaavat ja vaikuttavat päänsisäiseen. Kirjallisuus siirtää muuanne tai auttaa käsittelemään kummallisuutta meissä.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Mikä soppa ja kauheus, mikä ahdistuksen ja pelon siirtovaikutus sukupolvelta toiseen! Ja miten hienosti kerrottu perhesalaisuus. Schulman kertoo taidokkaasti isovanhempiensa tragedian. Isoisä taitaa olla kunnon psykopatologinen tapaus, siihen liittyen kirjassa on vaarallisia ja piinaavia tilanteita. Mutta lopulta se ei ole kirjan juttu vaan hieno kerronta toden ja kaunokirjallisen yhdistelmänä.

Tiina Laitila Kälvemarki: H2O

Tässä kirjassa ei tarvitse arvuutella päähenkilön sieluntilaa, sillä jakautunut persoona avautuu eri puolin. Jännittäväksi kirjan tekee rakenne ja syy-seurauksien etsintä lapsuudesta nykypäivään: mikä vaikuttaa päähenkilön hajoamiseen?

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Kun pahin tapahtuu, runolla on sijansa. Runokirjassa kuuluu kaaos menetyksen jälkeen. Sen lisäksi siitä viriää elämän jatkuminen. Tämän kestää, koska elämää on.

Wilhelmiina Palonen: 206 osaa

Luuranko koostuu lukuisista osista, niin myös ihmisen psyyke. Siinä niveliä ja jänteitä ovat lapsuus, nuoruus, vanhemmat, kokemukset, muistot, tunteet – ja ne siirtyvät. Nuoren pojan nykyhetki ja 1920-luvun naiskohtalo yhdistyvät yllättävästi tässä esikoisromaanissa.

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Nyt on ilmeinen lupa olla onnellinen. Vaikka häpeä painaa, vaikka kiusaamiskokemukset varjostavat, vaikka tuleva on epävarmaa. Pojan ja isän kirjeenvaihto paljastaa heistä, mutta se auttaa meitä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

Otan motoksi tämän: ”lauseet, joissa en osaa sanoa suoraan”. Ei niin, etteikö Silja Kejonen osaisi sanoa suoraan, mutta hänen runojensa puhuja ravistaa fragmentteja runokirjan sivuille ja sysää minut epäsuoralle löytöretkelle. Kyse on Kejosen runokokoelmasta Lähetä minulle ympyrä (Gummerus 2020).

wp-1587188918264.jpg


Kokoelma on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa ”Impi” esiintyvät minä, Impi ja isä. Impi ilmestyy sivuille nuoresta vanhaksi. Häneen kytkeytyvät sanakuvat kuten sakset, kaali, fööni, kissa ja hevonen, etenkin hurjat hetket hevosajeluilla pakkasella ja Mannerheimilta napsaistut hiukset. Tunnelma on kaipaava vaan ei sentimentaalinen.

”Alku on aina sellainen, että / levitän valkoisen lakanan ympärillesi, / kuljen kasvojesi reunoja pitkin sakset kädessä, / leikkaan sinut varovaisesti irti.”

Runoissa on konkreettista ainesta mutta ripoteltuna liukkaiksi lyhytlauseiksi, aukinaisiksi viitteiksi. Voimakkaat kielikuvat visualisoituvat mielessä, muodostavat nopein leikkauksin filmin lukijamieleeni. Niissä Impi toimii eri-ikäisenä, elävänä ja muistona. Jään miettimään runojen kaalia, ja se miellyttää minua. Kaalinlehtien monikerroksisuus ja arkisuus sopii hienosti symboliksi.



Kokoelman toinen osa on nimeämätön. Runojen minän näen naisena, jossa rakkaus ja sen menetys hiertävät. Puhuja on herkillä: ”Iho niin ohut, että päästää vaatteet läpi.” 

Hevonen ja kissa symbolina ja metaforana yhdistää osia. Hevonen, iso ja voimakas eläin, on voimaeläin. Kakkososassa hevonen liittyy myös hupaisaan mielikuvaan Dallas-tv-sarjasta, mutta laukkaavasta eläimestä on moneksi, myös karanneeksi rakkaudeksi.

En halua enää nukkua hevoslakanoissa. / Näen vain karanneita eläimiä, / mutta se on pelkkä tunne, se menee ohi. Voin katsella kuumeisia kavioita ja ajatella, / siellä ne yhä laukkaavat.”

