Aihearkisto: Runot

Heli Laaksonen – Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä

Runoilija rakastuu kieleen ja 1950 kuolleeseen latvialaiseen kollegaan – tai ensin kollegan runoihin ja sitten latviaan. Joka tapauksessa syntyy ainutlaatuinen kombo: Heli Laaksosen kääntämänä Aleksandrs Čaksin runoja ja niiden rinnalle hänen omia lounaismurteisia heijastelurunojaan, Poimit sydämeni kirjahyllystä (Kynälä 2021)Ei ole Laaksonen ensimmäistä kertaa kulttuuritekoa tekemässä, mutta aina hän hämmästyttää kekseliäisyydellään.

Ymmärrän hyvin hurahduksen Čaksin runoihin, sillä selvää hengenheimolaisuutta löytyy Laaksoseen. Modernisti-Čaks sanailee havaintojaan tuoreesti, ammentaa arkisesta ja taittelee tavalliseen tasoja. Esimerkiksi runossa ”Kutsu” kuvallisuus sitoo mielikuvan konkretiaan: ”Kuu / keltainen kuin voi. / Harmi, / ettei tullut mukaan / veistä ja leipää, / hakisiko joku?”

Čaksin runoissa puhuja elää kaupungissa, unelmoi, rakastaa. Kaiken takana on monimutkainen elämänmeno mutkattomasti ilmaistuna. Pakko on siteerata pätkä runosta, josta kirja osa saanut nimensäkin: ”Sinä tulit. Ja hellästi hymyillen / poimit sydämeni kirjahyllystä, / puhalsit siihen hengen / ja pujotit sormuksena sormeesi. / Sormeesi.”

Laaksosen latvialaisen likilyyrikon värssyt viehättävät, sillä runoissa on valloittavaa kirkkautta. Runojen sävyt tummenevat kirjan loppua kohti, jolloin luopuminen ja kuolema tuleva runoihin mukaan. Samoin käy Laaksosen runoissa. Minuun suuren vaikutuksen tekevät kummankin kaksi viimeistä runoa, niistä Laaksosen runoilla on nimet ”Äiti-piänel pilve reunal” (oi, millainen muisto- ja hyvästijättöruno!) ja ”Tänä mää täytän neljäkymmentäseittemä”.

Jälkimmäisessä runossa Laaksonen on saman ikäinen kuin Čaks kuollessaan. Sekin tehostaa: elämän ja kuoleman arvoituksen sanallistaminen osuu runon puhujaan, runon lukijoihin yleisesti, juuri läheisensä menettäneisiin, minuun. Samalla se on rakkausruno Runoilija A:lle ja oppimisen paikka: ”et omakuva o ihmisen kuva / ja sanojen kans voi maalata / tupakankeltaise seinän lehtikultaseks – -.”

Olen jälleen myyty Laaksosen runotavalle yhdistää vakavaa oivalluksiin, jotka ailahtavat hilpeydestä koskettavaan. Kellin esimerkiksi ”Sammalpää”-runon lohduttavissa tunnelmissa. Nautin kaikkien runojen sanomisen tavasta kuten ”Muual elämä”-runon lopun mielikuvista:

”Mun paikkani o hukas.

Mun sivuni muual karannu.

Mun rintani pääl

o silitysraut

mut

ko

sain sul murheitani puhella

sun nauruas vaste nojata

o siit ainaki

johto pois seinäst.”

Heli Laaksosen omaperäinen ajattelu ja multitalentti pääsevät kirjassa oikeuksiinsa. Ei riitä, että hän rinnakkaisrunoilee kääntämiinsä runoihin, sen lisäksi hän maalaa runotunnelmat kierrätyspohjiin kuten paistinpannuihin tai leikkuulaudanpätkiin. Kirjan sivutaskussa on näet juliste runoilijan maalauksista. Ja myös latvialaiset saavat nauttia kirjasta, koska Guntar Godinš on kääntänyt Laaksosen runot luoteislatvian murteelle.

Kokonaistaideteos, joka on syntynyt salassa ja runoilijalle raskaina aikoina, on lukijalle ihastuksen, ilon, lämmön ja myötäelon lähde.

Heli Laaksonen – Aleksadrs Čaks

Poimit sydämeni kirjahyllystä. Runovuoropuhelu

Kynälä 2021

runoja

60 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Anja Erämajan runot jolkottavat rennosti, hetkittäin loikkivat ja hölkkäävät. Sen lisäksi ne pysäyttävät, vaikka rytmin veto on vastustamaton. Ja kun kirjan nimi vie lempipaikkaani, se on siinä: Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021).

Erämaja on taitava runoilemaan luettelomaisesti proosarunoja, joissa ajatuksen poukkoilu johdattelee yllätyksiin. On myös laulullisuutta, lainatavaraa ja nasevia parin rivin tokaisurunoja. Sopii minulle, etenkin lyhyet lohkaisut. Tai oikeastaan: kaikki käy.

Minua viehättää runojen sisäänrakennettu tolkku kaikessa assosioinnissaankin. Näissä runoissa pysytään jalat maassa vaikka olisi mitä, ja kaikkea on – sammalikosta palaviin kanaloihin.

Ennen kaikkea on metsä ja mustikat. Ne juurruttavat. Sillä minulle runot kertovat myös siitä, mitä on, kun kaikki menee metsään, siis kuvainnollisesti tarkoittaen. Asian voi myös nähdä näin:

”- – Tasapaino on tila, jossa mikään ei heilahda, jos mikään ei heilahda, mikään ei ala, mikään tähti synny, hauki lennä kuusen latvuksiin, tämä selvä.”

Runot vaihtavat paikkoja. Metsässä ollaan, metsään mennään, mutta se on myös mielentila kaupungissa. Runoissa aikuinen ihminen on omillaan, lapset kotoa pois lehahtaneina. Sen lisäksi runon puhuja vie mielikuviensa lapsuuteen.

