Aihearkisto: Runot

Talven ja pakkasen häät

Talvi, huntusi
valo juhlistaa hääsi
pakkasen kanssa.

*

Kylmä kajastus
pukee pakkasen. Asu
häikäisee talven.

*

Hääyönä talvi
nukkuu pakkasen syliin,
uneksuu lunta.

*

Pakkanen puree
jäljen talven hauraaseen
kaulaan, merkitsee
hileisin hampain. Uhmaa
kaiken katoavuutta.

*

 

Runosunnuntaina 3.2.2019

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Aki Salmela: Eläimen varjo

”Jokainen lause johtaa omanlaisensa ilon äärelle.”

Luen lauseen Aki Salmelan runokokoelmasta Eläimen varjo (Tammi 2019). Se pukee sanoiksi lukutunnelmani. Omanlainen ilo todellakin seuraa kokoelman osasta toiseen. Sävyt ja tasot vaihtuvat, mutta ilo selkeänsyvällisen ilmaisun tuottamista kokemuksista ja oivalluksista pysyvät ja jatkuvat. Jatkuvat ja pysyvät.

Kokoelma sisältää seitsemän keskenään erilaista osaa. Aloitan {Antropomorfiset eläimet} -osalla, eli otsikossa on jo osviitta eläinten ihmisenkaltaistamisesta. Suorasanaisen havaintopainotteisia eläinkuvauksia luen filosofisina allegorioina, enkä hätkähdä, että kissojen, lampaiden ja hämähäkkien joukossa on fauni. Enkä taida uskoa kaikkea, mitä kirjoitetaan:

”Mutta tässä meillä on jälleen kuva, jota ei pidä katsella liian tarkoin. Sen ei yksinkertaisesti ole tarkoitus esittää mitään itseään enempää.”

Ja toisaalta on juuri noin kuin siteeraus väittää. Salmelan suora runokieli hellii kuvaamalla vain sitä, mitä tarkoitetaan. Saa myös lukea ja tulkita muuta, sillä se on kielen luonne. Runojen sisällössä on ajatelmallista ja aforistista – konstailematta ja rajoittamatta.

~

Lauseen takana
on toinen,

ja

toinen liikkuu
lausetta kohti.”

~

Nautin eläinrunoista, nautin osasta {Yksinkertaisista asioista}, nautin virkevirran ajatuspotkuista osuudessa {Lauseita}, ja näen valoja osassa {Varjoja}. Huimin sivulta toiselle ja takaisin nautiskellen havainnoista: kohtaaminen, merkityksellisyys, todellisuuden jakaminen, läsnäolo, kauneus ja katoavaisuus. Runoissa on runsaasti runoudesta tai kielestä, mikä ei ole irti elämästä. Voisin myös pohtia, miksi runoissa on matemaattisia merkkejä (aaltosulut, likimäärä) tai minne ajatuksia vievät kokoelmaosien lainatut johtolauseet. En nyt.

”Lukijan tehtävä on suostua tai olla suostumatta.”


Kokoelma loppuu pitkään runoon ”Aasialaisen paimentolaisen öinen laulu (1830)”, ja tekijäksi nimetään Ciacomo Leopardi, kuuluisa italialainen runoilija. Annan itseni ymmärtää, että kyse on suomennoksesta, ja haluttaisi ajatella, että eläimen varjo lankeaa myös siihen, jopa lainarunoilijan nimeen (leopardi).

Aiemmin kokoelmassa on runo ”Paimenen yölaulu Giacomo Leopardin mukaan”, mikä vaikuttaa alkuteoksen kommentoivalta referaatilta. Näin konkreettisesti kokoelman tekstit puhuvat keskenään; näin luettu ja koettu vaikuttavat toisiinsa, kertautuvat – ja näin jotain muuttuu kertautuessa tai jatkuessa. Leopardin paimenrunossa painottuu runon puhujan pessimistinen merkityksettömyyden kokemus. Se ei sulje kuitenkaan pois mahdollisuutta, että ehkä jotkut kokevat iloa ikuisesta kierrosta.

20190120_154654.jpg

KISSA. ”- – Se ei ole oppinut, että melkein kaikki maailmassa on tavoittamattomissa. Se on valmis ja altis, ja joka päivä sillä on karvan verran vähemmän opittavaa.”

Aki Salmelan kirja siis tuottaa minulle omanlaisia ilon hetkiä, nautintoa sanomisen taidosta ja onnea ajattelun aiheista. Tuntuu kuin kirjassa olisi kaikki, että minun pitää kulkea tämä kirja kainalossa loppuvuosi, loppuelämä. Koen silottelematonta kauneutta, ja kaunis on myös sisältöä visualisoiva kansi (kannen suunnittelu Laura Lyytinen).

”Kauneus on epätodennäköinen asia
joka tuntuu luonnolliselta

niin kuin hyvä lause
on väite, joka tuntuu todelta.”

~

Aki Salmela
Eläimen varjo
Tammi 2019
runoja
92 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehdon runokokoelman Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019) johdatteluliepeessä luonnehditaan kirjan lyyristä suuntaa proosarunoudeksi. Lisäksi lieve antaa etukäteistietoa siitä, että runot liittyvät nimettyihin henkilöihin – tai niissä mainitaan henkilöitä tai hahmoja. Kuplapoika viittaa kuplassa eläneeseen David Vetteriin ja Alison Hargreaves vuorikiipeilijään. Runoissa puhuvat he ja heidän lähellään olleet. Runoja on myös muun muassa Tyyris Tylleröstä, Winston Churchillista, Sylvia Plathin lapsista ja lento-onnettomuudessa kuolleesta rouvasta.

Luen ensin runot hakematta niiden välille yhteyksiä. Ehkä ajattelen, että runot ovat hajallaan, vaikken edes odota niiden yhdistyvän.  Luen toistamiseen, vielä lisää (runojen lukeminen eKirja-muodossa tuottaa minulle hankaluuksia: jotain tunnen jäävän kokemuksesta pois, kun en voi lehteillä sivuja).

20190113_131529.jpg

Yhtäkkiä en enää pääse irti runojen välisistä signaaleista. Ensinnäkin niitä yhdistää kuolema: nimetyt henkilöt ovat kuolleet tai jääneet kuolleen jälkeen (Plathin lapset). Kuoleman sijasta taustalla voi olla myös luopuminen ja katoaminen, kuten runoissa, joihin liittyy vauvan hylkääminen berliiniläissairaalan keräysluukkuun.

Toisekseen: Kuolemaa kovemmin minulle runot huutavat kysymyksiä syntymisestä. Onko oikeus haluta omaa lasta, oliko Davidin syytä syntyä, miksi äiti-ihminen-Alison lähti K2-vuorelle kuolemaan, miksi vauvan hylkääjä on valinnut lapsen synnyttämisen? Davidin hoitaja kysyy (katkelma runosta):

”Minä en koskaan halunnut omia lapsia,
enkä voi kuin ihmetellä:
rakastaako ihminen aidosti vain
sitä minkä hän kupeissaan kantaa?”

Runoissa ei ole valmiita vastauksia, mutta ne virittävät taajuuksille, jossa on pakko itse miettiä, etsiä vastauksia, tehdä lisää kysymyksiä, raivata lisäätilaa ihmisyyden perusasioille. Luen moneen kertaan runon, joka alkaa: ”Kanna minut reppuselässä vuorelle, / hylkää erämaahan, rakas lapsi, niin kuin muinaiset / japanilaiset hylkäsivät iäkkäät vanhempansa, – -.” Sen loppusäkeet vahvistavat minua. Oleellista on kierto, vanhemman toivo lapsen (iältään mikä tahansa – uskon: myös kenen lapsi tahansa) elämän jatkumisesta:

”Jos sinä pelastut,
minäkin pelastun.”

Koukutun runoihin, joissa punarinta edustaa runojen eri puhujille eri asioita. Lintusymboliikka nousee siivilleen, ja niin myös Lehdon muissa runoissa toinenkin siivekäs, enkeli. Enkeleitä vilahtaa silloin tällöin, niin myös jumala. Vaan eivät henkiolennot liihottele totutuilla lentoradoilla. Esimerkiksi runo ”KRISTINUSKON LEVIÄMISESTÄ” hykerryttää ja hirvittää.

Lehdon sävykkäistä runoista, joissa on paljon suoraa kerrontaa ja silti runonomaisia aukko- ja taukopaikkoja, haluan vielä mainita runon ”TURISTIT”. Ensin luen sen kritiikkinä; nimittäin muissakin runoista luen viitteitä ilmastonmuutoksen seurauksista. Sitten siirryn tulkintaan: ihmisen on vaikea nähdä itseään läheltä tai ymmärtää oman kokemuksen itsekkyys ja suhteellisuus.

” – –
niin kuin kaikki maailman kauneus olisi
olemassa vain heidän katseitaan varten.”

Silene Lehto
Kultapoika, kuplapoika. Runoja
WSOY 2019
88 sivua kirjana.
Luin BookBeatissa eKirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarisen runoissa näen peilikuvia, jossa on hieman vääristävä heijastus. Tai voisihan kyse olla veden kuvajaisesta, sellaisesta, joka toistaa alkuperäistä liplatuksena. Näin se tapahtuu:

”Ei toista: yksin
Ei yhtä: toisin”

Tai sitten runoissa on yhtäläisyyksiä muttei symmetriaa, niissä on taite tai liike toiseen suuntaan:

”Melkein ainetta ja melkein aineeton
Perhosen siivissä silmät, melkein katse”

Tai:

”Tuon pöydän ääressä ja katsovat toisiaan
katsomassa itseään katsomassa toisiaan”

Yksin ja toisin (WSOY 2018) on Pietarisen esikoisteos, kovin varma ajatuksiltaan ja sanojen asetteluiltaan. Minua viehättävät etenkin lyhyet kahden rivin sanapeilailut. Ne ovat niin suoria ja tarkkoja, silti avaria.

20190102_185137.jpg

Ajatuspeilaukset huvittavat ja hivelevät, sillä ne pistävät keksimään tuttuja asioita uudelleen. Mieleeni jäävät runot, joissa askarrellaan unien näkemisestä, muistamisesta ja kertomisesta. Myös runoajatukset miellyttävät, kun ne näennäisestä havainnosta laajenevat metaforiksi vaikkapa ihmissuhteista (jos niin haluan tulkita):

”Äkkiä suru siitä ettei kaksi yhdensuuntaista suoraa
koskaan leikkaisi toisiaan”

Suora, pintaselvä virke virkistää myös proosarunotyyppisissä pitkähköissä runoissa. Ne ovat tarinan, jopa sadun kaltaisia. Niissä on pää ja häntä, kuitenkin jokin päättömyys, jolla ne lonksuvat ulos proosan saappaista. Silloin on kyse runoudesta: sille ei riitä yksi kengännumero.

Muutama kuvaruno pomppaa sivuilta, mutta ne ovat linjassa muun sisällön kanssa. Senkin huomaan, että runovirkkeet pakenevat loppupisteitä. Niin ajatukset jatkavat kulkuaan.

– –

Tuukka Pietarinen
Yksin ja toisin
WSOY 2018
runoja
44 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. Kirja vieköön! ja Luettua elämää.

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Tuijatan #runo2018

Aloittakaamme pääkalloneuvottelut.
Paikaksi on valittu Metropolis,
kestoksi arvioidaan maapuupäiv.
Juuri silloin maailma tuulenkantammuuttuu:
siitä tulee avaruuskissojen leikkikalu
jota pikseliaurinko karttaa.

Nähkäämme, miten rannattomaan lähiöön rakentuu purkautuva satama,
joka saa nimekseen Varisto.
Siellä tuuli ja kissa solmivat suhteen, oi rakkaudelma!
Parin aikaa ottaa aurinkokello mutta se pysähtyy sateeseen,
kun lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa.
Eikä veteen heitetyn kiven jättämä spiraali lopu koskaan.

Kulkekaamme vesirajassa kunnes kuulemme saaren runot.
Niihin kaiku vastaa:
ykköne.
Vai kuuluuko vastarannalta kehtolauluja kuoleville?

Kääntäkäämme katseemme: hautana avautuu koko meren laajuus.

Eksymisen kartasto ohjaa määt ja muut väylälle,
aina aallonpohjaan asti.
Näette syvyydessä kädet, joiden kautta olen kulkenut.
Kuin camouflage ne kätkeytyvät veden viimeiseen värinään.


Näin tarjoilen runona vuonna 2018 postaamani 22 runokokoelmaa. Niiden nimistä on juttuihini suorat linkit. Rohkenen tulkita tuotostani: tunnelma ja sanoma lähenee dystooppista katoavuuden kantaattia. Ehkä joku lukija tekee toisenlaisia tulkintoja. Siksi on runo.

Täten olen osallistunut Reader why did I marry him -blogin Ompun haasteeseen #runo2018, ja hänen ideansa on myös rustata runo kirjojen nimistä. Kiitos hienosta haasteesta! Kiitos myös Kirja vieköön! -blogin Riitalle #runosunnuntai-ajatuksesta. On ollut ilo osallistua! Pääasia ei unohdu: runoelämykset.

Ja sitten suin päin kohti haastetta #runo2019.

20180912_161754-1.jpg

Amos Rexin teamLab aalloilla: Massless


Lista: runopostausvuoteni 2018

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut
Saila Susiluoto: Metropolis
Jan Rahman & Heli Laaksonen: Maapuupäiv
Riina Katjavuori: Maailma tuulenkantama
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu
Satu Manninen: Pikseliaurinko
Olli Sinivaara: Purkautuva satama
Susinukke Kosola: Varisto
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma
Kaisa Ijäs: Aurinkokello
Juho Nieminen: Lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa
Suvi Valli: Spiraali
Johanna Venho: Saaren runot
Heli Laaksonen: Ykköne
Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Eija Aromaa: Eksymisen kartasto
Mariska: Määt ja muut
Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina
Annariitta Linjama: Kädet, joiden kautta olen kulkenut
Satu Manninen: Camounflage

(Linkit postauksiin ovat jutun alun koosterunossa.)

9 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Runot

Satu Manninen: Camouflage

Kosketan näkymää joka versoo nukkuvan naisen unista”

Minulle edellinen sitaatti on avainlause Satu Mannisen runokokoelmaan Camouflage (Gummerus 2018). Runot avaavat näkymiä, näkyjä, väläyksiä. Ne voivat olla silmät auki tai kiinni nähtyjä unia, sävyistä toiseen sinkoilevia, painajaisiakin. Sellaisia, joiden ei tarvitse seurata minkäänlaista punaista lankaa. ”Kosketan” – eli runot mahdollistavat yksityisen ja abstraktin välittymisen.

20181201_105837.jpg

Siteeraan koko runon, josta nappasin johtoajatuksen. Puran siitä kokoelmatuntoni.

”Kosketan näkymää joka versoo nukkuvan naisen unista, /
topatut jättiläismäiset linnut kuin pehmeät vuoret, /
rokokoopeitteen floora ja fauna, perhosten riekaleet /
lepattavat kuiskaukset, hedelmä syttyy tuleen, /
jäljelle jää vain mustunut kivi.”

Mannisen runot tuntuvat minusta visioilta ja kommentoinnilta, joissa kuvasto tihkuu aistillisuutta. Esimerkkirunossa mainittu rokokoo sopii luonnehtimaan kokoelman runoja, sillä niissä rönsyää kirharaisia muotoja ja tyylikauteen sopivaa yltäkylläistä flooraa ja faunaa. Linnuista ja kukista runokuvat toistuvasti kasvavat tunnetiloiksi. Aistin yltäkylläisyyden toisen puolen, mätänemisen, rappion ja rapautumisen. Kokemuksissa on myös sellaista poltetta, että se tietää tuhoa. Jäljelle jää kivettyneisyttä, ja voihan mustuneen, mustan kiven nähdä myös hautakivenä, sinä, mitä jäljelle jää.


Kokoelman alussa viitataan suoraan lajien syntyyn. Runoissa on tiloja, joissa ”ei ihmisääniä, ei käden kosketusta”. Ne voivat viitata aikaan ennen ihmistä tai aikaan ihmisen jälkeen. Elämää joka tapauksessa on ilman tätä lajia, ilman minua. Kokoelman kaksi viimeistä runoa lohduttavat minua kauneudellaan. Niissä kaikki jatkuu luonnossa kierrätettynä.

”Puut kasvattavat juuriaan syvälle maan alle. /
Ole sinä elossa ja valon liverrys oksistossa /
niin minä olen multaa, matojen kostea hotelli.”

Runojen maisema on pitkälti kuuma ja kostea viidakko. Mielikuvien tropiikki voi versota myös tapettien köynnöskuvioista. Aistimuksille ei ole paikan tai ajan rajoja, mutta ruumiillisia ne ovat: ”Sateen toisto ja rytmi kuin kehon syke ja kohina, laukeava jännitys, uni.”

”Camouflage” tarkoittaa naamioitumista, maastokuosia. Osuvaa. Kokoelman runot naamioituvat viidakon varjoihin, väreihin, hajuihin ja liikkeeseen. Erotan niistä arkista ja kotoista, mutta: ”Keittiö on löyhkää ja kärpäspilviä” tai ”Tiikeri loikkaa ja nuolee / koko keittiön, homeen peittämät astiat”. Runon puhujaa en aivan kaiken keskeltä erota, mutta luulen hänen olevan aistimusten saartama, ne peittävät ja naamioivat hänet niin, ettei häntä aina erota ympäristöstä.



Luen kokoelman runoja moneen kertaan. Pidän sitä välttämättömänä, sillä joka kerta löydän eri asioita ja eri säkeet säväyttävät. Ymmärrän olla hakematta näistä runoista kaarta tai tarinoita, sen sijaan kieriskelen sanojen lähdevedessä ja mutavellissä. Aistillisuus ja visuaalisuus koskevat ihoa ja mieltä.

Palaan toistuvasti sivun 35 runoon, johon päätän juttuni. Siitä välittyy päiviemme keinotekoisuus muoviroinineen ja lainattuine kuosineen, joihin maastoutuu ja kätkeytyy turhuus ja piiloutuu, mikä on tärkeää.

”Silmät turvonneina muovipalmun alla simpukka kurkussa /
täyteenpuhallettu meri kohisee kassakone kilisee, /
seison mutta jono ei liiku, ihmiset tirisevät paistinpunaisina
lamppujen kuuma rasva valuu, varashälyttimet piippaavat /
jollain on tropiikkikuosi kassissa. Aina vain samaa /
tuulessa huojuvaa palmunlehvää, päivien hukkaan valuvaa hiekkaa, /
lintuja kuin kirkuvia mainoslehtisiä päivän pamppailevalla sydämellä.”

– –

Satu Manninen
Camouflage
Gummerus 2018
runoja
52 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muut: Kirja vieköön! -Riitta ja Omppu.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Annariitta Linjama: Kädet, joiden kautta olen kulkenut

Tänä vuonna Runo-Kaarina -kilpailun voitti Annariitta Linjaman kokoelma Kädet, joiden kautta olen kulkenut (2018). Palkintoraati kutsuu runoja samanaikaisesti ehyiksi ja hauraiksi: ”Runo on prosessissa, kudosta, jossa tummienkin sävyjen kautta kuljetaan mahdollisia valoja kohti.”

Minulle runot henkivät pitkälti luopumisen melankoliaa. Runojen puhuja jättää pitkiä jäähyväisiä läheisilleen ja entiselle itselleen kohtaamisineen ja maisemineen. Siitä uskon kokoelman kauniin nimen syntyneen, kosketuksista, monimielisesti niin psyykkisistä kuin fyysistäkin. Kosketus tai sen puute voi olla läheisestä tai luonnosta lähtöisin. Ja se koskee:

”Käteni ovat aina olleet auki, sylini toisen oma
ehjänä ovat säilyneet vain sormenjäljet” – –

Runojen muoto vaihtelee vapaamuotoisista lyhyistä runoista muutaman kappaleen proosarunoihin. Kuvastossa on rakennuksiin ja luontoon liittyvää, ja muisti, muistot ja unohdus kulkevat punaisena lankana mukana. Runotunnelmissa on paljon samastuttavaa, ja kokemuksia kuvataan omaperäisin ilmaisuin kuten ”päiväni takertuvat ikkunoihin”, ”raskaat puut paljastivat olkapäänsä”, ”putoan metsäkortteiden käsivarsilta”.

20181117_095701.jpg

Kokoelman runojen tunnelman koen osin raskaaksi mutten koe lukemista raskaaksi vaihtelevan ilmaisun ja kiinnostavien kielikuvien vuoksi. Tunnen monet kuvat ja aiheet itselleni tärkeiksi ja siksi niihin liittyvä koskettaa. Otan esimerkiksi lopun proosarunosta ”Kaikki se mikä painaa”:

”Hän unohti itsensä tunneiksi, päiviksi, kujan päähän, porttikongiin, kuusen alle, piiloon, pakoon juoksemaan. Unohti, että lupasi olla katsomatta taakseen. Ja muisti. Ensimmäisen kerran, auki jääneet haavat, siivet, mustelmat, ja sitä seuraavan aamun. Likaisen penkin, ja tahrat, joita ei voi millään puhdistaa.”

Kokoelma rakentuu aloitusrunosta ja neljästä osasta. Luen niistä kaaren elämänkokemusten tilinteosta mahdollisuuteen jatkaa eteenpäin. Joissain runoissa annetaan puolipisteelle uusi merkitys sijoittamalla se säkeen alkuun. Niitä ilmestyy kokoelman loppupuolelle, jossa tuntuu jo toiveikkaalta, esimerkiksi näin:

– –
”jos en pelkäisi
; luutuisin ihollesi kuin suomut
jotta jaksaisit uida, sukeltaa
; rintaasi kasvattaisin kidukset
että et koskaan uppoaisi pohjaan
nielisi pimeää”

Viehätyn kokoelman tunnekaaresta, ja ilokseni luen lopusta, miten runon puhuja avautuu:

– –
”lumen alta avaudun kuin kukka
hehkun enemmän värejä kuin voit nähdä
silmuista on puhjennut hauraimmat hetkeni
neulaset kukkivat”

– –

Annariitta Linjama
Kädet, joiden kautta olen kulkenut
Kaarinan kaupungin runokirjat 27\2018
Runo-Kaarina -esikoisrunokilpailun voittaja
76 sivua.
Sain kirjan palkitsemistilaisuudessa Turun kirjamessuilla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Kaija K kyselee, kuka keksi rakkauden. Okei, vastaan: keksijä on kukin vuorollaan. AINA se on kuin uusi, ja rakastunut luo jumalankaltaisesti ainutlaatuisen tunteen. Nyt keksijävuorossa ovat Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala. Heidän kirjaesikoisensa on rakkausrunoelma Aina (Käsite 2018). Luvassa on lisää, sillä ensi vuonna ilmestyy runoelman toinen osa.

Voiko rakkauden kohdata ruotsinlaivalla? Pyyhkiikö se mennessä kaiken entisen? Onko mitään entistä ollutkaan? Miten syntyy me? Aina-runoelma välittää upottavan tunteen vaihtoehdottomuuden: ”siksihän täällä ollaan / annan itseni hukkua.”

20181110_153049.jpg

Rakkauden kaikennielevyys saattaa tuntua naiivilta ja tutuin kuvin kuvatulta. Koska vilpitön tunne tunkee runoista pidäkkeettömästi, pyyhin kyynisyyden ja hyväksyn runojen huumautuneen lähestymistavan ja kuvaston valosta, auringosta, maista, meristä, pienistä kuolemista ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja toisaalta, kyllä runopari tietää, mitä se tekee, sillä harkituilta kokoelman runojen keinot vaikuttavat.

– –

Ei se epävarmuutta ole
kauan pimeässä kulkeneena
aurinko vain häikäisee
kattaen kaiken

Me olemme sokaisseet minut
Me olemme sokaisseet sinut
ja nyt meidän tulee ikuisesti taluttaa toisiamme.”

Rakkauteen sotkeutuu muita tunteita kuten pelkoa ja epävarmuutta, eikä entisen jättäminen ole tyystin mutkatonta. Siitä hyvä esimerkki on hieno runo ”elegia epävarmuudesta”. Ja nyt pääsen runojen perinnetietouteen. Kokoelman alku viittaa Danteen, ja niinpä välillä runoissa hengaillaan maailmankirjallisuuden hahmojen kimpassa tupladeiteillä. Osa runoista on mitallisia tai loppusoinnullisia.

– –

”Kuinka suuria voimme olla?
Hyväksyn sen sovinnolla,
että mahdoton on totta.
Sain sut ansiotta.
Mahdoton on totta,
sain sut ansiotta.”

Loppusoinnullisuudella viitataan kirjalliseen traditioon, ja se tuo moniin runoihin myös laulupoljentoa. Laulullisuus on ovela konsti, sillä rakkauslauluissa saavat tunteet tulvia, eikä sanotuksissa yleensä nolostella. Minua riemastuttaa kokoelman alun country-biisisanoitus: sen genren viisuja ei juuri runoudessamme ole ollut ja nyt lajilla leikitään, vaikka tosi(rakkaus) on kyseessä.

– –

Jos yhteen country-biisiin saan kaikki kliseet pudottaa, /
niin kerron vielä jotain mikä poskia punottaa /
sen lisäks että hullaannun mä aina hymyys sun /
niin tiedän olet mun aina kun povees painaudun.”

Runoelmassa kokeillaan siis erilaisia runomuotoja, myös typografisesti. Lisäksi sivujen alareunan tai yläreunan irtosanoja lehteillen pääsee muodostamaan runonpoikasia. Kirjavuudessa on linjattomuuden vaara, mutta pistän kaiken suopeasti rakastumisen piikkiin. Tunnekuohuun liittyvät rajattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunteet puskevat esiin muodon kirjavuudesta. Nyt on lupa mihin vain. Siksi kokoelman runojen puhujille ei riitä R-sana, sillä niin suurta tunne on – siksi sille on annettava oma nimi, AINA.

– –

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala
Aina. Rakkausrunoelma
Käsite 2018
runoja.
84 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Mariska: Määt ja muut

Reteää riimittelyä kuulee nykyisin lähinnä räpissä ja muussa käyttömusiikissa. Lyriikka on sen muuten lähes hylännyt, mutta lastenrunouteen loppusoinnut yhä kuuluvat tai sopivat tai niitä voi ilman kasvojen menetystä käyttää. Ja se sopii vallan mainiosti, sillä riimittely ravitsee kieltä ja saa iloitsemaan sana-asettelun notkeudesta.

Mariska on aloittanut räpillä ja jatkanut musiikkiuraa monipuolisesti. Minua hän on säväyttänyt lukuisin sanoituksin, joita hän on tehnyt itselleen tai muille artisteille. Vakuuttava sanakäyttäjä saa sanansa nyt ensimmäisen kerran kansien väliin lastenrunokokoelmaan Määt ja muut (Tammi 2018).

20181104_074021.jpg

Alaotsikon mukaan kirjassa on runoja eläimistä ja ihmisistä. Runoissa vilistää tuttuja metsien ja maatilojen elukoita sekä pikku-Siiri. Jo sisäkannen aloitus siivittää teemaan:

Sitä minä vaan,
et kaikkii tarvitaan –
ilman kyitä, haita, täitä
köyhä olis maa…”

Värssy on kirjan runosta ”Pentti-kyy” – nykyajan verrokki Kirsi Kunnaksen tunteelliselle siilille. Ja nyt kun tuli klassikko mainittua, lisään Mariskan sopivan mainiosti kotimaisen, omaperäisen lastenrunouden janalle, joka on valitettavan lyhyt. Kunnas ja Helakisa ovat siellä alkupäässä, ja Mariska jatkaa, uudistaa ja raikastaa lajia. Vai olisiko janan alkuosassa jo Aleksis Kivi, joka tulee mieleen Mariskan oravarunoista?

Määt ja muut sisältää virkistävän vaihtelevia runoja. Osa sopii silkkaan ilotteluun tai on valmista lastenlaulukamaa (”Hui säi säi” ja ”Kännikala ja selvä pyy”), osassa on opetusainesta kuten jo mainitussa kyyrunossa tai ”Veken lento oy” -runossa, jossa perspektiivin vaihdos muuttaa suhtautumista murheisiin. Tunteista runoillaan reippaasti, esimerkiksi lammas ärsyyntyneenä karsii lammasmaisuuden, hiiri rakastuu ja lehmä tulee jätetytksi. Erityisesti riemastun runoista, joissa vaihtuu näkökulma: sammakkoa tympii suutelemaan pyrkivät prinsessat, ja sitten on tämä etana, joka haluaa uppoutua historian tutkimiseen ja kyllästyy kyselijöihin:

– –
”Etana, etana näytä sarves,
onko huomenna poutaa?”
”Tuskinpa näytän! Hauskempi onhan
ajassa taaksepäin soutaa.
Huomisen ilmaa en paljasta sulle,
Piilossa pidän mun sarvii.
Säätila selvii, ulos kun menet,
siihen et etanaa tarvii.”

Edellinen sitaatti on esimerkki puhekielisestä runoilusta, mutta joukossa on myös silkkaa kirjakieltä sen ohella, että fingelskaakin tippuu joukkoon. Viime aikojen suomi-englanti-keskustelun valossa voisi soimata suomen runtelusta, mutta nämä runot todentavat nykykielen vaihtelua. Mariskan vikkelät ajatukset pukeutuvat tarkoituksenmukaiseen asuun, vaikka näin:

”Tänään minä aion olla ihan vähän tuhma”,
sanoi Lissu Lokintyttö, iältänsä uhma. – -”

Elukoihin lasten on helppo samastua, samoin Siiri Sirpelöiseen, joka ihmettelee, lakkoilee ja itkee. Lasten lisäksi sanailu puree joka ikään. Juuri kirjan tunnekirjo ihastuttaa minua, ja muikeasti kuvitus tukee runojen ilmapiiriä. Soisin tämän kirjan kuluvan kotiväkien käsissä – tämän ja lukuisten korkeatasoisten lastenkirjojen, joita onneksi maassamme kustannetaan. Tarvitsemme todellakin #lukuliikettä, sillä vain neljännes perheistä lukee lapsilleen kirjoja. Aloittakaa vaikka tästä!

– –

Mariska
Määt ja muut. Runoja eläimistä ja ihmisistä
Tammi 2018
(lasten)runoja
kuvitukset Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti
55 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjat kertovat.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot

Eija Aromaa: Eksymisen kartasto

Metsään on helppo eksyä, tuttuunkin. Luontoelämys saattaa sotkea samoajan suunnat. Tai sitten se kaikki on metaforaa elämäntunteesta, yksilön rämpimisestä eksistenssin ikimetsässä. Sekin on mahdollista, että eksymisen vääjäämättömyys on kaiken päämäärä, sillä silloin eksyjä löytää sitä, mitä ei odottanut: havainnot, yksityiskohdat, elämyksen. Kulkija kokee metsyyden ympärillään ja itsessään.

Näin heittäydyn Eija Aromaan runokokoelman tunnelmien vietäväksi. Eksymisen kartasto (ntamo 2018) on runoilijan viides kokoelma. Vuodeaikojen vaihtumiset, säätilat ja tarkentumat luontoilmiöihin ovat kirjan keskiössä. Tärkeitä kuva-aiheita ovat kivet, kalliot ja erilaiset puut.

20181013_105702.jpg

Aromaa runoilee lähinnä tankamittaan, joskin kokoelman luontorunojen osat alkavat vapaamuotoisilla johdantorunoilla. Vapaamittaset alut tarjoavat fragmentaarisuutta, kun taas niitä seuraavat tankasikermät tallentavat melko selkeäsanaisia tunnelmia.

Luontorunojen ystävänä ja haiku/tanka-sepittäjänä nautin runojen havaintohetkistä. Niissä on flowta ja mindfulnessia asfalttipihojen ruuhkavuosi-ihmisille. Eämyspysäytykset tuntuvat raikkailta, metsän happipitoisen ilman hengityshetkiltä. Usein tanka tuottaa helposti jaettavan kokemuksen. Välillä välähtää yllätyksiä kuten eroottisia mielikuvia:

”Kivet näkevät
ja räväyttävät silmät
apposen auki
kun aurinko keinuttaa
lanteitaan metsää vasten.”

Runon puhuja käy läpi monenlaista tunneskaalaa, mikä kätkeytyy lyhyiden runojen ilmaisuviitteisiin. Hukassa olo välittyy sieltä täältä, mutta mukana on myös läsnäoloa ja  iloa. Parhaimmillaan ilmaisu on silloin, kun erilaiset tunnelmat yhdistyvät. Esimerkiksi tässä on leikittelyä ja muistojen sakeutta:

”Pysykää nyt sen
aikaa aloillanne kun
kirjoitan teistä
mutta kivet hyppäävät
lapsuuteni ruutua.”

Kokoelman lopuu otsikoituu: ”Izumi Shikibu eksyy Öjenin metsään”. Siinä runon puhuja puhuttelee ilmeistä kotijumalaansa, runoilijanaista tuhannen vuoden takaa. Puhuja käsittelee Shikibun runojen vaikutusta leikkisästi kapinoiden, samalla antautuen. Kotimainen korveneläjä ei voi vastustaa japanilaista vaikutusta:

”Izumi heittää
kirsikkapuun kukkia
polulleni ja
nauraa heleästi kun
kompuroin niiden tuoksuun.”

Aromaan kokoelma sopii luontoläheisen lukijan lepohetkiin. Runojen kompakti muoto tukee runojen sisältöä, joka lehahtaa metsälinnun lailla hetkeksi näkökenttään, mutta siiveniskun tuulenväre voi tuntua hetkeä enemmän.

– –

Eija Aromaa
Eksymisen kartasto
ntamo 2018
runoja (tankoja)
116 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Heli Slungan runokokoelmassa Kehtolauluja kuoleville (WSOY 2018) kirjoitetaan syntymästä, kehtolauluista ja iltasaduista. Pehmoista naisten kotipuuhastelua vai? Revi tästä:

– –
ja vauvat tulevat tänne tähtilapset/
toimitusjohtajiksi ja yöntimoiksi, ostamaan/
ruokaa sosiaalitoimiston maksusitoumuksilla,
– –

Runojen vauvat osallistuvat ydinsotaan tai tukehtuvat hedelmien kiviin naamat mädäntyen. Slungan runokuvien raju voima värisyttää. Kielikuvat, assosiaatiot ja vastakohtaisuudet täräyttävät. Nämä runot eivät ole puolitien helskyttelyä tai eteeristä aatoshumua vaan kaihtelematonta vimmaa.

20180925_114251.jpg

Heti perään on todistettava huimasta kauneudesta karuuden kintereillä. Yhdessä runossa vastakohtaisuudesta pistetään pistämättömästi: ”kirous ja rukous pantiin samaan suuhun”. Otan lisäksi esimerkin sitaatti samasta runosta kuin on aiempi – eli kaiken arkikauhun keskelle laskeutuu elinvoimaa:

– –
eikä vauvoille ole luvattu maata, edes hengenvetoa/

ja silti ne tuhisevat tahtonsa läpi/
nukahtavat vaunuihin/
vantaalaiselle parvekkeelle/
moottoritien kupeeseen/

lumisateen taakse,/

silmäripsien takaiseen huoneeseen

Poimimani runo on aivan kokoelman alusta. Vastakohtaisten voimakuvien vyöry jatkuu läpi kokoelman. Voisin kiteyttää tunnelman runosäkeeseen ”kukin oman pimeytensä reunalla”. Olen otettu runojen väkevyydestä, puhujan terävyydestä ja sävyjen tajusta.

Kun lapsi syntyy, syntyy myös äiti. Luen runoista äitiyden matalapainetta siinä kuin viemäriin valuneita rakkauksia, intohimon hulluutta ja muutenkin elämän kiertokulkua, jossa ”voit luottaa lakastumisen koreografiaan”. Runoissa on myös kyse muustakin kuin kuolemaan johtavan elämän synnyttämisestä. Runosikermässä ”Runoilija” runon puhuja avaa tekstin synnyttämistä ja intentioitaan:

– –
Minun työni 
on hehkua
räikeää taivaanvaloa
puuhastelujenne piinaan

ja ravistaa teitä niin
että kädet irtoavat pöydät kaatuvat ikkunalasit särkyvät

ja kohtalot astuvat voimaan

Kyllä ravistat! Kehtolauluja kuoleville ei hyssytä hellään uneen vaan herättää. Kokoelma on siten erityisen hieno osoitus sanavoimasta. Nautin kokoelman lukemisesta, tunnen elävästi kuolevaisuuteni unohtamatta tätä:

– –
varo vaan ettet joku päivä/
rysähdä kukkimaan

– –

Heli Slunga
Kehtolauluja kuoleville
WSOY 2018
runoja
84 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Jos minä saisin päättää, tämän kokoelman nimi olisi ”Järviveden tuoksu autossa”. Joku muu on päättänyt otsikon Juhani Ahvenjärven kokoelmaan Maitovalas täynnä mandariineja (Teos 2018). Tarkoitan sitä, että kokoelma pääosin asettuu lähinnä kotoiseen, ei eksoottisiin hedelmämeriin. En juutu tähän, matkaan itse runoihin.

20180901_224733.jpg

Kaikki kunnia runoille, joiden sisäinen maailma avautuu vain harvoille, kokoelmille, jotka uudistavat kieltä niin, että tulkintaväljyyden mitta on avaruus tai runon puhujan sisäisen maailman aukeamaton arvoitus. Sellaista tarvitaan, lisäksi tarvitaan Ahvenjärven runoutta, joka karsittu sanonta tarjoaa elämyksiä: runo linkittyy tuttuuteen uudella tavalla, ja sitten se laajentaa ymmärrykseni.

Miellyn kokoelmaan, jonka runot ovat lyhyitä, niissä on suora sanajärjestys ja pelkistyksen tuntu, joka ei rajaudu yksiselitteisyyteen. Poimin kolme esimerkkiä.

  1. Havainto voi olla paikallinen, kokemus on universaali, tunne on jaettavissa.

Aurinko kapuaa tahmeitten lehmusten taa. /
Tihkusateet poimuilevat pitkin Pispalaa. /
Punaisten kattojen seassa vihreät katot”

  1. Kun runossa on leikkiä, jota ei ehkä tajua, mutta huvittaahan se, kun hyvin kielellä pelataan.

CORTINA

”Hiihtohissin moottori surisee hillitysti. /
Kuusien takaa kuuluu muminaa /
ja retoromaanista rupattelua. /

Cortina on kohtelias sana, /
kiuas on kissojen aurinko.”

  1. Kun runo välittää mahdottoman, ihmeen, jonka vain luonto voi synnyttää.

”Harso harjulla enteilee aikaista kesää. /
Olenko muistanut istuttaa kanelitangot?”

Olen heikkona luontorunoihin, ja Ahvenjärven kokoelmassa on kiitettävästi etenkin kevään heräämisen runoja, jotka tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka luen niitä syksyn alkaessa. Sellaista on kiinnostava runous, häivyttää todellisen ajan ja paikan. Ja vielä: runokielen ja -kuvien napakkuus vetoaa minuun.


En malta olla mainitsematta tätä. Tein kirjastovarauksen Maitovalas vatsa täynnä mandariineja -kokoelmasta Helsingin Sanomien kirja-arvioinnin vuoksi. Silmäilin sen ja kiinnostus heräsi. En ehkä ilman valtalehtijuttua tietäisi Ahvenjärven runojen olemassaolosta. (Kyllä: myös kirjablogivirran voimin tuntematonta nousee lukupintaan, mutta se on toinen tarina.)

Suren kirjakritiikkien vähyyttä valtamediassa. Jos esimerkiksi HS-kulttuurisivujen yhden nelisivuisen iskelmätähtijutun (vaikkapa HS 1.9.2018) pituus olisi neljän sivun (minulla ei ole mitään iskelmäjuttua vastaan) sijasta kaksi, niille kahdelle sivulle mahtuisi jopa kahdeksan uutuuskirjajuttua proosasta, esseistä, runoista ja selkokirjoista. Se poikisi kiinnostuneita lukijoita kirjoille, jotka ovat olemassa ja jotka ovat monelle lukijalle olemassa vain, jos ne näkyvät valtamediassa. Ei mulla muuta. Paitsi tämä Ahvenjärven runon pätkä:

– –
”Marginaalit pysyvät ennallaan, /
laajoina, jos niihin ei kirjoiteta.”
– –

– –
Juhani Ahvenjärvi
Maitovalas vatsa täynnä mandariineja
Teos 2018
runoja
46 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Elokuinen runosunnuntai

Syksyn lähestyminen vie mielen laarin pohjalle ja sadonkoruseen. Että sellainen runokuun runosunnuntai.

inCollage_20180811_092957764.jpg

Sulkeviin silmiin
jää tuulen aallottama,
valon kultaama.

Jyvitysaika,
tuulentumisen tulos,
satoarvio:

viiltäviä vihneitä.
Jotain jauhettavaa jää.

Jos en kuitenkaan
kypsy, kelpaa korjuuseen.
Raakana maadun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Runomaraton 2018 Lavaklubilla

Elokuinen runokuu on kääntymässä loppuaan kohti. Olen viettänyt sitä pääosin hiljakseen, itsekseni kuten yleensäkin, runoja lueskellen, ehkä jonkun säkeen itse rustaten. Oli siis aika astua kotisohvan mukavuusalueelta runokatsomoon.

Kansallisteatterin Lavaklubilla 24.8.2018 runojaan luki 15 runoilijaa Runomaratonissa. Ilta oli napakasti organisoitu: illan juontajat Laura Lindsted ja Sinikka Vuola puhuivat jokaisen sisään lyhyesti esitellen ja esittäen yhden kysymyksen. Sitten estradi kuului runoilijalle, joka sai yleisön keskittyneen huomion. Kullakin runoilijalla oli aikaa 7 minuuttia esittää valitsemansa runot.

20180825_090533.jpg

Juontajat Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Jotkut runoilijat saivat luentaansa rytmiä, syväsävyä, hypnoottisuutta kuten Tuija Välipakka ja Susinukke Kosola. Toiset runoilijat vakuuttivat aidolla läsnäolollaan tai luonnollisella runopuhunnalla kuten Helena SinervoArto LappiSaila Susiluoto ja Olli Sinivaara. En mainitse kaikkia, mutta jokaista kuuntelin kiinnostuneena. (Ja muista syistä lähdin ennen viiden viimeisen esiintyjän osuutta.)

Kuvissa: ylhäällä vasemmalla Olli Sinivaara (sain viimein hankittua omaksi hienon, uusimman kokoelman Purkautuva satama ja siihen omistuskirjoituksen), ylhäällä oikealla Saila Susiluoto ja elämyksellinen Metropolis, alhaalla Susinukke Kosola ja alkuperäinen käsinkirjoitettu Varisto.



Tiedän lavarunouden nousseen viime vuosina jonkinlaiseksi ilmiöksi. Nyt omin silmin yhden keikan kokeneena, en ihmettele sitä. Pölyt pyyhitään entisaikaisesta lausuntamielikuvasta, kun runoilija tulee itse tekstinsä kanssa esille, eteen. Pidän sitä rohkeana, jopa vaativana tekona: tekijä jakaa sanansa kanssani autenttisesti, ainutkertaisessa tilanteessa. Yhtäkkiä intiimi runous on jaettavissa joukolla, silti yksilöllisenä kokemuksena.

Minulle runon lukeminen on intiimiä. Vetäydyn kirjan kanssa kaksin. Sanojen synnyttäjä on näkymätön, henkilöllisyyttä vailla, sillä näkyvillä ovat vain sanat, joiden kanssa pariudun tai en, riippuu runojen kolahtavuudesta. Tarvitsen tekstille aikaa, tarvitsen tekstin visuaalisuuden, sillä sakea sanottava vaatii edestakaista lukemista, sivujen selaamista, sanoihin palaamista. Siksi eKirja ei sovi minulle runoformaatiksi (ks. postaukseni), vaan perinteinen kirjamuoto palvelee runoja parhaiten.

Sopiiko sitten lavarunous? Yhden kokemuksen perusteella: kyllä. Mutta on sillä ehtonsa. Runouden merkitystiheyden vuoksi en juurikaan saanut otetta minulle vieraisiin runoihin, mutta tutut tunnistin ja ne saivat jotain uutta ympärilleen kuultuna ja nähtynä. Yhä edelleen uskon olevani ilman muuta runokirjalukija, mutta lavarunous on kulttuurielämys, jossa vaikuttavinta on tekijän läsnäolo, vakuuttava välitystehtävä. Onhan se kiinnostavaa, miten runo elää runoilijassa, ja minä pääsen näkemään sen.

– –

Ks. Runomaratonin runoilijoiden esittelyt illan ohjelmassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Tapahtuma