Luen runoista eron tuskan ja vapaan, oman elämän dikotomiaa, luen myös aistillisuutta, tunteiden ja kosketuksen runsautta ja puutetta. Tunteet välittyvät viittein, vaikkapa tällaisin:

”Olohuoneen pöydälle nostettu kimppu veitsenteriä.
Kukkia, kukkia!”




Kejosen esikoiskokoelma Vihkilumen talo herätti aikoinaan minussa samantyylisiä ajatuksia kuin tämä uutuus: kirja raottuu ensin vain vähän, sitten saranat naristen vähän enemmän, mutta kaikkea en oven takaa näe. Runoihin jää avautumattomuutta, mutta se ei estä nauttimasta assosiaatioista, joita yllättävistä ilmaisuista irtoaa. Mielistyn moniin fragmentteihin ja sanoihin, jotka yllättävät yhteyksissään, esimerkiksi tällaisiin: ”Nainen ilman kuorta, kidukset punaisessa samettirasiassa.” Mitä kuvia, mielikuvia!

Tunnustan hämmennykseni ja sen perään innostukseni. Näitä Kejosen runojen arvoituksia alan arvailla – ja innostun. Siellä täällä on minulle merkityksiä tai tarina alkuja, joita täydennän. Siksi minua hieman harmittaa, että luin kustantajan tiedotteesta taustaa, mutta onneksi luin sen vasta, kun olin lukenut runot. Sain siis ensin pyöriskellä omissa mielleyhtymissäni. Tietoa tihkui esimerkiksi Impin elämän yksityiskohdista, jotka ovat siirtyneet runoihin. (En kerro, mitä.)

En voi siis enää puhtaalta paperilta pyrkiä näihin runoihin. Tai sitten voi kuitenkin käydä näin:

”Kun herään, on varmaan huhtikuu, yhdessä ainoassa aamussa kuulee
kauan sitten aloitettujen kirjainten kujertavan.”

– –

Silja Kejonen
Lähetä minulle ympyrä
Gummerus 2020
runoja
69 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Verkkoaika nyt ja V. S. Luoma-aho: Luonteita

Kirjastot ovat kiinni, mutta vielä ovat auki kirjakaupat, markettien kirjaosastot ja kustantajien verkkokaupat. Verkon e- ja äänikirjapalvelut saattavat elää nyt kulta-aikaansa: niistä löytää aika rajattomasti uutta ja vanhaa kirjallisuutta. Lukemista saa siis hankittua.

Kirjallisuuden saavutettavuuden turvaamiseksi löytyy myös ilmaista verkkokirjallisuutta. Esimerkiksi seitsemän nykyrunoilijaa julkaisi viikko sitten runovideon Runous. Nyt. Se muistuttaa, että runoilijat ovat kirjailijuuden lisäksi esiintyviä taiteilijoita, joiden tienesteihin poikkeustilanne vaikuttaa merkittävästi. Video on kyllä hieno kooste nykylyriikkaa, suosittelen!

Runokustantamo Poesia on jo pitkään kotisivuillaan tarjonnut runokokoelmia ilmaislukuun. Korona-ajan alkuun Poesia päästi taas avoimesti verkkoon muutaman teoksen viime vuosilta. Yksi niistä on V. S. Luoma-ahon kokoelma Luonteita (Poesia 2018).


Verkkokirjoina runojen lukeminen ei ole minulle yhtä luontevaa kuin kirjasta luettuna – lehteiltävyys ja selailtavuus puuttuu, minkä koen runojen lukemisessa oleelliseksi. Siis sen, että pääsen peruuttamaan ja palaamaan aiemmin lukemaani. Luoma-Ahon kokoelma sisältää proosarunoja, ja jokainen lyhyt katkelma on oma juttunsa, joten selailtavuus ei ole samanlainen elinehto kuin yleensä. Kirjan 30 proosapätkää sitoutuvat otsikkoonsa, eli kyse on erilaisten luonteiden kuvauksesta.

Valitut luonteet eivät ole järin mairittelevia inhimillisiä piirteitä. Joukossa on muun muassa moukkamaisuus, kaistapäisyys, inhottavuus ja epäkohteliaisuus. Enpä luonnehtisi yhtäkään kirjan otsikkoa positiiviseksi ominaisuudeksi.

wp-1585465273079.jpg

Mikä tekee proosajutuista runoja, proosarunoja? Kirjan luvut ovat lyhyitä, suorasanaisia. Virkkeet ovat napakoita ja rakenteeltaan selkeitä. Runomaista yllättävyyttä niihin osuu arvaamattomin asiasiirtymin ja ilmaisuin. Siitä kai proosarunossa on kyse, odotetun etenemisen odottamattomasta hajottamisesta, mielleyhtymien laventamisesta. Näin esimerkiksi kirjan luvussa ”Tyhmyys”.

” – -. Näyttää siltä, että selviytymiskeinoiltaan tyhmä on usein ylivertainen ja tavoittamattomissa; pehmeästi laskeutuva, niin sanotusti onnellinen. Hän lapioi naapurihaudan mullat päälleen, koska ei ymmärrä vertauskuvaa. Sana on hänelle kasa kirjaimia. Tyhmä on kuin rakastunut: valmis antamaan muille jotain, mitä nämä eivät halua eivätkä voi ottaa vastaan. – -.”

Mikä ettei ihmisen ikävä inhimillisyys kiinnosta. Kyllä näitä purevia pätkiä lukaisee. Kirjan kuvitus lisää kiinnostusta, sillä Jaakko Pallasvuon viitteellinen, vilkas viivankäytto tuo proosarunojen kylkeen tuplatulkittavaa.

Sudenkuopaksi minulle kuitenkin koituu yleissivistymättömyyteni. Se estää kirjan kokonaisarvioinnin. Luoma-ahon kirja on verrokki Theofrastoksen samannimiseen ja samoin otsikoituun kirjaan antiikin ajoilta (noin 300 eaa), ja samuus ulottuu jopa kirjan kansiin asti: kansilehdellä on suoraan kirjojen samanlainen sisällysluettelo. Mitä tästä nyt sitten sanoisi, kun en tunne antiikkisia alkutekstejä? No, muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Ei taida.

V. S. Luoma-aho
Luonteita
Poesia 2018
37 sivua.
Luin PDF-kirjan kustantajan sivuilta: tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Laura Tressel: Hengitys

”Hengittäminen on vaistomainen,
automaattinen toiminto, jota aivot säätelevät

hengissä säilymisen kannalta hengitys
ja verenkierto ovat ensisijaisia elintoimintoja”

Hengitys-runokokoelman (WSOY 2020) alussa ei kierrellä eikä kaarrella. Sittemmin Laura Tresselin kirjan lopusta selviävät lainat ja kollaasikeinot, joita kirjan runoissa käytetään, mutta selvästi myös fysiologian tieto elintärkeistä elintoiminnoista on inspiroinut tekijää. Ja niin vain käy, että kyllä tällaisista säkeistä syntyy runoa, kun ne limittyvät muuhun kirjan tekstiin, siis elintoimintohavainto metaforisoituu: ”sisäänhengitystä seuraa aina uloshengistys”.

Keskittyminen hengittämiseen liimaa runot tiiviiksi kokonaisuudeksi, vaikka ilmaisutapa on fragmentaarinen. Hengitysilman lisäksi keskeinen elementti on vesi, mikä ilmenee sukeltamisena: hengittämättömyytenä vedessä (vapaasukellus) tai hengittämisenä vedessä välinein (laitesukellus). Veteen liittyvät myös vedenneitohavainnot, joita runot välittävät suorasanaisesti. Runoissa liikutaan myös veden pinnalla, uimalelun avulla: ”hengitykseni kannattelee sinua vedessä”.

wp-1584187818384.jpg

Runon puhuja hengittää, sukeltaa, synnyttää ja kannattelee uimalelulla kelluvaa lasta. Etenkin lapsitilanteisiin sulaa suloista tunnelmaa. Silti kokoelmassa leijuu uhka: veteen voi hukkua, hengitys voi lakata. Se tuo mukaan jäytävän jännitteen, vaaran tunteen. Se jättää jälkiä.

En pääse oitis Hengityksen runomaailmaan sisälle, vaan selailen ja lueskelen kirjaa muutamaan kertaan, ja niin minuun osuu monia hienoja, aforistisia säkeitä. Ja siksi runot jäävät hyvällä tavalla laajenemaan mieleen, eikä käy kuin

”veteen heitetyn kiven katoavat renkaat”

– –

Laura Tressel
Hengitys
WSOY 2020
runoja
76 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot