Aihearkisto: Runot

25 huhtikuun, 2024 · 9:46 am

Lukuviikon vinkkikolmikko: Auster, Erämaja ja Tervot

Huhtikuisella lukuviikolla 2024 olen yhä liikuntarajoitteinen polvileikkauksen vuoksi. Pysyn pitkälti paikoillani, enkä ole työssäni järjestämässä lukuviikkotapahtumaa vaan järjestän sen itselleni – lukien ja kuunnellen.

Lukuviikon kirjat valikoituivat sattumalta. Huomasin ilokseni, että Paul Austerilta on julkaistu uusi suomennos ja Anja Erämajalta uusi runokokoelma. Jari ja Kati Tervon edellistä Ukko-kirjaa en ole lukenut, mutta uutuus kiehtoi paikallisista syistä. Yllätys oli se, että näistä kolmesta erilaisesta kirjasta löytyi yhteinen teema, elämän haavoittuvuus. Rajallisuus heijastuu teksteihin niin, että havainnot tässä ja nyt korostuvat, ja silloin erottuu ilo siitä, että saa elää, vielä. Kaikissa kirjoissa myös puutarhalla on konkreettinen ja kuvainnollinen merkitys: kasvu, jatkuvuus, elämä.

Paul Auster: Baumgartner

Paul Austerin tiiviissä romaanissa Baumgartner (Tammi 2024) nimihenkilö on seitsemänkymppinen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän suree lähes kymmenen vuotta aiemmin kuollutta Anna-vaimoaan. Romaani kertoo surusta ja elämästä, jota kannattaa elää menetyksistä huolimatta. Ei ole myöhäistä löytää merkityksiä elämälle.

Romaani alkaa herkullisesti: Baumgartnerin puuhat keskeytyvät, ajatukset harhailevat ja kommellukset yllättävät – myös vilpitön hyvyys yllättää. Romaanissa muistot ja muistaminen kulkevat punaisena lankana Baumgartnerin muutaman vuoden kronologisen elämänkulun lisäksi. Amerikanjuutalaisuus sisältyy austerlaisittain kirjaan, samoin suvun siirtolaisuusvaiheet (Austeritkin mainitaan).

Kolmannen persoonan kerronta on sävykästä siten, että päähenkilön elämästä siirtyy sivuille elävä kuva. Lisäksi kirjassa on eri tekstilajeja: päähenkilön ja Annan kirjallisia tekstejä. Kirja ei uudista Austerin tuotantoa, eikä tarvitsekaan: sujuva, henkilövetoinen amerikkalaiskerronta vetää sellaisenaan. Loppulause iskee yllätyksellisesti.

•

Paul Auster: Baumgartner, suomentanut Arto Schroderus, Tammi 2024, 131 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

Tavoistani poiketen luin Anja Erämajan runokokoelmaa Joku menee aina ensin (WSOY 2024) verkkokirjana, ja osin myös kuuntelin runoilijan omaa, rytmikästä luentaa. (Käyn kyllä ostamassa kirjan.) En malttanut odottaa kirjaa, sillä Erämaja kuuluu runoilijasuosikkeihini.

Kehyksenä toimii äidin kuolema. Tärkeä rinnastus kuolemalle on uusiutuva elämä, puutarha, kasvit ja ihmisen toiminta puutarhan hoitajana; ”jatkan siitä mihin äiti jäi”. Poimin tehokkaita runolauseita kuolemasta ja sitä edeltävästä hiipumisestä, jota Erämaja sanottaa tunnistettavan kipeästi (omien vanhempieni kohtalo). Puutarhasta kasvaa metafora ja todellinen kasvualusta Erämajan runokielelle, esimerkiksi tämä: ”vihreä sytytyslanka pakenee mullan alle.”

Kirjassa on aiheiden ja runomuodon vaihtelua: osin on lyhyehköjä, tarkoin rivitettyjä runoja, osin puolensivun proosarunoja. Hakkaava rytmi, joka syntyy muun muassa välimerkityksestä, on Erämajalle luonteenomaista. Runo nykii ja juoksee – kuin elämä. Elämä kantaa runoissa; kuolema on, ilo on ja elämä on: ”Tämä ei ole hajoamispiste, tämä on / kokoamiskenttä.”

•

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin, WSOY 2024, 79 sivua eKirjana, 1 tunti 6 minuuttia äänikirjana, lukijana kirjailija. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

Jari ja Kati Tervo: Ukko ja mökki

Pääsin vihdoin polvivaivoineni auton rattiin ja ajelin Teiskoon – Tampereen taakse – ja takaisin kuunnellen Jari ja Kati Tervon yhteiskirjaa Ukko ja mökki (Otava 2024). Minulla on Teiskossa vapaa-ajan asunto, lapsuudenkotini, ja Tervojen kesämökki on siellä myös, joskin eri puolella paikkakuntaa. Paikallisuus siis eritoten kiinnosti. Koiria kohtaan sen sijaan tunnen kissaihmisenä vierautta.

Koiravieraus karisi minusta nopeasti, sillä Ukon merkitys ei poikkea muista kotieläimistä: perheenjäsen rodusta ja lajista riippumatta. Rakkaus perheen ihmis- ja eläinjäseniin säteilee kirjan kertojien kuvauksesta. Kirja rakentuu Jarin ja Katin vuorottelevista kertojaosuuksista, jotka he itse lukevat äänikirjassa. Kesän alussa he muuttavat mökille ja lopussa palaavat Katajanokalle. Siinä välissä mökkitontilla tarkkaillaan Ukkoa ja vaalitaan koirapojan rutiineita, rakennetaan kesähuonetta, hoidetaan puutarhaa, kokataan, kirjoitetaan, luetaan ja katsellaan elokuvia ja sarjoja sekä Näsijärven maisemaa.

Kirja perustuu päiväkirjamaiseen kerrontaan, jossa arjen pienet puuhat tallennetaan tunnollisesti, välillä myös tuntemuksia tilanteista ja päivän kulusta. Poikkeamat kronologiasta ovat muistumia, jotka kirkastavat: kirjan kesäarjen puuhat eivät todellakaan ole tylsiä tai yhdentekeviä, kun ne pystyy tekemään selkäydinkasvaimen, verenmyrkytyksen ja syövän jälkeen tai aikana. Elämän hauraus, ihmisen haavoittuvuus ja rajallisuus toimivat kerronnan heijastuspintana. Jari Tervon sanoin kirja on rakkaus- ja sairauskertomus. 

•

Jari ja Kati Tervo: Ukko ja mökki, Otava 2024, 148 sivua eKirjana, 8 tuntia 12 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa, lukijoina kirjailijat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani, Runot

Avainsanat: , , ,

3 maaliskuun, 2024 · 9:19 am

Pekka Kytömäki: Historian pienmiehiä

Mistä pienmiehistä Pekka Kytömäki kirjoittaa runokirjassaan Historian pienmiehiä (Aviador 2023)? Tavallista, herkistä miehistä muistoineen, ajatuksineen, perheineen se kertoo – tai runomiehestä. En tunne Kytömäkeä, mutta kirja asettaa alttiiksi tehdä yhtäläisyysmerkki kirjoittajan ja kirjan runojen välille. Olkoon – mutta mitä mietin runoista?

Kirjan takakansi paljastaa, että runot ovat hioutuneet seitsemässä vuodessa. Tuloksena on suorapuheista, lyhyehköä ja tiivistä runoilmaisua vailla mutkikkaita fragmentteja tai vaikeasti avautuvia kielikuvia. Runoissa on herkkävaistoista arjen erilaisten sävyjen tavoittamista, myös pilkettä silmäkulmassa ja sanoilla leikittelyä. Mutta runokielestä vielä: usein havainto pukeutuu aforistiseen asuun:

”Puhe,

ajatusten karaokea

nuotin vierestä.

Sointuvimmat lauseet

lienevät covereita.”

Minun makuuni on konstailematon runokieli. On kerrassaan nautittavaa löytää tasoja ja avartumista paljaasta ilmaisusta, harkitun selkeistä kielikuvista, jotka voi ymmärtää sanatarkasti, ja samalla saan laajentaa ajatusta, oivaltaa ja tulkita sanojen takaisia.

”Puhut suusi puhtaaksi,

likaat korvani.”

(Taidan jakaa Kytömäen kanssa saman runokäsityksen: vähän on enemmän, ja pinnaltaan simppelistä lähtevät mielikuvat lentoon. Tunnistan runoista samoja keinoja kuin omista ”selkorunoistani”, joissa Kytömäkeä orjallisemmin valitsen sanaston mahdollisimman helpoista ja yleisistä sanoista.”)

•

Historian pienmiehiä alkaa sitaatilla Joel Haahtelalta, joka varioi kirjoissaan ajan laskostumisen teemaa, eli joka hetkessä on elettyä päällekkäin ja limittäin. Kytömäki kiteyttää samaa ajatusta ajan kerrostumisesta, esimerkiksi se näkyy runojen vahojen valokuvien taikuudessa. Kirjassa on lisäksi kauniita luontohavaintoja, joissa pohdittavaksi asetetaan ihmislähtöinen luonnon tarkastelu, vaikka ilmiöt säässä, eläinkunnassa ja vuodenajoissa elävät ilman havainnoijaakin.

Yhdessä runossa puhujan runoja luonnehditaan hahmotelmiksi, jotka avaavat todellisuutta paremmin kuin tarkka kuvaus. Runot ilmaisevat yksityiskohtia puhujan elämänkaaresta, ja lyyristä on se, että runot kertovat kaaresta myös jotain yleistä. Yhdessä runossa puhuja toivoo runokirjan lämmittävän avattuna. Lämmittää!

•

Pekka Kytömäki: Historian pienmiehiä, Aviador 2023, 91 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Avainsanat:

30 joulukuun, 2023 · 8:08 am

Vuosikatsaus 2023

Vuosi vierähtää nopeasti. Kokoan mieleen painunutta vuodenkierrosta 2023.

Kotoilua

Minut pysäytti heti tammikuussa tasavuosien täyttäminen. Tuntuu vanhalta olla 60-vuotias, vaikka ilman peilikuvaa voi sisäinen minäkuva vaikuttaa 35-vuotiaalta. (Tukka on tosin saanut harmaantua ja kasvaa jo pari vuotta, eikä se ole rohkeaa tai hienoa, se on biologiaa niin kuin rypytkin.) Toisaalta on vuosimittaritunne välillä noussut jopa kahdeksaankymppiin, sillä polvikipuni on merkittävästi vaikuttanut elämiseen ja liikkuvuuteen. Leikkaus on edessäpäin.

Vanha lapsuudenkotini Teiskossa toimii kakkoskotina, jonka ympäristön metsät ja niityt tehoavat henkireikinä. Vuoden huippukohtia oli pihasaunaremontin valmistuminen, mikä kohensi elämänlaatua (kuvat alla). Iloisin uutinen oli Olli-poikani kihlautuminen Annan kanssa (kihlakuva Norjasta yllä alaoikealla).

Vuodenaikojen vaihtelu tuo kotoilijalle kiinnostavaa seurattavaa – valot, varjot, värit ja ulkoilman lämpövaihtelut.

Kotoilun lisäksi

Mukavia muistoja kertyi perheen ja ystävien tapaamisista – kavereita, kirjallisuutta, bloggaamista, taidetta, teatteria, ulkoilua, kahvittelua, koulutuksia, konsertteja (oi, Olavi Uusivirta ja Arppa), kolmihenkinen kirjapiiri, yhdessäoloa. Kuvissa vain muutama kohtaaminen.

Ja juu: tein myös töitä palkkani edestä. Yksi kohokohta oli kivojen työkavereiden kanssa järjestetyt lukuviikot. Alapuolella kuvassa marraskuulta kujertaa lukuhylje, robottihylje, joka toimii kirjastojen lukukoirien tapaan, lisäksi mieleen jäävät mukavat museovierailut opiskelijoiden kanssa.

Kirjallista kohottavuutta

Olen vuoden varrella jo koonnut lempilukemistosta listauksia romaaneista, dekkareista ja selkokirjoista. Erilaisia ja eripituisia kirjoja tuli luettua vuoden aikana noin 170. Selvästi tänä vuonna suosin lyhyitä teoksia, en mitenkään lukukriteerinä vaan jostain syystä kompaktisuus puhutteli.

Tiiviitten kirjojen suosikkejani ovat esimerkiksi 36 uurnaa, Yö Whistlerin maalauksessa, Nämä pienet asiat, Kiirehdi rakkain ja Kuumaa maitoa. Runoista jäi mieleeni On todella kuljettava kuusikon läpi ja Mehiläisen paino. Hiukan enemmän sivuja on mainioissa romaaneissa Aurum, Elolliset, Erään kissan tutkimuksia, Lucy meren rannalla, Lucrezian muotokuva ja Suntio. Kaikista – ja noin sadasta muusta luetusta – löytyy blogipostaukset.

Kirjailijoiden kera

Kanneltalossa haastattelin tammikuussa veljeksiä Kjell ja Mårten Westö ja syyskuussa Maria Turtschaninoffia. Ruotsinkielisten kirjailijoiden keskustelu suomeksi sujui, ja sain kuulijoiden kanssa paljon mielenkiintoista tietoa kirjailijoiden kirjoista. Marraskuussa oli hieno kohtaaminen Malminkartanon kirjastossa Katja Ketun kanssa: keskustelu romaanista Erään kissan tutkimuksia.

Jatkoimme Kannelmäen kirjaston ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa Kannelmäen kirjakierrosta. Saimme elokuussa mukaan kirjailijat Juha Itkosen ja Tuomas Aitonurmen. Noin kolmen kilometrin kirjallisuusrastilenkki on osoittautunut oivaksi konseptiksi.

Kirjailijana

Lokakuussa ajelin Hyvinkäälle Marko Suomen haastateltavaksi. Takakansi-podcastin jaksossa kertoilin selkokirjallisuudesta ja kirjabloggaamisesta. Käväisin myös Helsingin kirjamessuilla Selkokeskuksen osastolla. Kirjallisuuslehti Lumoojassa (4/2023) oli minusta Liisa Määtän haastattelu ”Selkorunous tuo lyriikan kaikkien ulottuville”. Harvinaista, että selkokirjallisuus on esillä kirjallisuutena.

Oma tuotanto ja selkosekoilu

Olen jatkanut selkokirjailijana. Jokin minua vetää kehittämään kirjallisuutta, jossa kielen helppous vaatii vaativaa valikointia, jotta sisältö välittyy mutkattomasti mutta on silti kiinnostavaa, jopa monitahoista. 

Pitkään kypsyttelemäni runokirjani Alusta loppuun (Avain) ilmestyi elokuussa. Myös kaksi klassikkomukatusta ilmestyi tänä vuonna: selkoistin Juhani Ahon romaanin Papin rouva, ja lisäksi tuunasin Runebergin runoelman Hanna selkokertomukseksi. Mukautusten kustantajan Laatusanan nettisivuilla on niihin myös tehtäväpaketit.

Selkokirjallisuutta kohtasi loppuvuodesta melkoinen uhka hallituksen leikkaussuunnitelmien vuoksi. Pienilevikkisen kirjallisuuden elinehto ovat tuet, joten voisi kuvitella, että päättäjien vaakakupissa painaisi lukutaidon kehittämisessä oleelliset selkokirjat. Apuraha säilyi (ehkä kovan kampanjoinnin ansiosta – kiitos osallistuneille!), mutta toinen oleellinen tuki eli pienilevikkisen laatukirjallisuuden ostotuki kirjastoille poistettiin kokonaan, vaikka se koskee selkokirjallisuuden lisäksi mm. runoutta ja esseitä. Linkkaan joulukuisen kannanottoni vielä tähän.

Kirjabloggaaminen ja kylkiäiset

Aloitin kulttuuribloggaamisen maaliskuussa 2011, ja jatkan yhä. Facebookissa postailen omalla nimelläni, ja Instagramissa @tuijata1-tunnuksella. Ex-twitterin käytön lopetin melkein ja nyt kokonaan X-sekoilun vuoksi. Aloittelen kirjapostauksia Threadsissa (#tuijata). Vihdoin päivitin myös LinkedInin, jos joku sieltä etsii selko-osaajaa.

Voi olla, että kirjablogien suosio on laskussa, mutta ilokseni olet lukenut kirjajuttujani. Siitä suuri kiitos sinulle! Toivotan toiveikasta ja lukuisaa tulevaa vuotta!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

4 marraskuun, 2023 · 8:29 am

Miki Liukkonen: Elisabet

Tänään on pyhäinpäivä, vainajien muistopäivä. Kesällä murheellinen uutinen Miki Liukkosen (1989 – 2023) kuolemasta kivisti. En tuntenut kirjailijaa, mutta muistan häntä nyt runokokoelman Elisabet (WSOY 2012) annilla. Kirjat jäivät meille luettaviksi.

Elisabet on Liukkosen toinen julkaistu kirja. Siinä on kuusi osaa, tunnelmiltaan erilaisia. Osat selitetään kirjan takakannessa rennon humoristisesti. Samaa irtonaista henkeä on monessa runossa. Kuten takakansi lupaa, osan 3 matka Pariisiin on ilkamoiva. 

Luen kirjasta nuorta, irrottelussakin varmaa sanankäyttäjää, tuoreiden kielikuvien suoltajaa. Luistavaa liu’untaa osoittaa sekin, että selvästi nuoren, hurjan Pariisin-matkaajan osuudesta siirrytään kirjassa seuraavassa osassa 1200-luvun tunnelmiin, joissa ei pysytä vaan käydään muun muassa lähimenneisyyden pyöräonnettomuudessa. Runossa ”T. S. Eliotin ja muiden järkyttyneiden kanssa” sisältää säväyttäviä väläyksiä mahdottomasta maailmasta. Poimin runosta esimerkin Liukkosen tavasta yhdistellä yllättävää:

”voisin myydä sieluni numerolle

ja ostaa parasta kangasta

tai painaa kasvoni veteen ja kuunnella

höyhenten laskeutumista”

•

Ajatus itsemurhasta kytee runossa ”Kauniita esineitä” – kauheaa kyllä, kauniisti:

”nuuhkin kukkaroon kerättyjä omenan siemeniä

   se on ihan kielenkärjellä

                            kirkas sulkeva lopetus”

Ja runo jatkuu ja loppuu myöhemmin näin, elämä jatkuu:

                            ”lasken kuukausia rystysistä

kunnes laitan omenan siemenet maahan siinä se onkin

              kirkas sulkeva lopetus

kun

omenapuu viimein kukkii minä olen vanha &

                  silloin sadevesitynnyrin miehinen enkeli

kävelee puun luo ja istuu sinne nauramaan”

•

Kokoelman viides osa ”Elisabet” on kirjoitettu Miki Liukkosen kuolleelle äidille. Huomaan hänen syntyneen samana vuonna kuin minä, kuolleen vain 45-vuotiaana, jolloin Miki Liukkonen oli 19-vuotias.

Osa alkaa kerrassaan kauniilla, rytmikkäällä runolla enkeliksi sublimoitumisesta. Muuten runoelma etenee ”muistikuvien rytmissä” äidin viimeisistä ajoista, ”viimeistä kaikki”. Suru, lohduttomuus, vilpitön paljaus välittyy sanoista, rytmistä ja muodosta, johon runon ajatukset ja tunteet on puettu. ”Mitä annettavaa ylipäänsä / tässä kohduttomassa todellisuudessa”.

Tämän jälkeen kokoelman aiempi Pariisi-ilottelu asettuu uuteen asentoon, sillä ”Elisabet”-runosikermästä selviää, että yhteinen matka Pariisiin oli äidin ja pojan unelma, joka jäi toteutumatta.

•

Toivottavasti ei ole vielä liikaa kulunut tämä: sääli ja suru, mitä Miki Liukkonen olisi vielä taiteellemme tarjonnut. Elisabet-kokoelma osoittaa, että karnevalismin ja musertavan murheen yhdistäminen luontui kirjailijalta, jonka elämän ja kuoleman pohdinnat saivat monia muotoja.

Elisabet-kirjan viimeinen osa ”Talvinen puutarha” tuntuu nyt kuin testamentilta, vaikka kokoelman ilmestymisestä on yli 10 vuotta. Runoissa ihanuus ja katoavaisuus kietoutuvat toisiinsa, ja viimeisessä runossa ”Viimeinen runo” kimpassa kulkevat mahdolliset ja mahdottomat asiat, alhainen ja ylhäinen. Runo päättyy:

”niin kaikki tämä

kaikki kuultu ja mitä tulevaisuudessa kuullaan

kaikin sydämin nähkää.”

•

Miki Liukkonen: Elisabet, WSOY 2012, 76 sivua. Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Avainsanat:

1 elokuun, 2023 · 5:00 am

Runebergin Hanna selkokirjana

Mitä J. L. Runebergin Hanna-runoelmalla (1836) on sanottavaa nykylukijalle vai onko se tyystin pölyttynyt? Miksi muokkasin sen selkokielelle? Miksi selko-Hanna kannattaa lukea? Näihin kysymyksiin vastaan jutussani.

Lähtökohtaisesti klassikot eivät ole menettäneet kiinnostavuuttaan. Vähintään ne näyttävät aikansa ihanteita, ilmiöitä ja tyyliä. Se pätee Runebergin Hannaan. Rajallisen kirjallisen kulttuurin Suomi sai Runebergista tekijän, joka hieman viipeellä toi eurooppalaisia virtauksia kirjallisuuteemme. Hannassa hehkuu saksalainen romantiikka, joka ammensi idyllisestä maaseudusta ja ilmaisi ihanteellisesti puhtaan luonnon ja vilpittömän rakkauden yhteydet. Koukeroinen ruotsinkielinen heksametri näytti, että runomitta sujuu myös suomenruotsalaiselta.

Runebergin sisä-Suomen luontokuvauksesta alkoivat kotimaisen kirjallisuuden pitkät perinteet: maalaismaisema ja keskikesän ainutlaatuisuus ovat sittemmin siirtyneet myöhempien aikojen teoksiin vuosikymmenestä toiseen. Esimerkiksi Frans Emil Sillanpään Ihmiset suviyössä (1934) ja Aki Ollikaisen Pastoraali (2018) voidaan lukea Runebergin Hannaa vasten, lukuisat muut teokset myös.

•

Tähänastinen jo käy todisteesta, että on syytä viivähtää yhdellä kaunokirjallisuutemme alkulähteellä. Etenkin proosan nuorten naisten kuvaukset ja pyrkimykset pureutua neitojen mielenmaisemaan käynnistyvät Hannasta. Se on käynyt selväksi, kun olen mukauttanut selkokielelle Minna Canthin Hannan ja Juhani Ahon Papin rouvan.

Ahon Papin rouvan aloitussivulla on lainaus J. L. Runebergin Hanna-runoelmasta, ja kirjassa muutenkin keskustellaan Runebergin runoista ja lauletaan niitä väreilevän kesämaiseman lumoissa. Aho tosin keskittyy nuoruuden ensi lemmen pettymykseen toisin kuin Runeberg. Canthin Hanna ei ole sattumalta saman niminen kuin Runebergin teos, sillä Canth luo vastakuvan romantiikan Hannalle: realistinen Canthin Hanna näyttää tosielämän kaksinaismoralismin, tytön oman tahdon nujertamisen ja kaikkea muuta kuin romanttisten sankarien kohtaamisen. 

•

Toistan: Runebergin Hanna on syytä tuntea, sillä se on vaikuttanut suuresti kotimaiseen kirjallisuuteen. Hanna kertoo papin nuoresta tyttärestä juhannuksena, jolloin hän saa vakavaraisen naimatarjouksen mutta äkkirakastuu köyhään komistukseen kauniin kesäillan autereessa. Hannassa näkyy sukupolviajattelu: vanha polvi antaa turvallisuuteen tähtääviä ohjeita, kun ikätoveri, ystävä, opastaa tunteen tunnistamiseen. Niistä aineksista on syntynyt ja syntyy yhä moni viihdekirja ja draama.

Runebergin Hanna on ihanteellinen kuvaus, ja sitä on kiinnostava verrata nykyromansseihin ja rakkaustarinoihin aikojen saatossa. Mikseipä se siksi tehoaisi nykylukijaan? Lisäksi ensi silmäyksellä ihastuminen taitaa olla tuttua monille, samoin se, että kesäluonto herkistää.

Runoelmassa on sisäkertomus kuolleesta kalastajasta, joka tuo idylliin muistutuksen katoavaisuudesta ja kauniin maiseman lohdutuksesta. Lyhyessä runoelmassa on myös muita juoniaineksia kuten sugar daddy -henkinen kosinta sekä tarina nuoren sankarin öykkärimäisen siskon muutoksesta rakastuttuaan. Aineksia riittää!

•

Runeberg siis kirjoitti kolmilauluisen runoelman heksametrimittaan. Kolme kääntäjää on eri aikoina sen suomentanut, mutta tukeuduin ensimmäiseen, Paavo Cajanderin tuotokseen (1880). Vanha runokieli haastaa nykylukijan monin tavoin. Esimerkki puhukoon puolestaan:

”Vaan sill’ aikaa seitsentoist’ ikänen tytär Hanna

Kangas-puillahan viel’ emännöitsijä-huonehess’ istuu;

Raittiin’ istuvi hän, punottain kuni varjossa marja,

Kuin puvussaan keveässä hän tuoss’ ilo-tointahan hoitaa.

Saasteeton sydän on poven alla, mi paulomatonna

Paisuen nousee, aaltoillen hänen henkäyksistään,

Kun hän syöstävätään käsivarsin paljahin viskoo.

Silmäpä kirkas on vaan kuni peili ja riemusta loistaa.”

Päädyin muokkaamaan runoelman selkokieliseksi kertomukseksi. Siten välittyvät teoksen ytimet: Hannan ajatukset, tunteet ja valinnat, herkkä rakastuminen, ystävyys, kodin turva sekä sivuhenkilöiden vaikutus Hannaan. Kirjan kolme lukua säilyvät, samoin sisäkertomukset. 

Selkokielinenkin versio välittää aistimukset, tunteet ja ajatusten ailahtelun – ja kaikkea ympäröi satumainen kesäluonto korkealta mäeltä avartuvine maisemineen ja lähteineen. Luonnollisesti runon rytmi, sanavalinnat ja virkerakenne muuttuvat helpoksi suomen kieleksi. Näin klassikko jatkaa elämäänsä.

•

Kehotan tutustumaan selko-Hannaan, menneen maailman kirjaan, josta niin moni muu kotimainen teos ponnistaa. Lukukokemus tarjoaa näköalan siihen, mikä on meille tärkeää: rakkaus, vanhemman hyväksyntä ja lähiluonto. Sitä ei aika haperra, vaikkemme olisikaan yhtä ihanteellisia kuin Runeberg aikoinaan.

Hannan on kustantanut Äidinkielen opettajain liiton kustantamo Laatusana, joka elokuussa lahjoittaa pdf–verkkokirjan jäsenilleen liiton 75-juhlavuoden kunniaksi. Muut voivat ostaa sen Laatusanan verkkokaupasta. Kirjan kannesta erityishuomio: kannessa on naistaitelija Elisabeth Blomqvistin maalaus Hannan innoittamana vuosilta 1853 – 1854 (Kansallisgallerian kokoelmat).

Laatusanan klassikkosarjassa ovat jo ilmestyneet selkomukautukseni Aleksis Kiven Kullervosta (2021), Minna Canthin tuotannosta otanta Kolme novellia (2022) ja Juhani Ahon Papin rouva (2023). Jokaisen kirjan lopussa on yleiskatsaus kirjailijasta ja hänen tuotannostaan. Kirjat voi ostaa kirjamuodossa tai verkkokirjana. Kaikkiin kirjoihin on myös tehtäväpaketit kustantajan nettisivuilla, joten kirjat sopivat myös opetuskäyttöön.

•

J. L. Runeberg: Hanna. Paavo Cajanderin suomennoksesta selkomukauttanut Tuija Takala,

Laatusana 2023, non 62 sivua pdf-verkkokirjana sisältäen tietotekstit Runebergista ja hänen tuotannostaan. Ks. Laatusanan verkkokauppa (tulee myyntiin elokuun alkupuolella).

Selkokirjatuotantoni aikajärjestyksessä

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia. Selkomukatus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

Juhani Aho: Papin rouva. Selkomukautus. Laatusana 2023.

Alusta loppuun. Selkorunoja. Avain 2023.

J. L. Runeberg: Hanna. Selkomukautus runoelmasta kertomukseksi, pdf-verkkokirja. Kirjassa on tietoteksti kirjailijasta ja tuotannosta. Laatusana 2023.

*

Klassikkomukautuksiin (Kivi, Canth, Aho ja Runeberg) olen tehnyt selkokieliset tehtäväpaketit, Laatusana. Tehtäväpaketti on myös Hyvä päivä -novelleihin Opike-kustantamon sivuilla.

4 kommenttia

Kategoria(t): lyhytproosa, proosarunot, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

30 heinäkuun, 2023 · 6:06 am

Runojeni takaa – Alusta loppuun 

Minulta on ilmestynyt nyt kolmas runokokoelma Alusta loppuun (Avain 2023), jonka olen kirjoittanut mielessäni selkokielen rajat – siis käytän tavallista sanastoa ja helppoja kielen rakenteita. Muut ovat Kierrän vuoden (Opike 2016) ja Onnen asioita (Avain 2017). Olen myös selkoistanut kotimaisia vanhoja runoja: Vanhat runot, uudet lukijat (Avain 2020). On minulta ilmestynyt yksi ”tavallinenkin” kokoelma Muiston ajastus (Reuna 2020), mutta sitä sitoo tankan ja haikun tavutus. Minua kiehtoo ilmaisu, jossa on jotain sidottua ja sen sisällä vapaus.

Runoni ovat lyhyitä, säkeistöjä vähän, muoto selkeä. Ajatus, tunne tai havainto on pinnalta paljas, silti pyrin usein myös monimerkityksellisyyteen ja tulkinnan varaan – jos lukija haluaa sellaista etsiä ja löytää. Sisältö välittyy harkituin kielellisin valinnoin ja täydentyy lukijan mielikuvin.

•

Alusta loppuun on muhinut mielessäni ja luonnoksina yli kuusi vuotta, koska olen pohtinut monia kasvuun ja katoavaisuuteen liittyviä asioita. Olen seurannut lasteni itsenäistymistä sekä kokenut vanhempieni muistisairaudet ja kuolemat. Sukuun ja tuttaville on syntynyt uusi sukupolvi. Ihmiselämän muutoksia ympäröi luonnon vuodenkierto – ja kauneus, jota on joskus vaikea nähdä, mutta sitä on.

Käännän selkäni.

Kaunis puutarha jää taakseni.

Ei kaunista tarvitse nähdä.

Tiedän: sitä on.

Kirjan teemoja ovat ajallisuus, hetkellisyys, kiertokulku ja muistot. Käsittelen tunteita ja niiden vaihtelua ilosta suruun. Runo on minulle havainnointia ja jotain, mitä jää jäljelle sellaisesta, jolle ei oikeastaan ole sanoja.

•

Nostan tässä jutussani yhden minua yhä enemmän kiehtovan aiheen, muistamisen. Muistin varassa säilyy ja toisaalta häviää kaikki merkityksellinen. Kieli on yksi tapa säilyttää oleellista.

Muistan Suomen kirjastoseuran seminaarin, johon minut kutsuttiin vuosia sitten kertomaan selkorunoista. Avasin yleisölle runon keinoja, joita selkorunoissa voi hyödyntää. Näytin silloin myös prototyypin runosta, joka syntyi isäni Alzheimerin taudin loppuvaiheesta. Runo on kuva tiimalasin tyhjenemisestä, kun sanat häviävät ja jäljellä on silkka muistoton läsnäolo, siinä kaikki – ja siinä on kaikki. Tällaisena runo löytyy kirjasta Alusta loppuun:

Kun menetän muistin,

menetän muistot.

Mitä tapahtuu?

On vain hetki,

joka on nyt.

Se on.

On se.

On.

•

Tarkoitukseni on hämmästellä runoissa elämänmenoa niin, että erilaiset tunteet, ajatukset ja kokemukset saavat tilaa. Kirjan lopussa on kysymyksiä, jotta kirjaa voi käyttää ryhmissä tai yksin kokemuksien vaihtoon.

•

Tuija Takala: Alusta loppuun. Selkorunoja. Avain 2023, 94 sivua. Ks. Avaimen verkkokauppa (kesäalennus 30 % koodilla SELKOKESA2023).

•

Selkokirjatuotantoni aikajärjestyksessä

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit runoudesta ja kirjailijoista. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Kirjassa on tietoteksti kirjailijasta ja tuotannosta. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia. Selkomukatus. Kirjassa on tietoteksti kirjailijasta ja tuotannosta. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

Juhani Aho: Papin rouva. Selkomukautus. Kirjassa on tietoteksti kirjailijasta ja tuotannosta. Laatusana 2023.

Alusta loppuun. Selkorunoja. Avain 2023.

J. L. Runeberg: Hanna. Selkomukautus runoelmasta kertomukseksi, verkkokirja. Kirjassa on tietoteksti kirjailijasta ja tuotannosta. Laatusana 2023. (Juttuni tästä ilmestyy 1.8.2023.)

*

Klassikkomukautuksiin (Kivi, Canth, Aho ja Runeberg) olen tehnyt selkokieliset tehtäväpaketit, Laatusana. Tehtäväpaketti on myös Hyvä päivä -novelleihin Opike-kustantamon sivuilla.

4 kommenttia

Kategoria(t): Runot, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

6 heinäkuun, 2023 · 6:20 am

Louise Glück: Villi iiris

Vuoden 2020 Nobel-palkinto annettiin runoilija-esseistille, pohjoisamerikkalaiselle Louise Glückille. Enostone kustannus on julkaissut kolme suomennosta hänen teoksistaan, viimeisimpänä runokokoelman Villi iiris (2022), mutta alunperin teos on ilmestynyt jo vuonna 1992. Tutustuminen tähän runokirjaan sopii runon ja suven päivään ja Ankin kirjablogin runohaasteeseen.

Kirjassa on kunnon sisällysluettelo: jokaisella kirjan runolla on otsikko, joillain runoilla sama, esimerkiksi ”Iltahartauksia” on kymmenkunta. Tästä voikin heti siirtyä minua hämmentävään seikkaan: en tiedä, miksi minulle on yllätys hengellisyyteen viittaava tematiikka. Joissain runoissa puhuu luomakunnan jumaluus. Tai voisi se olla mikä luojahahmo tahansa, elämän tai taiteen synnyttäjä. Tämä luojahahmo katsoo aikaansaannosta ristiriitaisin tuntein. Esimerkiksi runossa ”Vetäytyvä tuuli”:

”Kun tein teidät, rakastin teitä.

Nyt säälin teitä.

– –

elämänne on linnun lento

joka alkaa ja päättyy hiljaisuuteen – 

joka alkaa ja päättyy, muodossa joka toistaa

tämän kaaren valkoisesta koivusta

omenapuuhun.”

Runojen elämän- ja uskonkysymyksiin sisältyy epäilys, ja koen taustalla vaanivat varjot: ”Ihmiset pitää opettaa rakastamaan hiljaisuutta ja pimeää.” Vaikka en saa aivan otetta runojen mielenmaisemaan, niissä on jotain levollisuutta lisäävää. Sen lisäksi luen niistä armotonta totuutta, runossa ”Syyskuun hämärä”:

”Tulette ja menette, jokainen teistä

jollain tavoin puutteellinen,

jotenkin uhattu: olette

yhden elämän arvoisia, ette enempää.”

•

Runojuttujani lukeneet tietävät, että luontoaiheet sopivat minulle. Niitä Glückin kirja tarjoaa paljon, ja monien runojen otsikko on kasvin tai luontoilmiön nimi. Kirjan takakannessa siteerataan kriitikkoa, joka toteaa kirjan kirjoitetun kukkien kielellä. Eipä sitä sen paremmin voi kiteyttää.

Ja koska on kyse runosta, ei runon kukka ole vain nimetty kasvi vaan havaintoja elämästä ja suhteista (suhteesta, Johnista). Siispä symboliikka ravitsee runojen suorahkoa ilmaisua. Kirjan runoista muodostuu lähes kerronnallinen jatkumo luonnon kasvukaudesta sekä suhteen ja elämän vaiheista. Yksittäiset runot ovat hallittuja, hillittyjä, rapian sivun pituisia.

•

Luonnon keskeinen rooli edustaa jatkuvuutta, että jossain muodossa elämä ei koskaan pääty, vaikka se on jokaiselle kertaelämys ja sellaisena lopullinen. Kotimaisen keskikesän kukkakedon maisemassa, runon ja suven päivänä tekee mieli päättää runokirjajuttu runoon ”Taivas ja maa” ja sen keskimmäiseen säkeistöön:

”Äärimmäisyydet ovat helppoja. Vain

keskikohta on arvoitus. Keskikesä – 

kaikki on mahdollista.” 

•

Louise Glück: Villi iiris, suomentanut Anni Sumari, Enostone kustannus 2022, 91 sivua. Sain kirjan kustantajalta, kiitos.

7 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Runot

Avainsanat:

4 kesäkuun, 2023 · 7:02 am

Edith Södergran: Maailma on minun

Vietän runosunnuntaita kirkkaan klassikkorunoilijan seurassa. Edith Södergranin vapaa runo sulostuttaa viikonloppua, jona lukuisat nuoret saavat valmiiksi ammatillisen perustutkinnon tai lukion. 

Toivottavasti kirjalahjavinkkini ei ole myöhässä. Oma esimerkkini ehkä vakuuttaa, ettei niin ole. Omien ylioppilasjuhlieni jälkeen ostin lahjarahoillani upean kirjan Kohtaamisia (WSOY 1982), jossa on Edith Södergranin runoja ja Helene Schjerfbeckin maalauksia. Halusin muistoksi suosikkitaiteilijoitteni yhteisopuksen, ja vuosikymmeniä se on minua sulostuttanut. Vakuuttakoon tämä, että tänä keväänä kouluistaan valmistuneiden tai heidän läheistensä kannattaa satsata kirjaan, esimerkiksi tähän uutuuteen, jossa on sekä Södergranin runoja että hänen valokuviaan: Maailma on minun (S&S 2023).

•

Teoksen toimittajat Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää kiteyttävät: ”Runoista ja kuvista tulee yhdessä taiteellinen kokonaisuus, joka tavoittaa jotakin uutta, luonnoksen, sirpaleen, tunnelman.” Arkistoissa on yli 400 Södergranin valokuvaa, ja niistä toimittajat ovat valinneet runojen yhteyteen tunnelmiin sopivia tai ilmeisyyksiä väistäviä valokuvia.

Kirjaan valitut runot ovat löytyneet koko tuotannosta, myös kirjoissa julkaisemattomista runoista. Parissa runossa on jopa loppusointuja. Aikojen kerrostumat näkyvät runovalikoimassa sitenkin, että suomennoksia on kuudelta kääntäjältä eri vuosikymmeniltä, esimerkiksi Uuno Kailaalta ja Riikka Uhligilta.

•

Södergranin runotuotannosta saa kirjasta hienon kokonaiskuvan. ”Vierge moderne”, ”Ei mitään”, ”Maa jota ei ole” ja monet muut eivät haalistu koskaan. Mutta mitä valokuvat tekevät runoille? Kuvissa on tuntemattomia ihmisiä ja maisemia. Etenkin maisemat saavat tukea tai sävytyksiä runotunnelmilta – tai päinvastoin. Esimerkiksi runo ”Odottava sielu” (s. 67) ja samalla aukeamalla oleva rantamaisema resonoivat. Ilmeisiä yhteyksiä on kuvalla sotilaista ja runolla ”Maailma kylpee veressä…”

Kirjassa on monta kuvaa Edith Södergranista. Niitä helposti tulkitsee itsetietoisista, varmoista runoista niin, että kuvan henkilö on runonsa puhuja, väkevä ja vahva. Monissa kuvissa on kissoja, Södergranin tai jonkun muun kanssa tai itsekseen. Kenties kuuluisin runoilija-kissa-kuva on kytketty runoon ”Animaalinen hymni” (s. 50 – 51). Runossa tiedostetaan kaiken katoavaisuus, kuolema, mutta runon loppu ylistää nykyhetkeä:

”Nyt paistaa aurinko sydäntemme sisimpään

ja täyttää kaiken ajatuksettomuudella

väkevänä niinkuin metsä, talvi ja meri.”

Ajatuksettomia hetkiä tarvitsee jokainen, myös ajatuksellisia. Kumpaankin sopii seuraksi Maailma on minun.

•

Edith Södergran: Maailma on minun. Runoja ja valokuvia, toim. Agneta Rahikainen & Eira Sillanpää, S&S 2023, 144 sivua. Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Runot, Taide

Avainsanat:

28 toukokuun, 2023 · 6:41 am

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino

Katja Meriluodon esikoisrunokokoelma Mehiläisen paino (Aviador 2023) on kirja, jonka olen jo lukenut muutaman kerran peräjälkeen, ainakin niin, että olen palannut moneen runoon. Ihailen runojen kuvastoa ja kielellis-mielellisiä oivalluksia.

Kokoelma jakautuu viiteen osaan, vaihteleviin sisältöihin, silti linjakkaaseen kokonaisuuteen. Alkuosa ”Äiti Marfa. Paratiisi.” tuo mehiläiset pörräämään tekstiin. Ja kuka Marfa? Päivätär, mehiläiskuningatar vai keskiajan novgorogilainen hallitsija? Huikea valta Marfalla on suhteessa runon puhujaan myös silloin, kun Marfa mahtuu tikkuaskiin. Ja kantavatko mehiläiset mytologisia merkityksiä, eli mehiläiset kuljettavat parantavia aineksia taivaasta tai tuovat elämän ja kuoleman viestejä makoisan elämäneliksiirin tuoton lisäksi?

Runoissa on arvoituksellisuutta ja pähkäiltävää – sopivasti, kiehtovasti. Miellyn Meriluodon runokieleen, sen suoraan sanojen käyttöön, sillä arvoitukset eivät kätkeydy kielikoristeluun vaan sanasisältöihin. Oleellisia mehiläisten lisäksi ovat sanat, jotka erisnimistyvät kuten Päivä, tai yleisnimenä säilyvä laidun. 

Minua kiehtoo, miten runo usein jatkuu toisessa runossa. Peräkkäiset runot ovat välillä kuin vastauksia tai jakumoja toisilleen. Kuvasto kytkee runoja toisiinsa silloinkin, kun osissa siirrytään kaupunkimiljöön lasitaloista laitumelle tai pastoraaliin tai kaamokseen. Runoissa myytti on tosi ja vastakohdat tai yllätyskäänteet loksahtavat paikoilleen. Vaikkapa näin yhden hienon runon (s. 51) loppusäkeistössä: ”Päivä palaa tuonelta takaisin. / Valo syöksyy edeltä / ja kattila kärähtää pohjaan.” Tai runon lopussa sivulla 17: ”Taivaankappaleiden huolenpito, / rikkaruohojen murhe.”

Runon minä muuttaa muotoaan eri runoissa. Hän on näkijä ja kokija, joskus sulautuja: ”Minä olen laidun. / Sydämeni paikalla laulaa mehiläinen. / Istun kädet sylissä, jäsenissä illansuun raukeus./ – -.” Joissain runossa puhuja ilmaisee itsensä suoraan ja ottaa kantaa (katkelma s. 58):

”Taksonomia rauhoittaa minua, museon viileys,

olenhan ihminen,

en ryhävalas, jonka traani on lamppuöljyä,

liha ruokaa, hetlulat korsetinluita.

Olen merelle velkaa,

eikä maksuaikaa ole.”

Elämästä ja kuolemasta on kyse. Runoissa toistuva Päivä kattaa valon ja elämän, elämän säilymisen, ylläpitämisen. Kirjan loppua kohden elämän lopun teemat voimistuvat, ja runoissa näkyvät ilmastokriisi ja luontokato tuhonäkyineen. Silti löydän lopun lisäksi alkuja, myös mytologisen elämän synnyn merkin: ”- – läpäisen ajan hauraat kerrokset, / synnyn surisevaan pesään, / muna josta maailma alkaa. / Olen totta.”

•

Katja Meriluoto: Mehiläisen paino. Runoja, Aviador 2023, 66 sivua. Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Runot

Avainsanat:

21 toukokuun, 2023 · 7:00 am

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi

En voi ohittaa kirjaa, jonka nimi jo herättää väkeviä mielikuvia, ja jaan oitis kokemuksen, sillä minua lähellä on kuusikko, jonka läpi minun on todellakin säännöllisesti kuljettava. Siksi suurin odotuksin tartun Veera Sylviuksen runokokoelmaan On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone kustannus 2023). Odotukseni täyttyvät.

Aluksi on heti todettava, että Sylviuksen runokokoelma vastaa makumieltymyksiäni. Kielikuvissa käytetään luontometaforia, runot ovat lyhyitä sisällöstä tinkimättä ja sana-asettelut avautuvat avoimiin tulkintoihin. Minuun iskee muutaman rivin runot, joissa yhdistetään havaintoja, konkreettisia ilmiöitä ja kiteytys, ristiriita tai häiriö. 

•

Kokoelma avataan avaruudellisin asioin, mutta itse runoissa ei liikuta sfääreissä vaan kuusikossa, tuntureilla, lammen rannalla ja muissa paikoissa luonnossa tai luonnon reunamilla. Erityisesti pidän runoissa siitä, että runon puhuja ei erota itseään vaan toimii kokonaisena, yhtenä luontoilmiöiden kanssa, esimerkiksi: ”metsästä löytyy hirven uni / asetun sen syliin lepäämään”.

Runoissa konkretia kohtaa unen, suru toivon, kommunikointikyvyttömyys kyvyn kohdata. Mietin runojen melankoliaa: se ei upota apeuteen vaan johtaa kaipuuseen. Kaipuuseen sisältyy kaikki, mitä ei voi tavoittaa vaan saa vain syrjästä kiinni.

”Runot ja unet hengittävät toisiaan

yön kaleidoskoopissa

totuuden valtakunta

tarttuu päivän helmoihin

metsä kasvaa puoleeni”

•

Runojen kauneus ei ole söpöstelevää vaan ankkuri hyväksyä elämään kuuluva. Aloitan kokoelman hajoittajaeliöiden seurassa, ja kirjan lopussa pysähtelen monesti kuolemassa, vaikkapa näinkin totaalisesti: ”Kuolema tulee elämän levyisenä rintamana”. 

Runokuvastossa nimetään luontokappaleita (myös sielunlintuni kurki ja sen kevättrumpetti) ja kuljetetaan erilaisiin maastoihin: metsä, suo, tunturi, meri ja lampi. Lampi edustaa janan ja suoraviivaisuuden vastakohtaa eli pyöreää, ääretöntä. Metaforisuus viehättää minua, joten kahlaan runojen herättämissä mielikuvissa.

Tunnen, että pääsen hengittämään vapaasti kirjan sanakuusikossa ja muissa maisemissa. Saan sijoittaa omat maisemani Sylviuksen runoihin. Runot kommunikoivat, päästävät läpi tuntemuksia, tunnelmia ja ajatuksia ja säilyttävät sopivasti salaisuuksia.

”Seisoa tuvassa, katsoa yölliselle merelle

istua pöydän äärellä, ajatella itsensä tuuleen

astua yöhon, olla ääniä täynnä”

•

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi, Enostone kustannus 2023, 78 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Runot

31 tammikuun, 2023 · 6:32 am

Runebergin Hanna – Klassikkohaaste osa 16

Tämänkertainen klassikkohaastekirjanani on Johan Ludwig Runebergin kolmilauluinen runoelma Hanna Paavo Cajanderin suomennoksena (1836/1880). Klassikkohaastetta emännöi Kirjaluotsi (haaste ja kooste).

Olen Minna Canthin Hannan suuri fani, ja olen myös muokannut sen selkokielelle, joten silloin selvittelin Runebergin Hannan ytimiä, mutten lukenut nimikaimaa. Canthin Hanna on Runebergin runoelman vastakuva, jossa nuori nainen saa pettyä kaikissa toiveissaan ja jossa miehistä karisee kaikenlainen ihanteellisuus.

Juhani Ahon Papin rouvan alussa on sitaatti Runebergin Hannasta, ja tapahtumat sijoittuvat intensiivisiin kesätunnelmiin pappilassa kuten Runebergillakin. Ahon romaanissa eletään runebergilaisissa idyllipappiloissa, mutta tapahtumat osoittavat, miten naisen elämä menee pieleen, jos puoliso valitaan järjellä – toisin kuin Runebergin Hannassa. Toisaalta voi ajatella niinkin, että Ahon tulkinnassa runebergilaiset romantiikkaodotukset ovat tuhoon tuomittuja, sillä ei romaanin Ellin ensi rakkaus Olavi ole mikään hyveellinen ihannesankari.

Kirjallisuudestamme voi bongailla monia tunnelmallisia kesäisen valon yhden päivän ja yön romaaneja ja ajatella, että ne jatkavat Runebergin Hannasta lähtenyttä traditiota, esimerkiksi Frans Emil Sillanpään Ihmisiä kesäyössä ja Aki Ollikaisen Pastoraali. Runebergilla on siten pitkät varjot tai valonsäteet kirjallisuuteemme – klassikoiden klassikko. Siispä Hannaan kannattaa tutustua.

•

Runebergin Hanna on kirjoitettu alun perin ruotsiksi, ja valitsin kolmesta suomennoksesta vanhimman (Paavo Cajander 1880, muut: Otto Manninen 1940, Teivas Oksala 1993). Runoelmaksi tituleerattu teos on kirjoitettu eeposten heksametrimittaan. Heksametria ei olekaan helppo selittää, mutta kyse on kuusirytmisestä, loppusoinnuttomasta runokielestä. Kuvailevassa kielessä sanajärjestys ja sanasto nykysilmin ja -korvin poikkeavat totutusti. Malliksi kaappaan kuvan alkuteoksesta:

•

Siinä tutustuimme päähenkilöön, nuoreen Hannaan. Kirjan ensimmäisessä laulussa eli luvussa vanhan pastorin tytärtä käy kosimassa 50-vuotias nimismies. Pappilan emännöitsijä suosittelee järkiliittoa, mutta nuori piika Johanna varottaa rakkaudettomasta avioliitosta vanhan, rikkaan pulleron kanssa. Toisessa luvussa Hannan pää menee pyörälle lähimain ensi kohtaamisessa, kun veli on tuonut pappilaan kesävieraaksi ystävänsä, ja kolmannessa luvussa Hannan äkkirakastuminen kesävieraaseen äityy pikakihlaukseksi juhannusyön metsäretkellä kirkkaan lähteen vieressä.

Runoelmassa mainitaan myös toinen lemmenpari, Hannan veli August ja Hannan tuoreen rakastetun sisar, Maaria. Rakkauden puhdistava voima henkilöityy koppavaan Maariaan, joka muuttuu täysin eli jättää liehunnan tanssiaisissa ja kosijoiden piinaamisen, kun rehti maalaisylioppilas August astuu kuvioihin.

Runebergin kesäidyllin sanotaan saaneen inspiraation saksalaisen romantiikan ajan kirjallisuuden vastaavista luomuksista. Romantiikka huokuu kesäisen maalaisluonnonnon kuvauksissa, ja luonto elää myös monenmoisena symbolina, sillä se on puhdasta, kirkasta ja tuoksuvaa. Esimerkiksi käydään korkealla vuorella ollen arjen yläpuolella ja rakastutaan katsoen lähteen kirkasvetiseen peiliin laskevan auringon punertavassa valossa.

•

Minulle Hanna on kiinnostava kurkistus menneen maailman ihanteisiin ja ajatteluun. Siksi en arvioi sitä tykkään / en tykkää -akselilla. On lähtökohtaisesti hyväksyttävä, että Hannassa eletään ihanne-elämää. Kiinnostava yksityiskohta on se, että runoelman nuori mies pysyy nimettömänä: romantiikan hengessä sielu tunnistaa oitis toisesta sielusta tuttuuden, nimestä viis (goethelainen vaaliheimolaisuus). Lisäys: nuori mies tiedetään Johannekseksi, joskin runoelmassa hän on vain vieras.

Romanttinen rakkaus avioliiton perustana ei ollut Hannan aikoihin tosielämässä itsestään selvä toimintatapa, mutta Runebergin runoelma perustaa pariutumisen siihen. Sosiaalista asemaa ei rikota, vaan pappissäädyn vesat saavat toisensa, vaikka toinen on köyhä. Vanhempien ja lasten suhteesta saa lämpimän vaikutelman: korostetun lempeä on vanha pastori, Hannan isä, joka aluksi hyväksyy vanhan, äveriään öykkärin kosinnan – vain hyvyyttään, jotta hän turvaisi lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.

Rakkaus ja kuolema – ne asetetaan vienosti rinnakkain. Runoelmassa on sisäkertomus vanhan kalastajan kuolemasta, ja Hannan isä korostaa elämän lyhyyttä. Myös runoelman alun irrallinen runo kurottaa tähtiin kuolemaviittauksineen. Elämän rajallisuus ikään kuin nostaa ensi lemmen erityiseen hehkuun.

Hannan ja nuoren miehen salamarakastuminen vaikuttanee epäuskottavalta, mutta samalla äkkään, että nyky-tv-draamoissa ja romanssikirjallisuudessa rakastutaan myös ensi silmäyksellä. Eikä nykyäänkään ole harvinaista, että vanha mies vokottelee teiniä kuten käy myös Hannassa. Ja eiköhän nykyisinkin suositella valintatilanteissa kuuntelemaan sydämen ääntä – niin kuin Hanna tekee. Ja saammehan me yhä kohottavia kokemuksia luontoelämyksistä Hannan maisemahavaintojen tapaan.

•

Kaikenlainen koristelu ja paisuttelu on nykytyyli-ihanteille vierasta. Sitä on katsottava 1830-luvun silmin. Runoelmassa luonto väreilee monisanaisesti, mutta henkilöiden tunteiden ilmaisut jäävät hyvin rajallisiksi. Kyynelehtiminen toistuu, mikä kieltämättä vie nykykatsannossa tehoja.

Vanhasta runokielestä täytyy sanoa se, ettei sen lukeminen ole helppoa: säkeitä on tavattava tarkasti, jotta niistä saa oikean ymmärryksen. Tiettyä viehätystä siinä kuitenkin on. Eihän tässä nyt muuta voi tehdä kuin muokata Hanna kertomustyyliin selkosuomeksi, jotta tutuiksi tulisivat kotimaisen kirjallisuuden kesäyökertomusten ja rakastumiskuvausten alkulähteet.

•

Johan Ludwig Runeberg: Hanna. Kolmilauluinen runoelma. Suomennos P. Cajander. G. l. Söderströmin kustannuksella 1880, 86 pdf-sivua. (Kansalliskirjaston Doria-digitalisaatio.)

•

Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, proosarunot, Runot

Avainsanat: ,

3 tammikuun, 2023 · 4:54 pm

Kirjojani Helmet-haasteeseen 2023

Olethan huomannut Helmet-haasteen eli 50 vihjettä, jonka perusteella voit valita haasteeseen sopivaa luettavaa? Sama haaste koskee selkokirjoja, ks. Selkokeskuksen sivut.

Lähden vinkkileikkiin mukaan! Seuraavassa on lista omista selkokirjoistani ja ehdotukset, mihin Helmet-(selko)haasteen kohtiin ne sopivat.

Kirjoittamani ja mukauttamani selkokirjat (ja linkit niistä kirjoittamiini juttuihin) ilmestymisjärjestyksessä:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani 1000-luvulta nykyaikaan. Avain 2022.

Helmet-lukuhaaste 2023

1. Kirjassa on kartta: Paimentyttö

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta: Sormus

4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna: Ehkä ajattelit lukea kirjani, jota et vielä ole lukenut.

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate: Paimentyttö- ja Sormus-kirjojen kansissa voi kiinnittää huomiota kansikuvien henkilöiden vaatteisiin.

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi: Voi olla!

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs: Sormus, Kullervo

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt: Paikka voi olla metsä tai iso tai pieni kaupunki – Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla: Agnes, Paimentyttö

22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon: Voi olla – kirjani sopivat tähänkin: luonto, metsä, historia, naisen elämä…

26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä: toivottavasti ei ole, mutta jollekin voi olla vaikea lukea esimerkiksi Kullervon elämästä, jossa kaikki menee huonosti.

28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus – niissä on kaikkia vuodenaikoja.

29. Kirjassa on minäkertoja. Minä-kertoja kertoo tapahtumista omasta näkökulmastaan: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Agnes, Lauralle oikea, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus, Kolme novellia…

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet: Jos haaveilet rakkaudesta, lue Lauralle oikea ja Sormus. Jos haaveilet tavalliseen elämään jotain mukavaa tai yllättävää, lue Hyvä päivä.

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun: Hyvä päivä -novellikokoelmassa on lyhyitä juttuja – kyllä muutkin kirjani sopivat tähän kohtaan.

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua: Teetkö huonekaluja ja verhoilet niitä tai olet tehnyt työtä kaupassa? Lauralle oikea

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan: Nyt paljastuit!Toivottavasti et ole lukemasi jälkeen.

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole: Vanhat runot, uudet lukijat; Hanna, Agnes, Paimentyttö, Kullervo, Kolme novellia, Sormus

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan: Kullervo, Niin metsä vastaa

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: kaikki

40. Kirjassa hylätään jotain: Kullervo

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa: Vanhat runot, uudet lukijat; Niin metsä vastaa

44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä. Genrejä ovat esimerkiksi runous, scifi, dekkarit ja elämäkerrat: Jos et ole lukenut runoja, lue Kierrän vuoden, Onnen asioita ja Vanhat runot, uudet lukijat.

45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan: kaikki

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika: Kullervo

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023: toivottavasti elokuussa ilmestyy kaksi uutta selkokirjaani.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kaikki – toivottavasti!

Lukuiloa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

11 joulukuun, 2022 · 7:53 am

Eija Aromaa: Välähdys hämärässä

Eija Aromaan runoteoksen Välähdys hämärässä (Basam Books 2022) alaotsikko antaa osviittaa lähtökohdista: Variaatiota Izumi Shikibun runoista. Siispä ensin Izumi Shikibun (noin 974 – 1934) vaikutuksesta: naisen runot tuhannen vuoden takaa inspiroivat Aromaata välittämään ”kaikki rajat ylittävän tunteen”.

”Juuri sen Izumi heitti niskoilleni, sen kanssa ajauduin hurmion ja kärsimyksen tunnelmiin. – – Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään.”

Izumi Shikibu kirjoitti tanka-runoja rakkaudesta kaikissa sen elinkaaren vaiheissa. Aromaa ei ole kääntänyt runoja vaan käyttänyt englanninkielisiä käännöksiä, joista hän taivuttaa tankaa omiin tunnevärityksiinsä.

•

Aromaan runokirjassa on 119 tankaa, ja kirja jakautuu osiin Kevät, Rakkaus ja Syys. Jaotteluotsikointi johdattelee hyvin elämän ja tunteiden eri vaiheisiin. 

Kevään kuvastoon kuuluvat kukkivat hedelmäpuut, niiden kukoistus, tuoksut ja kuihtuminen – metaforat elämäntunteelle ja rakkaudelle. Osa runoista ovat jämäkän suoria tunteen julkituloja, silti tihkuu monikerroksellisuutta:

”Edes luihin ja 

ytimiin käyvä syksyn

tuuli ei tunnu

niin raa’alta kuin kevään

puista varisevat kukat.”

Kirjan Rakkaus-osuuden aistillisuus hehkuu pienin viittauksin. Rakkaus tuntuu kehossa ja saa ilmiasunsa tarkassa tavutuksessa tankatyyliin. Suorahko sanajärjestys korostaa sitä: runon pintaan sopii pelkistys, ja sanojen alla väreilee. Siitä otan esimerkiksi runon, joka saattaa kommentoida kirjailijuutta, vaikka sen voi tulkita myös viittaavan lemmityn hylkäyskirjeeseen:

”Minut jätettiin

vanhenemaan maailmaan

ilman sinua.

Kukan kauneus katoaa

peittävän musteen alle.”

Syys-osaston runoissa on paljon luopumisen tunteita. Sykähdyttävä on esimerkiksi esikuva-Izumin kuolinvuoderuno. Minua miellyttää kovasti ehkä pieniltä tuntuvat ratkaisut kuten se, että otsikoksi on valittu soinniltaan pehmeä syys eikä kolisevasti ääntyvä syksy.

Monissa runoissa on myös selitys. Se luonnollisesti taustoittaa ja vaikuttaa tulkintaan. Esimerkiksi: ”Joku pyysi kirjaa lainaksi mutta en ollut tehnyt siitä kopiota itselleni ja lähetin tämän runon kirjan sijaan”:

”Milloin kellumme,

milloin heittelehdimme

myrskyn silmässä.

Miksi takerrut runoon

elämän aallokossa?”

•

Kieltämättä hieman hämäännyn: mikä kirjassa on Aromaata, mikä on Izumi Shikibuta? Se ajatus saa ailahtaa, ja sen jälkeen annan runojen olla runoja. Tuhat vuotta välissä unohtuu myös. Välähdys hämärässä on pitkään pieluskirjani, kirja, joka odottaa yöpöydällä, josta luen iltaisin muutaman runon, annan niiden hiljalleen lepattaa lauseina, joiden sanat vaikuttavat määräänsä suurempina.

Tanka on kurinalainen muoto (rivikohtainen tavutus: 5, 7, 5, 7, 7), ja siksi kiehtoo, miten paljon se silti antaa vapauksia ilmaista. Aromaa tavuttaa ja rivittää niin kuin pitää ja taivuttaa runon reunaehdot ilmentämään havaintoja, ajatuksia ja tunteita suoraan ja symbolein. Ilahduttavasti mukana on ajatelmallista tulkintavaraa.

•

Eija Aromaa: Välähdys hämärässä. Variaatioita Izumi Shikibun runoista, Basaam Books 2022, 134 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

2 lokakuun, 2022 · 10:06 am

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset

Ensinnäkin Sanna Karlströmin runokokoelma Pehmeät kudokset (Otava 2022) on kaunis kirja. Kannen on tehnyt Päivi Puustinen. Kansi käy taideteoksesta, jota tekee mieli hypistellä ja käännellä suunnasta toiseen. Värit, muodot ja pinnan upotukset houkuttelevat ja herättävät mielikuvituksen. Onko siinä multaa, puita, lehtiä, vettä, aaltoja, lunta, luunpalasia ja vähän verta ja lihaa? Vai kaikkea yhdistävää solukkoa ja pehmeitä, maatuvia kudoksia?’

Toisekseen Karlströmin runot vievät perustavanlaatuisiin aiheisiin: kuolemaan, elämään ja rakkauteen. Sellainen ruokkii ja ravitsee. Runoista on etuoikeus hakea sanoittamista asioille, joita ei itse saa verbalisoitua.

•

Kokoelmassa on neljä osaa. Runon puhuja on niissä lapsuudessaan, muistoissaan ja suhteissaan edeltävään polveen. Vanhemman kuolema tuo ylipäätään kuolevaisuuden liki, sen kun kudokset pehmenevät, maatuvat, mullaantuvat (vai mullistuvat). Silloin ihminen on jonossa seuraavana. Lisäksi luen runoista seuraavan sukupolven merkitystä, ja sukupolvien ketjua. Vaikkapa näin:

”Kun synnyin, havahduin siihen ettei ollutkaan pimeä,

olin syttynyt hetkeksi muiden valaisimien joukkoon.”

•

Aistimukset ja ruumiillisuuden koen tämän kirjan runoissa merkityksellisiksi. Pidän Karlströmin runojen kuvakielestä, jossa on paljon konkretiaa. 

Tekisi mieli siteerata kokonaisia runoja esimerkeiksi, mutta silvon niitä seuraavin tavoin. Kerron siis tynkätulkintani yhdestä runosta ja vakuutan runoilijan ilmaisutaidosta vain runon lopun siteerauksella. Siispä runon alussa on voimakkaat mielikuvat äidin kallosta astiana, kulhona, jonka sisältö sulautuu sammalikkoon samalla, kun kallon omistajan tietoisuuskin sinne on hävinnyt. Puhuja pyrkii selvittämään läheisen kuolemaa ja selviämään.

”Kun kulho on syöty tyhjäksi et näe unia

vaan olet ne,

humiset kuin metsä, metsänä.”

On vain vuosi äitini hautajaisista, ja tämän kirjan runot antavat minulle välineitä sitäkin seikkaa sipaista, surra suremattomia, yrittää ymmärtää elämää, kiertokulkua. Kuolevaisuudesta esimerkkinä lopetus yhdestä kirjan runosta:

”haluan olla kuolematon kuin puutarha, kukaan ei toivo sille sitä.”

•

Pehmeät kudokset avautuu vähitellen, usean lukukerran aikana, ja silti jää salaisuuksia ja avautumattomuuksia vielä seuraavillekin lukukerroille. Nautin siitä, että runot ovat lyhyitä, tiiviitä, latautuneita suoran ja salatun yhdistelmiä. Pidän siitä, miten ajatuksia ja tunteita ei kahlita, pidän loppurunojen lämmöstä ja toivosta lapsen hahmossa. Näistä riittää pitkäksi aikaa, 60 sivusta.

•

Sanna Karlström: Pehmeät kudokset, Otava 2022, 60 sivua. Ostin kirjan.

•

P.S. Rohkenen tähän loppuun muistaa juuri edesmennyttä kirjabloggaaja-Riittaa, Kirja vieköön!. Hän lanseerasi joku vuosi sitten blogissaan Runosunnuntain, jonka myötä hän halusi tulla runojen kanssa tutuksi ja tutustuttaa niihin myös muita. Oli ilo ja kunnia tutustua Riittaan, kirjojen ja kukkien arvostajaan. Siksi siteeraan hänelle kokonaan yhden runon kokoelmasta Pehmeät kudokset.

Kesä, lyhyt kuin muisti,

tuuli lehtipuissa:

kuin hiljaisia koneita käytettäisiin.

Se mikä on haudattu nousee ylös

jonkinlaisena kasvillisuutena

kuljemme voikukkapolkua, heinikossa

joka leikkaa jalkamme polvia myöten.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Avainsanat:

27 toukokuun, 2022 · 6:33 am

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Eeva Åkerbladin Huolenpitoja -kirjan nimi ja alaotsikko Runoproosaa eräästä kylpylästä (S&S 2022) houkuttavat heti spekuloimaan. Pääotsikko voi kertoa siitä, että joku pitää huolta, siis huolehtii hyvinvoinnista. Toisaalta se voi tarkoittaa, että jollain on huoli, huolia. Hyvin mahdollista, että kyse on kummastakin.

Alaotsikossa tarkentuu, että miljöön saa sijoittaa kylpylään. Runoproosa puolestaan kihelmöi kiinnostavasti. On siis kyse lyyristyyppisestä ilmaisusta, mutta usein yhdyssanan osat ovat toisinpäin, proosaruno. Ei, nyt mennään runo edellä: runoproosa.

•

Åkerblomin runokielen suorasanaisuus vaikuttaa siten, että tekstin lukeminen on sutjakkaa. Sanajärjestys on usein suora, virkkeet kohtuullisen lyhyitä. Rytmitys vaihtelee: välillä on proosanomaista kappalejakoa, välillä runoille ominaista auokkoista rivijaottelua.

Viilatuissa virkkeissä törmään odottamattomuuksiin. Näin runoilmaisuyllätykset ovat ilahduttavasti käytössä – tässä katkelmia sieltä täältä:

”Epäonnistuminen valuu nilkkoja pitkin maahan, lakkaa minut kirjastosiiven lattiaan.”

”Lähden vasta, kun ammeen vesi on jäässä, kukilla sylissä uni.”

”Kokoan saippuakuplista vuoriston, taputan taivaalle haituvaa.”

Tämän kirjan runojen voima on sisäisten ja ulkoisten havaintojen vuoropuhelu, joista syntyy tunnelma, joka herkistää aistit nähdä, kuulla, tuntea iholla ja mielellä.

•

Runon puhuja vetäytyy kylpylään, irti arjesta ja sitä ennen tapahtuneesta. Kylpylän ja lähiympäristön kuvasto raamittaa sisäistä. Tunnen runojen puhujan läsnäolon ja toisen poissaolon. Siitä puhuja on pitänyt huolta, on ollut huolia. Ja sitten lopulta: ”Nyt äänen poissaolo on ääni itsessään.” Pääsin elämysmatkalle aistilliseen hyväksymisprosessiin.

Kirjassa on seitsemän osaa, joiden otsikot säväyttävät, esimerkiksi ”kun ottaa raskaasti, jossakin kevenee”. Minusta kirjan runoproosa tavoittaa hyvin mielentilan, jossa ihminen tarvitsee perspektiiviä koettuun, voimankeruuta ja näköalan aukaisun tulevaan. Siksi täytyy vetäytyä pitämään huolta. Saan mielleyhtymän Eeva Kilven runoon, jossa kehotetaan kohtelemaan itseään hyvin ja sanomaan itselleen kauniisti. Åkerblomin tekstissä kylpylässä muun muassa ”silitellään omaa nilkkaa” ja:

”Vaivun vesirajaan, tulen olemaan luonani aina.”

”Arvoisat asiakkaat nyt saa pehmentää, tuuli on kohta jo hellä. Jos teleprompteri antaa sanoja suuhusi, sylkäise ne ulos vähääkään maistettuasi.”

•

Oi, miten Åkerblomin kylpylä houkuttaa. 

”Kannattelen edelleen kaikenlaista, vaikken jaksaisi olla henkari.” 

Ja kyllä, tällainen lukija, joka on loman tarpeessa ja roikkunut heikkona henkarina raskaiden kokemuspalttoiden painamana, ottaa vastaan kirjan fiilistelyt, armollisuuden ja tuokiollisuuden. Kyllä, kiitos.

”Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.

Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.”

•

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja. Runoproosaa eräästä kylpylästä. S&S 2022, 108 sivua. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Avainsanat: