Aihearkisto: Runot

Aura Nurmi: Leijonapatsasailla

Aura Nurmen esikoisrunokokoelmasta Villieläimiä on jäänyt mieleeni väkevä tunnelma. Silmäilen siitä päällimmäisiä mielikuvia, ja saan silmiini tummia sävyjä lapsuudesta. Nyt on toisen kokoelman vuoro, ja siinä kohtaan aikuistuvan nuoren puhujan. Ainakin minulle sopii taustaksi se, että esikoisteoksen runot  ovat pohjana toisinkoiselle.

Leijonapatsailla-kokoelmaa (Otava 2020) tituleerataan proosarunokokoelmaksi. En voi omin silmin runomuotoa todistaa, sillä toimin poikkeuksellisesti: kuuntelen runokirjan. Etukäteen pelkäsin sen olevan mahdotonta. Ajattelin tarvitsevani sanat paperilla, rivi- ja säkeistöasettelun ja säkeistöjen jakautumisen eri sivuille. Olen aika hämmästynyt siitä, että kykenin runotekstin kuunteluun ja ohittamaan näköyhteyden ja paperin, selailtavuuden kaipuun.

Kuuntelumyönteisyys johtuu runojen kielestä, rytmityksestä ja luennasta. Runot myötäilevät proosamaista sanajärjestystä, ja säästeliäs kuvallisuus tukee kuunneltavuutta. Kielikuvien visuaalisuus herättää eläviä mielikuvia ympäristöstä, tapahtumista ja puhujan tunteista. Runoilija itse lukee tekstiään vähäeleisesti, mikä sopii enemmän kuin hyvin. Runoilija on äänellään elävänä läsnä tekstin lyyrisessä todellisuudessa.

wp-1579714537038.jpg

Lyyrinen todellisuus on toista kuin faktatapahtumat. Noudatan kaikessa auto-jotain-muotihuminassa johdonmukaisesti sitä, että luen lopputulosta kirjallisuutena. Tukea tällä kertaa saan kirjan alkupuolelta, jossa kirjailija korostaa fiktiivisyyttä, ja runoonkin se siirtyy, vaikka toistettu kielto kääntyykin itseään vastaan:

”muistot lapsuuden ovat liian suloiset, ne eivät ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta, tämä ei ole totta, tämä ei ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta”

Nurmen kirjasta voi lukea juonen. Siinä 15-vuotias tyttö elää väkivaltaisessa, köyhässä kodissa, tuntee huolta sisaruksistaan, mutta kodista repii irti nuoruus, pakko ja oman vetovoiman testaus. Mutta ei ole kyse vain siitä, on kyse naisistuvan tytön paikasta hormoonihyrräävässä tilassa, jossa tytöt altistuvat kaikkien katseille, ohiajavien autojen mieshuutelijoille ja puseron alle kourijoille. Eikä Nurmen runojen lapsuus eikä vaarallinen juhannus kesä-Hangossa tarkoita seikkailuissakin turvallista muumimaailmaa.

Veneiden kajuuttojen, autojen takapenkkien, ”raiskausbiisi liikenneympyrässä” jäljiltä on syytä rakennuttaa muistomerkki selviytyjille, runoteos. Tai voi vallata omanlaisekseen muiden rakentamat muistopatsaat, leijonapatsaat. Nurmen runot tavoittavat vahvasti nuoruuden, jossa ”muodonmuutos naisesta lapseksi baaninkuorenväriseen pyjamaan on värisevä”, mutta lapsuuteen paluuseen on syntynyt jo ylittämätön railo. Runojen aikaikkuna liukuu rippikouluikäisestä nuoreksi yksinasujaksi ja itsensä elättäjäksi, jolle tulee seinä vastaan.

Synkkyyksien lomaan Nurmi mahduttaa hienoja voiman tuntoja, ja siksi kokoelma vaikuttaa minuun enemmän kuin etukäteen aavistin. Siinä sekoittuvat tuska, pelko, koettu vääryys, mutta siinä on myös herkkiä hetkiä ja nousuja, kun nuori kokee olevansa kuumempi aurinkoa.

Luin lähiaikoina Emmi-Liia Sjöholmin proosaa, Paperilla toinen, jossa minäkertoja toteuttaa seksuaalissisältöistä tyttöroolia muiden odotusten mukaan, ja luen Leijonapatsas-kokoelmasta samansuuntaista. Myös itsetuntemuksen kertyminen ja selviytymistarina-intentio on kirjoille yhteistä. Huomaan runotyylin purevan kipeämmin aiheen käsittelyssä kuin proosan.

Leijonapatsailla-runojen puhujalla on monia kriisin ja trauman paikkoja sekä täpäriä pelastautumisia elämään. Uskon, että kipupisteiden lyyrinen käsittely voi antaa monille voimaa. Siksi(kin) kannattaa kivuta leijonapatsaille, ehkä jokaisen täytyy, ja patsaan juureen kannattaa kaivertaa linkkuveitsellä Nurmen kokoelmasta värssy:

”En tiedä, olenko menneisyydestäni vapaa koskaan mutta jokin on varmasti ohi, eikä ajattelullani ole enää rajoja.”

– –
Aura Nurmi
Leijonapatsailla
Otava 2020
proosarunoja
äänikirjana 1 t 3 min,
lukijana Aura Kanerva.
Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Runot

William Blake: Viattomuuden ja kokemuksen lauluja

William Blaken (1757 – 1827) nimi on tuttu kulttuurihistoriasta, mutta mistä hänessä on kysymys ja mitä hän on nykylukijalle? Uuden tutustumismahdollisuuden tarjoaa tuore suomennos Viattomuuden ja kokemuksen lauluja (Käsite 2019).

Kirja käynnistyy Torsti Lehtisen johdattelulla sekä suomentaja Niilo Rantalan esipuheella ja suomennosvalintojen esittelyllä, lisäksi kirjan lopussa Veltto Virtanen kuvailee Blake-kokemuksiaan. Kaikesta tästä välittyy, että Blake on innoittanut vuosisatojen varrella taiteilijoita, vaikka Lehtinen kiteyttää aikalaisten yleiskäsityksen: ”Häntä pidettiin käsittämättömänä näkyjen näkijänä ja hänen mystistä maailmankuvaansa henkisesti sekavana.” Tai ehkä juuri siksi.

Kiitän kustantajan ratkaisua tarjota teos autenttistyyppisesti. Niilo Rantalan suomentamien runojen rinnalla on alkuperäinen painotyö: kirjaa koristavat Blaken somistamat ja kuvittamat runot. Suomennoksen rinnalla voi siis samalla tutkia Blaken englanninkielistä kaunokirjoitusta. Runoskannausten ansiosta nykylukija saa elävän käsityksen mystikko-runoilija-graafikko-taidemaalari-Balken tyylistä niin visuaalisesti kuin verbaalistikin.

wp-1579417603273.jpg


Runokirja jakaantuu nimensä mukaan kahtia ja alkaa viattomuudella. Blaken tyylisuuntausta on luonnehdittu esiromanttiseksi, ja kyllä runoissa kukoistaa kuvasto, jossa kukat, linnut, enkelit kirmaavat sulassa sovussa paimenidyllityyppisessä ympäristössä . Blakelle tyypillinen kaksijakoisuus helkkyy kaikessa, myös viattomuuden osiossa, myös suloisuudessa. Otan esimerkin runosta ”Uni” (suosikkini tästä sarjasta), jossa kiiltomato ohjeistaa suuntansa hukannutta puhujaa. Runo loppuu kiinnostavasti poispäin valontuojasta, kääntyy mustakuoristen mönkijöiden, arkisen puurtamisen puolelle:

”Säälien vuodatin kyyneleen;
mutta törmäsin maas’ kiiltomatoseen
Se vastas’: ken aave valittaa
kutsuen luo yön vartijaa?

Minut laitettiin valoksi pinnalle maan,
missä kuoriaiset hyöriä saa,
siis kuoriaista käy seuraamaan,
pikku matkaaja kotiinsa vaeltaa.”


Balken kaksijakoinen maailma on näkyjen kuormittama. Jumaluutta kohti käy kaipuu mutta maallisuus kahlitsee. Myönnän: minulla on vaikeuksia kurottautua kohti Blaken kuvaston takana lymyilevää filosofiaa. Ajatonta luonnollisesti on yksilön hapuilu ajassaan ja ajallisuudessa, elämän ja kuoleman kysymyksissä ja elämäntakaisissa salaisuuksissa.

Pyristelen tavoittelemaan, mistä runoissa on kyse. Siinähän pyristelen, ja monesti jään sanojen verkkoon. Lopputulemani on kuitenkin se, että pidän ansiokkaana tekona tarjottua mahdollisuutta tutustua klassikkoon aikojen takaa. Rytmillisesti runot vaihtelevat, ja vanhaan runokielen ratkaisut ovat suomennoksessa perusteltuja.


Loppuosan ”Kokemuksen lauluihin” haluan juttuni päättää. Blakea ei luontoidylli sokaise kaupunkinäyiltä, jossa kaikilla ei ole samoja elämisen ehtoja. Portot ja nokikolaripojat kuuluvat kuvastoon epätäydellisessä maailmassa, jossa ”minä kuulen mielien lukon”.

Runo ”Ihmisyyden kiteytymä” käy läpi ihmismielen vastakkaisia tunteita. Siinä on terävyyttä ihmisen osasta. Runossa viitataan makoisaan puun hedelmään – tulkitsisin raamatullisen hedelmäsymbolin viittaavan myös sakeisiin itsepetoksen ajatuksiin. Runon loppu säväyttää: ajatus on etsiä läheltä, ei ulkopuolelta.

”Jumalat meren ja maan
käy Luonnosta Puuta tuot’ tavoittelemaan,
mutta etsintä täysin on tarpeeton
sillä hedelmä Ihmisen Aivoissa on.”

– –

William Blake
Viattomuuden ja kokemuksen lauluja. Osoitus ihmissielun kahdesta vastakkaisesta luonnosta
suomentanut Niilo Rantala
Käsite 2019
runoja
139 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko

Mieleni minun tekevi kirjoittaa runojen lukemisesta. Se ei ole helppoa, sillä ei ole yhdenlaista runoa eikä samanpuisia lukijoita.

Olen elämäni aikana lukenut pinnalta helppoja runoja, jotka ovat jääneet pitkään mieltä kaihertamaan. Minulle ei siis kiinnostavan runon mitta ole kryptisyys, vaan runo voi olla myös selkeää kieltä, silti sana-asettelu sisältää monitulkintaisuutta. Se tuottaa nautintoa, sillä silloin runon tunnelma ja ajatukset tuulettavat päätä, eikä se tuuli nopeasti tyynny.

Minulle ovat myös tuttuja runot, joiden yksityiset kuvat, fragmentaariset ja yhteensovittamattomat säkeet resonoivat jotain, jota en kykene sanottamaan. Ne ehkä saavat minut ymmälleen, uppeluksiin tai sumuun, mutta silti ne vaikuttavat siten, että kielikorvani kuulee jotain merkittävää. Iso osa saa jäädä epäselväksi, mutta joukosta poimin säkeitä, jotka erotan selvästi. Haluan kuunnella niitä lisää.

Annan runojen rauhassa tavoittaa eri lukijat eri tavoin. Jo yksi sana kantaa kirjaimissaan eri lukijoille eri konnotaatioita. Minulle ”lepakko” sisältää rapinan lapsuudenkodin makuuhuoneen seinän välissä öinä, jolloin kesän valo oli mennyttä. Tai ”pääskynen” tuo mieleen hurjat syöksyt samaisen lapsuudenkodin ruohikkoisella pihalla ennen matalapainetta ja sankkoja sateita. Jollekin toiselle lukijalle niissä on jotain ihan muita merkityksiä. Tai runoilijalle.

wp-1578638654325.jpg

*

Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko (Otava 2009) on ensi lukemalta oma maailmansa, jossa hapuilen unenomaisessa tunnelmassa. Sumuvaloina minulla välkkyy konkreettisia kohtia ja sellaisia säkeitä ja lauseita, joissa on jotain hienoa – kuvia ja mielikuvia, jotka tuntuvat palleassa. Tällaisia:

”- –
Lehmä syö lehmäntatin,
lammas syö lampaankäävän.
Mitä voit ajatella, ajattele sitä.”

Tai sitten runo vie johonkin tilanteeseen ja tilaan, jonka koen omakseni. Ja samalla se notkahduttaa tutun hämmentävään ja kiinnostavaan uuteen kuten säkeet runosta ’Valjaat”:

”Ja sitten pudotus, kuin metsän sammalpohjalle,
tai mielen pohjalle, missä hiljaisin karja laiduntaa.
Ja taas taivaalle, kuin kappale työntäisi kappaletta.
Ja taas maahanpäin, kuin suuren kellon soittaja.”

Ei minun kaikkea tarvitse ymmärtää. Esimerkiksi ”pääskynen” ja ”lepakko” voivat säilyttää eläinominaisuutensa tai sitten ne voivat olla personifikaatioita tai symboleja kahden ihmisen erilaiselle ominaislaadulle. Erityisesti nautin runosta, jossa nämä hahmot laulavat kirkossa: ”Olemisen reuna on teroitettu /olemisesta putoaa läpi”.

Kokoelman viimeinen runo poistaa suojukseni. Runo saa alkunsa Eeva-Liisa Mannerin runositaatista ”Jos onni olisi hyvännäköisissä tilanteissa, maailma säteilisi pois”. Haluan tämän soivan minussa pitkään, esimerkiksi tämän runon osan:

”Sillä jos onni olisi vain rakastettavissa asioissa, maailma säteilisi pois.
Jos ei koskaan löytäisi itseään tienoolta,
jos ei tavoittaisi itseään sieltä missä ajatteli olevansa täysin kadoksissa,
rannalta joka on kuivuneen levän peitossa.
Jos kukaan ei sanoisi hyvää yötä muille kuin rakastamilleen.
Jos kukaan ei rakastaisi sellaista mitä ei ennen rakastanut.”

– –

Pauliina Haasjoki
Pääskynen ja lepakko
Otava 2009
runoja
71 sivua.
Lainasin kirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Runohaasteen 2019 tulos

Kiitos Ompun runohaasteen (+ Ompun koontijutun) summaan viime vuoden 20 lukemaani runokirjaa. Yksikään ei ollut liikaa tai tarpeeton. Kieltä sopii kiteyttää ja sanottaa maailmaa niin, että syntyy aina uusia merkityksiä.

Hups, olen tuhma ja toimin toisin kuin haasteohjeissa. En poimi suosikkisitaatteja (ne löydät runojutuistani), poimin vain yhden Aki Salmelan kokoelmasta Eläimen varjo: ”Jokainen lause johtaa omanlaisensa ilon äärelle.” Muuten koostan runokokoelmien nimistä runontapaisen. Runokirjojen otsikoiden typografia erottuu omista sidontasanoistani.


Kiitos eilisestä:
Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema.
Huminaa. Kuulen tuulessa: Ä nim ling.
Sen voimasta liikkuu Tuhat purjetta.

Tunne Painovoiman vaikutus, Eläimen varjo, Kiiskiset.
Tunne Jalkapohja Taikkarin mäellä.

Kultapoika, kuplapoika
ota Aurinkotuoli, istu Yksin ja toisin, muista Harry Harlow’n rakkauselämät,
sillä tämä Terra Nova on Jäätyväinen,
Alepala niin kauan Kun elän.
Niin kauan Aurinko. Porkkana. Vesi.


Vuoden kirjalistauksestani riivin tähän luetut runokokoelmat. Olen numeroinut kirjoja sitä mukaan, kun niitä vuoden aikana olen lukenut:

3. Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (runokuvajaisia), WSOY 2018, 61 s.
7. Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (runoissa tarinaa), WSOY 2019, 80 s.
11. Aki Salmela: Eläimen varjo (hieno), Tammi 2019, 92 sivua.
21. Henriikka Tavi: Toivo (kuolemaa, lepatusta), Teos 2011, 75 s.
36. Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä (runosävyjä), WSOY 1996, 126 s.
42. Sanna Karlström: Alepala (hieno, hieno), Otava 2029, 54 s.
43. Jyrki Kiiskinen: Kun elän (katkelmia), Tammi 1999, 59 s.
45. Risto Rasa: Tuhat purjetta (kootut runot), Otava 2013.
62. Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät (arvioituksia), Otava 2009
72. Tiina Lehikoinen: Terra Nova (fragmenttirunoutta), Poesia 2019, 111 s.
78. Kolkkokollektiivi: Painovoiman vaikutus, (runovihko), Aseman Taidelaiturin teosteksti, n. 30 s.
79. Anni Mäentie: Aurinkotuoli (runoja), Kulttuurivihkot 2019, 70 sivua (PDF).
90. Stina Saari: Ä nim ling (kielikikkoja), Teos 2018, 71 s
91. Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema (rukouksia kaipaaville), Koikkela Kustannus 2018, 32 s.
92. Susu Petal: Taikkarin mäellä (väkevää nuoruutta), Susu Petal 2018, 80 s.
114. Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. (viehätyn), WSOY 2019, 1 h 6 min äänikirjana.
115. Katja Seutu: Jäätyväinen (runoja luonnosta nyt), WSOY 2019, 65 s.
139. Jyrki Kiiskinen: Kiiskiset (elämästä ja kuolemasta), Teos 2019, 59 s.
153. Jouni Teittinen: Sydäntasku (osuu sydämeen) Poesia 2019, 93 s.
157. Nillas Holmberg: Jalkapohja (runoutta), Gummerus 2019.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Vuosikatsaus 2019

Onpa ollut tapahtumia täynnä tämä vuosi! Työvuoteni kuormittavuus ei blogissani näy, mutta todettakoon tässä, ettei työhöni montaa joutilasta hetkeä mahtunut, vaikka vuoden viimeiset kuukaudet tein 85 %:n työaikaa. Se jatkuu ensi vuonna.

Kokoan perinteiseen tapaan kuluneen vuoden huippuhetkiä. Kyse on satunnaisotannasta, tämän hetken takaumatunnelmasta.

Kotimainen proosa

Linkkaan tähän joulukirjaehdotukseni ja  Finlandia-ehdokkaani. Niissä on jo julkaistu kooste tämän vuoden kirjamieltymyksistäni. Ja minusta Finlandia meni oikeaan osoitteeseen. Onnea vaikuttavalle Bollalle!

Blogijuttujeni lukijaennätyksen saavutin postauksella, jossa Finlandia-palkintokokemukseeni kiedoin haasteen Ylelle: lisää tuoreita kirjallisuusohjelmia! Tässä siis uusintana juttuni: Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019.

Taitelilijaromaani

Vuoden taiteilijaromaani olkoon Antti Tuurin Levoton mieli (Otava 2019). Se kertoo sietämättömän kuvataitelijan Arvid Bromsin viimeisistä vuosista. Kyllä, sietämätön tyyppi – ja silti kerronta kerää lukijan sympatiat.

20191109_071821_resize_81.jpg

Käännöskirjat

Suosin selvästi kotimaista kirjallisuutta, siksi käännöskirjallisuus jää vähälle. Fred Vargasin ja Kate Atkinsonin uudet suomennokset ovat minulle aina TAPAUS. Tämän vuoden ykkönen taitaa kuitenkin olla Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Sen liukas aikakäsitys, kerronta ja ajatusrakennelma jysäyttivät. Muutakin hienoa luin, esimerkiksi  Kim Thuyn fragmentaarinen proosa säväytti.

Runous

Luin muutaman hienon runokokoelman. Jos yksi täytyy valita, se olkoon Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019). Markettikuvaston ostan oitis, se laajenee shoppailua suuremmaksi. Pakko on lisätä: Heli Laaksonen ilahdutti Aurinko. Vesi. Porkkana -kokoelmalla (WSOY 2019), Savoy-teatterin esityksellä ja lisäksi taidenäyttelyllä.

Runovuoteeni on kuulunut myös Shakespearen sonetit. Hankin Helsingin kirjamessuilta Kirsti Simonsuuren suomentaman ja selittämän sonettikirjan. Luen iltojeni iloksi yhden tai kaksi sonettia, nyt olen edennyt sonettiin nro 90.

Omia runoja pulpahtelee silloin tällöin. Lisättäköön tähän, että monia vuosia työstämäni haiku-tanka-kokoelmani löysi kustantajan, ja Muiston ajastus ilmestyy maaliskuussa 2020 (Reuna Kustannus).

Draamat

Teatterissa olen kokenut hyviä hetkiä. Viimeisin teatterikokemus tapahtui Kom-teatterissa, Making of Lea. Se oli hurmaavaa Hurmetta, näkemyksellinen ja viihdyttävä Aleksis Kivi -kuvaus. Työkiireiden tuoksinassa juttu jäi siitä kirjoittamatta. Valitsen tähän linkattavaksi kokemuksen Kansallisteatterin Sapiens-esityksestä. Siinä uusin ilmaisukeinoin kahlattiin ihmiskunnan historia. Hienoja näyttämökuvia.

20190914_090315_resize_99.jpg

Kulttuurimatkat

Huomaan, että häpeä leijuu matkustuksen ympärillä. Kompensaatiokeinot eivät häivytä matkailijan huonoa ilmasto-omaatuntoa. Silti.

Matka Islantiin oli  kohteena kohokohta. Nuoremman lapsen neljännesvuosisadan saavuttaminen vei äiti-poika-reissulle Reykjavíkiin. Pääkaupunki ja sen lähiseudut tarjosivat luontoelämyksen, jota ei turistijonoissa vaeltelukaan pystynyt himmentämään.

Taiteen perässä kävin Lontoossa ja Hollannissa. Hollantiin veti myös vanhimman poikani tapaaminen hänen uudessa kotimaassaan. Lisäksi mukavia muistoja kertyi kotimaisesta kulttuurimatkasta Mänttään ja kuntolomalta Punkaharjulle. Tämä täytyy myös mainita: Helsinki on hellinyt kahden huipputaiteilijan näyttelyllä: Ellen Thesleff ja Helene Schjerfbeck.

Oma tuotanto

Vietin näemmä tosissani Minna Canthin 175-juhlavuotta. Selkoistin sitä varten Hannan ja AgneksenHannasta kustantaja (Avain 2019) teki suoraan äänikirjan, mikä on selkokirjapiireissä harvinaista. Näin klassikosta kiinnostuneet pääsevät ajattomaan tarinaan kiinni kuunnellen. Agneksen julkaisin vapaasti luettavaksi verkkoon.

Tunnustuspalkinto

Sain Seesam-palkinnon, joka on tunnustus työstä selkokirjallisuuden edistäjänä. Olen kirjoittanut selkokirjoja, jotka tuovat jotain uutta selkokirjallisuuteen (runoja pitkän tauon jälkeen, lyhyitä novelleja, chick lit -tyyppisen romaanin, uusia Canth-selkoistuksia).

Itse pidän kirjailijatyön ohella tärkeänä, että yritän tuoda esille selkokirjoja blogissani, siksi esimerkiksi tänä vuonna olen julkaissut parikymmentä selkokirjajuttua, niiden joukossa Selkotekijä-juttusarjaa. Kehtaan väittää, että juttusarja on ainoa laatuaan: selkotekijöistä ei ole vastaavaa esittelyä ilmestynyt.

Vaikka selkokirjallisuus on vähälevikkistä ja pääosin mediapimennossa, sen merkitys pitää ottaa huomioon: yhä useampi lukija Suomessa pääsisi selkokirjojen avulla kiinni lukuiloon. Siksi jatkan valitsemallani marginaalitiellä. Ja kiitän tunnustuspalkinnosta, kannustaahan se jatkamaan.

Vuoteeni on lisäksi mahtunut monia mukavia kohtaamisia. Eritoten ihastutti se, miten kirjabloggajien kollegajoukko tuli Turun kirjamessujen Seesam-palkintojakotilaisuuteen. Sellainen huomaavaisuus lämmitti, lämmittää vielä pitkään, tästä vuodesta toisiin.

Kiitän blogini seuraamisesta.

Iloitsen, että kirja- ja kulttuurikokemukset löytävät lukijoita.

On erityistä, että saan jakaa niitä kanssanne.

Toivon elämyksellistä vuotta 2020!

 

18 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Kulttuurimatkailu, Listaus, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Taiteilijaromaani

Joululahjakirjalista 2019

Vielä on aikaa joulukirjaostoksille. Siksi laadin kymmenkohtaisen vinkkilistan.

20191215_171347_resize_77.jpg

Romaani henkilökuvauksesta kiinnostuneille

Kirsti Ellilän romaani Lepra (Arktinen Banaani 2019) sopii lukijoille, joita kiinnostaa henkilövetoinen ja juonta yllätyksellisesti kuljettava romaani. Romaanissa kerrotaan Oriveden leprasairaalaan liittyvien henkilöiden elämänkohtaloista. Rakenne ja kerronta tarjoavat lukijalle löytämisen iloa.

Hiljentymistä haluavalle

Pysähtymisen tarpeelle tarjoaa mahdollisuuksia Joel Haahtelan Adélen kysymys (Otava 2019), jossa päähenkilön myötä voi itsekseen miettiä, mitä elämä on tarjonnut ja mitä itse läheisilleen. Miten jatkaa sovussa itsen ja maailman kanssa? Joulukirja-ainesta.

Verenkiertoa kohisuttuvan proosan lukijoille

Monika Fagerholm yllättää lyhyehköllä romaanilla Kuka tappoi bambin? (Teos 2019). Siis siinä yllättää lyhyys (se on suhteellinen käsite Fagerholmin proosaa tunteville) vaan ei tyyli, jossa on kierrettä, runsautta ja pohdittavaa.

Käännöskirjoista laatuluettavaa etsiville

Ian McEwan vie aikarealiteeteista piittaamatta kvanttihenkisesti robottiaikaan: Kaltaiseni koneet (Otava 2019). Robotit eivät ainakaan poista ihmissuhdepulmia, mistä romaanin lukija kiittää: kiinnostavaa luettavaa riittää. On se taitava!

Elämää ja kuolemaa pelkääville – kaikille

Petri Tammisen romaani Musta vyö (Otava 2019) kertoo isän yllättävästä kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, viisikymppisen pojan prosessista elävien kirjoihin. Kyse on siitä, miten se tehdään romaanissa: verbaalisti oleelliset poimien, ajatusten avaruus säilyttäen.

Elokuvainnostujalle

Katja Kallion Valkokangastuksia (Otava 2019) johdattelee elokuvakokemuksiin, joita on ilo jakaa, vaikka ei itse olisi Kallion kuvailemaa elokuvaa edes nähnyt. Kallio yhdistelee hyvän esseistiikan tavoin henkilökohtaista, yleistä ja tulkintaa.

Melkein kaiken jo lukeneelle

Himolukijoihin taitava esseistiikka puree. Antti Arnkilin kokoelma Sunnuntaiesseet (Siltala 2019) innostaa lukemaan lisää, tutustumaan kulttuuritarjontaan enemmän ja nauttimaan kokemusten jakamisesta. Yleistajuiset tutkielmat on kirjoitettu luistavasti, lukemista lujittavasti.

Runoihin tutustujalle

Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019) vie lyriikan arkiaskareisiin, kauppareissuille ja sillä matkalla monenlaisiin elämänkysymyksiin. Hyvän runouden tapaan lukija saa etsiä itse vastauksia muttei eksy suuntaa vailla prismahallimaiseen käytäväsokkeloon. Tässä on, mitä ottaa.

Nuorille kirjallisuudesta kiinnostuneille

Raili Mikkasen Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) juhlistaa Minna Canthin 175-juhlavuotta nuorten ja nuorten aikuisten kirjalla ottaen päähenkilöksi Ellin, Canthin tyttären. Näin siirtyy kiintoisa katse nuorten naisten elämään voimanaisen kotona.

Kouluikäisille lukuintoa

Jaana Levolan selkokirja Käppänät (Avain 2019) tarjoaa viehättävän kertomuksen kouluikäisille. Päähenkilönä olevaan tyttöön voivat samastua tytöt, pojat, isät ja äidit. Pulmia ja iloja on, ne on elettävä ja otettava vastaan huoli ja ilo.

Bonusraita: äänikirjayllätys

Joulunpyhinä sielu lepää klassikossa, joka on mukautettu helposti sulavaksi mutta jossa alkuperäinen henki hönkii. Siksi lahjahankintalistalle lisään Minna Canthin Hanna-romaanin selkomukautuksen (Avain 2019), ihan itse mukautin.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Selkokirja

Niillas Holmberg: Jalkapohja

”- –
Mutta niin sitä taas herää äidinkielestä
                                          Verbimerestä.
                 Vaikka jäljellä olisi vain valaan luuranko
toivon löytäväni sen rannan sijaan ulapalta.
– -”

Näin pätkäisen palasen Niillas Holmbergin runosta, joka on kutakuinkin keskeltä kokoelmaa Jalkapohja (Gummerus 2019). Runoilija on kirjoittanut runot saameksi ja sitten suomeksi. Verbaalimeri on siis alun perin saamea ja runoilijan jalkapohjat Saamenmaassa.

Siitä on kyse: oman kielen ja mielen maankamarasta, joka on ikiaikaisesti omanlainen ja uhanalainen. Paljaat jalkapohjat saavat verihaavoja ulkopuolisten toimista, eivätkä siinä suojaa suutarien (valtaapitävien) väsäämät kengät – vaan päinvastoin. Niillä on vuosisatoja yritetty viedä tuntuma omaan kieleen ja maahan – viedä ne kokonaan.

20191123_072500_resize_46.jpg

Oletko sinä nähnyt preesensiäni?”

Holmbergin runojen sanastossa toistuvat kielioppitermit sulassa sovussa eläimiin ja kenkiin liittyvien kielikuvastojen kanssa. Esimerkiksi suutari esiintyy siten, että se herättää uhkaa – muka-hyvää tarkoittavaa alkuperäisestä eristäjää. Ja nyt kun pääsin taas tähän, kuulen runoista vuosisatoja alistetun alkuperäiskansan askeleet.

            ”Hiertää jalkine, märkii jalka
       ja oi sitä vallantuntua
kuulla taas entistä mukavammasta tossusta. – -”

Runoissa yhdistyvät perinne, tietoisuus oman kansan sukupolvien painosta, valtaapitäneiden jättämät jäljet, kotoisuus ja kansainvälisyys, mennyt ja nykyinen. Se tapahtuu siten, että runot pistävät minut haparoimaan: miten tämän ja tämän yhdistän, mihin tämä liittyy, mitä tämä minulle sanoo? Välillä lyö tyhjää, välillä jysähtää.

”Rakkaus, leveä kuin harmonikka.”

Poimin tunteita laidasta laitaan. Kauhon katkeruutta siitä, mitä runon puhujan omalle kulttuurille ja maalle on tehty. Siispä runoista minuun jysähtävät ne asiat, mitkä puhujan jalkapohjissa mätivät. Niin myös hetket, jotka paljastavat kaiken keskellä vahvan tunteen omasta paikannuksesta maailmassa. Ja lisäksi erotan kauneuden: ”Kissankellojen taktiikka / todentaa jokainen sana adjektiiviksi.”

Jalkapohja on kokonaistaideteos, sillä runot ja sivujen kuvitus kytkeytyvät yhteen. Kuvittaja Inga-Wiktoria Påve vetää sivuille elävää viivaa, jossa yhdistyvät moderni ja perinne. Ilmeikäs ja konstailematon visuaalisuus vaikuttaa voimakkaasti tummien sivujen sanojen parina.

– –
Niillas Holmberg
Jalkapohja
Kuvitus Inga-Wiktoria Påve
runoja
Gummerus 2019
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Jouni Teittinen: Sydäntasku

Joitain vuosia sitten oli selfhelpiä löytää itsestään sisäinen lapsi. Moinen trendi ei ole onnistunut kuluttamaan totuutta, mikä siinä piilee. Jossain jokaisessa elää lapsi, joka jää ajatuksissaan ihmettelemään uutta esinettä tai odottamaan hiekkalaatikolla kutsua syömään.

”Lapsuutesi ei ole sinun mutta vielä jotain siitä
kiertää sinussa kuin ukkonen syreenimajaa, – -”

Jouni Teittisen runokokoelmassa Sydäntasku (Poesia 2019) lapsuus palailee ja katoilee runon puhujan muistoista. Runoissa yhdistyvät unen tuntu ja konkreettiset paikat ja tavarat, ja se yhdistelmä toimii: runon mielikuvissa on yksityisinäkin yhteistä jaettavaa. Mennyt pulpahtaa mielen pohjilta ja luo tunnelman, jossa on sumua ja sumusta kirkastuvia kohtia.

”Luulit tajunneesi jotain mutta seisotkin sen tiellä,
ja lopulta se työntää sinut sivuun. Niin kuin ahtaassa
käytävässä. Mutta se ei mahdu ohitsesi, jatkaa vain
työntämistä.”

Ajan ja muistojen teemat ovat minulle läheisiä, ja Teittisen tapa käsitellä niitä osuu. Aikaa ja muistoja ei voi mitata, kutsua tai ohjata. Kiinnostavasti runot tavoittavat muistojen konditionaaliluonteen: olisivatko ne oikeita, olisivatko ne minun, mitä niihin sekoittuisi?

”Takaisinkutsuttu päivä.
Painauma
niin kuin joku olisi maannut tässä,
herännyt, sanonut jotain tässä.”

Teittisen runoissa puhuu runojen minä, niissä sinutellaan ja nähdään asioita myös yleisellä tasolla. Ehkä puhuja sinuttelee itseään, mennyttä lasta ja nykyisyyttään itsessään, mutta kyllä se käy myös lukijan puhuttelusta – tai ainakin runot puhuttelevat.

20191116_072500_resize_94.jpg

Runojen rakenne vaihtelee. Välillä edellisen sivun runon säe tai ajatus jatkuu seuraavalla tai siitä kuitataan jotain seuraavalla sivulla. Välillä runoissa on tehoava kahden rivin jaksotuksen rytmi. Poimin säkeistä aforistisia oivalluksia sekä omia mieli- ja muistikuvia herättäviä kuvia. Kokoelmassa annetaan rauha harkitusti asetelluille sanoille, jotka asettuvat lukijassa asentoon, jota ei halua vaihtaa.

Sydäntasku voitti Helsingin Sanomien vuoden 2019 esikoiskirjapalkinnon. On mahdotonta asettua raadin vaikeaan asemaan, jossa pitää valita eri genrejen kirjoista. Sydäntasku siis voitti, ja toivottavasti se antaa kimmokkeen mahdollisimman monille ihastella Teittisen kielen ja mielen luontevaa yhdistelyä. Ja teille, jotka ajattelette, ettei nykyrunoja ymmärrä: antakaa mahdollisuus.

”Niin kuin jokin kaartuisi yllesi veden läpi
lepattava varjo, ojentaisi kätensä.”

– –
Jouni Teittinen
Sydäntasku
Poesia 2019
runoja
93 sivua.
Luin PDF-kirjana.

Muita lukijoita, muun muassa Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Lukulaiffii.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Marraskuun runot

Ristipistoina
harsii ruohikko maata
syksyn peitoksi.

*

Varjoton metsä
väreittä piirtyvänä
maalaa hämärää.

*

Päiväni kynnös
kääntää maata mustana.
Nurmi on – ei näy.

*

Ensimmäisen yön
pakkanen hioo peilin:
hauraan himmeä
kuvastin. Katso kuvaa.
Näyttää melkein talvelta.

Kommentit pois päältä artikkelissa Marraskuun runot

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Jyrki Kiiskinen: Kiiskiset

Kuka on Kiiskinen?”

Noin päättyy yksi teksti Jyrki Kiiskisen kokoelmassa Kiiskiset (Teos 2019). Haen kirjan luettuani vastauksia. Kiiskinen on jossain määrin erisnimeltä usein mainittu runojen toimija Kiiskinen, jotain nimihahmossa oletettavasti on samaa kuin kirjan kirjoittajassa, ja sitten erisnimi Kiiskinen käy yleisnimestä: jokamies, jokaihminen. Monikkomuotoisena Kiiskiset ilmentää myös sukupolvien ketjua:

”- – Äiti on kuollut, mutta Kiiskinen ajattelee aikuisia lapsiaan, jotka eivät ole hänen muistojensa kaltaisia. Hän uskoo tietävänsä heistä enemmän kuin itse, muttei tiedä mitä sillä uskomuksella tekisi.”

Runoproosan pääteema on äidin kuolema. Elämän synnyttäjän kuolema mittauttaa mennyttä ja olevaa, omaa osuutta kaiken kierrossa:

”- – Kiiskinen muistaa, hänen sukupolvensa aika on päättymässä kun lapset ovat aikuisia, kolmannen sukupolven aika alkaa, pian sekin tutustuu hyttysiin, jotka parveilevat Kiiskisen ympärillä, inisevät etsimässä elämän tarkoitusta, veriateriaa hihansuusta, puolitoista kuukautta munasta kuolemaan, seitsemän sukupolvea vuodessa, seitsemänsataa sukupolvea vuosisadassa, sen pidemmälle Kiiskinen ei jaksa laskea, hän läimäyttää yhden kuoliaaksi – -.”

Kirjan runomuotoa hallitsevat neliskanttiset proosarunot. Aluksi niiden kieli nakuttaa lyhytvirkkeisesti ja selkeästi, mutta kokoelman loppua kohti runot muuttuvat unenomaisiksi. Nautin virkkeistä, joiden sileä pinta on silmänlumetta, joiden perusolemusta on kuitenkin roso ja moniulotteisuus. Jo heti ensimmäinen runo vetoaa: siinä yhdistellään vastakohtia, yksinkertaisesti ja tehokkaasti:

”- -. Kirjaimet sivulla näyttävät kulmikkailta, sanat maistuvat suussa pyöreiltä, tyyli terävältä.”

Neliöityjen runosivujen alalaidassa vilistää uutisotsikkotyyppistä tekstiä, joka muutamalla sivulla pomppaa sivun keskelle.  Otsikkojuoksutus vaatii monta lukukertaa, yllättää runojen rinnakkaisena ja maaduttaa muuta tekstiä nykyhetkeen, kaikkia koskevaan (ei vain Kiiskisiä), katkeamattomaan ympäröivän maailman tietotulvaan.

Kirjassa on lisäksi muutama säkeisiin rakennettu runo. Niissä minämuotoinen puhuja puhuttelee. Runot puhuttelevat minua, vaikka huomaan niissä puhuteltavan kuollutta äitiä. Ennen kuolemaa puhuteltava on muuttunut: ”Aistimusten virta kulkee läpi jälkiä jättämättä.” Rivien välistä huokuvat kaikki ne tunteet, joita läheinen kokee muistisairaan kanssa: mennyttä, menetettyä, olemisen sumua. Niitä ei tarvitse kirjoittaa – tai niitä ei voi.

Runojen tunnelmat vaihtelevat, myös naurahtelen kiiskistelylle, vaikka taustalla kumisee kuolema. Isoja teemoja menettämisen lisäksi ovat muistaminen ja jatkuvuus. Viipyilen runoissa, tunnistan paljon sellaista, jota olen itse kokenut, ja ällistelen sitä, miten se on mahdollista välittää näin, Kiiskisen tapaan. Enkä voi vastustaa mitään, mikä päättyy sielunlintuuni: ”kurjet huutavat suolla”. Ja miksi minun tarvitsisikaan? Hieno kirja.

– –

Jyrki Kiiskinen
Kiiskiset. Runoproosaa
Teos 2019
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjastosta.
P.S. Kirjan neliskanttinen kansi on vuoden hienoimpia, ulkoasu on Jenni Saaren.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Syyskuun runot

Omenasadon
julmuus yllättää vaan ei
elämä. Madot
kaivavat tiedon puusta,
kovertavat pehmeimpään.

Punaviininen
maisema maistuu maalta,
happamalta, myös
valon haipumiselta.
Jälkimaussa muistoja.

Vielä leikataan
ruoho, vedetään henkeen
korren vihreys.
Hengitetään kastetta,
hyvästellään hileittä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Katja Seutu: Jäätyväinen

Katja Seutu vie runokokoelmallaan Jäätyväinen (WSOY 2019) veden eri olomuotoihin. Luonto on runoissa voimalla läsnä, sellainen luonto, joka on liikkeessä, koska on meidän aikamme, ilmastonmuutoksen aika. Tunnelma on liikahtanut askeleen apeutuneemmaksi kuin kokoelmassa Kuusilla mittaan aikaa.

Kokoelmassa runojen puhuja näkee vedensekaisia. Ensivaikutelmani onkin kokoelmasta sekainen.* Kokoelman runot ovat lyhyitä, joskus vain muutaman sanan mittaisia. Se sopii minulle, olen lyhyiden runojen ystävä. Joskus peräkkäiset runot ovat jatkumo, monesti aivan eripariset. Yhdestä runosta poimin säkeen ”kaikki rikkoutuu”. Siinäpä se! Luen runoja uudelleen, uudelleen. En sano, että ne loksahtavat paikoilleen, mutta kiinnityn niihin. Lähden mukaan, runosäkeen hengessä: ”En olekaan nyt kuulolla vaan liikkeellä.”

20190817_092607_resize_24.jpg

Alan viehättyä silppumaisuudesta. Runoissa on välittömien kokemushavaintojen tuntua, esimerkiksi nähdystä taidenäyttelystä, päiväkirjahenkisistä runopäivityksistä tai pistäytymisistä luonnossa. Välillä niissä kuuluu runon puhujan esiäitien rauman kieli tai lainatut sitaatit. Ja runsaasti runosykähdyksiä: kiteytyneitä ajatuksia, jotka laajentavat tajuntaa, esimerkiksi tällaisia:

”aaltoileva vesi on jäätynyt kaislojen ja kivien ympärille 
niin kuin että aika voi pysähtyä tilaksi
ja mielen säröytyväksi kerrokseksi”

Nyt joudun jo vimman valtaan. Tekisi mieli siteerata monia hienoja runokuvia, oivaltavia ja mielikuvia ruokkivia värssyjä. Kahdessa runossa mainitaan kaunein, mitä puhuja tietää. Toisessa se on hohtavat kaalit yövalossa, toisessa ydinjätteen hautausitku. Tähän on tultu: meillä on vielä lumouttavaa luontoa mutta se on uhattuna. Runot henkivät ristiriitaa, jossa tilanne on ruma, mutta maailmassa on kuitenkin kaunista.

Runot kiinnittyvät tähän reunaehtoon: ”Maapallo on koko alue, sen enempää ei ole.” Siellä on eletty sukupolvesta toiseen ja sinne sijoittuu jokaisen yksilön kokemusmaailma. Ja sitten tämä: ihminen myllää maapallolla, ”olemme ylittäneet / rajan.” Luontoilmiöt ilmenevät toisin kuin pitäisi, esimerkiksi joulukuussa raikuu lintujen sekakuoro, vuodenajan vastaisesti, ”kun ei ole sen aika”. Yhdessä runossa esiintyy voikukka, roskakasviksi kutsuttu. Voikukan roskuus on suhteellista kuten runon loppu antaa ymmärtää:

”- –
Se on keltaisessaan viehättävä, viehättävä
           erottuu edukseen muovivadista,
ihmisen jättämästä jäljestä.”

Jäätyväinen antaa sitä enemmän, mitä useammin siihen palaan. Koen, että kokoelmassa on silti jotain sisäänlämpenevää, eli kokemuksellisuutta, joka ei täysin minulle avaudu. Silti on paljon yhteistä jaettavaa, joten taas ”Lähden kuulostelemaan jäätyväisen ääntä.”

– –

Katja Seutu
Jäätyväinen
WSOY 2019
runoja.
Luin eKirjana BookBeatissa,
kirjana 65 sivua.

*Luin runoja eKirjasta, vaikka olen toisin vannonut. Verkossa runokirjan selailu ja lehteily on mahdotonta ja siten kokonaisuuden hahmotus on aivan toisenlaista kuin konkreettisen kirjan kanssa. Verkkokirjuus ei estä yksittäisiin runoihin uppoutumista, mutta kokonaiskokemus on aivan toinen kuin paperikosketuksessa.

Muita lukijoita: Raijan kirjareppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi.

Monipuolinen Heli Laaksonen esiintyy, kuvataiteilee ja kirjoittaa kaikenikäisille. Viimeksi on ilmestynyt runokirjoja lapsille, nyt on pitkästä aikaa aikuisten aika: Aurinko. Porkkana. Vesi. (WSOY 2019).

Kokoelman runoihin kätkeytyy tietynlaisen naivismin ja huumorin ohella koko tunnekirjo ja rutkasti elämänviisautta. Laaksonen on ennen kaikkea oivaltaja. Ajatelkaa nyt tätäkin kokoelman osan otsikkoa: ”Vakaa ko kaksjalkane aaltojakkara”!

Laaksonen lausuu lounaismurteisia havaintoja maailmasta ja ihmisistä, jotka ovat vähän vinksallaan mutta kelpaavat juuri sellaisina. Nautiskelen esimerkiksi runotilanteista, joissa puhuja toivoo olevansa mies (”Mialuite”) tai jossa ollaan ehkä väärässä paikassa (”Toi sinine valo sun naamallas”) tai tullaan tavallaan huijatuksi (”Tarttis olla tarkempi”). Laaksosen runomaailmassa voi ponnistaa yhteisestä lähtötilanteesta: metsä ja sen monenlaiset elikot esiintyvät ihmisen rinnalla tasavertaisina toimijoina.

Käytin sanaa runotilanteet. Kyllä. Laaksosen runoissa pysähdytään tilanteeseen tai tapahtumaan, jossa havainnot yllättävät ja mielikuvat laukkaavat – joista lukijana täydennän tarinoita. Sanat ja runokuvat tuottavat visuaalisia mielikuvia. Lisäksi ne toimivat auditiivisesti. Kuultuna runot hengittävät luonnollisessa rytmissä. Äänikirjassa saakin nauttia runojen aidosta puhepoljennosta, sillä lukijana on itse runoilija.

20190816_085122_resize_44.jpg

Laaksonen ottaa runoissaan kantaa. Se ei tapahdu ryppyotsaisesti vaan melko ironisesti. Kokoelma alkaa englannistumistrendille naljailusta. ”Kieäl saunas” -runo päättyy: ”on sentä suameks kauneimp sanno orava / ko toi teijä skvöröl.” Kulttuuriperinnön säilyttämistä tai säilyttämättömyyttä ruotii runo ”Verenmainemittari”. Siinä sivalletaan:

”- –
Tulen siält, misä moottoritiäsillat kulke
viikinkihautoje ylitte.
Meil vaihretti Tapion karja Henriki
värttinäluuhu heti,
ko joku tul paatil rantta ja ehrotti.
– -”

Lasten lukutaidon heikkenemiseen ja kirjojen lukemisen vähenemiseen ottaa kantaa käänteisargumentein runo ”Varotus (leikattavaks jääkaapinove)”. Pakko on tuikata tähän väliin ylimääräinen ja asiaton huomautus, joka liittyy ajankohtaiseen keskusteluun kirjoista aikansa eläneenä käyttöliittymänä – onkohan kyseinen runo Twitter-Jungerin jääkaapin ovessa, sillä runossa lausutaan muun muassa näin:

”Älä lue lapsel!
Teet hankalaks tyrannien tyät.
Niin pal helpomp heijä
o yksinkertassi huijata.
– -”

Kokelmassa on arjenkarheita rakkausrunoja ja huvittava sikermä luokkakuvarunoja, jotka on nimetty etunimin. Erisnimet on valittu siten, että ne ovat myös yleisnimiä. Monessa runossa on nostalgista henkeä hyvistä, vanhoista ajoista (ja ihmisistä) kaukana taajamista. Sitten on runoja, jossa puhuja kamppailee ominaislaatunsa kanssa, esimerkiksi ”Vaihrokas” ja ”Runo ittel”, joka päättyy jokaisen murehtijan ja pessimistin toivoon: ”an lakat murhettumast / an otta valo vasta.”

Runojen vakava aines osuu minuun. Esimerkiksi palaan monta kertaa kokoelman viimeiseen osaan ”Kevät o hiljasemp ko ikä enne”. Siinä on runoja elämän rajallisuudesta. Suosikkini vaihtuu monesti, nyt se on runo ”Iso peura o lähteny”. Siinäpä on kaunis ja lohdullinen sururuno. Lohtua tuo myös kokoelman päättävä ”Aurinko. Porkkana. Vesi.” -runo, jonka luettuani toivon, että minäkin kohtaisin jäniksen, joka sanoisi minulle:

”Ota täst tämä mun
lyhkäne siliä jänekse järk
jätä mul sun
mutkikas kulmikas ihmismiäl.”

Tulisiko vielä päivä, että käsitän: iloksi riittää aurinko, porkkana, vesi? Sitä harjoittelen Heli Laaksosen viehättävien runojen avulla.

– –
Heli Laaksonen
Aurinko. Porkkana. Vesi.
WSOY 2019
runoja lounaismurteella
äänikirjana 1 t 6 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatissa.
Kirjana 96 sivua: sain kirjan kustantajalta.

Kymmenkunta juttuani Heli Laaksosen tuotannosta: tässä.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Vesijuoksijan runot

Ympärilläni
kesäyön pehmittämä
lahti kuin peitto
kietoo laineiden lämpöön
jakaen veden unen.

Veden sylissä
jätän ajan ennen ja
jälkeen, jään jäljet.

••

Salmen selällä
sininen hajoaa. Vain
valonkajoja.

•••

Ruusukullattu
taivas ja vesi, väliin
jää metsänreunan
musta aaltoilu, viivan
kalligrafinen veto.

••••

Korte kuvastuu
kahdeksi ja toiseksi.
Jatkuu mielikseen.

•••••

Hetki pinnalla.
Valheellinen turvani
peittää syvyyden.
En pelkää vettä niin kuin
eilen tein. Tai huomista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Anni Mäentie: Aurinkotuoli

On vuoden 2019 runon ja suven päivä. Istahdan Aurinkotuoliin, vaikka mittarilukemat viittaavaat viileään ja taivas on pilvessä. Siksi on runo.

Anni Mäentien runokokoelman Aurinkotuolin (Kulttuurivihkot 3019) seitsemän osaa ovat keskenään kovin erilasia. Esimerkiksi ”Moi” on dialogityyppinen baaritilannekuvaus, ”Kotimatkan ikkunat” havaintoja – no – kotimatkan ikkunoista, mutta myös niiden takaisista elämistä päätyen lempeään tunnelmaan, ja ”Hieno metsä” koostuu muutaman sivun pituisista hajahuomioista. Kokoelman osasia kutsuisin sikermiksi. Niitä yhdistää osan otsikko – eikä välttämättä erityisen suoraan.

20190605_103522.jpg

Aurinkotuolissa sanaillaan suorasanaisen omaisesti. Pitkähköt, kokonaiset lauseet toimivat Mäentien runokielen perustana, mutta tyypillistä on myös sivuille sijoitellut säkeet, joissa on paljon ilmaa (tyhjiä rivejä) välissä. Kiinnostavaksi runot tekee se, miten mielleyhtymistä siirrytään toisiin. Esimerkiksi näin

”lumi putoaa päiväpeitolle suurina kosteina hiutaleina

siinä on ohuet punaiset raidat halusin tämän koska haluan aurinkotuoleja ja

imemme riminillä oransseja drinkkejä paidaton mies kysyy haluammeko vielä muuta mä 
sanoisin lisää paperivarjoja lisää rintakarvoja mutta en sano

hätistelen lunta se ei ole eläin ja se jää”

Löydän kokoelmasta mielleyhtymien sykkyröitä. Nopeat siirtymät vievät kuvista toisiin, ajatuksista toisiin. Siksi Mäentien runot eivät avaudu helposti, vaikkeivat niiden keinot ole kimuranteimmista päistä.

Alkuosassa on viehättävää lapsekkuutta ja kielikuvia rantaelämästä, mikä tuo mieleen leluilla telmivät vapaat sielut. Tunnelmat eivät kaikkiaan eivätkä kokoelman mittaan ole vain ilottelua runon vapauden leikkikentillä, vaan Aurinkotuolissa piilee myös hiekkaan haudattuja teräviä säkeitä tai kappaleita.

Suosikkiosioni on ”Tekee mieli uida”. Siinä arkiset asiat kuten lattiat, kaakelit, pölyt ja bakteerit ja muut tavanomaisuudet toimivat niin, että ”oleminen sekoittuu tilaan”, ja arjen tunnekirjo sisältää kaikki iät, kaikkea mahdollista:

”Se sanoi ettei tiennyt. Ollako siellä vai missä. Ollako kaukana. Mä annoin olla en tiennyt, aloin lukea sanakirjoja, mitä kirjoja vain kun alkoi tuntua. Aluksi juoksin niihin hädässä ja sitten tartuin ja rauhoitin itseäni: ’Kaikki menee mikään ei pysy minä olen aina tällainen enkä mitään.’ Eikä mitä, se on siinä ja pysyy.”

Parasta Aurinkotuolissa ovat yllättävät käänteet: yhden rivin sisällä kääntyy uusi asento. Maailma ei tule valmiiksi vaan siellä ollaan valmiita havaitsemaan. Näen runoissa muistoja, ohikiitäviä tilanteita, tulevan enteitä. Lukukokemuksen jälkeen jää kyllä paljon kysymyksiä. Sellaista runous on, ja siksi:

”kysymyksiä on lukuisia
voit itse kuvitella ne se on helppoa: ajattele mitä vain”

– –

Anni Mäentie
Aurinkotuoli
Kulttuurivihkot 2019
runoja
70 sivua.
Sain PDF-kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot