Aihearkisto: Runot

Satu Manninen: Camouflage

Kosketan näkymää joka versoo nukkuvan naisen unista”

Minulle edellinen sitaatti on avainlause Satu Mannisen runokokoelmaan Camouflage (Gummerus 2018). Runot avaavat näkymiä, näkyjä, väläyksiä. Ne voivat olla silmät auki tai kiinni nähtyjä unia, sävyistä toiseen sinkoilevia, painajaisiakin. Sellaisia, joiden ei tarvitse seurata minkäänlaista punaista lankaa. ”Kosketan” – eli runot mahdollistavat yksityisen ja abstraktin välittymisen.

20181201_105837.jpg

Siteeraan koko runon, josta nappasin johtoajatuksen. Puran siitä kokoelmatuntoni.

”Kosketan näkymää joka versoo nukkuvan naisen unista, /
topatut jättiläismäiset linnut kuin pehmeät vuoret, /
rokokoopeitteen floora ja fauna, perhosten riekaleet /
lepattavat kuiskaukset, hedelmä syttyy tuleen, /
jäljelle jää vain mustunut kivi.”

Mannisen runot tuntuvat minusta visioilta ja kommentoinnilta, joissa kuvasto tihkuu aistillisuutta. Esimerkkirunossa mainittu rokokoo sopii luonnehtimaan kokoelman runoja, sillä niissä rönsyää kirharaisia muotoja ja tyylikauteen sopivaa yltäkylläistä flooraa ja faunaa. Linnuista ja kukista runokuvat toistuvasti kasvavat tunnetiloiksi. Aistin yltäkylläisyyden toisen puolen, mätänemisen, rappion ja rapautumisen. Kokemuksissa on myös sellaista poltetta, että se tietää tuhoa. Jäljelle jää kivettyneisyttä, ja voihan mustuneen, mustan kiven nähdä myös hautakivenä, sinä, mitä jäljelle jää.


Kokoelman alussa viitataan suoraan lajien syntyyn. Runoissa on tiloja, joissa ”ei ihmisääniä, ei käden kosketusta”. Ne voivat viitata aikaan ennen ihmistä tai aikaan ihmisen jälkeen. Elämää joka tapauksessa on ilman tätä lajia, ilman minua. Kokoelman kaksi viimeistä runoa lohduttavat minua kauneudellaan. Niissä kaikki jatkuu luonnossa kierrätettynä.

”Puut kasvattavat juuriaan syvälle maan alle. /
Ole sinä elossa ja valon liverrys oksistossa /
niin minä olen multaa, matojen kostea hotelli.”

Runojen maisema on pitkälti kuuma ja kostea viidakko. Mielikuvien tropiikki voi versota myös tapettien köynnöskuvioista. Aistimuksille ei ole paikan tai ajan rajoja, mutta ruumiillisia ne ovat: ”Sateen toisto ja rytmi kuin kehon syke ja kohina, laukeava jännitys, uni.”

”Camouflage” tarkoittaa naamioitumista, maastokuosia. Osuvaa. Kokoelman runot naamioituvat viidakon varjoihin, väreihin, hajuihin ja liikkeeseen. Erotan niistä arkista ja kotoista, mutta: ”Keittiö on löyhkää ja kärpäspilviä” tai ”Tiikeri loikkaa ja nuolee / koko keittiön, homeen peittämät astiat”. Runon puhujaa en aivan kaiken keskeltä erota, mutta luulen hänen olevan aistimusten saartama, ne peittävät ja naamioivat hänet niin, ettei häntä aina erota ympäristöstä.



Luen kokoelman runoja moneen kertaan. Pidän sitä välttämättömänä, sillä joka kerta löydän eri asioita ja eri säkeet säväyttävät. Ymmärrän olla hakematta näistä runoista kaarta tai tarinoita, sen sijaan kieriskelen sanojen lähdevedessä ja mutavellissä. Aistillisuus ja visuaalisuus koskevat ihoa ja mieltä.

Palaan toistuvasti sivun 35 runoon, johon päätän juttuni. Siitä välittyy päiviemme keinotekoisuus muoviroinineen ja lainattuine kuosineen, joihin maastoutuu ja kätkeytyy turhuus ja piiloutuu, mikä on tärkeää.

”Silmät turvonneina muovipalmun alla simpukka kurkussa /
täyteenpuhallettu meri kohisee kassakone kilisee, /
seison mutta jono ei liiku, ihmiset tirisevät paistinpunaisina
lamppujen kuuma rasva valuu, varashälyttimet piippaavat /
jollain on tropiikkikuosi kassissa. Aina vain samaa /
tuulessa huojuvaa palmunlehvää, päivien hukkaan valuvaa hiekkaa, /
lintuja kuin kirkuvia mainoslehtisiä päivän pamppailevalla sydämellä.”

– –

Satu Manninen
Camouflage
Gummerus 2018
runoja
52 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muut: Kirja vieköön! -Riitta ja Omppu.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Annariitta Linjama: Kädet, joiden kautta olen kulkenut

Tänä vuonna Runo-Kaarina -kilpailun voitti Annariitta Linjaman kokoelma Kädet, joiden kautta olen kulkenut (2018). Palkintoraati kutsuu runoja samanaikaisesti ehyiksi ja hauraiksi: ”Runo on prosessissa, kudosta, jossa tummienkin sävyjen kautta kuljetaan mahdollisia valoja kohti.”

Minulle runot henkivät pitkälti luopumisen melankoliaa. Runojen puhuja jättää pitkiä jäähyväisiä läheisilleen ja entiselle itselleen kohtaamisineen ja maisemineen. Siitä uskon kokoelman kauniin nimen syntyneen, kosketuksista, monimielisesti niin psyykkisistä kuin fyysistäkin. Kosketus tai sen puute voi olla läheisestä tai luonnosta lähtöisin. Ja se koskee:

”Käteni ovat aina olleet auki, sylini toisen oma
ehjänä ovat säilyneet vain sormenjäljet” – –

Runojen muoto vaihtelee vapaamuotoisista lyhyistä runoista muutaman kappaleen proosarunoihin. Kuvastossa on rakennuksiin ja luontoon liittyvää, ja muisti, muistot ja unohdus kulkevat punaisena lankana mukana. Runotunnelmissa on paljon samastuttavaa, ja kokemuksia kuvataan omaperäisin ilmaisuin kuten ”päiväni takertuvat ikkunoihin”, ”raskaat puut paljastivat olkapäänsä”, ”putoan metsäkortteiden käsivarsilta”.

20181117_095701.jpg

Kokoelman runojen tunnelman koen osin raskaaksi mutten koe lukemista raskaaksi vaihtelevan ilmaisun ja kiinnostavien kielikuvien vuoksi. Tunnen monet kuvat ja aiheet itselleni tärkeiksi ja siksi niihin liittyvä koskettaa. Otan esimerkiksi lopun proosarunosta ”Kaikki se mikä painaa”:

”Hän unohti itsensä tunneiksi, päiviksi, kujan päähän, porttikongiin, kuusen alle, piiloon, pakoon juoksemaan. Unohti, että lupasi olla katsomatta taakseen. Ja muisti. Ensimmäisen kerran, auki jääneet haavat, siivet, mustelmat, ja sitä seuraavan aamun. Likaisen penkin, ja tahrat, joita ei voi millään puhdistaa.”

Kokoelma rakentuu aloitusrunosta ja neljästä osasta. Luen niistä kaaren elämänkokemusten tilinteosta mahdollisuuteen jatkaa eteenpäin. Joissain runoissa annetaan puolipisteelle uusi merkitys sijoittamalla se säkeen alkuun. Niitä ilmestyy kokoelman loppupuolelle, jossa tuntuu jo toiveikkaalta, esimerkiksi näin:

– –
”jos en pelkäisi
; luutuisin ihollesi kuin suomut
jotta jaksaisit uida, sukeltaa
; rintaasi kasvattaisin kidukset
että et koskaan uppoaisi pohjaan
nielisi pimeää”

Viehätyn kokoelman tunnekaaresta, ja ilokseni luen lopusta, miten runon puhuja avautuu:

– –
”lumen alta avaudun kuin kukka
hehkun enemmän värejä kuin voit nähdä
silmuista on puhjennut hauraimmat hetkeni
neulaset kukkivat”

– –

Annariitta Linjama
Kädet, joiden kautta olen kulkenut
Kaarinan kaupungin runokirjat 27\2018
Runo-Kaarina -esikoisrunokilpailun voittaja
76 sivua.
Sain kirjan palkitsemistilaisuudessa Turun kirjamessuilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Kaija K kyselee, kuka keksi rakkauden. Okei, vastaan: keksijä on kukin vuorollaan. AINA se on kuin uusi, ja rakastunut luo jumalankaltaisesti ainutlaatuisen tunteen. Nyt keksijävuorossa ovat Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala. Heidän kirjaesikoisensa on rakkausrunoelma Aina (Käsite 2018). Luvassa on lisää, sillä ensi vuonna ilmestyy runoelman toinen osa.

Voiko rakkauden kohdata ruotsinlaivalla? Pyyhkiikö se mennessä kaiken entisen? Onko mitään entistä ollutkaan? Miten syntyy me? Aina-runoelma välittää upottavan tunteen vaihtoehdottomuuden: ”siksihän täällä ollaan / annan itseni hukkua.”

20181110_153049.jpg

Rakkauden kaikennielevyys saattaa tuntua naiivilta ja tutuin kuvin kuvatulta. Koska vilpitön tunne tunkee runoista pidäkkeettömästi, pyyhin kyynisyyden ja hyväksyn runojen huumautuneen lähestymistavan ja kuvaston valosta, auringosta, maista, meristä, pienistä kuolemista ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja toisaalta, kyllä runopari tietää, mitä se tekee, sillä harkituilta kokoelman runojen keinot vaikuttavat.

– –

Ei se epävarmuutta ole
kauan pimeässä kulkeneena
aurinko vain häikäisee
kattaen kaiken

Me olemme sokaisseet minut
Me olemme sokaisseet sinut
ja nyt meidän tulee ikuisesti taluttaa toisiamme.”

Rakkauteen sotkeutuu muita tunteita kuten pelkoa ja epävarmuutta, eikä entisen jättäminen ole tyystin mutkatonta. Siitä hyvä esimerkki on hieno runo ”elegia epävarmuudesta”. Ja nyt pääsen runojen perinnetietouteen. Kokoelman alku viittaa Danteen, ja niinpä välillä runoissa hengaillaan maailmankirjallisuuden hahmojen kimpassa tupladeiteillä. Osa runoista on mitallisia tai loppusoinnullisia.

– –

”Kuinka suuria voimme olla?
Hyväksyn sen sovinnolla,
että mahdoton on totta.
Sain sut ansiotta.
Mahdoton on totta,
sain sut ansiotta.”

Loppusoinnullisuudella viitataan kirjalliseen traditioon, ja se tuo moniin runoihin myös laulupoljentoa. Laulullisuus on ovela konsti, sillä rakkauslauluissa saavat tunteet tulvia, eikä sanotuksissa yleensä nolostella. Minua riemastuttaa kokoelman alun country-biisisanoitus: sen genren viisuja ei juuri runoudessamme ole ollut ja nyt lajilla leikitään, vaikka tosi(rakkaus) on kyseessä.

– –

Jos yhteen country-biisiin saan kaikki kliseet pudottaa, /
niin kerron vielä jotain mikä poskia punottaa /
sen lisäks että hullaannun mä aina hymyys sun /
niin tiedän olet mun aina kun povees painaudun.”

Runoelmassa kokeillaan siis erilaisia runomuotoja, myös typografisesti. Lisäksi sivujen alareunan tai yläreunan irtosanoja lehteillen pääsee muodostamaan runonpoikasia. Kirjavuudessa on linjattomuuden vaara, mutta pistän kaiken suopeasti rakastumisen piikkiin. Tunnekuohuun liittyvät rajattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunteet puskevat esiin muodon kirjavuudesta. Nyt on lupa mihin vain. Siksi kokoelman runojen puhujille ei riitä R-sana, sillä niin suurta tunne on – siksi sille on annettava oma nimi, AINA.

– –

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala
Aina. Rakkausrunoelma
Käsite 2018
runoja.
84 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Mariska: Määt ja muut

Reteää riimittelyä kuulee nykyisin lähinnä räpissä ja muussa käyttömusiikissa. Lyriikka on sen muuten lähes hylännyt, mutta lastenrunouteen loppusoinnut yhä kuuluvat tai sopivat tai niitä voi ilman kasvojen menetystä käyttää. Ja se sopii vallan mainiosti, sillä riimittely ravitsee kieltä ja saa iloitsemaan sana-asettelun notkeudesta.

Mariska on aloittanut räpillä ja jatkanut musiikkiuraa monipuolisesti. Minua hän on säväyttänyt lukuisin sanoituksin, joita hän on tehnyt itselleen tai muille artisteille. Vakuuttava sanakäyttäjä saa sanansa nyt ensimmäisen kerran kansien väliin lastenrunokokoelmaan Määt ja muut (Tammi 2018).

20181104_074021.jpg

Alaotsikon mukaan kirjassa on runoja eläimistä ja ihmisistä. Runoissa vilistää tuttuja metsien ja maatilojen elukoita sekä pikku-Siiri. Jo sisäkannen aloitus siivittää teemaan:

Sitä minä vaan,
et kaikkii tarvitaan –
ilman kyitä, haita, täitä
köyhä olis maa…”

Värssy on kirjan runosta ”Pentti-kyy” – nykyajan verrokki Kirsi Kunnaksen tunteelliselle siilille. Ja nyt kun tuli klassikko mainittua, lisään Mariskan sopivan mainiosti kotimaisen, omaperäisen lastenrunouden janalle, joka on valitettavan lyhyt. Kunnas ja Helakisa ovat siellä alkupäässä, ja Mariska jatkaa, uudistaa ja raikastaa lajia. Vai olisiko janan alkuosassa jo Aleksis Kivi, joka tulee mieleen Mariskan oravarunoista?

Määt ja muut sisältää virkistävän vaihtelevia runoja. Osa sopii silkkaan ilotteluun tai on valmista lastenlaulukamaa (”Hui säi säi” ja ”Kännikala ja selvä pyy”), osassa on opetusainesta kuten jo mainitussa kyyrunossa tai ”Veken lento oy” -runossa, jossa perspektiivin vaihdos muuttaa suhtautumista murheisiin. Tunteista runoillaan reippaasti, esimerkiksi lammas ärsyyntyneenä karsii lammasmaisuuden, hiiri rakastuu ja lehmä tulee jätetytksi. Erityisesti riemastun runoista, joissa vaihtuu näkökulma: sammakkoa tympii suutelemaan pyrkivät prinsessat, ja sitten on tämä etana, joka haluaa uppoutua historian tutkimiseen ja kyllästyy kyselijöihin:

– –
”Etana, etana näytä sarves,
onko huomenna poutaa?”
”Tuskinpa näytän! Hauskempi onhan
ajassa taaksepäin soutaa.
Huomisen ilmaa en paljasta sulle,
Piilossa pidän mun sarvii.
Säätila selvii, ulos kun menet,
siihen et etanaa tarvii.”

Edellinen sitaatti on esimerkki puhekielisestä runoilusta, mutta joukossa on myös silkkaa kirjakieltä sen ohella, että fingelskaakin tippuu joukkoon. Viime aikojen suomi-englanti-keskustelun valossa voisi soimata suomen runtelusta, mutta nämä runot todentavat nykykielen vaihtelua. Mariskan vikkelät ajatukset pukeutuvat tarkoituksenmukaiseen asuun, vaikka näin:

”Tänään minä aion olla ihan vähän tuhma”,
sanoi Lissu Lokintyttö, iältänsä uhma. – -”

Elukoihin lasten on helppo samastua, samoin Siiri Sirpelöiseen, joka ihmettelee, lakkoilee ja itkee. Lasten lisäksi sanailu puree joka ikään. Juuri kirjan tunnekirjo ihastuttaa minua, ja muikeasti kuvitus tukee runojen ilmapiiriä. Soisin tämän kirjan kuluvan kotiväkien käsissä – tämän ja lukuisten korkeatasoisten lastenkirjojen, joita onneksi maassamme kustannetaan. Tarvitsemme todellakin #lukuliikettä, sillä vain neljännes perheistä lukee lapsilleen kirjoja. Aloittakaa vaikka tästä!

– –

Mariska
Määt ja muut. Runoja eläimistä ja ihmisistä
Tammi 2018
(lasten)runoja
kuvitukset Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti
55 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjat kertovat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot

Eija Aromaa: Eksymisen kartasto

Metsään on helppo eksyä, tuttuunkin. Luontoelämys saattaa sotkea samoajan suunnat. Tai sitten se kaikki on metaforaa elämäntunteesta, yksilön rämpimisestä eksistenssin ikimetsässä. Sekin on mahdollista, että eksymisen vääjäämättömyys on kaiken päämäärä, sillä silloin eksyjä löytää sitä, mitä ei odottanut: havainnot, yksityiskohdat, elämyksen. Kulkija kokee metsyyden ympärillään ja itsessään.

Näin heittäydyn Eija Aromaan runokokoelman tunnelmien vietäväksi. Eksymisen kartasto (ntamo 2018) on runoilijan viides kokoelma. Vuodeaikojen vaihtumiset, säätilat ja tarkentumat luontoilmiöihin ovat kirjan keskiössä. Tärkeitä kuva-aiheita ovat kivet, kalliot ja erilaiset puut.

20181013_105702.jpg

Aromaa runoilee lähinnä tankamittaan, joskin kokoelman luontorunojen osat alkavat vapaamuotoisilla johdantorunoilla. Vapaamittaset alut tarjoavat fragmentaarisuutta, kun taas niitä seuraavat tankasikermät tallentavat melko selkeäsanaisia tunnelmia.

Luontorunojen ystävänä ja haiku/tanka-sepittäjänä nautin runojen havaintohetkistä. Niissä on flowta ja mindfulnessia asfalttipihojen ruuhkavuosi-ihmisille. Eämyspysäytykset tuntuvat raikkailta, metsän happipitoisen ilman hengityshetkiltä. Usein tanka tuottaa helposti jaettavan kokemuksen. Välillä välähtää yllätyksiä kuten eroottisia mielikuvia:

”Kivet näkevät
ja räväyttävät silmät
apposen auki
kun aurinko keinuttaa
lanteitaan metsää vasten.”

Runon puhuja käy läpi monenlaista tunneskaalaa, mikä kätkeytyy lyhyiden runojen ilmaisuviitteisiin. Hukassa olo välittyy sieltä täältä, mutta mukana on myös läsnäoloa ja  iloa. Parhaimmillaan ilmaisu on silloin, kun erilaiset tunnelmat yhdistyvät. Esimerkiksi tässä on leikittelyä ja muistojen sakeutta:

”Pysykää nyt sen
aikaa aloillanne kun
kirjoitan teistä
mutta kivet hyppäävät
lapsuuteni ruutua.”

Kokoelman lopuu otsikoituu: ”Izumi Shikibu eksyy Öjenin metsään”. Siinä runon puhuja puhuttelee ilmeistä kotijumalaansa, runoilijanaista tuhannen vuoden takaa. Puhuja käsittelee Shikibun runojen vaikutusta leikkisästi kapinoiden, samalla antautuen. Kotimainen korveneläjä ei voi vastustaa japanilaista vaikutusta:

”Izumi heittää
kirsikkapuun kukkia
polulleni ja
nauraa heleästi kun
kompuroin niiden tuoksuun.”

Aromaan kokoelma sopii luontoläheisen lukijan lepohetkiin. Runojen kompakti muoto tukee runojen sisältöä, joka lehahtaa metsälinnun lailla hetkeksi näkökenttään, mutta siiveniskun tuulenväre voi tuntua hetkeä enemmän.

– –

Eija Aromaa
Eksymisen kartasto
ntamo 2018
runoja (tankoja)
116 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Heli Slungan runokokoelmassa Kehtolauluja kuoleville (WSOY 2018) kirjoitetaan syntymästä, kehtolauluista ja iltasaduista. Pehmoista naisten kotipuuhastelua vai? Revi tästä:

– –
ja vauvat tulevat tänne tähtilapset/
toimitusjohtajiksi ja yöntimoiksi, ostamaan/
ruokaa sosiaalitoimiston maksusitoumuksilla,
– –

Runojen vauvat osallistuvat ydinsotaan tai tukehtuvat hedelmien kiviin naamat mädäntyen. Slungan runokuvien raju voima värisyttää. Kielikuvat, assosiaatiot ja vastakohtaisuudet täräyttävät. Nämä runot eivät ole puolitien helskyttelyä tai eteeristä aatoshumua vaan kaihtelematonta vimmaa.

20180925_114251.jpg

Heti perään on todistettava huimasta kauneudesta karuuden kintereillä. Yhdessä runossa vastakohtaisuudesta pistetään pistämättömästi: ”kirous ja rukous pantiin samaan suuhun”. Otan lisäksi esimerkin sitaatti samasta runosta kuin on aiempi – eli kaiken arkikauhun keskelle laskeutuu elinvoimaa:

– –
eikä vauvoille ole luvattu maata, edes hengenvetoa/

ja silti ne tuhisevat tahtonsa läpi/
nukahtavat vaunuihin/
vantaalaiselle parvekkeelle/
moottoritien kupeeseen/

lumisateen taakse,/

silmäripsien takaiseen huoneeseen

Poimimani runo on aivan kokoelman alusta. Vastakohtaisten voimakuvien vyöry jatkuu läpi kokoelman. Voisin kiteyttää tunnelman runosäkeeseen ”kukin oman pimeytensä reunalla”. Olen otettu runojen väkevyydestä, puhujan terävyydestä ja sävyjen tajusta.

Kun lapsi syntyy, syntyy myös äiti. Luen runoista äitiyden matalapainetta siinä kuin viemäriin valuneita rakkauksia, intohimon hulluutta ja muutenkin elämän kiertokulkua, jossa ”voit luottaa lakastumisen koreografiaan”. Runoissa on myös kyse muustakin kuin kuolemaan johtavan elämän synnyttämisestä. Runosikermässä ”Runoilija” runon puhuja avaa tekstin synnyttämistä ja intentioitaan:

– –
Minun työni 
on hehkua
räikeää taivaanvaloa
puuhastelujenne piinaan

ja ravistaa teitä niin
että kädet irtoavat pöydät kaatuvat ikkunalasit särkyvät

ja kohtalot astuvat voimaan

Kyllä ravistat! Kehtolauluja kuoleville ei hyssytä hellään uneen vaan herättää. Kokoelma on siten erityisen hieno osoitus sanavoimasta. Nautin kokoelman lukemisesta, tunnen elävästi kuolevaisuuteni unohtamatta tätä:

– –
varo vaan ettet joku päivä/
rysähdä kukkimaan

– –

Heli Slunga
Kehtolauluja kuoleville
WSOY 2018
runoja
84 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Jos minä saisin päättää, tämän kokoelman nimi olisi ”Järviveden tuoksu autossa”. Joku muu on päättänyt otsikon Juhani Ahvenjärven kokoelmaan Maitovalas täynnä mandariineja (Teos 2018). Tarkoitan sitä, että kokoelma pääosin asettuu lähinnä kotoiseen, ei eksoottisiin hedelmämeriin. En juutu tähän, matkaan itse runoihin.

20180901_224733.jpg

Kaikki kunnia runoille, joiden sisäinen maailma avautuu vain harvoille, kokoelmille, jotka uudistavat kieltä niin, että tulkintaväljyyden mitta on avaruus tai runon puhujan sisäisen maailman aukeamaton arvoitus. Sellaista tarvitaan, lisäksi tarvitaan Ahvenjärven runoutta, joka karsittu sanonta tarjoaa elämyksiä: runo linkittyy tuttuuteen uudella tavalla, ja sitten se laajentaa ymmärrykseni.

Miellyn kokoelmaan, jonka runot ovat lyhyitä, niissä on suora sanajärjestys ja pelkistyksen tuntu, joka ei rajaudu yksiselitteisyyteen. Poimin kolme esimerkkiä.

  1. Havainto voi olla paikallinen, kokemus on universaali, tunne on jaettavissa.

Aurinko kapuaa tahmeitten lehmusten taa. /
Tihkusateet poimuilevat pitkin Pispalaa. /
Punaisten kattojen seassa vihreät katot”

  1. Kun runossa on leikkiä, jota ei ehkä tajua, mutta huvittaahan se, kun hyvin kielellä pelataan.

CORTINA

”Hiihtohissin moottori surisee hillitysti. /
Kuusien takaa kuuluu muminaa /
ja retoromaanista rupattelua. /

Cortina on kohtelias sana, /
kiuas on kissojen aurinko.”

  1. Kun runo välittää mahdottoman, ihmeen, jonka vain luonto voi synnyttää.

”Harso harjulla enteilee aikaista kesää. /
Olenko muistanut istuttaa kanelitangot?”

Olen heikkona luontorunoihin, ja Ahvenjärven kokoelmassa on kiitettävästi etenkin kevään heräämisen runoja, jotka tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka luen niitä syksyn alkaessa. Sellaista on kiinnostava runous, häivyttää todellisen ajan ja paikan. Ja vielä: runokielen ja -kuvien napakkuus vetoaa minuun.


En malta olla mainitsematta tätä. Tein kirjastovarauksen Maitovalas vatsa täynnä mandariineja -kokoelmasta Helsingin Sanomien kirja-arvioinnin vuoksi. Silmäilin sen ja kiinnostus heräsi. En ehkä ilman valtalehtijuttua tietäisi Ahvenjärven runojen olemassaolosta. (Kyllä: myös kirjablogivirran voimin tuntematonta nousee lukupintaan, mutta se on toinen tarina.)

Suren kirjakritiikkien vähyyttä valtamediassa. Jos esimerkiksi HS-kulttuurisivujen yhden nelisivuisen iskelmätähtijutun (vaikkapa HS 1.9.2018) pituus olisi neljän sivun (minulla ei ole mitään iskelmäjuttua vastaan) sijasta kaksi, niille kahdelle sivulle mahtuisi jopa kahdeksan uutuuskirjajuttua proosasta, esseistä, runoista ja selkokirjoista. Se poikisi kiinnostuneita lukijoita kirjoille, jotka ovat olemassa ja jotka ovat monelle lukijalle olemassa vain, jos ne näkyvät valtamediassa. Ei mulla muuta. Paitsi tämä Ahvenjärven runon pätkä:

– –
”Marginaalit pysyvät ennallaan, /
laajoina, jos niihin ei kirjoiteta.”
– –

– –
Juhani Ahvenjärvi
Maitovalas vatsa täynnä mandariineja
Teos 2018
runoja
46 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Elokuinen runosunnuntai

Syksyn lähestyminen vie mielen laarin pohjalle ja sadonkoruseen. Että sellainen runokuun runosunnuntai.

inCollage_20180811_092957764.jpg

Sulkeviin silmiin
jää tuulen aallottama,
valon kultaama.

Jyvitysaika,
tuulentumisen tulos,
satoarvio:

viiltäviä vihneitä.
Jotain jauhettavaa jää.

Jos en kuitenkaan
kypsy, kelpaa korjuuseen.
Raakana maadun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Runomaraton 2018 Lavaklubilla

Elokuinen runokuu on kääntymässä loppuaan kohti. Olen viettänyt sitä pääosin hiljakseen, itsekseni kuten yleensäkin, runoja lueskellen, ehkä jonkun säkeen itse rustaten. Oli siis aika astua kotisohvan mukavuusalueelta runokatsomoon.

Kansallisteatterin Lavaklubilla 24.8.2018 runojaan luki 15 runoilijaa Runomaratonissa. Ilta oli napakasti organisoitu: illan juontajat Laura Lindsted ja Sinikka Vuola puhuivat jokaisen sisään lyhyesti esitellen ja esittäen yhden kysymyksen. Sitten estradi kuului runoilijalle, joka sai yleisön keskittyneen huomion. Kullakin runoilijalla oli aikaa 7 minuuttia esittää valitsemansa runot.

20180825_090533.jpg

Juontajat Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Jotkut runoilijat saivat luentaansa rytmiä, syväsävyä, hypnoottisuutta kuten Tuija Välipakka ja Susinukke Kosola. Toiset runoilijat vakuuttivat aidolla läsnäolollaan tai luonnollisella runopuhunnalla kuten Helena SinervoArto LappiSaila Susiluoto ja Olli Sinivaara. En mainitse kaikkia, mutta jokaista kuuntelin kiinnostuneena. (Ja muista syistä lähdin ennen viiden viimeisen esiintyjän osuutta.)

Kuvissa: ylhäällä vasemmalla Olli Sinivaara (sain viimein hankittua omaksi hienon, uusimman kokoelman Purkautuva satama ja siihen omistuskirjoituksen), ylhäällä oikealla Saila Susiluoto ja elämyksellinen Metropolis, alhaalla Susinukke Kosola ja alkuperäinen käsinkirjoitettu Varisto.



Tiedän lavarunouden nousseen viime vuosina jonkinlaiseksi ilmiöksi. Nyt omin silmin yhden keikan kokeneena, en ihmettele sitä. Pölyt pyyhitään entisaikaisesta lausuntamielikuvasta, kun runoilija tulee itse tekstinsä kanssa esille, eteen. Pidän sitä rohkeana, jopa vaativana tekona: tekijä jakaa sanansa kanssani autenttisesti, ainutkertaisessa tilanteessa. Yhtäkkiä intiimi runous on jaettavissa joukolla, silti yksilöllisenä kokemuksena.

Minulle runon lukeminen on intiimiä. Vetäydyn kirjan kanssa kaksin. Sanojen synnyttäjä on näkymätön, henkilöllisyyttä vailla, sillä näkyvillä ovat vain sanat, joiden kanssa pariudun tai en, riippuu runojen kolahtavuudesta. Tarvitsen tekstille aikaa, tarvitsen tekstin visuaalisuuden, sillä sakea sanottava vaatii edestakaista lukemista, sivujen selaamista, sanoihin palaamista. Siksi eKirja ei sovi minulle runoformaatiksi (ks. postaukseni), vaan perinteinen kirjamuoto palvelee runoja parhaiten.

Sopiiko sitten lavarunous? Yhden kokemuksen perusteella: kyllä. Mutta on sillä ehtonsa. Runouden merkitystiheyden vuoksi en juurikaan saanut otetta minulle vieraisiin runoihin, mutta tutut tunnistin ja ne saivat jotain uutta ympärilleen kuultuna ja nähtynä. Yhä edelleen uskon olevani ilman muuta runokirjalukija, mutta lavarunous on kulttuurielämys, jossa vaikuttavinta on tekijän läsnäolo, vakuuttava välitystehtävä. Onhan se kiinnostavaa, miten runo elää runoilijassa, ja minä pääsen näkemään sen.

– –

Ks. Runomaratonin runoilijoiden esittelyt illan ohjelmassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Tapahtuma

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Versio-1B-6-1-768x1038.jpgKaija Rantakarin runokirja Koko meren laajuus (Poesia 2018) aaltoilee halun ja läheisyyden laineilla. Säkeitä lukiessani ajattelen, että kirja sopii rakastuneille ja kaikille, jotka haluavat palauttaa mieleen, miten imu rakastetun iholle ja ihon alle on vastustamaton mutta silti siinä on mukana loitontumisen mahdollisuuden kirvelyä.

Rakastuminen ja siihen liittyvä psyykkinen ja fyysinen yhteyden kaipuu kuuluvat perustarpeisiin. Tärkeästä aiheesta on kyse, ja pahoittelen ajatuksia, että alkuunsa tunkee mieleeni kysymys: onko tämä kulunutta. Se, että metaforana on meri – sen laineet, aallot, vellovuus, vuorovesi ja kaikki vesivaikutteinen.

”haluaminen / merkitsi alkuaan virtaamista”

Miksi kulunutta olisi sellainen, joka on ollut aina ja on yhä? Vesi on elämälle edellytys, alkumerestä on kaikki lähtenyt, ja mertahan tulee piisaamaan, jos jäätiköt tätä menoa sulavat. Meri saarineen, rantoineen ja hiekkoineen ja muu vesistökuvasto on näiden runojen peruselementti, aiheena on rakkaus –  ja sillä selvä.

”meri anastaa vääjäämättömästi, /
hioo kaiken vastaantulevan /
tai murtaa rantavallit”

Runoissa on paljon yötä, hiilenharmaata, mustaa, jopa mustelmia. Intohimossa välkkyy varjoja ja valoja, myös jotain pimeää. Yö sytyttää intohimon, kun taas 

”päivä barrikadi yön välissä / 
silmän tottuminen valosta pimeään siirryttäessä / 
tai päinvastoin”.

Pidän runoissa tekstin aaltoilusta ja siitä, että kieli pelaa aika konkreettisin meri- ja yökuvin, ja yhtäkkiä siirtyy kommentoimaan jotain sellaista, minkä ymmärrän kahden ihmisen tilaksi tai puhujan tunteeksi.

”seuraat sormellasi ihon läpi kuultavia suonia, /
perustat kaupunkeja merkittäviin joenhaaroihin”

Runokirja jakautuu viiteen osaan, josta vain kolme on nimetty: ensimmäinen, kolmas ja viimeinen. Hmm, vain parittomia lukuja otsikoinneissa, vaikka kirjassa on pariutumista. Osat, jotka kuuluisi numeroida parillisiksi, ovat – tyhjiä. Kiinnostavaa. Taitaa silti olla turhaa takertua kirjan osiin, koska minulle kokonaisuus on runoelma, sellaisena aika vaikeasti seurattava, sillä teksti tosiaan virtaa ja aaltoilee. Siinä on säkeitä, jotka liittyvät toisiinsa, sitten taas ei, ja sitten taas. Ees taas.

20180818_111030.jpg

En uppoa runojen intohimon mereen, vaan kelluskelen liian levollisesti säkeiden pinnalla, lillun joidenkin hienojen tunnelmien kannattelemana, vaikkapa näin: ”olemme ikkunoita emme peilejä”. Aistin sen, että kirjan säkeissä ollaan tosissaan, niihin on hinkattu ajatuksia niin kuin meri hioo kivet.

Syynä tyyneyteeni tai jollain lailla hahmottomaksi jäävään kokonaistunnelmaan voi olla tämä: luin kokoelman tabletilta PDF-muodossa. Taidan runojen suhteen olla ei-e-kirjaihminen. Tarvitsen runon verbaaliabstraktioihin konkreettisen kosketuspinnan, kannet ja paperisivut, plärälyselailtavuuden. Ounastelen, että lukutilanteen lisäksi lukukokemukseen voi vaikuttaa kirjamuoto. Sillä lukija on ihminen – asiat vaikuttavat.

– –

Kaija Rantakari
Koko meren laajuus
Poesia 2018
runoja
74 sivua.
Luin kirjan kustantajan PDF-versiona.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Goethe: Faust I. Klassikkohaaste 7

Kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen kirjani on eittämättä klassikko: Goethen draaman Faustin ensimmäisen osan suomennos vuodelta 1884 (ElisaKirja 2012). Koska nautin kesärientona Faust-oopperasta (postaus tässä), halusin tutustua alkutekstiin.

Klassikkohaaste7

Länsimaiseen kulttuuriin jo keskiajalta kuuluu tarina sielun myymisestä paholaiselle, joten Faustin idea on jo ennalta tuttu monesta erilaisesta versiosta. Goethen tekstissä minua kiinnostaa etenkin tohtori Faustin ja paholaishahmo Mefotofeleksen jännite, silti antoisimmaksi osoittautuu suomennoksen kieli. Mutta ensin tarinasta.

”Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.”

FAUST.
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink’ elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.

Kyynikkotohtori Faust möyrii eksistentiaalisessa ja elämän tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta vatvovassa kriisissä, menettää uskonsa järkeen, voimaan ja työhön ja on siten valmis paholaisen houkutuksille. Mefotofeles johdattelee Faustin järjenkäytöstä tunteen ja hekuman houkutuksiin. Pelissä on Faustin sielu, josta Jumala on jo lyönyt vetoa viekkaan Mefistofeleksen kanssa.

MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok’ aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.

faust_1-4

Kuva: Lassi Ahti

Draaman juoni on selkeä, mutta sitä sekoittavat sekalaiset joukkokohtaukset, jossa erilaiset yhteiskuntakerrokset ovat rekvisiittaa pääjuonelle. Niin ammattiopiskelijat kuin ylioppilaat riekkuvat rehvakkaina, porvaristo ökyilee ja erilaista naisväkeä liehuu liepeillä. Mefistofeles yllyttää Faustia monenlaiseen pahuuteen kuten Margaretan veljen tappoon. Oleellisinta on kuitenkin tohtorin ja paholaisen muodostavan parivaljakon dialogi, joka selventää tohtorin tunteilla ja sielulla leikkimisen kierrettä.

MEFISTOFELES.
Veikko!
FAUST.
Peikko!

Draama ei tarjoa erityistä ratkaisua tieto/tunne-dikotomiaan. Ihmistä ei helpota tieto muttei myöskään mielihaluihinsa heittäytyminen. Taustalla vaikuttaa kristillinen sanoma: viekoittelujenkin jälkeen voivat taivaan portit aueta. Melkein kirpaisee se, miten Faust kumisee kirjaviisautensa takana tyhjyyttä.

FAUST.
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett’ ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett’ onnen päivää joskus harvat viettää? –
Mit’ irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi – mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!

”Noin viisaan miehen eess’ oon aivan arka: / Hänt’ ei voi huvittaa mun juttu parka.”

Klassiseen viettelystarinaan kuuluu se, että Faust jallittaa paholaisen avittamana viattoman tytön, Margaretan. Huuma koituu neidon turmaksi. Faust yrittää korjata tuhojaan, muttei siinä onnistu. No, tavalliseen klassikkotapaan nuori nainen esitetään hölmönä, sekoavana uhrina.

Tämä riepoo. Margaretaa kutsutaan lapseksi, mikä tekee viettelyasetelmasta jopa pedofiilisen. Lisäksi klassikon naiskuva kaikin puolin kavahduttaa, sillä naiset näytetään ”heikkoina astioina” ja tahdottomina pelinappuloina, joita alisteisesti vedätetään miesten tarkoitusperiä toteuttamaan.

MARGARETA.
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk’ aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks’ minuun mieltynyt hän lie?

Margareta, tahrattu neitsyt, tarvitaan tarinaan lisäämään traagisia ulottuvuuksia ja uhriperinteitä. Naiskuvien yksiulotteisuus korostuu siksikin räikeästi, sillä miespääparin mittelössä on vaihtelevia sävyjä.

”Oi miksi konsana synnyin mie?”

Faust,_Titelblatt_der_ErstausgabeKaarlo Forsmanin suomentama Faust ilmestyi 1884. Runokielinen draama ei välttämättä ole mutkatonta luettavaa, sillä säemuotoinen ja melko kiemurainen sanomisen tapa on kaukana nykyproosasta. Kun pääsin tekstin rytmiin, aloin nauttia omaperäisestä ja värikkäästä kielestä. En voi vastustella, kun kielikekseliäisyys kukoistaa. Esimerkiksi näin suivaantunut Faust sivaltelee paholaistaan: ”Sä likaluonnos lieskamainen!”

Kun Faust ilmestyi suomeksi, oli Seitsemästä veljeksen ilmestymisestä kulunut vasta rapiat 10 vuotta, eikä kirjakieli ollut erityisen vakiintunut. Forsman on siten tehnyt melkoista pioneerityötä. Erityisen viihdyttävä on kirjan alun laaja esipuhe, jossa Forsman esittelee Goethen ja hänen tuotantonsa. Sen sanomisen sointi kuulostaa Aleksis Kiveltä, ja asiatekstiksi rehevää ilmaisutapaa on hupaisa lukea. Nappaan tähän esimerkiksi sen, miten Forsman kuvaa klassikkokirjailijan tyyliä:

”Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, ”jumalallisen näytelmän”, jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys.”

Faust I tarinana ei minua järin paljon kosketa, ja jumalisuus naisnäkemyksineen jopa vieroksutti – toki ymmärrän aikaan ja kulttuuriympäristöön liittyvät rajoitteet.  Sen sijaan suomentaja-Forsmanin kielikeikarius oudosti lumoaa. Koska hän kuittaa Faustin kakkososan sekavaksi allegoriaksi eikä kääntänyt sitä, jätän sen lukemisen sikseen (Otto Manninen kyllä sen suomensi 1930-luvulla). Ajatonta on tohtori Faustin ilmentämä elämän ytimen etsintä sekä ihmisen ikuinen keskeneräisyys ja erehtyväisyys. Lisäksi se vaikuttaa ikuiselta, että toiset hehkuttavat uutta ja nuijivat vanhaa:

MEFISTOFELES.
Ei mummo tunne aikojamme:
Homeista emme lemmi muinaisuutta.
Pinotkaa hyllyillenne uutta,
Sill’ uutta vaan me rakastamme!

Mefistofeleksen kehotuksesta palaan taas uuden kirjallisuuden pariin. Kiitos silti ajatuksia avartavasta klassikkohaasteesta, jota tällä kierroksella kokoaa blogi Unelmien aika.
– –

Johann Wolfgam von Goethe
Faust I (alkuteos ilmestyi saksaksi 1808)
suomennos ja esipuhe Kaarlo Forsman 1884
G.L. Söderström 1884, ElisaKirjan eKirja 2012
runomuotoinen tragedia
94 sivua.
Muita Faustin lukijoita mm. Hyönteisdokumentti ja Kosminen K.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Runot

Kulttuuri-Köpis

Olikos se niin, että tietyn klassikkonäytelmän mukaan on jotain mätää Tanskanmaalla? Mätäkuinen visiitti siellä osoitti väitteen vääräksi (ellei mukaan lasketa tunnelmaa hotellihuoneessa, jossa ei ollut ilmastointia, ikkunat länteen ja lämpötila yötäpäivää tapissa).

Lepuutin jalkojani polttavassa paahteessa kanavaristeilyllä, silmiäni Lousianassa ja päätäni Kööpenhaminan kansallisgalleriassa (SMK). Lousiana on kokonaistaideteos, jossa uuden ajan maalaus- ja veistotaide on yhtä kiinnostavaa kuin polveilevat polut taidetalon ympärillä. Koin muun muassa Giacomettin, Mooren, Yves Kleinin, Kusaman ja etenkin huikean Gabriela Münterin siinä kuin pyökit, lehmukset, muratit ja meren. Pääkaupungin taidemuseossa pysähdyin lähinnä Granachin, Brueghelin, Boschin, Modiglianin, Munchin teoksien eteen ja kohtasin monia tanskalaistaituritöitä, ennenkokemattomia. Kaikki tämä pisti matkahaikuilemaan.

Kaupunkikulttuuri

Silmän sipaisu,
veden, valojen välke,
kuuma pehmitys.

Lousiana

Maa, meri, taide
sulavat, luovat luonnon
aina uudeksi.

Taulun edessä

Häkkilintujen
tapaan kiikissä ajan,
tapojen. Kiidän.

(Christoffer Wilhelm Eckelrsberg, Mendel Levin Nahthansson’s  Daughters, Bella and Hanna, 1820)

Matkailija

Ihminen tietää,
vaan kävellen sisään saa
ainutlaatuista.

(Matkalla 27. – 29.7.2018)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Taide

Heli Laaksonen: Ykköne

Aloin laskea jäljellä olevia lomapäiviä. En päässyt pitkälle, mutta vähän pitemmälle kuin ykköseen, vaikka siitä numerosta pääsen aloittamaan, kun kuuntelen Heli Laaksosen numeroloruttelua Ykköne (WSOY 2018). Tai rehellisyyden nimessä kirja käynnistyy alkusanoista, siis linjakkaasti tässä tapauksessa Alkuluku.

20180726_084742.jpg

Aapine-kirjainrunot aikanaan ilahduttivat oivalluksillaan, ja samansorttisesta lounaismurteisesta sanailusta sukeutuvat myös numerolorut. Joka runon lähtökohta on tietty luku, mutta odottamattomasti se henkilöityy erilaisiin hahmoihin, ihmisenkaltaisiin tai eläimiin. Joistain numeroista keriytyy tarinoita, joissa tajunnanvirralta kuulostaminen on riitteistä pintaa, alla läikkyy vedenkirkasta sanankäyttöä. Sellaista kuulen esimerkiksi luvuissa ”Neljä” ja etenkin ”Seittemä”, joka vääntää Lumikki-satua nurinniskoin.

Tyyliin sopii se, että kun kirjassa edetään matemaattisiin tehtäviin, ei sovi odottaa tavanomaisia sanallisia tehtäviä. Puujalkavitsit eivät niistä ole kaukana, mutta mielestäni arvuuttelut potkivat mainiosti. Eskari-ikäiset ja vähän vanhemmat koululaiset varmasti syttyvät tällaisesta huumorista. Laaksonen myös kierrättää näppärästi numeron kuusi ja kuusipuun homonymiaa ja saa siihen uutta kulmaa.

On ilo kuulla äänikirjassa runoilijan omaa puhuntaa. Se on ilmeikästä, ilkikurista ja hyväntuulista. Rytmitys ottaa hyvin huomioon kuulijan. Uskon, että Ykköne sopii parhaiten sekä-että-käyttöön, eli kirjaa kannattaa kuunnella ja samalla seurata kirjaa sivu sivulta, sillä mitä ilmeisemmin Anne Vaskon kuvitus käy tekstin kanssa yksiin. Kuunnellen jäin paitsi kokonaiselämystä, mutta en tuntenut itseäni silti puolikkaaksi, ihan meni niin kuin runossa ”Puali”, jossa esiintyy puolpäiväne Pasi Paimiosta:

– – ei vaatinu mittää / kaik oli aina hyvi / jollei voinu valittaa / hän meni siit yli – -.

– –

Heli Laaksonen
Ykkönen
kuvitus Anne Vasko
WSOY 2018
numerorunoja
äänikirjana 23 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatin kautta.

(Tekstisitaatin jäljensin korvakuulolta – otan siitä omavastuun.)

3 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot

Naistenviikko 2018: koonti

Kesän 2018 kuuma naistenviikko raikastui postaussateesta. Haaste oli käynnissä  jo neljännen kerran. Heinäkuun 18. – 24. päivinä kertyi kirjablogien postauksiin moninaisia juttuja naisteemalla: osa kirjailijoista tai kirjojen päähenkilöistä on viikon nimipäivien viettäjiä, osassa on selvää feminististä klangia, osassa ylipäätään naiset tai tytöt toimijoina ovat pääosassa. Varmaa on se, että kirjavinkkejä on kerätty syksyä ja talvea varten tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, romaaniesta, novelleisista ja runoista sekä lasten ja nuorten kirjoista.

20180720_175746.jpg

Kokoan tähän mukana olleet 23 blogia. Osa postasi joka päivä, muutama muutamasti, jotkut kerran. Linkki vie blogin yhteen naistenviikkojuttuun tai bloggaajan tekemään omaan koosteeseen.

Hyönteisdokumentti (I Know Why the Caged Bird Sings)
Kirjan jos toisenkin (Sisämaa, Kotikoivun alla, Pihka)
Kirjan pauloissa (Toisten elämät, Huone yhdelle: pieni matkakertomus)
Kirjaluotsi (Hiekankantajat, Minun kansani, minun rakkaani, Nainen ikkunassa, Vuosisadan rakkaustarina, Katrina, The Essex Serpent)
Kirjapöllön huhuiluja (Emma, Täydellinen, Verikuu, Sytytä valot / Sammuta valot, Ainoa taivas)
Kirjarouvan elämää (Marlene Dietrich ja salattu sisar, Venäläiset tilikirjani, Poika joka ei itke, Sukellus syvyyksiin, Hän lupasi soittaa)
Kirjamies (Hän sanoi nimekseen Aleia)
Kirja vieköön! (Niin raskas on rakkaus, Kirjosieppo, Laulajan paperit, Älä mene pois, Onnelliset ihmiset ; lukusuosituskooste)
Kirja hyllyssä (Valas nimeltä Goliat, kooste B ja C, Vihan ja inhon Internet, Lempi ja rakkaus, Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti, kooste parhaista, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän)
Kirjojen kuisketta (En palaa takaisin koskaan, luulen)
Kirsin book Club (Seitsemäs kevät, Vihainen leski, Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, Syvien pohdintojen jaosto, Punainen osoitekirja, Peppi Pitkätossu)
Kulttuuri kukoistaa (Sivuhenkilö, Jos kuolemaon vienyt sinulta jotain anna se takaisin, Olimme kerran)
Luetaanko tämä (Olematon Olga, Viliami oivaltaa numerot, Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Revonpuro, Sytytä valot / Sammuta valot)
Luettua elämää (Kielletty hedelmä, Jäljet, Laskeva neitsyt, Saniainen kukkii)
Nanna kirjakimara (Paras mahdollinen maailma, Ikuisesti merkitty)
Nostetaan teksti pöydälle (Tapasin Jeesuksen,  En palaa takaisin koskaan, luulen, Synninkantajat, Neito vanhassa linnassa, Tytöt)
Oksan hyllyltä (Brewster Placen naiset, Over easy, Metsänpeitto)
Pieni suuri piiri  (Sakset tyynyn alla, Kaunis mutta kuollut)
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista (Katriina ja Anu-Riikka)
Tarukirja (Tuulen vihat)
Tuijata (Kauneussalonki, Nimeni on Lucy Barton, Siivoojan käsikirja, Punainen osoitekirja, Saaren runot, Hylkäämisen päivät, Vie minut jonnekin)
Tuulevin lukublogi (Äkäpussi, Emilia Kent, Taiteilijan vaimo)
Yöpöydän kirjat (Sytytä valot / Sammuta valot)

Iloitsen suuresti kiinnostuksesta ja blogien panostuksesta! Naiskirjallisuutta tai naisia kirjallisuudessa saa ja voi lähestyä monin tavoin.

naistenviikko 2018

Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala

Haasteen virittely, jossa haasteohjeet ja viikon nimipäivät: tässä.

Haastekäynnistys ja blogien omat linkkaukset: tässä.

Koosteet 2015, 2016 ja 2017.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Naistenviikko, Novellit, Romaani, Runot, sarjakuva

Johanna Venho: Saaren runot

Jokaisella on saarensa. Minulle se on metsäsaareke peltojen takana. Saaren runojen -kirjan (Palladium Kirjat 2017) puhujalle se on merimatkan kallioinen päätepiste. Se on elämänkaari – ja enemmän. Se on kysymyksiä ja oman äänen löytämistä. Se on luopumista, muistoja, kiertokulkua, elämyksiä luonnosta ja läheisistä.

”Nyt on se vuosi jossa saareen mennään, muistiinpainava kevät: kuivat kadut, kevyet kengät, aamun valossa uiva sänky. Nuoruuden uho ja asennot. Muistan toukan kämmenellä, se lensi, siivet, lepatus, katosi siniseen.”

Houkutus on suuri lukea Saaren runoja puhujan ja oman kokemukseni lisäksi suoraan runoilija Johanna Venhon oman saaren runoina. En tunne runoilijaa enkä hänen saariaan, enkä ole lukenut hänen aiempaa tuotantoaan. Kaikesta huolimatta runojen läpäisevä henki saa minut vetelemään yhtäläisyysmerkkejä tekijän ja tekstin välillä. Eikä se haittaa, ainakaan minua, sillä samalla luen omaa elämääni viistäviä vihjeitä. Runot osuvat ja minä uppoan.

20180705_091053.jpg


Yksi kirjan sikermä on omistettu kirjailijan isoisälle: ”Isät”. Suru läheisen kuolemasta välittyy runoista, samalla niistä hehkuu tärkeän esikuvan merkitys. Ihmishahmo on sekä konkreettinen että abstrakti. Kuolemaan kuuluu syvä suru, se on yksi kerros kuolleen vaikuttavuudessa ja jatkuvuudessa.

”Muistan sinut ilmeissäni. Muistan sinut paperin rapinassa, portaiden viileässä liu’ussa kellariin hakemaan multaperunoita. Muistan sinut illan hämärässä, sähkö säästyy, pimeählö vahvistuu. Muistan: yö harvenee aamuun ja verkko odottaa karikon luona noutajaa, kampelan sitko ja sätke, koura mätkäyttää pään veneen laitaan. Kuolemaa ei ole, muistin taskuissa jatkat jakaantumista, kalliolla savustetut kampelat, kalakeiton sipuli ja tilli omalta maalta, ruodoista pitkään haudutettu liemi.”

Kun vaihdan kampelan tilalle lahnan, minulla on kuva isästäni, kalareissuistamme, suremattomasta surusta isän kuoltua ja hänen yhä jatkuvasta läsnäolostaan tutuissa maisemissa. Otan runot omakseni, mutta uskon, että Venhon luomat tunnelmat ja ajatukset välittyvät, vaikkei niitä voi suoraan sovittaa omaan elämäntilanteeseen.


Kokoelma jakautuu seitsemään osaan. Kaikissa on elämänkaaren vaiheisiin kytkeytyviä teemoja. Luopumisen tuntoja on paljon, mutta kokoelma päättyy otsikointiin ”Alku”. Jotain loppuu, jotain alkaa. Kun maailma luotiin viikossa tai runoilija on seitsemän päivää äänettä…

”Kahdeksantena päivänä nousee laulu. Se on siitä ojasta ja osmankäämien villasta, jota piennar kasvaa. Se on tuomen tahmeasta tuoksusta. Siitä uskosta että lankaa riittää ja riittää, yhä uusia kuvioita liinaan. Se on siitä mudasta pohkeisiin saakka, kun kahlaan veteen ja pohja ei pidä.”

Olen valinnut sitaateiksi proosarunopätkiä. Esimerkiksi ”Isät”-osan suorasanaisuuden luulen juontavan siitä, että kirjailijan isoisäesikuva oli asiakirjoittaja, mutta saattaa Venhon proosavivahteikkuus olla muutakin, halua luonnolliseen konstailemattomuuteen kuvallisuudesta ja mielleyhtymistä tinkimättä. Ja sitten on esimerkiksi osa ”Äidit”, jossa puhutellaan Marjattaa, viittaillaan kalevalaisiin tunnelmiin ja hetkittäin helkytellään perinteikkäästi. Kokoelmassa on sekä modernin runon säe- ja rivityskeinoja että proosarunotyyliä.

Kansanrunoviitteet jo mainitsin. Olen heikkona luontokuvastoon, ja siitä saan nauttia Venhon runoissa. Aina uusiutuva ja ilmaisuvoimainen luonto antaa tilaa nähdä, tuntea ja kokea. Venhon runoissa vilisee lintuja, myös sielunlintuja, metsää, kaloja, kalliota, vettä – kaikenlaista ajatusta avartavaa. Täyteläinen ja tyhjentämätön Saaren runot on ehdottomasti kokoelma, joka jää kokemuksena hyrisemään, jättää jälkiä ja johon haluan palata.


Säästin kirjasta postaamisen naistenviikolle, päivä Johannan nimipäivän jälkeen. Onnea runoilija-Johannalle ja muille kaimoille tänäkin päivänä – päivän myöhästyminen ei onnitteluita himmennä. Olkoon tämä päivä saarellinen runosunnuntai.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikkoon osallistuneiden blogien postauslinkit tässä.

– –

Johanna Venho
Saaren runot
Palladium Kirjat 2017
runoja
72 sivua.
Ostin kirjan.
Saaren runoihin sukeltaneita mm. Kirja vieköön! ja Reader why did I marry him?

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Runot