Aihearkisto: Runot

Kesäkuun runot

Metsämaisema

katsoo takaisin, vastaa

kun sitä huutaa.

*

Metsä asettuu

meille. Mieluinen vieras

siementää surun.

Meistä ei jää mitään, vaan

viherrys jää. Lohduttaa.

*

Kesäyön kukat

eivät kuki meille. Ne

valvovat ilman.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): omat, Runot

Punkaharjun Lusto: Aseman Taidelaituri ja Kolkkokollektiivi

Vietin kesäkuun ensimmäisen viikon alun Punkaharjun Kruunupuistossa. Tavoitteena oli hyvinvointikipinän sytyttäminen. Ympäristö toimi todellisena tulentekovälineenä. Vaikea on kuvitella parempaa ulkoiluinnostajaa kuin pyöräilyreitti Punkaharjun maisematiellä aurinkoisena kesäpäivänä: harjun kummallakin puolella kimmeltää vesi, männynrungot vilahtelevat oranssinhehkuisina, tienpientareella kukkivat kielot ja idänkeulankärjet.

Puista, ei puisevasti

Reitillä oli luonnonihmeiden lisäksi muuta nähtävää. Elämyksiä tarjosivat Luston arboretumin puulajipuisto, metsämuseo Lusto ja sen vieressä Aseman Taidelaiturin kesänäyttely.

Metsämuseo Lustoa pidän kulttuurihistoriallisesti merkittävänä paikkana. Se tallentaa suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ja siihen liittyen metsäalan merkittävänä työllistäjänä. Näyttely tuo esille metsäalasta monia puolia tehotaloudesta luonnonsuojeluun. Minut se vei nostalgiaan, omiin kokemuksiin metsämiehen tyttärenä ja metsätyöläisenä. Näyttelystä mieleen jäivät erikoisuuksina ”Myrskyn merkit” -näyttelyn taideteokset ja valokuvanäyttely ihmisistä lempimetsäpaikoissaan, metsiet.

Harjun kesä -näyttely

Vanha Luston asema on avannut ovet taiteelle. Kesäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä saa lukea aseman omistajien tarinan, ja paikan päällä Hannu Huitti ja Mikko Ranta-Huitti esittelivät auliisti asemaa ja tämän kesän näyttelyä. Ainutlaatuinen ympäristö asemahalleineen, piha-aittoineen ja pihapiirineen täyttyvät kuuden kuvataiteilijan ja kahden taideryhmän teoksista.

Hannu Palosuon maalaukset pysäyttivät. Ne ovat pinnalta selkeitä: harmaalla taustalla toimii yksi tai kaksi ihmishahmoa, tavallisesti lapsia, monet keinuvat. Mutta varjot! Ne elävät omaa elämäänsä, ja siksi ne vievät ajattelemaan joka ihmisen varjoja, jotka eivät noudata valon tarjoamaa suuntaa.

Painovoiman vaikutus

Kolkkokollektiivi on seitsemän naisen monialainen taideyhteisö, ja Harjun kesä -näyttelyssä heiltä on esillä teos Painovoiman vaikutus. Kollektiivin runot hulmuavat aseman pihalla kesätuulessa. Tekstit tulevat osaksi maisemaa kuin pyykkinarun valkopyykit – monessa liemessä uitetut, nyt sanoilla pestyt.

Ostin teostekstit, jotta pääsin paneutumaan Kolkkokollektiivin runoihin. Jokainen ryhmän runoilija signeeraa runonsa Kolkko-alkuisella nimellään, silti minun tekee mieli käsitellä antologiatyyppistä, noin 30-sivuista runovihkoa kokonaisuutena.

Runoissa on tuokiokuvia, mielleyhtymiä ja ajatuskiteytyksiä elämän moninaisuudesta. Näkökulma on naisten, joten naiseuteen liittyviä kipupisteitä käsitellään suoraan. Feminismi kuuluu runoista elimellisenä osana elämäntunnetta.

Runoissa on luonnetta, ja niissä on myös luontoa. Viittaus teoksen nimeen tulee esimerkiksi Kolkkocillan runosta, jossa kerrotaan runon puhujan pitävän maasta nousevista kasveista vaan ei roikkuvista, koska:

”Ne muistuttavat painovoimasta

ja siitä,

että

lopulta

kaikki

menee

aina

alaspäin.”

Runoissa ollaan kiinni arjessa ja todessa, eikä sanoma ole tyystin pessimistinen. Ei edellinen sittaatikan ole minusta pessimistinen vaan realistinen, selkeästi mahdollinen. On myös muita mahdollisuuksia.

Siteeraamallani kollektiivin runoilijalla on lisäksi mielenkiintoinen sikermä, jossa painovoiman parina on vetovoima ja se, mitä vetovoimalle voi tapahtua. Joissain kollektiivin runoissa kaikuu kansanlaulun rytmi, toisissa tarinointitraditio, joissain tekstinasettelun visuaalisuudella on oma merkityksensä. Suosikkini on Kolkkokaijan runo ”Päätös”. Päätöksenteon fyysiset runokuvat tehoavat. Runo toimii niin tekstinä kuin liehuvana liuskanakin vehreässä kesämaisemassa.

– –

Punkaharjun Kruunupuisto

Punkaharjun puulajipuisto, Metla

Metsämuseo Lusto

Aseman Taidelaituri, Lusto, näyttely Harjun kesä 2.6. – 1.9.2019, avoinna joka päivä klo 10 – 17.