”- – Ei se kabul ole, se on armon laakso. Ja nyt kun tämä on sanottu, voin rauhoittua, sanottu ja tehty, lapsuus nostettu likakaivosta, putsattu, niistetty, kertakäyttönenäliina, metsää kaadettu. On täällä vielä muutama puu pystyssä.”

Monet kirjan runot puhuttelevat minua väkevästi lukutilanteeni vuoksi. Olen juuri järjestelemässä äitini hautajaisia ja purkamassa lapsuuttani; samoilen lapsuuteni sakeassa metsässä konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Tunnustelen runoista tuntemuksia, sellaisia, joille ei minulla ole sanoja. Kun luen Erämajan runon sivulta 55, saan parhaimmat saatesanat täältä lähteviltä tänne jääville: lempeät, sallivat, terävät ja vakavana hymynkareiset. Kuin tilauksesta. Voin olla vain kiitollinen, että joku osaa sanottaa.

Erämajan huumori ei kaihda alakuloa eikä mielen pihalla oloa. Lyyrinen arjen ankkuri osuu vaihteleviin tunteisiin, ja kokoelma myös lohduttaa. Tiedän palaavani näihin runoihin vielä monesti.

     Todellisuus on pinottu, tämä tässä päällimmäisenä, tämä

missä kierrän kehää, ympyrä

               on ilon ja surun muoto. Miten täältä pääsee pois.

Anja Erämäja

Olen nyt täällä metsässä

WSOY 2021

runoja

71 sivua.

Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke

Susinukke Kosolan runokirja Turkoosi vyöhyke liikauttaa minua alaotsikollaan Tutkielma yksinäisyyden väriopista. Runoelma (Sammakko 2021). Pitkin kevättä kirja on kulkenut yöpöydän ja olohuoneen kirjapinon väliä. Aloittaessani kirjaa heti sen ilmestyttyä mykistelin ihastusta latautuneista runosäkeistä. En halunnut ahmia, mutta sitten eteneminen jumahti jonnekin kirjan keskivaiheelle ja jouduin hakemaan uuden alun ja vauhdin.

Kun olen lukenut viimeisen runon (s. 207), kehotan kaikkia lukemaan sen, edes sen. Se on niin kaunis, pieni liikahdus toivoon ja sellaiseen, joka on sinusta, minusta ja yksinäisyydestä huolimatta. Ehkä se on ”turkoosi aavistus mielikuvituksen reunalla” tai tarkka havainto, joka kasvaa silmin nähtyä suuremmaksi tai elämäntunnon hyväksymistä: ”katson suoraan turkoosiin / se on kesken niin kuin minä olen”. Sitaatit poimin ihan muilta sivuilta, mutta tällä tavoin minä kytken fragmentein tuntemuksia loppuhuipennukseen.

Mutta alkuun ja koko kestoon! Kosolan kirja ei ole varsinaisesti runokokoelma vaan runoelma ja sellaisena runoilijan nimeämänä tutkielma. Runoissa kuljetaan kaupungissa, tavataan muita, keskustellaan. Välissä on yhteyttä, erillisyyttä, tavoittamatonta ja koko tunnettu maailma.

Runon puhuja puhuttelee teksteissä sinää, toista, ja toinen vastaa, usein turkoosein sanoin. Siis konkreettisesti turkoosilla painetuin sanoin ja rivein. Turkoosi on visuaalinen tehokeino, sellaisia on kirjassa muitakin.

(Välillä myös tahattomasti nauran, sillä toistamiseen turkoosilla sanalla myös silloin tällöin pyritään korvaamaan puhujan sanavalinnat – en voi välttää mielikuvaa Jope Ruonansuun sivupersoona-komediahahmosta, joka mörinä-äänellä korjailee pääpersoonan sanomisia.)

Turkoosi vyöhyke leviää teemoiltaan moneen suuntaan, lisäksi se on sisällöltään ja sivumäärältään runsas. Myönnän auliisti, että paljon jää minulta hämärään, mutta se, mikä kirjassa tehoaa, iskee. Minuun tehoavat kielen sävytys, konkretian ja symboleiden sulautus, pistävä katse ympäröivään maailmaan, jonka arvoristiriidat tunkeutuvat minän ja sinän suhteeseen, kaikkeen.

”täytyy varoa perustelemasta tärkeitä asioita

tästä elämästä käsin

              joka on kivipölykeuhkoisten kaivostyöläisten

ja Bitconeja louhivien servereiden pitkittynyt uloshengitys”

Runon ja suven päivän kunniaksi Helsingin Sanomat (6.7.2021) haastatteli nuorta runopolvea. Susinukke Kosola uskoo runoon. Hän tiivistää itse lehtijutussa sen, mitä näen hänen kirjassaan: ”Nousussa ovat muun muassa yhteiskunnallinen runous, ekokriittinen ympäristörunous, posthumanismi ja digitaalisia keinoja hyödyntävä runous. – -. Tarinallisuus on tullut uutena asiana runouteen. Teoksissa ei ole vain yksittäisiä runoja samasta aiheesta, vaan niissä hyödynnetään draaman kaarta.”

Runoelman lukukokemus on sekavahko, mutta tästä olen varma: Kosola pitää yllä luottoa runoon. Päällimmäisenä tunteena jää vaikuttamaan kipeys. Ja se, miten siitäkin heijastelee värien sekoitus – kauneus. 

Hyvää Eino Leinon ja Runon ja suven päivää!

Susinukke Kosola

Turkoosi vyöhyke. Tutkielma yksinäisyyden väriopista. Runoelma

Sammakko 2021

207 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Niklas Salmi: Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään

Niklas Salmen runokirjan nimessä on jotain vastustamatonta: Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään (Enostone 2021). Kielikuva ryöpsähtää mielihyväkeskukseeni. Kun tunne, ihmisen ruumiillisuus ja luonto yhdistyvät, syntyy kokemusjälkiä.

Nimiruno (s. 10) kokonaisuudessa iskee minuun täysillä. Luen sitä lapsuudenkodin keinutuolissa, seinän takana isävainaan istuttama tammi aukoilee kellertäviä silmujaan. Se on siinä – omin runon.

Salmen luontoon kytkeytyvät runot levittäytyvät minuun, samoin muut toistuvuutta ja elämisen ketjua kuvaavat runot. Minua viehättävissä runoissa voi olla myös jotain vierasta (kaikkea ei lukijan tarvitse omia tai kokea turvalliseksi), mutta yhteistä vetoavissa värssyissä ovat kielikuvat, jotka laajenevat mielessäni näyiksi.

Luontorunoista vielä. Saan niihin tarttumapintaa, koska niihin kiinnittää jokin elämänkaaren kohta tai koko kaari. Pidän myös lyhyistä runoista, jotka laajenevat paljon sanojaan etäämmälle tai syvemmälle. Sellainen on esimerkiksi tämä runo (s. 12) ”Haudattuamme / luumun luun / maa alkoi / odottaa”

Kokoelman alkupuolen runot puhuttelevat minua, loppupään runoihin en saa yhtä pitävää otetta. Kirjassa on monia runoja, jotka on osoitettu nimetyille henkilöille kuten runoilijakollegoille ja läheisille. Niiden lisäksi runoissa on muita viittauksia. Salmi ottaa lukijan huomaansa eikä pidä viittausarvoituksellisuutta itsetarkoituksellisena: kirjan lopuksi runoilija avaa viittaukset. Niin lukija voi ensin lukiessaan arvuutella viittausten merkityksiä ja saada lopussa niihin selitykset.

Niklas Salmi

Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään

Enostone kustannus 2031

runoja

56 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Tuukka Pietarinen: Lukematon

Tuukka Pietarisen esikoiskokoelma Yksin ja toisin jo tutustutti suoraan mutta tiheään runokieleen. Siitä nautin myös uutuuskokoelmassa Lukematon (WSOY 2021). Etenkin kokoelman ensimmäisen osan runot hivelevät kielimieltä.

Huomaan, että miellyn runoihin, jotka ovat lyhyitä, sanojen asettelultaan nasevia ja silti avaria ajatella sanojen taa. Ja on paljon mahdollista, että harpon niiden yli, valitsen niille omat merkitykseni. Mielestäni runot sallivuudessaan kestävät sen: ”Luettu luku, kirjoitettu kirjain / ei tyhjä niin kuin taulu, vaan niin kuin ikkuna / – -.”

Ja nyt lainaan koko runon, kyseenalaistahan se on mutta selitän kohta. ”Iltapäivän viileydessä hän käveli paratiisissa / hän kumartui poimimaan jotain / ja löysi kätensä maasta

Tällaiset runot hyrisevät minussa, sillä niiden vähissä sanoissa tulkitsen itselleni isoja asioita. Siinä on ns. päällä tilanne, havainnon (sää, ympäristö) herättämä iholle jäävä mielikuva, joka luo tunnelman, sekä käänne, jossa konkreettinen itsestäänselvyys (käsi, maa) laajenee eksistentiaaliseksi metaforaksi, mitä on etsiä merkitystä ulkopuolelta.

Runokirja alaotsikko kuuluu kolme lukua. Ja kyllähän niin on. Jo mainitsin, ensimmäisen luvun tai osan sytyttävän ajatuksia. Toisessa luvussa melankolia ja kaipuu kasvavat. Esimerkiksi runo mustarastaasta ja puusta (s. 57) pysäyttää kauniina ja oivaltavana.

Voin olla väärässä, mutta runot kysyvät minulta, mitä on runo JA mitä tämä kaikki meissä on. Siksi muutamalla sivulla lukee runoilijasta pintafaktatietoja, jotka voisivat olla kirjan liepeissä. Kun ne sotketaan runokirjan sivuille, halutaanko uskotella ne runoiksi vai minut kyseenalaistamaan runot, runous, todellisuuden representaatiot? Kirjan kolmas luku tahi osa jatkaa samaa: minulle tarjotaan tyhjiä sivuja, ”Viimeistä lukua ei ole”. Ja miksi osa runoista on lihavoitu, osa ei?

Saan kysyä, enkä odota vastauksia. Ehkä hieman ahdistun, sellainen tunne osittain siirtyy värssyistä minuun, tyhjyyden kokemus ja miten sitä kukin välttelee, täyttää, kestää tai ymmärtää. ” – – jaettu todellisuus ja tapa, jolla se on jaettu / mikä tahansa lukijaa (1) suurempi luku”

Tuukka Pietarinen

Lukematon. kolme lukua

WSOY 2021

runoja

67 sivua (en laskenut tyhjiä mukaan).

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Vuosikatsaus 2020

Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.

Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.

Kotimainen proosa

Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).

Kotimainen runous

Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.

Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.

Käännöskirjallisuus

Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.

Selkokirjallisuus

Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.

Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä Shakespearen Sonettien loppusanoissa:

”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”

Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.

Tietokirjat ja lajien liikuttelijat

Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha Hurmeen Suomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri Nummelinin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.

Draamat

Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.

Matkat ja metsät

Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.

Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä. 

Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.

Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.

Tervetuloa vuosi 2021!

Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja. 

Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021! 

Kaikkea hyvää vuodelle 2021!

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Kristiina Wallin: Meduusameri

Kristiina Wallinin runokokoelma Meduusameri (Tammi 2020) on runoilijan kuudes kokoelma. Minulle on tuttu ennestään Puutarhakirjeitä, joka sisältää runoilijan kirjeenvaihtoa Hannimari Heinon kanssa. Siinä vuodenkierto, kasvun ja kuihtumisen alituinen jatkumo avautuvat tunnelmallisin huomioin. Mutta nyt runoihin, jotka ovat vuoden 2020 Runeberg-palkintoehdokkaana.

Meduusameren runokuvasto perustuu paljolti luontoon: veden eri olomuodot, hiekka, linnut, puut ja puistot. Ja meduusat: ”Meduusat me yritettiin unohtaa, uimakellot ja pyyntilonkerot. / Niiden sietämätön suojattomuus, hermostollisuus.” 

Suojattomuuteen, havaintoherkkyyteen ja elämän haavoittuvuuteen, näihin runoista poimimiini ydintunteisiin liitän runojen yhden tärkeän teeman: toivon. Ymmärrän myös sen pimeän puolen, toivottomuuden, kuten runoissa muutenkin valon ja pimeyden vaihtelun. Mutta siis toivosta: ”Kirjoitan sanoja kuten toivo veistää alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää.” Tai:

”Toivo on kipu niin kuin mikä tahansa tunne, joltakin syrjältä

itsensä vastakohta. Puran maankuorta pala palalta, kunnes

mannerlaatat putoavat sinne, mistä alkaa tyhjä.”

Minulla on vaikeuksia tunkeutua kokoelman runojen ajatusmaailmaan. Olen kyllä vaikuttunut runokielestä, joka on runoilijalle ilmeisen omaa, assosatiivista, syvältä pulppuavaa, lähteistä, joista sanottavalle on haettava sanat vaikkeivät ne tunnu riittävän:

”Kielen sanoittamattomat reuna-alueet, jotakin syntymäisillään, sikiämäisillään.”

En voi sille mitään, mutta etsin runoudesta merkityksiä. Niin ei tarvitse olla, mutta olen lyhyen runouden ystävä, ja minuun vetoavat kielen rajattoman muovailuvoiman lisäksi sanottavan sanottaminen. Kokoelman aluksi mietin runojen kertovan muistin kadosta, kuoleman läheisyydestä, saan myös ailahduksia mereen hukkuvista paremman tulevaisuuden tavoittelijoista, kaiken hukkumisesta. Saan kokemuksen runon puhujan yksinäisyydestä ja kurottelusta yhteyteen.

Minuun jysähtää lopulta runokokoelmassa esiintyvä pikkusisko. Pikkusisko mainitaan kokoelman ensimmäisessäkin osassa, mutta kokoelman toinen osa koostuu runoista, jossa kuin lapseksi muistoissa palanneen puhujan mieli johdattelisi takautumiin tapahtumista, jossa pikkusiskossa on kaikkivoipaisuutta. Hänen hahmonsa houkuttaa tuhoamiseen mutta silti pikkusisko: ”Pärske, se sanoi. Se meni siitä läpi. Pisaroi.” Ja: ”Se oli meidän pikkusisko. Se puhui meduusoista. Sen suussa lainehti ulappa.” Lopullisesti minua läikäyttää opetus – yksinkertainen, suuhteellistava, samastuttava: ”Yhteenveto: jos haluaa ymmärtää meren geometrian, on kerättävä simpukankuoria.”

Kokoelmassa haparoin sanomiseen ja sen takaiseen, etenkin sen takaiseen. Runoissa viitataan usein muistiinpanoihin. Kokoelma loppuu osastoon ”Loppusanat: kirjoituksen jälkeen”. Se vie minut hätätilaan, jota nyt ilmastonmuutos ja Välimeri-tragedioiden aikana elämme. Runossa jää jäljelle luonto ja tietoisuus ”sinne minne kirjoitus ei yllä.” Runon lopussa vapahdus seuraa tilassa ”jota kieli ei määritä”.

Mutta minä en pääse eroon kielestä, sen välittäjävaikutuksista. Meduusameri lyö aaltojaan minua päin ja haukon henkeäni sen vahvoissa mainingeissa. Se vie myös pinnan alle, pimeyteen. Ja näköjään saa minut kirjoittamaan hämärästi. Suorasti: en ymmärrä lukemaani kuin osin, ehkä. Mutta runoilijan runoilmaisusta pidän.

Kristiina Wallin

Meduusameri

Tammi 2020

runoja

84 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Tämä postaus päättää viikon 51 juttusarjani pienlevikkisestä kirjallisuudesta. Wallinin kokoelman on kustantanut iso kustantamo, mikä on ilo, sillä valtakustantamot julkaisevat runoja niukasti. Tiedetään: runot ovat pienlevikkistä ja ei-ostovoimaista kirjallisuutta. Siksi suljen teemaviikkoni tähän. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Runot

Ilari Ranta: Sisilisko

Ilari Rannan viides runokirja Sisilisko (Mediapinta 2020) tiivistyy kirjan takakannen sanoihin: ”Elämänsä iltapäivässä runoilija kirjoittaa kesistään ja sukeltaa lapsuutensa muistoihin.” Voin todeta sanojen todenperäisyyden lukemani jälkeen.

Runoja tulkitessa käytetään runojen minästä ilmaisua ”puhuja”. Se sopii mainiosti Rannan runoihin. Runot tuntuvat suoralta puheelta muistoista ja hetken tuokiokuvista. Usein lyriikassa ”minä” helposti mielletään olevan kirjoittaja, runoilija. Niin ei tarvitse olla, mutta Sisiliskon puhujaminä vaikuttaa olevan avoimen suorasti kirjoittaja. Taidanpa loksauttaa Sisiliskon autofiktion lokeroon.

Voisiko kirjan runoja luonnehtia runolliseksi lyhytproosaksi pikemmin kuin proosarunoksi? Joka tapauksessa runoissa on päiväkirjamerkintöjen kaltaista suorasanaista havaintojen ja ajatusailahdusten kirjaustyyliä. Kieli on selkeää, tietoisen riisuttua kielikuvista.

Huomaan mielistyväni kohtiin, joissa suoruuteen kätkeytyy monitulkintaisuutta. Nimiruno Sisilisko on sellainen. Siinä häntänsä hätätilanteissa katkaiseva eläin vertautuu runon minään, josta jotain on jäänyt lapsuudenkaupunkiin. Esimerkiksi runossa ”94” kävelee ohi mieleeni jää havainnon pintaa syvempi puoli:

”Kymmenessä vuodessa taiteilijan posket ovat kaventuneet ja valo kasvoilla on kaivautunut syvälle takaraivoon.”

Kirjan teksteissä katsotaan muita usein sivusta, ikkunan takaa tai menneisyyteen, ja runojen puhujaan vaikuttavat menneet, sairaus ja yksinolo. Runojen melankolinen muistelun tunnelma korostuu, mutta sen lisäksi puhuja on nykyhetkessä ja katsoo eteenpäin. Runoissa on kiitollisuutta ja toivoa, myös runoilun kantavaa voimaa:

”Runouden sykli kantaa koko elämän; kirjoitusprosessin lopussa voit aina palata alkuun.”

Ilari Ranta

Sisilisko

Mediapinta 2020

runoja

71 sivua.

Sain kirjan runoilijalta: kiitos!

Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemia tai muuten vähälevikkistä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Miia Toivio: Sukupuutot

Miia Toivion runoissa on vetoavaa suoruutta. Sukupuutot (Teos 2019) tutkii maailman tilaa ja ihmistä sen tilassa.

Runokirjan osien otsikot kiinnostavat, esimerkiksi ”Dystopian aakkoset”, ”Asuntomessualue” ja ”Toisto ja ainutkertaisuus”. Esimerkiksi asuntomessuaiheen tulkitsen kuvaavan illuusioita, mitä esimerkiksi media välittää siitä, mitä yksilön unelmissa tai utopioissa voi olla – tai voi olla vikana: ”Onneksi joka vuosi järjestetään asuntomessut, / niin kaikilla on periaatteessa mahdollisuus.”

Tosiasiassa mahdollisuudet utopiaan ovat rajalliset. Runoissa on lopunajan tunnelmia, petetyksi tulemista, pettymystä. Esimerkiksi osassa ”Dystopian aakkoset” varioidaan perinteistä rukouskaavaa ja hierretään kaiken maailman katalogien aiheuttamia odotuksia elämälle, vaikkapa: ”anna minun osallistua spektaakkeliin / oli se sitten uskontoa tai hyvinvointia / anna minun suoriutua / maaliviivan yli oksentamatta”

Runoissa on paljon vaihtelua. Osa on pitkähköjä proosarunoja, ja lopussa on satutyyliä hyödyntävä kiinnostava runokertomus kuusiaidasta, kissasta ja lapsesta. Osa runoista on lyhyitä, runokieli suoraa sanajärjestystä, mutta tilaa on tulkinnoille. Huomaan mielistyväni lyhyisiin, lempirunoni löytyy sivulta 68 ja alkaa ”On niin paljon, mitä en voi tietää / ja vielä enemmän sitä, mitä en halua ajatella”.

Toivion runot sysäävät ajatuksia, suorastaan tönivät ymmärtämään, missä tilassa minä ja maailma makaamme. Kirja vaatii minulta keskittymistä ja aikaa, runot ovat merkityksistä tiheitä. ”Tällä tavalla ihminen nähtävästi saa alkunsa, / hämmästymällä.”

Miia Toivio
Sukupuutot
Teos 2019
runoja
85 sivua.
Lainasin kirjastosta.

P. S.
Vietän viikolla 51 pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa, ja julkaisen juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisuja tai muuten vähälevikkistä. Tämä olkoon jo varaslähtö sille. Runothan eivät valitettavasti ole valtavirtaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Arto Lappi: Veden ääret & Pohjoiset tuulenpesät

Arto Lapin Veden ääret (Enostone 2018) testaa avointa lainausideaa, sillä kirjan runot on otsikoitu Mirkka Rekolan, Jyrki Schreckin ja Harri Kaasalaisen esikoiskirjojen runo-otskoista. Miksi? Yksi syy on yhteys Lapin kotikaupunkiin, Tampereeseen.

Muuten mietin pitkään syytä, miksi tämä metodi. Luulen löytäväni sen yhdestä (otsikoimattomasta) Lapin runosta: ”Nimenomaan, on / kynsittävä runkoa, johon /aikoo nousta.” Ehkä Lappi kipuaa runouden latvuksiin runoilijakollegoiden vankan rungon vahvistamana, siitä vaikuttuneena ja voimaantuneena. Tunnustan, etten heittäytynyt perusteelliseksi enkä hankkinut kirjan esikuvakolmikon runokirjoja vertailuun.

Veden ääret -kirjan hienot luontokuvat tulevat lähelle ja resonoivat. Havainnot, jotka luovat tutusta uutta, ovat minun makuuni samoin kuin sanomisen suoruus, joka ei vähennä runojen tulkintatasoja. Tämänkin saan ilmi parhaiten siteeraamalla suoraan Lapin runoa Maamerkkejä (s. 66). Se myös vastaa omaa runonäkemystäni. Runo alkaa näin – lopun jätän luettavaksi kirjasta:

”Jotkut runot

ovat näennäisesti harmittomia,

mutta narauttavat

silti auki, leikkaavat

suoraan rintalastaan.”

Ja omalaatuinen pakkomielteeni kurkiin saa kirjassa vastakaikua. Miten Lappi tietää tallentaa sen, mitä koen vuosittain huhtikuusta syyskuuhun (Virta s. 29)? Näin näen paikkani maailmassa kuten Lapin runo loppuu: ”Että saan olla läsnä / samassa maailmassa / kuin kurjet, kaltaisensa.”

Vaikutun myös joistain ihmissuhderunoista, kuten miten väsähtäneisyys vastakohtaistuu Chagallin maalauksen tunteeseen (Pimeässä, s. 19). Muitakin kuvataiteeseen linkittyneitä runoja kirjasta löytyy. Lisäksi läsnä on usein runo itsessään, sen mieli, synty ja merkitys: ”Hitaita asioita, / luoda runo, kolata polku / portille saakka. – -.” (s. 55).

Veden ääret -kokoelma päättyi runoihin, jotka ovat syntyneet Schubertin laulusarjasta Wilhelm Müllerin runoihin. Se enteilee Lapin uusinta runokokoelmaa Pohjoiset tuulenpesät (Enostone 2020), joka koostuu musiikkiin kirjoitetuista runoista. Joka runon perässä on biisin tai sävellyksen nimi, johon runo liittyy. Lappi kirjoittaa, että musiikkikappaleet ovat toimineet ”kielellisinä alkupisteinä”.

En saa yhtä pitävää otetta runotrilogian toiseen osaan kuin ensimmäiseen eli Meren ääret -kokoelmaan. Yksittäisissä runoissa nautin silti samoista asioista kuin ensimmäisessäkin, etenkin luontokuvauksista. Linnuilla on runoissa suuri merkitys. Ja voisin sanoa, että Lappi on monimerkityksellinen – sekä runoilija että runojen pohjoisen näyt.

Hetkellisesti lepäilen etenkin tankojen rytmissä ja hyrähtelen jokusen aatelman huumorissa, esimerkiksi: ”Katselen suomalaista kerrostaloa, / mietin että Gaudi oli espanjalainen.” Silti kokonaisuus hajoaa minulta.

Musiikki-inspiraatiota Lapille on tarjonnut sekä kevyt että klassinen musiikki. Nappaan nykyklassiselta puolelta Arvo Pärtin ja siihen pohjaavan Spiegel in Spiegel -runon (s. 32), sillä tunnen runon välkkyvän säveliä; näin se alkaa: ”Runous, / mutta sen alla virtaa / vielä hiljaisuus, – -.” 

Muuten ehdotan Lapin tekevän westöt (Kjell Westö Tritonius-romaaneineen) eli lähtevän muusikoiden kanssa kiertueelle kirjansa kera niin, että musiikki ja tekstit yhdistyvät konkreettisesti esitykseksi. Ostaisin lipun. Tämä vielä: trilogian kolmas osa on tuloillaan. Siinä runojen lähtökohtana on kuvataide.

Arto Lappi

Veden ääret

Enostone 2018

runoja, trilogian ensimmäinen osa

99 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Arto Lappi

Pohjoiset tuulenpesät

Enostone 2020

runoja, trilogian toinen osa

113 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita

Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan sivujen tekstit näyttävät kantikkaanlyhyiltä, yhden tekstikappaleen proosapätkiltä, mutta kyllä Omantunnon asioita (Siltala 2020) runoja tarjoaa. Joka tekstisivulta luen järkeenkäypiä lauseita ja virkkeitä, jotka liittyvät toisiinsa mutta äkkinäisesti liitävät toisaalle. Niistä on vaikea poimia esimerkkejä, sillä lauseet vaativat toisensa lähelleen vaikka olisivat näennäisesti ajatuskuluiltaan kaukana toisistaan. Ihan kuin ihmiset ja eri ajanjaksot. Pätkäisen silti (eivätkä rivit tässä asetu samoin kuin kirjassa):

”- -. Ystäväni sanoo, että taika tulee, kun sitä tarvitaan, yleensä hän tarkoittaa tietoa. Ripustan sähköpostini laaksoon tai metsään, rantaan, jossa lamppu syttyy itsekseen veneen kannella ja avaa reitin. Missä tahansa hän on, eräänä päivänä hän kulkee taas tästä.” (s. 43)

Sitaatti on kokoelman toiseksi viimeisestä osasta ”Ystäville”. Kirjassa on myös osat ”Vauvoille”, ”Saarelle”, ”Rakastetulle” ja ”Menneille”. Sijamuodon valinta viehättää minua: runot osoitetaan joillekin mutta kohdentamatta tiettyyn tai nimettyyn. Niin minäkin voin ottaa niistä osani. Ja siten runoista, joissa voi olla vaikka miten paljon runoilijan tai runojen puhujan omakohtaisuutta, tulee yhteisesti jaettavaa. Eli minulla ei tarvitse olla juuri nyt vauvaa tai likeistä rakastettua, ystävää, isän kuolemaa tai elämää saarella. Sellaista on runous, jakamista.

Huotarisen kirjan runojen täyteläisyys vaatii minulta monta lukukertaa, ja joka kerta saan niistä erilaisia ajatuksia. Yksi tunnelma seuraa minua kuitenkin kerrasta toiseen: jatkuvuus. Sitä on sukupolvissa, sitä on ajassa: ”Kun katson lasta, ikävöin hänen isoisäänsä, sitä tarkoittaa liikkua ajassa, jota ei ole olemassa.” (s. 8) Jatkuvuudesta, suhteellisuudesta ja mittasuhteiden laajenemisesta lisää: 

”- -. Uskon, että kun puhutaan kohtalosta, tarkoitetaan luontoa, kun puhutaan jumalasta, tarkoitetaan kaikkia ihmisiä yhdessä. Koko maapallo on saari avaruudessa, ympärillä mustaa vettä.” (s. 22)

Suosikkirunojani tällä lukemalla taitaa olla osassa ”Menneille”. Minuun vetoavat aina muistikuvat, menneiden vaikutukset ja niiden suhteuttaminen nykyiseen. Nautin, miten Omantunnon asioissa asiat ja sanat yhdistyvät ja yllättävät, siitäkin, miten arkisuus, ajatusavaruus ja tosissaan olo vaan ei tosikkomaisuus yhdistyvät. Nautin myös kirjan selailusta, siitä, miten satunnaisellakin lukemisella virkkeiden sisältöjännite iskee. Ja lisäksi nautin kirjan hypistelystä, retrohenkisen kannen kohokuvion silittelystä.

Vilja-Tuulia Huotarinen

Omantunnon asioita

Siltala 2020

runoja

67 sivua.

Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Venetsialaiset 2020

Kannan keinusta
tyynyt varastoon, siirrän
kuluneen kesän.
Koivun kellastuma soi
hiljaa lähtölaulua.

*

Kameleontti
vaihtaa takapihalla
väriä. Tähkä.

*

Kurki lonksuttaa
nykien pellonlaitaa.
Huutelee sieltä
matkasuunnitelmasta.
Kesäni siipiveikko.

*

Venetsiani:
varjojen kanavia
valuu kuusista.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Heinäkuun runot

Harteilla kannan
sanojen painon, kielen
siirtolohkareet.
Jos taakka jakaa joku?
Jos saan kallion tuen?

*

Vihersokeus
voi olla sitä, että
metsäsilmäilee.

*
Sade lahjoittaa
parastaan: sammaltuoksun.
Hengitän juhlaa.

*

Pelastan niityn
leikkurin terältä ja
kasvatan päivää.

*

Kukkien sisus,
alttiina tunkeutujan
ottaa osansa.
Miltä kannalta katson?
Lisääntykää, täyttäkää.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Auli Särkiö: Vedenpeitto

Metsänpeitto on tila, jossa tuttu metsäympäristö muuttuu täysin tunnistamattomaksi, maisema voi kääntyä ylösalaisin eikä sieltä pääse pois. Tarvitaan väkevät loitsut ulospääsyyn. Nyt puolestaan on tarjolla voimalliset lyyriset rivit, jotta voi päästä sisään, ei metsään vaan veteen. Auli Särkiön runokokoelma Vedenpeitto (Poesia 2019) upottaa vesielementin eri olomuotoihin.

Vedenpeitossa vesi vertautuu uneen. Se on yksi vesiulottuvuus. Lisäksi näen värssyissä veden pinnan alle, pinnan alta ja pinnalla. Pääasiassa vesi virtaa vapaana, mutta on myös hyhmän ja jään hetkiä. Ja tarkoitan nyt konkreettisesti runokuvia mutta myös symbolisesti ja lukukokemuksena.

Runot keskittyvät veteen, kaikki runot jollain tavalla nivoutumat siihen. Se miellyttää, ja toinen asia, mikä minua miellyttää, liittyy runokielen elastisuuteen. Särkiö johtaa sanoja omanlaisesti: todellisuus unehtuu, nukahtamisen uneudessa, iho hiusuu aaltoihin.

Kokoelman alusta en oikein saa otetta, mutta edetessäni alan kellua kielessä ja mielikuvissa. Runojen tapa välittää veden kuvajaisia kiehtoo minua, tai kuten Kirja vieköön -blogisti toteaa: niissä on maaginen imu. Ajattelen, että kokemusta voimistaisi se, että voisi lukea runoja veden äärellä.

Lumoudun luontoelämyksistä, ja syntyykin houkutus siteerata useaa runoa, taitoa tavoittaa kielellä se, mitä silmät näkevät vettä katsoen tai siihen vaipuen. Siteeraan tänne yhden runon kokonaan (visuaalisesti en pysty runoa jäljentämään ihan autenttiseksi):

kellun rannasta

                  värjäydyn

   veden taivas
iskee mustaan syvyyteen poimuja
     sormet puiden kasvot
nukkuvien pisaroiden verkko heitettynä
        valoon

Särkiön runot virtaavat vailla isoja alkukirjaimia tai pisteitä, pilkutkin hakevat paikkansa ihan toisin kuin oikeakielisyysohjeissa. Mutta vielä kuvien väkevyydestä. Jokaisella on omat pehmetä kohtansa, joihin sanoilla osua. Kurjet nokkaisevat minussa selittämättömään kipu- ja onnenpisteeseen, joten näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:

näköpiirin rajalla
suon untuvassa                            kurki
hiipiytyy            ihmishahmoon

    surren lähdettä joka tuhoutuu
aarrekätköjen tukkiessa sen

– –
Auli Särkiö
Vedenpeitto
Poesia 2019
runoja
57 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja on vuoden 2020 Tanssiva karhu -palkintoehdokas. Muita ovat
Rosanna Fellman: Strömsöborna
Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset (juttu tässä)
Matti Kangaskosi: Johdatus pimeään (olen lukenut, mutta se vei minut tummuuteen, jossa en nähnyt postata)
Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä (juttu tässä)
Jouni Teittinen: Sydäntasku (juttu tässä)

3 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Runot

Vanhat runot, uudet lukijat – mistä on kyse?

Mitä olen mennyt tekemään? Saako näin tehdä? Siis selkoistaa vanhoja runoja uusille lukijoille? Vastaan siihen tässä yleiskielellä, mutta voit myös lukea selkokielisen juttuni samasta aiheesta: tässä.

Olen kirjoittanut suoraan selkokieleksi runoja (Kierrän vuoden ja Onnen asioita), mutta jo ilmestyneiden, ”tavallisten” runojen selkoistaminen ei ole yksiselitteinen asia. Runo on kompakti kielen, havaintojen, kielikuvien, ajatusten ja tunteiden liitto, jossa kaikki nyanssit äänteitä, päätteitä, rytmiä ja sivuasettelua myöten on mietittyä. Voiko niitä muuttaa?

Olin kauan sitä mieltä, ettei runoja voi selkoistaa. On myös proosaa, jota ei voi selkoistaa. Kun teksti alun perin haastaa muotoa, rakennetta ja kielen rajoja, sitä ei ole syytä sorkkia. Sitten on tekstejä, joiden ydin ei ole muodossa vaan sisällössä, joten se sallii tekstin muokkaamisen yleiskieltä helpommaksi. Selkokielessä helpoksi täytyy taivuttaa sisällön lisäksi sanasto ja rakenne.

Ja silti olen mennyt nyt selkoistamaan kotimaisia klassikkorunoja: Vanhat runot, uudet lukijat (Avain 2020). Ajatus runojen selkoistamisesta on hiertänyt minua vuosia, sillä runot ovat iso osa kulttuuriperintöämme. Vanhojen runojen kieli kuitenkin karkaa monilta tämän ajan lukijoilta. Vanhahtava sanasto, epäsuora sanajärjestys ja poikkeava lauserakenne voivat vaikuttaa siten, että merkittävä, koskettava sisältö ei välity uusille lukijoille.

wp-1590855086540.jpg

Uusia lukijoita ovat nuoret, nuoret aikuiset ja lisäksi suomen kieltä opiskelevat ja harjoittelevat. Tai kuka vain, joka on kiinnostunut runoista tai jopa karsastanut runoutta. On kuitenkin kulttuuriperinnölle tärkeää, että runot siirtyvät – että suomalaisille tärkeät klassikot jatkavat elämäänsä. Lisäksi monissa maahanmuuttajakulttuureissa runot ovat oleellinen osa omaa kulttuuria, joten uuden kulttuurin runoperintö voi osaltaan kotouttaa.

Ajatellanpa esimerkiksi Eino Leinon Norcturne-runoa. Mitä merkitsevät ”puunto pilven” tai ”siinto vaaran”? Mikä ihmeen puunto, tai mistä vaarallisesta siinnosta on oikein kyse?

Tästä iski kipinä tehdä kirja Vanhat runot, uudet lukijat. Otin tietoisen riskin ja muutin selkokielen suuntaan kolmisenkymmentä runoa, joilla on sijansa runoperinnössämme. Valitsin runoja, joissa on lähinnä yksi aihe ja osittain kertova luonne. Niitä on mahdollista muuttaa selkon suuntaan vaurioittamatta runon ydintä. Valitsin runoja ja runoilijoita, jolla on merkitystä ajankuvalle ja ylipäätään kotimaiselle kirjallisuudelle ja kulttuurille. Kirjassa on lisäksi tasaisesti miesten ja naisten kirjoittamia runoja, joten erilaiset äänet aikakausineen kuuluvat kirjaan valituissa runoissa.

wp-1587733476038.jpg

Olen myös valinnut runoja niin, että niistä saa kiinnostavia lukupareja. Peräkkäin ovat Aleksis Kiven ja Immi Hellénin oravarunot. Haikeita ilta- ja yötunnelmia voi vertailla Leinon, Aino Kallaksen ja Eila Kivikk’ahon runojen kesken. Naiseuden hurman kokemuksia voi vaihtaa L. Onervan ja Katri Valan runoissa. Runon merkitystä mielen hyvinvoinnille saa esimerkkejä niin Kantelettaren kuin Kaarlo Sarkian runoista. Elämän taakan ja kauneuden kantamisesta kantansa esittävät Edith Södergran, Kaarlo Sarkia ja Saima Harmaja. Tässä mainitsen vain muutamia kiinnostavia yhteyksiä. Lisäksi runot ilmaisevat, miten esimerkiksi luonto sanottaa tunteita.

En näe runoselkoistukselle mieltä ilman sitä, että alkuperäinen runo on aina selkoistuksen rinnalla. Siten jokainen pääsee ihailemaan alkuperäisen runon ilmaisua ja tyyliä. Selkoistetun runon tarkoitus on avata runoa muttei selittää sitä tai ohjata tulkintaa.

Joissain runoissa myötäilen loppusoinnullista tyyliä, toisissa muutan selkeästi sanaston ja rakenteen runon helpoksi kieleksi. Monissa runoselkoistuksissa sanajärjestys muuttuu sen lisäksi, että valittu sana tai sanamuoto on helppo. En lyhennä runoja, mutta jonkin verran olen muuttanut esimerkiksi säkeistöjä hahmottamisen helpottamiseksi.

Kirjani on poikkeuksellinen monin tavoin. Ensinnäkin vanhoja runoja ei ole ennen julkaistu selkoistettuna. Toisekseen kirjassa on hieman kotimaisen kirjallisuuden historian esittelyä ja avaimia runon lukemiseen, mitä ei ole ennen tällä tavalla julkaistu selkokielisenä. Tarkoituksenani on, että kirjan avulla lukija saa kuvaa kirjallisuuden ja kulttuurin muutoksista kansanrunosta toiseen maailmansotaan. Siksi jokaisesta kirjan kirjailijasta on lyhyt tietoteksti. Näin kirja sopii sekä yksittäisille runon lukijoille että erilaisiin koulutus- ja opetustarkoituksiin.

Missioni on, että runojen ydinolemus puhuttelee uutta lukijaa – ja siten jopa osaltani autan kulttuuriperinnön siirtymistä. Niin esimerkiksi Leinon Nocturnen selkoversio ehkä avautuu sisällöllisesti entistä selvemmin selkon avulla viemättä pois mitään alkupereäisen runon ylivertaisesta soinnullisuudesta. Selkona selviää, että puunto tarkoittaa punnerrusta – ja koska sana punerrus ei ole selkoa, merkitys viittaa punaiseen. Eikä vaara tarkoita vaarallista, vaan mäkeä tai vuorta ja siinto sinisenä heijastuvaa kaukaista vuorta.

Tai Aleksis Kiven omaperäinen runous saa uusia lukijoita – ja uudet lukijat onnelliseksi suomen kielen ilmaisumahdollisuuksista.

Osa Kiven runosta Onnelliset:

Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest’ aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk’ Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk’ mennyt on yö,
Kosk’ kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.

Osa Kiven runosta Onnelliset selkokielellä:

Jo näkyy valo kaukana rannalla,
ja aurinko nousee koillisesta.
Ja aamun hämärällä on kiire pois,
sillä tuulee pohjoisesta.
Sillä yö on mennyt,
sillä kesäinen aamu kimmeltää
ja linnut ne laulavat.

Toivon nautinnollisia runohetkiä alkuperäisten ja selkoistettujen runojen ja lukijoiden vuoropuheluina!

wp-1590897553600.jpg

*
Vanhat runot, uudet lukijat
selkokieliset tekstit Tuija Takala
Avain 2020
runoja ja tietotekstejä
111 sivua.

Selkokielisiä runojani:
Kierrän vuoden
Onnen asioita.

9 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, omat, Runot, Selkokirja, selkotekijä