Vietän runosunnuntaita kirkkaan klassikkorunoilijan seurassa. Edith Södergranin vapaa runo sulostuttaa viikonloppua, jona lukuisat nuoret saavat valmiiksi ammatillisen perustutkinnon tai lukion.
Toivottavasti kirjalahjavinkkini ei ole myöhässä. Oma esimerkkini ehkä vakuuttaa, ettei niin ole. Omien ylioppilasjuhlieni jälkeen ostin lahjarahoillani upean kirjan Kohtaamisia (WSOY 1982), jossa on Edith Södergranin runoja ja Helene Schjerfbeckin maalauksia. Halusin muistoksi suosikkitaiteilijoitteni yhteisopuksen, ja vuosikymmeniä se on minua sulostuttanut. Vakuuttakoon tämä, että tänä keväänä kouluistaan valmistuneiden tai heidän läheistensä kannattaa satsata kirjaan, esimerkiksi tähän uutuuteen, jossa on sekä Södergranin runoja että hänen valokuviaan: Maailma on minun (S&S 2023).
•
Teoksen toimittajat Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää kiteyttävät: ”Runoista ja kuvista tulee yhdessä taiteellinen kokonaisuus, joka tavoittaa jotakin uutta, luonnoksen, sirpaleen, tunnelman.” Arkistoissa on yli 400 Södergranin valokuvaa, ja niistä toimittajat ovat valinneet runojen yhteyteen tunnelmiin sopivia tai ilmeisyyksiä väistäviä valokuvia.
Kirjaan valitut runot ovat löytyneet koko tuotannosta, myös kirjoissa julkaisemattomista runoista. Parissa runossa on jopa loppusointuja. Aikojen kerrostumat näkyvät runovalikoimassa sitenkin, että suomennoksia on kuudelta kääntäjältä eri vuosikymmeniltä, esimerkiksi Uuno Kailaalta ja Riikka Uhligilta.
•
Södergranin runotuotannosta saa kirjasta hienon kokonaiskuvan. ”Vierge moderne”, ”Ei mitään”, ”Maa jota ei ole” ja monet muut eivät haalistu koskaan. Mutta mitä valokuvat tekevät runoille? Kuvissa on tuntemattomia ihmisiä ja maisemia. Etenkin maisemat saavat tukea tai sävytyksiä runotunnelmilta – tai päinvastoin. Esimerkiksi runo ”Odottava sielu” (s. 67) ja samalla aukeamalla oleva rantamaisema resonoivat. Ilmeisiä yhteyksiä on kuvalla sotilaista ja runolla ”Maailma kylpee veressä…”
Kirjassa on monta kuvaa Edith Södergranista. Niitä helposti tulkitsee itsetietoisista, varmoista runoista niin, että kuvan henkilö on runonsa puhuja, väkevä ja vahva. Monissa kuvissa on kissoja, Södergranin tai jonkun muun kanssa tai itsekseen. Kenties kuuluisin runoilija-kissa-kuva on kytketty runoon ”Animaalinen hymni” (s. 50 – 51). Runossa tiedostetaan kaiken katoavaisuus, kuolema, mutta runon loppu ylistää nykyhetkeä:
”Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään
ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella
väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.”
Ajatuksettomia hetkiä tarvitsee jokainen, myös ajatuksellisia. Kumpaankin sopii seuraksi Maailma on minun.
•
Edith Södergran: Maailma on minun. Runoja ja valokuvia, toim. Agneta Rahikainen & Eira Sillanpää, S&S 2023, 144 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 