Kolkkokollektiivi, esimerkiksi Facebookissa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Sekalaista, Taide

Sanna Mander: Avain hukassa

Sanna Manderin kirja Avain hukassa (S&S 2017) voitti vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Muutenkin kirjan ympärillä kohuttiin: kirja sai syytökset plagioinnista, mutta tekijänoikeusneuvosto vapautti kirjan niistä.

Aikaa lastenkirjan ilmestymisestä on siis pari vuotta, mikä nykyaikana kirjan elinkaaressa vaikuttaa sellaiselta, että kirja lojuu alelaarissa ja sitä pidetään ”vanhana”. Kun markkinointihumu unohdetaan, huomataan, että parhaat kirjat ovat ajattomia. Lähden tutkimaan, kuuluuko Avain hukassa aikaa uhmaaviin.

20190526_144538.jpg

Manderin kirjan tekstit ovat runomuotoisia, mikä viehättää minua suuresti. Ne rullaavat rytmikkään loppusointuisesti. Riimityyli kuorruttaa niitä hauskalla patinalla, vaikka runoissa on rutkasti nykyajan asiamausteita somesta trikoisiin.

Kirja koostuu kerrostalohuoneiston asukkaista: pääsääntöisesti yksi runo yhdestä henkilöstä. Runot ovat siis henkilökuvia. Joukossa on apina ja monenmoisia asukkeja. Suosikkini ovat toisilleen pariksi sopivat parittomat Aila ja Kalle, tukkatyylikäs Sonja, karkkeja keräävä Harri, hevi-Jimi ja somekiukkuileva Erkki.

Runot eivät ole lapsille helppoja, mutta runoja lapselle lukeva aikuinen varmasti hykertelee pikkurunojen jäyniä. Kielitajua, sanavarastoa ja oivallustaitoa kirjan runot kehittävät, ja jokainen runo sisältää runsaasti juurta juttelulle, yhdessä ihmettelylle ja uusien asioiden pohdinnalle. Esimerkiksi tarjoan tämä suloisen tunnelmakuvan:

”Eläkepäiviä tällä tavalla
jazzmusiikkia kuuntelemalla
viettävät Ossi ja Ray.
Kun iltapäivä pimenee
ja kannussa hautuu minttutee,
levyltä soi Billie Holiday.
Näin on rakkaat koossa
pitkän päivän ehtoossa.”

Mainitsin tunnelmakuvan – tai laajennan sanan koko kirjaa ajatellen monikkoon: tunnelmakuvat. Kuvakirja ja runot kuuluvat yhteen, ne ruokkivat toisiaan kiehtovin yksityiskohdin, joissa riittää tutkittavaa. Kuvitustyyli miellyttää silottelemattomana. Murrettu värimaailma tuo mieleeni oman lapsuuteni, jossa käsissäni kului muutama samansävyinen runokuvakirja.

Avain hukassa sopii tähän aikaan ja uskon, että se huvittaa ja kiinnostaa vielä vuosien päästä. Mainio jekku juonessa on se, että kirja käynnistää lukijan uteliaisuuden ja pitää sen yllä loppuun asti. Ja näin se alkaa:

”Tähän taloon jonnekin
avaimeni hukkasin!
Se voi olla siellä tai täällä,
kakun alla, kaapin päällä!
Auttaisitko pikkuisen?
Etsisitkö avaimen?”

– –

Sanna Mander
Avain hukassa
S&S 2017
lastenrunoja, kuvakirja.
Ostin kirjan: haasteeni #kirjaostos ja oma koonti.

Muualla: Kirjakko ruispellossa.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot

Henriikka Tavi: Toivo

Johdattelen

Kirjabloggaajat ovat mukana Ylen Tanssiva karhu 25 vuotta -haasteessa. Runokirjapalkintoon päset tutustumaan Ylen sivuilla Tanssiva karhu.

tanssiva karhu logo 940

Palkituista runokirjoista ilmestyy bloggaajien juttuja, joista osa on uudelleenpostauksia, osa tuoreita. Bloggaajien juttusarja käynnistyi 5.5. ja päättyy 2.7. edeten uusimmasta voittajasta vanhimpaan. Bloggaajapostauksiin tulee linkit Tanssiva karhu -sivuille.

Minä osallistun hasteeseen tuoreella jutulla myöhemmin (23.6.2019), ja nyt julkaisen uudellen jutun Henriikka Tavin Toivosta (ilmestyi blogissani 17.2.2019). Toivo palkittiin 2012.

Tavin Toivoa täynnä

Joskus runoksi riittää kuolleiden henkilöiden nimien tai elin- ja kuolinvuosien kirjan sivuille pudottelu. Tai lorut, jotka rakentuvat luontokappeleiden nimistä, lastenlaulurakenteet, kehtolaulut, Onnimannin uusi tuleminen. Jälkimmäinen näin:

”- –
Oli ennen korttipakka,
korttipakasta tupakka,
tupakasta pata-akka,
pata-akasta kuolema.”

Henriikka Tavin runokokoelma Toivo (Teos 2011) on täynnä kuolemaa, ja siinä on väkevä tarraus pitää edesmennyt läheinen lähellä, muistaa, tahto olla päästämättä irti: ”Tarkoituksenani on sotkea raja elävien ja kuolleiden välillä.” Tapahtuu, mitä on luvattu: läsnäolo sotkeutuu peruuttamattomaan poissaoloon. Poissaolo sotkee sitä, mitä on ollut. Esimerkiksi kaksi lausetta tiivistää sitä, miten ihmisen tuttuus hämärtyy tai lähtenyt jää arvoitukseksi. Kuolleet vaikuttavat eläviin.

”Minä en tiedä millainen ihminen sinä olit.

Millainen ihminen minusta olisi tullut?”

Runokokoelman lopusta selviää monen runon lähtökohta. Ilman selityksiäkin runoista erottaa vaikutuksia, esimerkiksi Saima Harmajaan liittyvä runo ”Hallakehrääjä” jää mieleen, samoin Saila Susiluodolle suunnattu runo ”Susi”, etenkin sen alaotsikko hivelee: ”eli miksi puut virtaavat ylöspäin”.

20190216_094118.jpg

Mutta perhoset! Häkellyn siitä, miten hyvin toimivat runona perhosten nimiluettelot säkeiksi jaettuna. Kauniita, kiehtovia lajinimiä. Kokoelman lopun perhosnimetyt runot olen lukenut useaan otteeseen, ja ne lepattavat mielessäni. Joissain runoissa sanat sekoavat, jäävät kesken, toiset runot kuulostavat osin luontokirjan referoinnilta. Yhtä kaikki: nämä rajallisen lentelyelämän luontokappaleet tuovat vääjäämättömään kuolemaan jatkuvuutta, tai pikemmin hetkellisyyttä. On siinä lohtua, toivoa.

”Minä kerron sen sinulle, vaikka et voi sitä kuulla.
Tämä on kertomus, jonka unohdat.
Minä lähden, mutta ei ole lähtöä. Ja kun poissaolon niitty
alkaa vajota surullisuuteen:
Älä siis sure.”

– –

Henriikka Tavi
Toivo
Teos 2011
runoja
75 sivua.
Ostin kirjan.


Tanssiva karhu -palkituista runokokoelmista olen postannut näin:
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (2018)
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (2016)
Sanna Karlström: Harry Harlow´n rakkauselämät (2009)

Tämän vuoden palkintoehdokkaista olen julkaissut jutut Silene Lehdon ja Tuukka Pietarisen kokoelmista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kai Aareleid: Lue minua

Helsinki Lit 2019 saa toukokuussa vieraakseen virolaisen kirjailijan Kai Aareleidin. Tartun siis tapahtuman innoittamana kirjailijan itse suomentamaan runovalikoimaan Lue minua (ntamo 2018).

Kirjan lopussa on sikermä, jonka mukaan koko kirja on nimetty. ”Lue minua” -osuus koostuu yhdeksästä runosta. Niiden taitto leikkii vasemman reunan tasauksella, joten visuaalisuus vie jo miettimään lukemista ylipäätään, sen odotuksia ja tottumuksia. Mutta mitä on minun lukeminen? Kaikkien haave siitä, että joku haluaa ja osaa tulkita rakkaudella minua.

”- –
lue minua
kuin haikua
jossa kaikki
on heti selvää
– -”

Runon puhuja vertaa itseään lisäksi runoon, romaaniin, miniatyyriin ja eepokseen, ja samalla tulkituksi tulemisen haluun liittyy osuvia kieli- ja mielikuvia. Tuntuu, että puhutellun ”lukijan” kieli on eri kuin runon puhujan, silti vimmaisena elää toivo ymmärtämisestä, toisen tulkinnan kautta todeksi tulemisesta niin, että vasta silloin puhuja näkee itsensä, muuttuu ja uudistuu. Sikermä päättyy:

lue minua
kahdella kielellä
kirjoita minut molemmilla
uudelleen”

Kyse voi olla rakastuneen puheesta tai identiteetin merkityksestä ja todentumisesta suhteessa muihin tai jostain muusta. Joka tapauksessa halusin aloittaa juttuni runokirjan lopusta, sillä se houkuttaa tekemään yhteenvedon lukukokemuksestani. Aareleidin runokieli on suoraa, vailla kommervenkkejä. Runojen kuvasto on arkista, tavallista ja havainnollista, mutta se välittää aidosti tunteet ja ajatukset: runoissa ihminen puhuu ihmiselle, samalla tasolla silmiin katsoen.

Kokoelman runoissa on paljon ihmissuhteisiin liittyvää, joten runot pohtivat elämäntilanteita ja niiden herättämiä muistoja ja tunteita. Runoissa esimerkiksi muistellaan ensisuudelmia ja rakkauksia. Minua kiehtovat runot, joissa puhuja, (villi)nainen, ottaa ainokallasmaisen sudenmorsiamen hahmon ja antaa mennä. Jotkut symbolit toistuvat kuten meri.

Havainnollisuus on sana, jolla kiteyttäisin kokoelman. Runot saattavat ankkuroitua nimettyyn paikkaan tai tilanteeseen. Esimerkiksi käy hyvin runo, jossa monisatavuotisen kirkon kovista kokemuksista liu’utaan tunteensiirtoon, elämänasenneajatelmaan, ja runo loppuu:

”- –
miten kestää järistykset ja hyöyt
miten kestää aikaa
miten olla antamatta periksi
milloin antaa periksi”

Huomaan Aareleidin tyyliin kuuluvan usein sen, että loppurivit pysäyttävät lukijan runon ajatusmaailmaan. Sanoisin sen vielä näin: monet kokoelman runot ovat tippukiviä, joiden kärjestä tihkuu elämänasennetta.

Fragmentaarisen runouden ystävä voi hämmästyä Kai Aareleidin runojen suorasanaisuutta. Virkistäväähän se on, ja sopii hyvin minulle. Lue minut -hetkistä jää väreilemään elämäntunnon säkeitä, vaikkapa tällainen:

”- –
niin kevyttä ei kenestäkään tule
että kantajia ei tarvittaisi”

– –

Kai Aareleid
Lue minua
suomentanut Kai Aareleid
ntamo 2018
104 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirja vieköön ja Mummo matkalla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät

Muistan lukaisseeni Sanna Karlströmin kokoelman Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009) joskus aiemmin, mutta Karlströmin uusin, hieno kokoelma Alepala (Otava 2019) saa minut palaamaan siihen. Huomaan myös, että Harlow-kirja sai ilmestymisvuotensa Tanssiva karhu -runokirjapalkinnon.

Luin ensin runokirjan, sitten etsin faktaa Harlow’sta, sitten palaan runoihin. Samalla mietin, millaista lyriikkaa on sellainen, että runot eivät minulle sellaisinaan riitä, vaan tsekkaan kontekstin. Miksi runot henkilöidään tunnettuun psykologitutkijaan, mitä se merkitsee runoille ja minulle? Vastaan hetken perästä, käyn ensin Harlow-faktoissa, mutta johdattelen runo-otteella:

”Katson mieluummin kuinka muista eristetty yksilö
menettää vähitellen järkensä.
Kun kasvot katoavat muistista, se lyyhistyy häkin pohjalle.
Sydän lakkaa hitaasti lyömästä, kaipaukseen voi kuolla,
siihen loppuu iskelmä.”

Harlow kehitteli kiintymyssuhdeteoriaa apinakokein. Hän todisti, miten eristäminen ja kosketuksen puute vaikuttaa yksilöön. Tulokset todettiin merkittäviksi, ja niiden toinen vaikutus oli se, että eläinkokeiden oikeutus kyseenalaistettiin. Jos googlettelee, voi katsoa riipaisevia videoita yksinäisistä apinaressuista häkkiseuranaan froteepäällysteiset emoteelmät. Eli ristiriita on sisäänrakennettuna Harlowin saavutuksiin: hän näyttää rakkaudettomin menetelmin rakkaudettomuuden vaikutuksen eli käänteisesti rakkaudellisuuden perustavanlaatuisen merkityksen. Lisäksi Google-tulokset antavat minun ymmärtää, että Harlow’n omassa rakkauselämässä sattui ja tapahtui: ensin puolisona oli Clara, sitten joku muu, sitten taas Clara.

20190504_101403.jpg

Runojen puhuja on välillä itse Harlow, joskus määrittelemätön puhuja, ja välillä Harlow’ta katsotaan matkan päästä. Runojen roolinotto kytkee runot todelliseen, mutta toisaalta: ”Mielikuvitus tahtoo olla todellisuudelle vastakkaista.” Jollei vastakkaista, ainakin keino kytkeä faktaa ja yksityistä yleiseksi. Runoissa on ainesta kaikille lapsuudessa etäisyyttä kokeneille, yksinäisyyteen unohtuneille, eristetyille, rakkaudetta rakkauden perässä hamuaville, julmuuteen sortuneille, läheisyyttä kaipaaville.

”- –
että minä olen itseäni vahingoittava, kädet ympärilleni kietova
surussa heijaava apinanpoika,
jolta yhä uudestaan kysytään onko sillä tunteita,
vai onko se yhtä sydämetön kuin sinä.”

Runoissa on hienoja kuvia järvessä uimisesta, linnuista ja kukista. Kokoelman loppuruno vanhasta, sairaasta tutkijasta koskettaa. Kokoelma ei ole minulle mitenkään helppo, enkä saa siitä täyttä otetta. Niin ei ole tarpeenkaan, sillä koen saavani monista ristiriidoista kiinni. Runoissa minua vetää puoleensa se, miten Karlström karistaa tiedemiehen tutkijaotteen: ei sittenkään voi väistää tunteita eikä kipeitä havaintoja.

”Unissa laulan kuin apinapoika.
Korkealta ja syvästi, se on aivan kaunista.
Laulan koska murennun eikä sille tule loppua.
– -”

– –
Sanna Karlström
Harry Harlow’n rakkauselämät
Otava 2009
runoja
71 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kokoelmasta on postannut myös Kirja vieköön!

Juttujani Karlströmin kirjoista: tässä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Huhtikuun runot

Kyyhkyt ja lokit:
hiljaa! Taivaanvuohella
alkaa saarnaus.
Kirkkona kevätilta,
virtenä tuulenvire.


Koivulla korvat,
hiiriltä lainatut. Voi
kuunnella kevään
hännän huiskintaa oksan
hangan viherryksessä.


Mitä kertoisi
idänsinililja, jos
muuttolintujen
vuo osuisi suonsilmään?
Välkkyy tuttu värinä.


Huhtikuun ilta
hämärtyy. Nainen istuu
aurinkotuoliin
eikä nouse ennen kuin
kurjet kutsuvat kotiin.


Sinä haudot jo
suon kortteiden keskellä,
minä pientareen
laitaa sammakko suussa
ruokin meitä tulevaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Risto Rasa: Tuhat purjetta

Oma nykyrunouskiinnostus taisi lähteä liikkeelle Risto Rasan esikoiskokoelman nimestä: Metsän seinä on vain vihreä ovi (1972). Selkeitä sanoja peräkanaa, silti siitä sikiää kielikuva. Ehkä kolahtavinta on kuitenkin tunne ja mielikuva, jonka lukijana jaan. Veikkaan, että Rasa on monelle ollut kynnyksen madaltaja runojen lukemiseen.

On sulaa hulluutta lainata Rasan kootut runot Tuhat purjetta (Otava 1992/2013), sillä yli 400 sivua tiiviitä värssyjä pitäisi olla omassa kirjahyllyssä, josta silloin tällöin tulisi kirja napata nautittavaksi. Näin kirjan lainaten tulee lukemisesta hosuva olo, mutta menköön se nyt mieleenpalauttajana.

20190407_104752.jpg

Yli kymmenen kokoelmaa samojen kansien sisällä osoittaa, että Rasan runouden ydin pysyy, vaikka siinä on vuosien varrella ollut pientä liikettä. Alkutuotannon havaintotallennus säilyy mutta sanonta sakeentuu. Luontokuvasto on ja pysyy, myös keskeislyriikaksi luonnehtisin suurta osaa runoista. Rasan lyhyissä runoissa mielentila ja ympäristö sulautuvat.

”Kalpea salaatinlehti työntyy maasta,
hiljaa, varoen,
millaiseen seuraan joutuu.” (1972)

*

”Pukea sanoiksi, riisua sanoista.
Kerin itseäni hitaasti auki, sananjalka.
Niin kuin kynäjalavaan
kevät vaihtaa sielun minuunkin.” (1989)

Tituleeraan itseäni selkokirjailijaksi ja -runoilijaksi, ja luen Rasan runoja myös sillä silmällä. Kyllä joissain runoissa on silkkaa selkoa: yksi havainto, aihe tai tunne helpoin, tavallisin sanoin ja lausein vailla aukkoja tai fragmentaarisuutta. Otan neljä esimerkkiä:

”Onko ihanampaa paikka
kuin oma sänky?

Minä kääriydyn peittoon
ja hymyilen.

Tämä on minun turvallinen
linnani.” (1972)

*

”Sinä et muista
samoja asioita kuin minä.” (1973)

*

”Älä lähde vielä,
jutellaan vielä hetki.” (1973)

*

”Tule viereeni,
ollaan hiljaa,
jutellaan.” (1974)

Huomaa: selkohenkeä on vain joissain runoissa, kuin sivutuotteena. Kokonaisuutena eivät Rasa-runot selkosta käy, sillä kielikuvissa ja sana-asettelussa on selkeydestä huolimatta ”yleisrunon vaikeaselkoisuutta” kuten pitkiä yhdyssanoja, epätyypillisiä sanoa ja ajatusrakentelun monimuotoisuutta. Esimerkiksi:

”Syksyn jälkiuunilämmössä
hehkuvat pihlajat.
Sataa tihuttaa.
Norossa laskee lehtiä, neulasia:

uuninluutimavettä.”

Kun yhden kirjailijan runoja lukee näin laajan koonnin, käy niin, että osa runoista lyö päässä tyhjää, eli ohitan paljon ”ihan kiva” -kokemuksena. Sitten on runoja, joiden seurassa ihastelen: noin pienesti, noin suurta.

– –

Risto Rasa
Tuhat purjetta. Kootut runot
Otava 2013 (1. painos 1992)
runoja
441 sivua.
Lainasin kirjastosta.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Takatalven runot

Pohjoinen tuuli
hyydyttää sulan. Varo
verso. Pakene.

*

Viti valkaisee
kurkien siivet. Kevään
haamut värisevät.

*

Uppoan jälkiin
jäniksen. Lumetta on
lumeton aika.

*

Kuka surmasi
sinivuokon? Aurinko
paljastaa murhan.

*

Päivä paistetta:
sulaa taas. Sulkien
kahina kuuluu,
kesävieraiden huuto
suon laidalta. Tule jo.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Sanna Karlström: Alepala

Mitä teen, kun marketissa on joka hyllyn välissä maistiaisia? Pysähdynkö mutustelmaan? Nappaanko makupalatuotteen ostoskoriini vai välttelenkö heräteostoksia? Minulle käy näin:

”Nyt saan ottaa, ojentaa käden
kohti tarpeita, tunnustella
kukkakaalin hattarat, kovat pilvet
jotka natisevat kuin hankaimet kun etenen
paljastuu kurpitsan kylki kuin aamu tai ilta
ja antaa suunnan, niin kuin mikä tahansa
mitä pidämme aurinkona.”

Minä nimittäin shoppailen Sanna Karlströmin runoja kokoelmasta Alepala (Otava 2019). Koriin kertyy ensin säettä sieltä täältä, nautinnollisia ajatuskiteytymiä, sitten kokonaisia runoja, joiden tunnelmista täytyn. Tarvitsen näihin runoihin isot ostoskärryt, ehkä sellaisiin 56-sivuinen kokoelma mahtuu.

20190331_192001.jpg

Minulle Alepala merkitsee ihmisen ikävöintiä ja tyhjyyden täyttämistä. Olemisen valintatalossa on tarjolla kaikenlaista elämään kuuluvaa, eikä voi välttyä siltä, että kaikella on alku ja loppu. Siis suoraan sanoen: kokoelman myymäläkielikuvat toimivat.

”Kuoppa kulki Alepan käytävillä,
oli vaikea sanoa olinko syvä vai tyhjä.

Halusin tunteita.
Toisen pitelemän leivän.”

Kokoelman toisessa osassa muna-symboli vie ajatuksia elämän kiertoon, jälkikasvuun. Hienoja havaintoja luen yhteydestä ja erillisyydestä – ja vääjäämättömästä:

”Olet erite
minusta, mutta eri
oma todellisuutesi
avaamaton säilyke

mutta sinun on mentävä rikki.”

Haluan kerskakuluttaa näitä runoja, joissa ei kerskuta kulutuksella. Niissä elämä on kestävää vaikkakin särkyvää, myös jatkuvaa: ”Aina joku kuolee mutta ketään ei kokonaan päästetä täältä.” Ihailen myös sitä, miten runot käsittelevät aikaa ja vanhenemista: ”Iho kurtistuu vauvankokoisen ytimesi ympärille.” Ja näin runoissa tiivistetään eletyn elämän arviointi:

” – –
ja oliko tarpeeksi merkityksellisiä hetkiä,
niittyjä sullottuna yhteen maljakkoon.”

Nyt taitaa sitaattioikeuden rajat tulla vastaan, vaikka houkutus on yhä suuri poimia säkeitä ja kokonaisia runoja, jotka tekevät minuun vaikutuksen. (Silloin pitäisi kopioida koko kokoelma.)

Kokoelman kompakti muoto ja ajatusten avaruus kohottavat minua. Olen nyt kuin marketissa jaettu heliumpallo, täynnä nostavaa kaasua. Karlströmin runokieli puhuttelee, koska sillä on sanottavaa olemisesta, elämästä, maailmasta. Puhukoon runot puolestaan, mutta tiivistän kokemukseni kuitenkin vielä yhteen sitaattiin:

”Olin kiitollinen, en löytänyt sanoja
valmiiksi pakatulle”

– –

Sanna Karlström
Alepala
Otava 2019
runoja
56 sivua.
Ostin kirjan.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä

Eeva Kilven tuotanto on laaja. Kun hakee siitä mielikuvia, tupsahtaa ajatuksia naisen oikeudesta omaan nautintoonsa ja evakkoudesta. Koska Kilven runsaassa tuotannossaan on paljon kaikkea (runoja, novelleja ja romaaneja), riittää myös aiheita, muistakin kuin ensimmäisiä mieleentupsahduksista. Luonnon ja eläinten suojelu on yksi niitä.

Viime vuonna Kilpi täytti 90 vuotta ja juhlahaastattelussa (Suomen kuvalehti) hän kuvaa runoilijuuttaan: ”En ikinä edes ajatellut, että kirjoittaisin runoja, mutta niitä alkoi tulla ja kokoelmistani on pidetty. Niitä siteerataan yhä jatkuvasti. Se on ollut minulle yllätys, koska pohjimmiltaan runoni ovat aika yksinkertaisia.”

20190320_093752.jpg

Luin Kilven kokoelman Kiitos eilisestä (WSOY 1996), ja edelliseen sitaattiin viitaten lainaan yhden runon:

Minä pesin tänään ikkunat!
Minä pesin tänään ikkunat!!
Minä pesin tänään ikkunat!!!

Riemastuttavaa, miten kolmesti toistuvaan simppeliin lauseeseen saa sisältöä. Ensinnäkin ikkunanpesua vieroksuvana voin yhtyä suunnattomaan iloon, jos joskus moisesta urakasta selviän. Se on todellista itsensä voittamista. Toisekseen tekee mieli tulkita tuo myös symbolisesti: joskus onnistuu ylipäätään ponnistelussa tai onnistuu pyyhkimään sumentavaa töhkää itsensä ja maailman välistä – silloin näkee hetken kirkkaammin.

Kiitos eilisestä sisältää pääosin tilintekorunoja runon puhujan äidin kuoleman jälkeen. Suru ja kaipaus yllättävät, muuttavat muotoaan, ja niiden seurauksena ajatukset äidistä muuttavat muotoaan. Osa runoista on runsaita, osa kiteyttää:

Ӏiti oli kuin antiikkituoli lapsuudenkodista:
vanha, hauras, nariseva, korvaamaton.”

Kokoelmassa on monenlaisia aiheita. Runon puhuja tuntee itsensä vanhaksi, hän tarvitsee rakkaan, joka jaksaa nostaa tavaroita. Tarvitsee hän muutakin: ”Meidän suhteemme on älyllinen, eroottinen ja elimellinen.” Runoissa on läsnä menetys, ei vain johtuen äidin kuolemasta, myös suhteessa rakastettuihin. Yhdessä runossa hienosti kuvataan mennyttä suhdetta: ”Myös me olemme tänne maapallolle / unohtunutta valoa.”

Ikääntyminen tuntuu siltä, että on ainoa uusia asia runojen puhujan elämässä. Voimattomuus, muistin hauraus – monia ikääntymisajatuksia löytyy kokoelman runoista. Kokoelman ”Sarja vanhainkodista” tuntuu kovin ajankohtaiselta suhteessa viime viikkojen vanhusteenhoitopolemiikkiin. Runoissa myös kuoleman ajatukset toistuvat.

”Voi olla, että kuolema on luonnollista,
mutta vanhuus tuntuu poikkeukselta.”

Kilven suorasanaisissa runoissa on arjen havaintoja kakanvärisestä takista, saunomisesta ja tv:n katselusta. Runoissa vilistää tilanteita ja tunteita, niissä heittäydytään ja seurataan sivusta. Jotenkin niistä välittyy tunne tolkusta. Tarkka havainnointikatse ei väistele monitulkintaisuutta eikä aforistisuutta. Viimeksi mainittuun haluan lopettaa. Kilven runo tiivistää rakkauden olemuksen:

”Tästä on kysymys:
asettua alttiiksi mahdollisuudelle
              että tulee hylätyksi
ennen kuin itse ehtii hylätä.
Sitä on rakkaus.
– -”

– –

Eeva Kilpi
Kiitos eilisestä
WSOY 1996
runoja.
126 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Henriikka Tavi: Toivo

Joskus runoksi riittää kuolleiden henkilöiden nimien tai elin- ja kuolinvuosien kirjan sivuille pudottelu. Tai lorut, jotka rakentuvat luontokappeleiden nimistä, lastenlaulurakenteet, kehtolaulut, Onnimannin uusi tuleminen. Jälkimmäinen näin:

”- –
Oli ennen korttipakka,
korttipakasta tupakka,
tupakasta pata-akka,
pata-akasta kuolema.”

Henriikka Tavin runokokoelma Toivo (Teos 2011) on täynnä kuolemaa, ja siinä on väkevä tarraus pitää edesmennyt läheinen lähellä, muistaa, tahto olla päästämättä irti: ”Tarkoituksenani on sotkea raja elävien ja kuolleiden välillä.” Tapahtuu, mitä on luvattu: läsnäolo sotkeutuu peruuttamattomaan poissaoloon. Poissaolo sotkee sitä, mitä on ollut. Esimerkiksi kaksi lausetta tiivistää sitä, miten ihmisen tuttuus hämärtyy tai lähtenyt jää arvoitukseksi. Kuolleet vaikuttavat eläviin.

”Minä en tiedä millainen ihminen sinä olit.

 

Millainen ihminen minusta olisi tullut?”

Runokokoelman lopusta selviää monen runon lähtökohta. Ilman selityksiäkin runoista erottaa vaikutuksia, esimerkiksi Saima Harmajaan liittyvä runo ”Hallakehrääjä” jää mieleen, samoin Saila Susiluodolle suunnattu runo ”Susi”, etenkin sen alaotsikko hivelee: ”eli miksi puut virtaavat ylöspäin”.

20190216_094118.jpg

Mutta perhoset! Häkellyn siitä, miten hyvin toimivat runona perhosten nimiluettelot säkeiksi jaettuna. Kauniita, kiehtovia lajinimiä. Kokoelman lopun perhosnimetyt runot olen lukenut useaan otteeseen, ja ne lepattavat mielessäni. Joissain runoissa sanat sekoavat, jäävät kesken, toiset runot kuulostavat osin luontokirjan referoinnilta. Yhtä kaikki: nämä rajallisen lentelyelämän luontokappaleet tuovat vääjäämättömään kuolemaan jatkuvuutta, tai pikemmin hetkellisyyttä. On siinä lohtua, toivoa.

”Minä kerron sen sinulle, vaikka et voi sitä kuulla.
Tämä on kertomus, jonka unohdat.
Minä lähden, mutta ei ole lähtöä. Ja kun poissaolon niitty
alkaa vajota surullisuuteen:
Älä siis sure.”

– –

Henriikka Tavi
Toivo
Teos 2011
runoja
75 sivua.
Ostin kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Talven ja pakkasen häät

Talvi, huntusi
valo juhlistaa hääsi
pakkasen kanssa.

*

Kylmä kajastus
pukee pakkasen. Asu
häikäisee talven.

*

Hääyönä talvi
nukkuu pakkasen syliin,
uneksuu lunta.

*

Pakkanen puree
jäljen talven hauraaseen
kaulaan, merkitsee
hileisin hampain. Uhmaa
kaiken katoavuutta.

*

 

 

Runosunnuntaina 3.2.2019

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Aki Salmela: Eläimen varjo

”Jokainen lause johtaa omanlaisensa ilon äärelle.”

Luen lauseen Aki Salmelan runokokoelmasta Eläimen varjo (Tammi 2019). Se pukee sanoiksi lukutunnelmani. Omanlainen ilo todellakin seuraa kokoelman osasta toiseen. Sävyt ja tasot vaihtuvat, mutta ilo selkeänsyvällisen ilmaisun tuottamista kokemuksista ja oivalluksista pysyvät ja jatkuvat. Jatkuvat ja pysyvät.

Kokoelma sisältää seitsemän keskenään erilaista osaa. Aloitan {Antropomorfiset eläimet} -osalla, eli otsikossa on jo osviitta eläinten ihmisenkaltaistamisesta. Suorasanaisen havaintopainotteisia eläinkuvauksia luen filosofisina allegorioina, enkä hätkähdä, että kissojen, lampaiden ja hämähäkkien joukossa on fauni. Enkä taida uskoa kaikkea, mitä kirjoitetaan:

”Mutta tässä meillä on jälleen kuva, jota ei pidä katsella liian tarkoin. Sen ei yksinkertaisesti ole tarkoitus esittää mitään itseään enempää.”

Ja toisaalta on juuri noin kuin siteeraus väittää. Salmelan suora runokieli hellii kuvaamalla vain sitä, mitä tarkoitetaan. Saa myös lukea ja tulkita muuta, sillä se on kielen luonne. Runojen sisällössä on ajatelmallista ja aforistista – konstailematta ja rajoittamatta.

~

Lauseen takana
on toinen,

ja

toinen liikkuu
lausetta kohti.”

~

Nautin eläinrunoista, nautin osasta {Yksinkertaisista asioista}, nautin virkevirran ajatuspotkuista osuudessa {Lauseita}, ja näen valoja osassa {Varjoja}. Huimin sivulta toiselle ja takaisin nautiskellen havainnoista: kohtaaminen, merkityksellisyys, todellisuuden jakaminen, läsnäolo, kauneus ja katoavaisuus. Runoissa on runsaasti runoudesta tai kielestä, mikä ei ole irti elämästä. Voisin myös pohtia, miksi runoissa on matemaattisia merkkejä (aaltosulut, likimäärä) tai minne ajatuksia vievät kokoelmaosien lainatut johtolauseet. En nyt.

”Lukijan tehtävä on suostua tai olla suostumatta.”


Kokoelma loppuu pitkään runoon ”Aasialaisen paimentolaisen öinen laulu (1830)”, ja tekijäksi nimetään Ciacomo Leopardi, kuuluisa italialainen runoilija. Annan itseni ymmärtää, että kyse on suomennoksesta, ja haluttaisi ajatella, että eläimen varjo lankeaa myös siihen, jopa lainarunoilijan nimeen (leopardi).

Aiemmin kokoelmassa on runo ”Paimenen yölaulu Giacomo Leopardin mukaan”, mikä vaikuttaa alkuteoksen kommentoivalta referaatilta. Näin konkreettisesti kokoelman tekstit puhuvat keskenään; näin luettu ja koettu vaikuttavat toisiinsa, kertautuvat – ja näin jotain muuttuu kertautuessa tai jatkuessa. Leopardin paimenrunossa painottuu runon puhujan pessimistinen merkityksettömyyden kokemus. Se ei sulje kuitenkaan pois mahdollisuutta, että ehkä jotkut kokevat iloa ikuisesta kierrosta.

20190120_154654.jpg

KISSA. ”- – Se ei ole oppinut, että melkein kaikki maailmassa on tavoittamattomissa. Se on valmis ja altis, ja joka päivä sillä on karvan verran vähemmän opittavaa.”

Aki Salmelan kirja siis tuottaa minulle omanlaisia ilon hetkiä, nautintoa sanomisen taidosta ja onnea ajattelun aiheista. Tuntuu kuin kirjassa olisi kaikki, että minun pitää kulkea tämä kirja kainalossa loppuvuosi, loppuelämä. Koen silottelematonta kauneutta, ja kaunis on myös sisältöä visualisoiva kansi (kannen suunnittelu Laura Lyytinen).

”Kauneus on epätodennäköinen asia
joka tuntuu luonnolliselta

niin kuin hyvä lause
on väite, joka tuntuu todelta.”

~

Aki Salmela
Eläimen varjo
Tammi 2019
runoja
92 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehdon runokokoelman Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019) johdatteluliepeessä luonnehditaan kirjan lyyristä suuntaa proosarunoudeksi. Lisäksi lieve antaa etukäteistietoa siitä, että runot liittyvät nimettyihin henkilöihin – tai niissä mainitaan henkilöitä tai hahmoja. Kuplapoika viittaa kuplassa eläneeseen David Vetteriin ja Alison Hargreaves vuorikiipeilijään. Runoissa puhuvat he ja heidän lähellään olleet. Runoja on myös muun muassa Tyyris Tylleröstä, Winston Churchillista, Sylvia Plathin lapsista ja lento-onnettomuudessa kuolleesta rouvasta.

Luen ensin runot hakematta niiden välille yhteyksiä. Ehkä ajattelen, että runot ovat hajallaan, vaikken edes odota niiden yhdistyvän.  Luen toistamiseen, vielä lisää (runojen lukeminen eKirja-muodossa tuottaa minulle hankaluuksia: jotain tunnen jäävän kokemuksesta pois, kun en voi lehteillä sivuja).

20190113_131529.jpg

Yhtäkkiä en enää pääse irti runojen välisistä signaaleista. Ensinnäkin niitä yhdistää kuolema: nimetyt henkilöt ovat kuolleet tai jääneet kuolleen jälkeen (Plathin lapset). Kuoleman sijasta taustalla voi olla myös luopuminen ja katoaminen, kuten runoissa, joihin liittyy vauvan hylkääminen berliiniläissairaalan keräysluukkuun.

Toisekseen: Kuolemaa kovemmin minulle runot huutavat kysymyksiä syntymisestä. Onko oikeus haluta omaa lasta, oliko Davidin syytä syntyä, miksi äiti-ihminen-Alison lähti K2-vuorelle kuolemaan, miksi vauvan hylkääjä on valinnut lapsen synnyttämisen? Davidin hoitaja kysyy (katkelma runosta):

”Minä en koskaan halunnut omia lapsia,
enkä voi kuin ihmetellä:
rakastaako ihminen aidosti vain
sitä minkä hän kupeissaan kantaa?”

Runoissa ei ole valmiita vastauksia, mutta ne virittävät taajuuksille, jossa on pakko itse miettiä, etsiä vastauksia, tehdä lisää kysymyksiä, raivata lisäätilaa ihmisyyden perusasioille. Luen moneen kertaan runon, joka alkaa: ”Kanna minut reppuselässä vuorelle, / hylkää erämaahan, rakas lapsi, niin kuin muinaiset / japanilaiset hylkäsivät iäkkäät vanhempansa, – -.” Sen loppusäkeet vahvistavat minua. Oleellista on kierto, vanhemman toivo lapsen (iältään mikä tahansa – uskon: myös kenen lapsi tahansa) elämän jatkumisesta:

”Jos sinä pelastut,
minäkin pelastun.”

Koukutun runoihin, joissa punarinta edustaa runojen eri puhujille eri asioita. Lintusymboliikka nousee siivilleen, ja niin myös Lehdon muissa runoissa toinenkin siivekäs, enkeli. Enkeleitä vilahtaa silloin tällöin, niin myös jumala. Vaan eivät henkiolennot liihottele totutuilla lentoradoilla. Esimerkiksi runo ”KRISTINUSKON LEVIÄMISESTÄ” hykerryttää ja hirvittää.

Lehdon sävykkäistä runoista, joissa on paljon suoraa kerrontaa ja silti runonomaisia aukko- ja taukopaikkoja, haluan vielä mainita runon ”TURISTIT”. Ensin luen sen kritiikkinä; nimittäin muissakin runoista luen viitteitä ilmastonmuutoksen seurauksista. Sitten siirryn tulkintaan: ihmisen on vaikea nähdä itseään läheltä tai ymmärtää oman kokemuksen itsekkyys ja suhteellisuus.

” – –
niin kuin kaikki maailman kauneus olisi
olemassa vain heidän katseitaan varten.”

Silene Lehto
Kultapoika, kuplapoika. Runoja
WSOY 2019
88 sivua kirjana.
Luin BookBeatissa eKirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot