Aihearkisto: Runot

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita

Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan sivujen tekstit näyttävät kantikkaanlyhyiltä, yhden tekstikappaleen proosapätkiltä, mutta kyllä Omantunnon asioita (Siltala 2020) runoja tarjoaa. Joka tekstisivulta luen järkeenkäypiä lauseita ja virkkeitä, jotka liittyvät toisiinsa mutta äkkinäisesti liitävät toisaalle. Niistä on vaikea poimia esimerkkejä, sillä lauseet vaativat toisensa lähelleen vaikka olisivat näennäisesti ajatuskuluiltaan kaukana toisistaan. Ihan kuin ihmiset ja eri ajanjaksot. Pätkäisen silti (eivätkä rivit tässä asetu samoin kuin kirjassa):

”- -. Ystäväni sanoo, että taika tulee, kun sitä tarvitaan, yleensä hän tarkoittaa tietoa. Ripustan sähköpostini laaksoon tai metsään, rantaan, jossa lamppu syttyy itsekseen veneen kannella ja avaa reitin. Missä tahansa hän on, eräänä päivänä hän kulkee taas tästä.” (s. 43)

Sitaatti on kokoelman toiseksi viimeisestä osasta ”Ystäville”. Kirjassa on myös osat ”Vauvoille”, ”Saarelle”, ”Rakastetulle” ja ”Menneille”. Sijamuodon valinta viehättää minua: runot osoitetaan joillekin mutta kohdentamatta tiettyyn tai nimettyyn. Niin minäkin voin ottaa niistä osani. Ja siten runoista, joissa voi olla vaikka miten paljon runoilijan tai runojen puhujan omakohtaisuutta, tulee yhteisesti jaettavaa. Eli minulla ei tarvitse olla juuri nyt vauvaa tai likeistä rakastettua, ystävää, isän kuolemaa tai elämää saarella. Sellaista on runous, jakamista.

Huotarisen kirjan runojen täyteläisyys vaatii minulta monta lukukertaa, ja joka kerta saan niistä erilaisia ajatuksia. Yksi tunnelma seuraa minua kuitenkin kerrasta toiseen: jatkuvuus. Sitä on sukupolvissa, sitä on ajassa: ”Kun katson lasta, ikävöin hänen isoisäänsä, sitä tarkoittaa liikkua ajassa, jota ei ole olemassa.” (s. 8) Jatkuvuudesta, suhteellisuudesta ja mittasuhteiden laajenemisesta lisää: 

”- -. Uskon, että kun puhutaan kohtalosta, tarkoitetaan luontoa, kun puhutaan jumalasta, tarkoitetaan kaikkia ihmisiä yhdessä. Koko maapallo on saari avaruudessa, ympärillä mustaa vettä.” (s. 22)

Suosikkirunojani tällä lukemalla taitaa olla osassa ”Menneille”. Minuun vetoavat aina muistikuvat, menneiden vaikutukset ja niiden suhteuttaminen nykyiseen. Nautin, miten Omantunnon asioissa asiat ja sanat yhdistyvät ja yllättävät, siitäkin, miten arkisuus, ajatusavaruus ja tosissaan olo vaan ei tosikkomaisuus yhdistyvät. Nautin myös kirjan selailusta, siitä, miten satunnaisellakin lukemisella virkkeiden sisältöjännite iskee. Ja lisäksi nautin kirjan hypistelystä, retrohenkisen kannen kohokuvion silittelystä.

Vilja-Tuulia Huotarinen

Omantunnon asioita

Siltala 2020

runoja

67 sivua.

Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Venetsialaiset 2020

Kannan keinusta
tyynyt varastoon, siirrän
kuluneen kesän.
Koivun kellastuma soi
hiljaa lähtölaulua.

*

Kameleontti
vaihtaa takapihalla
väriä. Tähkä.

*

Kurki lonksuttaa
nykien pellonlaitaa.
Huutelee sieltä
matkasuunnitelmasta.
Kesäni siipiveikko.

*

Venetsiani:
varjojen kanavia
valuu kuusista.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Heinäkuun runot

Harteilla kannan
sanojen painon, kielen
siirtolohkareet.
Jos taakka jakaa joku?
Jos saan kallion tuen?

*

Vihersokeus
voi olla sitä, että
metsäsilmäilee.

*
Sade lahjoittaa
parastaan: sammaltuoksun.
Hengitän juhlaa.

*

Pelastan niityn
leikkurin terältä ja
kasvatan päivää.

*

Kukkien sisus,
alttiina tunkeutujan
ottaa osansa.
Miltä kannalta katson?
Lisääntykää, täyttäkää.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Auli Särkiö: Vedenpeitto

Metsänpeitto on tila, jossa tuttu metsäympäristö muuttuu täysin tunnistamattomaksi, maisema voi kääntyä ylösalaisin eikä sieltä pääse pois. Tarvitaan väkevät loitsut ulospääsyyn. Nyt puolestaan on tarjolla voimalliset lyyriset rivit, jotta voi päästä sisään, ei metsään vaan veteen. Auli Särkiön runokokoelma Vedenpeitto (Poesia 2019) upottaa vesielementin eri olomuotoihin.

Vedenpeitossa vesi vertautuu uneen. Se on yksi vesiulottuvuus. Lisäksi näen värssyissä veden pinnan alle, pinnan alta ja pinnalla. Pääasiassa vesi virtaa vapaana, mutta on myös hyhmän ja jään hetkiä. Ja tarkoitan nyt konkreettisesti runokuvia mutta myös symbolisesti ja lukukokemuksena.

Runot keskittyvät veteen, kaikki runot jollain tavalla nivoutumat siihen. Se miellyttää, ja toinen asia, mikä minua miellyttää, liittyy runokielen elastisuuteen. Särkiö johtaa sanoja omanlaisesti: todellisuus unehtuu, nukahtamisen uneudessa, iho hiusuu aaltoihin.

Kokoelman alusta en oikein saa otetta, mutta edetessäni alan kellua kielessä ja mielikuvissa. Runojen tapa välittää veden kuvajaisia kiehtoo minua, tai kuten Kirja vieköön -blogisti toteaa: niissä on maaginen imu. Ajattelen, että kokemusta voimistaisi se, että voisi lukea runoja veden äärellä.

Lumoudun luontoelämyksistä, ja syntyykin houkutus siteerata useaa runoa, taitoa tavoittaa kielellä se, mitä silmät näkevät vettä katsoen tai siihen vaipuen. Siteeraan tänne yhden runon kokonaan (visuaalisesti en pysty runoa jäljentämään ihan autenttiseksi):

kellun rannasta

                  värjäydyn

   veden taivas
iskee mustaan syvyyteen poimuja
     sormet puiden kasvot
nukkuvien pisaroiden verkko heitettynä
        valoon

Särkiön runot virtaavat vailla isoja alkukirjaimia tai pisteitä, pilkutkin hakevat paikkansa ihan toisin kuin oikeakielisyysohjeissa. Mutta vielä kuvien väkevyydestä. Jokaisella on omat pehmetä kohtansa, joihin sanoilla osua. Kurjet nokkaisevat minussa selittämättömään kipu- ja onnenpisteeseen, joten näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:

näköpiirin rajalla
suon untuvassa                            kurki
hiipiytyy            ihmishahmoon

    surren lähdettä joka tuhoutuu
aarrekätköjen tukkiessa sen

– –
Auli Särkiö
Vedenpeitto
Poesia 2019
runoja
57 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja on vuoden 2020 Tanssiva karhu -palkintoehdokas. Muita ovat
Rosanna Fellman: Strömsöborna
Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset (juttu tässä)
Matti Kangaskosi: Johdatus pimeään (olen lukenut, mutta se vei minut tummuuteen, jossa en nähnyt postata)
Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä (juttu tässä)
Jouni Teittinen: Sydäntasku (juttu tässä)

3 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Runot

Vanhat runot, uudet lukijat – mistä on kyse?

Mitä olen mennyt tekemään? Saako näin tehdä? Siis selkoistaa vanhoja runoja uusille lukijoille? Vastaan siihen tässä yleiskielellä, mutta voit myös lukea selkokielisen juttuni samasta aiheesta: tässä.

Olen kirjoittanut suoraan selkokieleksi runoja (Kierrän vuoden ja Onnen asioita), mutta jo ilmestyneiden, ”tavallisten” runojen selkoistaminen ei ole yksiselitteinen asia. Runo on kompakti kielen, havaintojen, kielikuvien, ajatusten ja tunteiden liitto, jossa kaikki nyanssit äänteitä, päätteitä, rytmiä ja sivuasettelua myöten on mietittyä. Voiko niitä muuttaa?

Olin kauan sitä mieltä, ettei runoja voi selkoistaa. On myös proosaa, jota ei voi selkoistaa. Kun teksti alun perin haastaa muotoa, rakennetta ja kielen rajoja, sitä ei ole syytä sorkkia. Sitten on tekstejä, joiden ydin ei ole muodossa vaan sisällössä, joten se sallii tekstin muokkaamisen yleiskieltä helpommaksi. Selkokielessä helpoksi täytyy taivuttaa sisällön lisäksi sanasto ja rakenne.

Ja silti olen mennyt nyt selkoistamaan kotimaisia klassikkorunoja: Vanhat runot, uudet lukijat (Avain 2020). Ajatus runojen selkoistamisesta on hiertänyt minua vuosia, sillä runot ovat iso osa kulttuuriperintöämme. Vanhojen runojen kieli kuitenkin karkaa monilta tämän ajan lukijoilta. Vanhahtava sanasto, epäsuora sanajärjestys ja poikkeava lauserakenne voivat vaikuttaa siten, että merkittävä, koskettava sisältö ei välity uusille lukijoille.

wp-1590855086540.jpg

Uusia lukijoita ovat nuoret, nuoret aikuiset ja lisäksi suomen kieltä opiskelevat ja harjoittelevat. Tai kuka vain, joka on kiinnostunut runoista tai jopa karsastanut runoutta. On kuitenkin kulttuuriperinnölle tärkeää, että runot siirtyvät – että suomalaisille tärkeät klassikot jatkavat elämäänsä. Lisäksi monissa maahanmuuttajakulttuureissa runot ovat oleellinen osa omaa kulttuuria, joten uuden kulttuurin runoperintö voi osaltaan kotouttaa.

Ajatellanpa esimerkiksi Eino Leinon Norcturne-runoa. Mitä merkitsevät ”puunto pilven” tai ”siinto vaaran”? Mikä ihmeen puunto, tai mistä vaarallisesta siinnosta on oikein kyse?

Tästä iski kipinä tehdä kirja Vanhat runot, uudet lukijat. Otin tietoisen riskin ja muutin selkokielen suuntaan kolmisenkymmentä runoa, joilla on sijansa runoperinnössämme. Valitsin runoja, joissa on lähinnä yksi aihe ja osittain kertova luonne. Niitä on mahdollista muuttaa selkon suuntaan vaurioittamatta runon ydintä. Valitsin runoja ja runoilijoita, jolla on merkitystä ajankuvalle ja ylipäätään kotimaiselle kirjallisuudelle ja kulttuurille. Kirjassa on lisäksi tasaisesti miesten ja naisten kirjoittamia runoja, joten erilaiset äänet aikakausineen kuuluvat kirjaan valituissa runoissa.

wp-1587733476038.jpg

Olen myös valinnut runoja niin, että niistä saa kiinnostavia lukupareja. Peräkkäin ovat Aleksis Kiven ja Immi Hellénin oravarunot. Haikeita ilta- ja yötunnelmia voi vertailla Leinon, Aino Kallaksen ja Eila Kivikk’ahon runojen kesken. Naiseuden hurman kokemuksia voi vaihtaa L. Onervan ja Katri Valan runoissa. Runon merkitystä mielen hyvinvoinnille saa esimerkkejä niin Kantelettaren kuin Kaarlo Sarkian runoista. Elämän taakan ja kauneuden kantamisesta kantansa esittävät Edith Södergran, Kaarlo Sarkia ja Saima Harmaja. Tässä mainitsen vain muutamia kiinnostavia yhteyksiä. Lisäksi runot ilmaisevat, miten esimerkiksi luonto sanottaa tunteita.

En näe runoselkoistukselle mieltä ilman sitä, että alkuperäinen runo on aina selkoistuksen rinnalla. Siten jokainen pääsee ihailemaan alkuperäisen runon ilmaisua ja tyyliä. Selkoistetun runon tarkoitus on avata runoa muttei selittää sitä tai ohjata tulkintaa.

Joissain runoissa myötäilen loppusoinnullista tyyliä, toisissa muutan selkeästi sanaston ja rakenteen runon helpoksi kieleksi. Monissa runoselkoistuksissa sanajärjestys muuttuu sen lisäksi, että valittu sana tai sanamuoto on helppo. En lyhennä runoja, mutta jonkin verran olen muuttanut esimerkiksi säkeistöjä hahmottamisen helpottamiseksi.

Kirjani on poikkeuksellinen monin tavoin. Ensinnäkin vanhoja runoja ei ole ennen julkaistu selkoistettuna. Toisekseen kirjassa on hieman kotimaisen kirjallisuuden historian esittelyä ja avaimia runon lukemiseen, mitä ei ole ennen tällä tavalla julkaistu selkokielisenä. Tarkoituksenani on, että kirjan avulla lukija saa kuvaa kirjallisuuden ja kulttuurin muutoksista kansanrunosta toiseen maailmansotaan. Siksi jokaisesta kirjan kirjailijasta on lyhyt tietoteksti. Näin kirja sopii sekä yksittäisille runon lukijoille että erilaisiin koulutus- ja opetustarkoituksiin.

Missioni on, että runojen ydinolemus puhuttelee uutta lukijaa – ja siten jopa osaltani autan kulttuuriperinnön siirtymistä. Niin esimerkiksi Leinon Nocturnen selkoversio ehkä avautuu sisällöllisesti entistä selvemmin selkon avulla viemättä pois mitään alkupereäisen runon ylivertaisesta soinnullisuudesta. Selkona selviää, että puunto tarkoittaa punnerrusta – ja koska sana punerrus ei ole selkoa, merkitys viittaa punaiseen. Eikä vaara tarkoita vaarallista, vaan mäkeä tai vuorta ja siinto sinisenä heijastuvaa kaukaista vuorta.

Tai Aleksis Kiven omaperäinen runous saa uusia lukijoita – ja uudet lukijat onnelliseksi suomen kielen ilmaisumahdollisuuksista.

Osa Kiven runosta Onnelliset:

Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest’ aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk’ Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk’ mennyt on yö,
Kosk’ kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.

Osa Kiven runosta Onnelliset selkokielellä:

Jo näkyy valo kaukana rannalla,
ja aurinko nousee koillisesta.
Ja aamun hämärällä on kiire pois,
sillä tuulee pohjoisesta.
Sillä yö on mennyt,
sillä kesäinen aamu kimmeltää
ja linnut ne laulavat.

Toivon nautinnollisia runohetkiä alkuperäisten ja selkoistettujen runojen ja lukijoiden vuoropuheluina!

wp-1590897553600.jpg

*
Vanhat runot, uudet lukijat
selkokieliset tekstit Tuija Takala
Avain 2020
runoja ja tietotekstejä
111 sivua.

Selkokielisiä runojani:
Kierrän vuoden
Onnen asioita.

7 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, omat, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Carl-Johan Holmlund: Runoilijan huoneessa

Tässä pimenevässä maailmassa
istun, kirjoitan”

Carl-Johan Holmlundin runojen puhujaminä on suora ja konstailematon. Runoilijan huoneessa (Avain 2020) on kokoelma lyriikan sitä suuntaa, jossa puhuja tekee havaintoja, näkee läheltä kauas ja pitäytyy kielikuvissa, johon saa tarttumapinnan kädenulottuvilta.

On myös toinen lyriikkasuunta, repaleisen fragmentaarinen ja kuva-arvoituksellinen. Runoilijan huoneessa sulkee sille ovensa, sillä kokoelmassa nähdään ja tehdään konkreettisia asioita, joista syntyy symboleja ja sanojaan suurempia. Huoneessa esimerkiksi juodaan kupposellisia teetä ja kahvia, ja sen ikkunasta nähdään ulos ja huoneesta käydään lähietäisyydellä merenrannalla. Lähestymistavan voisi irrottaa yhden runon alusta näin:

”Kun katselet
näetkö?
havainnot pisaroivat”

Runoista leviää levollinen tunnelma. Runoista henkii myös tietynlainen ajattomuus. Runoissa pohditaankin aikaa ja pysäytetään sitä, mutta samalla se valuu eteenpäin ja toistuu omalla painollaan: ”jälleenlöydetty aika vai kadonnut”. Mielestäni ajan vääjäämätöntä kulkua korostaa runolauseiden pisteettömyys.

wp-1588404782451.jpg

Hetkittäin tunnen runojen kuvissa ajan patinaa, käytön kuluneisuutta, esimerkiksi sellaisista sanoista kuin meri, hiekka, vene, laivat, vuodenajat, linnut. Mutta se on tietoinen keino, sillä näitä sanoja ja niiden mielikuvia toistuu ajasta ikuisuuteen: ”Löydät puheen parvia / köyhtyneitä kielikuvia / toinen toistaan toistavia”. Sitä konkretisoikoon lisäksi yksi kokonainen runo:

”Ei hiljaisuutta, joka ei olisi täynnä ääniä
ei kevättä ei syksyä, joita ei
olisi jo nimetty vuodenajoiksi
ei aamun hetkeä, illan hämärää
ei kesän muistoja, ei sanoja
joita ei olisi jo tärvelty toisilla sanoilla”

Muutenkin runoissa hyödynnetään paradokseja ja vastakohtia. Toiseksi pääteemaksi poimin paradoksin sanojen löytymisestä ja samalla niiden riittämättömyydestä.  Runohan tarvitsee sanoja ollakseen itsensä, mutta puhujan tunteet oikeiden sanojen löytämisestä välittyvät voimakkaasti: ”Illalla saan sanoiksi / vain illan” tai ”kuinka kauan annat / kielen viedä / harhaan?”

Pidän kokoelman tyylistä, suorasta ja lyhytsäkeistöisestä runopuheesta. Runot sopivat tunnelmien tavoittelijoille, jotka haluavat noukkia ajatelmia, pysähtyä. Siksipä Runoilijan huoneessa haluaa viipyä ja käydä uudelleen.

– –

Carl-Johan Holmlund
Runoilijan huoneessa
Avain 2020
runoja
62 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Lukuviikon 2020 vinkit

Hyvää lukuviikon alkua! Kokoan vinkkilistan muutamasta kirjasta, joissa kirjan henkilöllä tai henkilöillä ei pää meinaa pysyä kasassa. Nämä kirjat saattavat lohdutta, ihmetyttää, kiihdyttää ajattelua ja mennä tunteisiin. Elämmehän aikoja, jolloin paineet ja uhat vaivaavat ja vaikuttavat päänsisäiseen. Kirjallisuus siirtää muuanne tai auttaa käsittelemään kummallisuutta meissä.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Mikä soppa ja kauheus, mikä ahdistuksen ja pelon siirtovaikutus sukupolvelta toiseen! Ja miten hienosti kerrottu perhesalaisuus. Schulman kertoo taidokkaasti isovanhempiensa tragedian. Isoisä taitaa olla kunnon psykopatologinen tapaus, siihen liittyen kirjassa on vaarallisia ja piinaavia tilanteita. Mutta lopulta se ei ole kirjan juttu vaan hieno kerronta toden ja kaunokirjallisen yhdistelmänä.

Tiina Laitila Kälvemarki: H2O

Tässä kirjassa ei tarvitse arvuutella päähenkilön sieluntilaa, sillä jakautunut persoona avautuu eri puolin. Jännittäväksi kirjan tekee rakenne ja syy-seurauksien etsintä lapsuudesta nykypäivään: mikä vaikuttaa päähenkilön hajoamiseen?

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Kun pahin tapahtuu, runolla on sijansa. Runokirjassa kuuluu kaaos menetyksen jälkeen. Sen lisäksi siitä viriää elämän jatkuminen. Tämän kestää, koska elämää on.

Wilhelmiina Palonen: 206 osaa

Luuranko koostuu lukuisista osista, niin myös ihmisen psyyke. Siinä niveliä ja jänteitä ovat lapsuus, nuoruus, vanhemmat, kokemukset, muistot, tunteet – ja ne siirtyvät. Nuoren pojan nykyhetki ja 1920-luvun naiskohtalo yhdistyvät yllättävästi tässä esikoisromaanissa.

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Nyt on ilmeinen lupa olla onnellinen. Vaikka häpeä painaa, vaikka kiusaamiskokemukset varjostavat, vaikka tuleva on epävarmaa. Pojan ja isän kirjeenvaihto paljastaa heistä, mutta se auttaa meitä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä

Otan motoksi tämän: ”lauseet, joissa en osaa sanoa suoraan”. Ei niin, etteikö Silja Kejonen osaisi sanoa suoraan, mutta hänen runojensa puhuja ravistaa fragmentteja runokirjan sivuille ja sysää minut epäsuoralle löytöretkelle. Kyse on Kejosen runokokoelmasta Lähetä minulle ympyrä (Gummerus 2020).

wp-1587188918264.jpg


Kokoelma on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa ”Impi” esiintyvät minä, Impi ja isä. Impi ilmestyy sivuille nuoresta vanhaksi. Häneen kytkeytyvät sanakuvat kuten sakset, kaali, fööni, kissa ja hevonen, etenkin hurjat hetket hevosajeluilla pakkasella ja Mannerheimilta napsaistut hiukset. Tunnelma on kaipaava vaan ei sentimentaalinen.

”Alku on aina sellainen, että / levitän valkoisen lakanan ympärillesi, / kuljen kasvojesi reunoja pitkin sakset kädessä, / leikkaan sinut varovaisesti irti.”

Runoissa on konkreettista ainesta mutta ripoteltuna liukkaiksi lyhytlauseiksi, aukinaisiksi viitteiksi. Voimakkaat kielikuvat visualisoituvat mielessä, muodostavat nopein leikkauksin filmin lukijamieleeni. Niissä Impi toimii eri-ikäisenä, elävänä ja muistona. Jään miettimään runojen kaalia, ja se miellyttää minua. Kaalinlehtien monikerroksisuus ja arkisuus sopii hienosti symboliksi.



Kokoelman toinen osa on nimeämätön. Runojen minän näen naisena, jossa rakkaus ja sen menetys hiertävät. Puhuja on herkillä: ”Iho niin ohut, että päästää vaatteet läpi.” 

Hevonen ja kissa symbolina ja metaforana yhdistää osia. Hevonen, iso ja voimakas eläin, on voimaeläin. Kakkososassa hevonen liittyy myös hupaisaan mielikuvaan Dallas-tv-sarjasta, mutta laukkaavasta eläimestä on moneksi, myös karanneeksi rakkaudeksi.

En halua enää nukkua hevoslakanoissa. / Näen vain karanneita eläimiä, / mutta se on pelkkä tunne, se menee ohi. Voin katsella kuumeisia kavioita ja ajatella, / siellä ne yhä laukkaavat.”

Luen runoista eron tuskan ja vapaan, oman elämän dikotomiaa, luen myös aistillisuutta, tunteiden ja kosketuksen runsautta ja puutetta. Tunteet välittyvät viittein, vaikkapa tällaisin:

”Olohuoneen pöydälle nostettu kimppu veitsenteriä.
Kukkia, kukkia!”




Kejosen esikoiskokoelma Vihkilumen talo herätti aikoinaan minussa samantyylisiä ajatuksia kuin tämä uutuus: kirja raottuu ensin vain vähän, sitten saranat naristen vähän enemmän, mutta kaikkea en oven takaa näe. Runoihin jää avautumattomuutta, mutta se ei estä nauttimasta assosiaatioista, joita yllättävistä ilmaisuista irtoaa. Mielistyn moniin fragmentteihin ja sanoihin, jotka yllättävät yhteyksissään, esimerkiksi tällaisiin: ”Nainen ilman kuorta, kidukset punaisessa samettirasiassa.” Mitä kuvia, mielikuvia!

Tunnustan hämmennykseni ja sen perään innostukseni. Näitä Kejosen runojen arvoituksia alan arvailla – ja innostun. Siellä täällä on minulle merkityksiä tai tarina alkuja, joita täydennän. Siksi minua hieman harmittaa, että luin kustantajan tiedotteesta taustaa, mutta onneksi luin sen vasta, kun olin lukenut runot. Sain siis ensin pyöriskellä omissa mielleyhtymissäni. Tietoa tihkui esimerkiksi Impin elämän yksityiskohdista, jotka ovat siirtyneet runoihin. (En kerro, mitä.)

En voi siis enää puhtaalta paperilta pyrkiä näihin runoihin. Tai sitten voi kuitenkin käydä näin:

”Kun herään, on varmaan huhtikuu, yhdessä ainoassa aamussa kuulee
kauan sitten aloitettujen kirjainten kujertavan.”

– –

Silja Kejonen
Lähetä minulle ympyrä
Gummerus 2020
runoja
69 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Verkkoaika nyt ja V. S. Luoma-aho: Luonteita

Kirjastot ovat kiinni, mutta vielä ovat auki kirjakaupat, markettien kirjaosastot ja kustantajien verkkokaupat. Verkon e- ja äänikirjapalvelut saattavat elää nyt kulta-aikaansa: niistä löytää aika rajattomasti uutta ja vanhaa kirjallisuutta. Lukemista saa siis hankittua.

Kirjallisuuden saavutettavuuden turvaamiseksi löytyy myös ilmaista verkkokirjallisuutta. Esimerkiksi seitsemän nykyrunoilijaa julkaisi viikko sitten runovideon Runous. Nyt. Se muistuttaa, että runoilijat ovat kirjailijuuden lisäksi esiintyviä taiteilijoita, joiden tienesteihin poikkeustilanne vaikuttaa merkittävästi. Video on kyllä hieno kooste nykylyriikkaa, suosittelen!

Runokustantamo Poesia on jo pitkään kotisivuillaan tarjonnut runokokoelmia ilmaislukuun. Korona-ajan alkuun Poesia päästi taas avoimesti verkkoon muutaman teoksen viime vuosilta. Yksi niistä on V. S. Luoma-ahon kokoelma Luonteita (Poesia 2018).


Verkkokirjoina runojen lukeminen ei ole minulle yhtä luontevaa kuin kirjasta luettuna – lehteiltävyys ja selailtavuus puuttuu, minkä koen runojen lukemisessa oleelliseksi. Siis sen, että pääsen peruuttamaan ja palaamaan aiemmin lukemaani. Luoma-Ahon kokoelma sisältää proosarunoja, ja jokainen lyhyt katkelma on oma juttunsa, joten selailtavuus ei ole samanlainen elinehto kuin yleensä. Kirjan 30 proosapätkää sitoutuvat otsikkoonsa, eli kyse on erilaisten luonteiden kuvauksesta.

Valitut luonteet eivät ole järin mairittelevia inhimillisiä piirteitä. Joukossa on muun muassa moukkamaisuus, kaistapäisyys, inhottavuus ja epäkohteliaisuus. Enpä luonnehtisi yhtäkään kirjan otsikkoa positiiviseksi ominaisuudeksi.

wp-1585465273079.jpg

Mikä tekee proosajutuista runoja, proosarunoja? Kirjan luvut ovat lyhyitä, suorasanaisia. Virkkeet ovat napakoita ja rakenteeltaan selkeitä. Runomaista yllättävyyttä niihin osuu arvaamattomin asiasiirtymin ja ilmaisuin. Siitä kai proosarunossa on kyse, odotetun etenemisen odottamattomasta hajottamisesta, mielleyhtymien laventamisesta. Näin esimerkiksi kirjan luvussa ”Tyhmyys”.

” – -. Näyttää siltä, että selviytymiskeinoiltaan tyhmä on usein ylivertainen ja tavoittamattomissa; pehmeästi laskeutuva, niin sanotusti onnellinen. Hän lapioi naapurihaudan mullat päälleen, koska ei ymmärrä vertauskuvaa. Sana on hänelle kasa kirjaimia. Tyhmä on kuin rakastunut: valmis antamaan muille jotain, mitä nämä eivät halua eivätkä voi ottaa vastaan. – -.”

Mikä ettei ihmisen ikävä inhimillisyys kiinnosta. Kyllä näitä purevia pätkiä lukaisee. Kirjan kuvitus lisää kiinnostusta, sillä Jaakko Pallasvuon viitteellinen, vilkas viivankäytto tuo proosarunojen kylkeen tuplatulkittavaa.

Sudenkuopaksi minulle kuitenkin koituu yleissivistymättömyyteni. Se estää kirjan kokonaisarvioinnin. Luoma-ahon kirja on verrokki Theofrastoksen samannimiseen ja samoin otsikoituun kirjaan antiikin ajoilta (noin 300 eaa), ja samuus ulottuu jopa kirjan kansiin asti: kansilehdellä on suoraan kirjojen samanlainen sisällysluettelo. Mitä tästä nyt sitten sanoisi, kun en tunne antiikkisia alkutekstejä? No, muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Ei taida.

V. S. Luoma-aho
Luonteita
Poesia 2018
37 sivua.
Luin PDF-kirjan kustantajan sivuilta: tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, proosarunot, Runot

Laura Tressel: Hengitys

”Hengittäminen on vaistomainen,
automaattinen toiminto, jota aivot säätelevät

hengissä säilymisen kannalta hengitys
ja verenkierto ovat ensisijaisia elintoimintoja”

Hengitys-runokokoelman (WSOY 2020) alussa ei kierrellä eikä kaarrella. Sittemmin Laura Tresselin kirjan lopusta selviävät lainat ja kollaasikeinot, joita kirjan runoissa käytetään, mutta selvästi myös fysiologian tieto elintärkeistä elintoiminnoista on inspiroinut tekijää. Ja niin vain käy, että kyllä tällaisista säkeistä syntyy runoa, kun ne limittyvät muuhun kirjan tekstiin, siis elintoimintohavainto metaforisoituu: ”sisäänhengitystä seuraa aina uloshengistys”.

Keskittyminen hengittämiseen liimaa runot tiiviiksi kokonaisuudeksi, vaikka ilmaisutapa on fragmentaarinen. Hengitysilman lisäksi keskeinen elementti on vesi, mikä ilmenee sukeltamisena: hengittämättömyytenä vedessä (vapaasukellus) tai hengittämisenä vedessä välinein (laitesukellus). Veteen liittyvät myös vedenneitohavainnot, joita runot välittävät suorasanaisesti. Runoissa liikutaan myös veden pinnalla, uimalelun avulla: ”hengitykseni kannattelee sinua vedessä”.

wp-1584187818384.jpg

Runon puhuja hengittää, sukeltaa, synnyttää ja kannattelee uimalelulla kelluvaa lasta. Etenkin lapsitilanteisiin sulaa suloista tunnelmaa. Silti kokoelmassa leijuu uhka: veteen voi hukkua, hengitys voi lakata. Se tuo mukaan jäytävän jännitteen, vaaran tunteen. Se jättää jälkiä.

En pääse oitis Hengityksen runomaailmaan sisälle, vaan selailen ja lueskelen kirjaa muutamaan kertaan, ja niin minuun osuu monia hienoja, aforistisia säkeitä. Ja siksi runot jäävät hyvällä tavalla laajenemaan mieleen, eikä käy kuin

”veteen heitetyn kiven katoavat renkaat”

– –

Laura Tressel
Hengitys
WSOY 2020
runoja
76 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Naistenpäivän 2020 tärppilista

Naistenpäivänä tarjoan kymmenen tärppiä kirjoista, jotka olen noin puolen vuoden sisällä lukenut ja kiinnostavaksi havainnut. On paljon muitakin, mutta valitsin nyt näin. Kirjat ovat naisten kirjoittamia ja teemana on naisten elämän erilaiset vaiheet ja kokemukset. Asettelen vinkkikirjat otsikonmukaiseen aakkosjärjestykseen.

Carcasissa on vielä yö

Karina Sainz Borgo kirjoittaa kolumbialaisesta todellisuudesta, jossa poliittinen järjestelmä saa ihmisistä pahimman esille. Naisten vaihtoehtojen vähyyden romaani välittää väkevästi.

Kanslian naiset

Marja-Leena Tiaisen romaani 1970-luvun konttoristinaisista on avaus elämään muutama vuosikymmen sitten, jolloin naisen rooli oli kapeampi kuin nyt. Romaani on viehättävä koonti eri-ikäisten naisten valinnanmahdollisuuksista ja valinnoista.

Leijonapatsailla

Runo taipuu tavallaan tarinalliseksi. Aura Nurmen runot kuvaavat nuorta tyttöä ja hänen naisistumistaan pikkukaupungissa ja sittemmin suuressa. Katseen kohteena, puolitekoisena täydeksi tuleminen on tuskaisaa, olosuhteetkin painavat. Väkeviä kuvia äänikirjamuodossakin, myös selviytymistarina.

Nimesi on Marjatta

Sirpa Kyyrösen runoissa vyöryy hedelmällisesti naiselämää. Myyttinen kohtaa ruumiillisen, elämä syntymän ja synnyttäminen katoamisen, luonto luovuuden. Minä vaikutun. Tämä kirja täytyy saada omaan hyllyyn.

Pölyn ylistys

Silvia Hosseinin esseiden uustuleminen on tervetullut pokkarina. Esseet tuulettavat raikkaasti aiheita laidasta laitaan siten, että omakohtaisuus, persoonallinen asiayhdistelytaito ja tieto synnyttävät uutta.

Rakkauden Antarktis

Olen jo aiemmin listannut Sara Stridsbergin romaanin viime vuoden käännöskirjasuosikikseni. Toistan: karmeista kokemuksista kirja loihtii kerrontataidolla lohdullisuutta.

Sirkka

Anni Saastamoisen romaanin nimihenkilö astuu hänelle sopiviin saappaisiin tinkimättömästi ja viihdyttävästi. Sirkka ansaitsee kirjansa ja paikkansa olla juuri niin rajoittunut ja raivostuttava – ja viehättää juuri sellaisenaan.

Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäen romaanissa on kuusi naista, josta jokaisesta riittää lukijalle mietittävää elämän taitekohdista ja valinnoista sekä tilanteista, joissa ei ole valinnanvaraa vaan joutuu selviämään muiden päätösten seurauksista.

Suomalaisia naiskirjailijoita

Silja Vuorikuru on selkoistanut yhteensä viisi novellia kotimaisilta klassikkokirjailijoilta Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas. Näin pääsevät vanhaa kieltä ja pitkää proosaa karttelevatkin tekstin syrjään kiinni.

Vi

Kim Thúyn toinen romaani Vi sopii erikseen luettavaksi tai Ru-romaanin pariksi. Sykäyksenomainen tapa kuvata mennyttä elämää pakolaisena ja uuteen kulttuuriin istuttamista on elämys.

OHO: bonusvinkki

Minä myös ja alkuvuodesta ilmestynyt runokirjani Muiston ajastus! Kiteytän runomuotoon mietteitä ajasta ja muistamisesta.

wp-1579529798127.jpg

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Esseet, Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, omat, Romaani, Runot, Selkokirja

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Autofiktio on ollut jonkin aikaa erityisen paljon pinnalla. Tuntuu, että se on nykyisin myös merkittävä markkinointivaltti: teksti on omakohtaista. Tuntuu myös, että myös kirjailijat tuovat entistä herkemmin tosipohjan esille.

Eikö kirjailijan teksti ole aina omakohtaista, vaikka eivät kaikki tekstin tapahtumat olisi oikeasti elettyä? Ja eikö aina elettyyn sotkeudu koettu, ajateltu, kuultu, nähty, kuviteltu ja tunnettu? Jotkut tekstit tietysti ovat suoremmin kirjoittajan elämästä kuin toiset. Lukijana olen vain sitä mieltä, että kirjailija ja kirjan tausta tai tosipohjaisuus ei niinkään vaikuta lukukokemukseeni, vaan ilmaisun ja kerronnan totuudellisuus. Se, että saan fiktiosta tarttumapinnan ja vakuutun tekstistä kaunokirjallisuutena.



Autorunoutta – näin voisi varmaan sanoa Anna Elina Isoaron kokoelmasta Tämänilmaiset (Aviador 2019). Runoudessa tunnetaan keskeislyriikka, runouden minämuotoinen subjektiivisuus, joka pukee sanoiksi runoilijan kokemaa. Isoaron runokirja vaikuttaa omakohtaiselta: kirja kuvaa vastasyntyneen kuoleman vaikutuksia runojen puhujaan ja hänen perheeseensä. Kokoelma on vaikuttava – siinä on nimenomaan kaunokirjallista totuudellisuutta, sanankäytön vaikuttavuutta.

wp-1582360837954.jpg

Kokoelman runoissa on suoruutta. Ei jää fragmentaarisen epäselväksi, mistä on kyse. Vastasyntynyt on kuollut, suremaan jäävät äiti, isä ja isoveli. Perheenjäsenet surevat kukin tavallaan, ja kuoleman lopullisuus vaikuttaa kaikkeen, vaikka elämä jatkuu ympärillä. Äiti sanottaa tilan runoihin. Teemaa ei hiivistellä, jolloin ilmaisu vapautuu ja välittää sellaista, jolle on vaikea löytää sanoja. On kyse niin suurista asioista:

”niin poistut
poistumatta

niin toistun
toistumatta”

Runojen rytmi ja tyyli vaihtelee kokoelman osasta toiseen. Hienoja osioita ovat ne, joihin runon puhuja hakee mallin ikiaikaisesta, lauluista ja saduista. Esimerkiksi Isoaro tekee keskenmenoista runon, joka puetaan Lumikki-sadun asuun. Laulujen ja satujen tausta ikään kuin auttaa ilmaisemaan sen, mikä täytyy. Ne kirpaisevat ja kouraisevat minua, niihin runoilija loihtii puhuttelevia säkeitä, käsittelee teemoja taidolla.

Surussa on lohdun mahdollisuus. Se välittyy myös Isoaron kokoelmasta. Otan sen vastaan lämmön leviten. Kirjan loppua kohti suru raottuu.

”- –
Kirjoitan ne tyyntymään. Painan pari lumpeenlehteä
veden pintaan kuin laastareita laittaisin.
Vähän ne jäävät repsottamaan, nyt kirjoitankin
kuritonta liplatusta, ilonpuuskia, isä opettaa isoveljeä uimaan.

Kaiken olen saanut, on taas kesä.
Ei koskaan enää se kesä.”

– –
Anna Elina Isoaro
Tämänilmaiset
Aviador 2019
runoja
83 sivua.
Sain kirjan kustantajalta Turun kirjamessuilla.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Sirpa Kyyrönen: Nimesi on Marjatta

Mietin, mitä runot merkitsevät minulle. Mielen ruokaa. Mielihyvä ja energiaryöppy vaikuttavat ajatuksissa ja tuntemuksissa: jotakin liikahtaa, usein sellaista, jolle ei ole sanoja, vaikka kokemus syntyy sanoista. Ahmin merkityskerroksia. Joskus runokokoelmassa on vain muutama runo, joka ravitsee, joskus koko teos ruokkii ja ravintoarvot säilyvät pitkään, saa sulatella pitkään.

Nautin Sirpa Kyyrösen kokoelmasta Nimesi on Marjatta (Otava 2020). Siitä tulee kylläinen tunne ja samalla nälkä ahmia lisää.

wp-1580553116733.jpg

Kirjan runot kertovat minulle elämänvoimasta, jatkumosta ja kierrosta. Runoissa on aistillisuutta, kuukautiskierron ja lisääntymisen eritteitä, elämän luomista ovulaatiosta syntymään. Munia, siemeniä.

”Sukusolujen valtavuus ja planeettojen
pienuus johon on suloista imeytyä
rikki, laulaa
tuli lintua tulikiveä tuli”

Hullaannun runojen rytmistä, sanojen yltäkylläisestä vyörystä, erilaisten kontekstien yhdistelystä. Avaruuden, metsäluonnon ja lintumaailmojen kuvastot kutsuvat ajattomina. Vähä väliä kauneus koskettaa:

”ja tiainen opettaa ihmisen viljelemään maata
ja kurki kannattelee taivaankantta
ja metsästäjä kantaa nukkuvan suden takaisin metsään”

Ei, Nimesi on Marjatta ei ole todellisuuspakoista luontomystiikkaa tai romanssia ihmisen ja luontoyhteyden kesken. (Vaikkei minulla taida mitään sellaistakaan vastaan olla, sillä ei ole montaa päivää siitä, kun hurmostelin ikihonkien keskellä ja halailin 400 vuotta vanhoja mäntyjä.) Vaikka välillä Kyyrösen runojen metsä erotisoituu ja orgastinen huuma vyöryy, ei runoissa ole vain sitä. Luonnossa on aina ollut voimia synnyttää elämää, lopettaa se tai estää syntymä.

”lähdetysmarja
kielelläsi
nimelläsi minä kirjoitan tämän metsän”

Ripotellen ilmestyy nykysävyjä eko-ongelmineen, ihmisongelmineen: ”Jotta raakuudet loppuvat / Jotta raakuudet jatkuvat”. Luonnon voima synnyttää vähenee, mutta sitä silti vielä on. Kirjan pari loppurunoa liikuttavat minua surusävyin, silti toivonkipinöin.

Kiertokulku määrittää lukukokemustani, samoin väkevä ote sukukypsyyteen ja suvunjatkamiseen, naiseuden maanläheisyyteen ja alkuvoimaisuuteen. Runoista luen yhtäaikaisesti kalevalalaiset ja muiden kulttuurien myytit, myös eri aikojen tiedeharhat, aikamme nyt ja peritty ruumiintieto.

Mutta nämä sanat, tämä pakko nimetä! Vaikka aika pakottaa nimeämään uudelleen, yhä on samaa ja ikuista. Kyyrönen puhuttelee Marjattaa tai jokanaista ruumiineen ja mytologioineen. Minua puhuttelee sanojen, sanakuvien, rytmin voima. On tämä hieno, hieno, täysi, aina uutta tarjoava sanataideteos.

– –

Sirpa Kyyrönen
Nimesi on Marjatta
Otava 2020
runoja
74 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Aura Nurmi: Leijonapatsasailla

Aura Nurmen esikoisrunokokoelmasta Villieläimiä on jäänyt mieleeni väkevä tunnelma. Silmäilen siitä päällimmäisiä mielikuvia, ja saan silmiini tummia sävyjä lapsuudesta. Nyt on toisen kokoelman vuoro, ja siinä kohtaan aikuistuvan nuoren puhujan. Ainakin minulle sopii taustaksi se, että esikoisteoksen runot  ovat pohjana toisinkoiselle.

Leijonapatsailla-kokoelmaa (Otava 2020) tituleerataan proosarunokokoelmaksi. En voi omin silmin runomuotoa todistaa, sillä toimin poikkeuksellisesti: kuuntelen runokirjan. Etukäteen pelkäsin sen olevan mahdotonta. Ajattelin tarvitsevani sanat paperilla, rivi- ja säkeistöasettelun ja säkeistöjen jakautumisen eri sivuille. Olen aika hämmästynyt siitä, että kykenin runotekstin kuunteluun ja ohittamaan näköyhteyden ja paperin, selailtavuuden kaipuun.

Kuuntelumyönteisyys johtuu runojen kielestä, rytmityksestä ja luennasta. Runot myötäilevät proosamaista sanajärjestystä, ja säästeliäs kuvallisuus tukee kuunneltavuutta. Kielikuvien visuaalisuus herättää eläviä mielikuvia ympäristöstä, tapahtumista ja puhujan tunteista. Runoilija itse lukee tekstiään vähäeleisesti, mikä sopii enemmän kuin hyvin. Runoilija on äänellään elävänä läsnä tekstin lyyrisessä todellisuudessa.

wp-1579714537038.jpg

Lyyrinen todellisuus on toista kuin faktatapahtumat. Noudatan kaikessa auto-jotain-muotihuminassa johdonmukaisesti sitä, että luen lopputulosta kirjallisuutena. Tukea tällä kertaa saan kirjan alkupuolelta, jossa kirjailija korostaa fiktiivisyyttä, ja runoonkin se siirtyy, vaikka toistettu kielto kääntyykin itseään vastaan:

”muistot lapsuuden ovat liian suloiset, ne eivät ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta, tämä ei ole totta, tämä ei ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta”

Nurmen kirjasta voi lukea juonen. Siinä 15-vuotias tyttö elää väkivaltaisessa, köyhässä kodissa, tuntee huolta sisaruksistaan, mutta kodista repii irti nuoruus, pakko ja oman vetovoiman testaus. Mutta ei ole kyse vain siitä, on kyse naisistuvan tytön paikasta hormoonihyrräävässä tilassa, jossa tytöt altistuvat kaikkien katseille, ohiajavien autojen mieshuutelijoille ja puseron alle kourijoille. Eikä Nurmen runojen lapsuus eikä vaarallinen juhannus kesä-Hangossa tarkoita seikkailuissakin turvallista muumimaailmaa.

Veneiden kajuuttojen, autojen takapenkkien, ”raiskausbiisi liikenneympyrässä” jäljiltä on syytä rakennuttaa muistomerkki selviytyjille, runoteos. Tai voi vallata omanlaisekseen muiden rakentamat muistopatsaat, leijonapatsaat. Nurmen runot tavoittavat vahvasti nuoruuden, jossa ”muodonmuutos naisesta lapseksi baaninkuorenväriseen pyjamaan on värisevä”, mutta lapsuuteen paluuseen on syntynyt jo ylittämätön railo. Runojen aikaikkuna liukuu rippikouluikäisestä nuoreksi yksinasujaksi ja itsensä elättäjäksi, jolle tulee seinä vastaan.

Synkkyyksien lomaan Nurmi mahduttaa hienoja voiman tuntoja, ja siksi kokoelma vaikuttaa minuun enemmän kuin etukäteen aavistin. Siinä sekoittuvat tuska, pelko, koettu vääryys, mutta siinä on myös herkkiä hetkiä ja nousuja, kun nuori kokee olevansa kuumempi aurinkoa.

Luin lähiaikoina Emmi-Liia Sjöholmin proosaa, Paperilla toinen, jossa minäkertoja toteuttaa seksuaalissisältöistä tyttöroolia muiden odotusten mukaan, ja luen Leijonapatsas-kokoelmasta samansuuntaista. Myös itsetuntemuksen kertyminen ja selviytymistarina-intentio on kirjoille yhteistä. Huomaan runotyylin purevan kipeämmin aiheen käsittelyssä kuin proosan.

Leijonapatsailla-runojen puhujalla on monia kriisin ja trauman paikkoja sekä täpäriä pelastautumisia elämään. Uskon, että kipupisteiden lyyrinen käsittely voi antaa monille voimaa. Siksi(kin) kannattaa kivuta leijonapatsaille, ehkä jokaisen täytyy, ja patsaan juureen kannattaa kaivertaa linkkuveitsellä Nurmen kokoelmasta värssy:

”En tiedä, olenko menneisyydestäni vapaa koskaan mutta jokin on varmasti ohi, eikä ajattelullani ole enää rajoja.”

– –
Aura Nurmi
Leijonapatsailla
Otava 2020
proosarunoja
äänikirjana 1 t 3 min,
lukijana Aura Kanerva.
Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Runot

William Blake: Viattomuuden ja kokemuksen lauluja

William Blaken (1757 – 1827) nimi on tuttu kulttuurihistoriasta, mutta mistä hänessä on kysymys ja mitä hän on nykylukijalle? Uuden tutustumismahdollisuuden tarjoaa tuore suomennos Viattomuuden ja kokemuksen lauluja (Käsite 2019).

Kirja käynnistyy Torsti Lehtisen johdattelulla sekä suomentaja Niilo Rantalan esipuheella ja suomennosvalintojen esittelyllä, lisäksi kirjan lopussa Veltto Virtanen kuvailee Blake-kokemuksiaan. Kaikesta tästä välittyy, että Blake on innoittanut vuosisatojen varrella taiteilijoita, vaikka Lehtinen kiteyttää aikalaisten yleiskäsityksen: ”Häntä pidettiin käsittämättömänä näkyjen näkijänä ja hänen mystistä maailmankuvaansa henkisesti sekavana.” Tai ehkä juuri siksi.

Kiitän kustantajan ratkaisua tarjota teos autenttistyyppisesti. Niilo Rantalan suomentamien runojen rinnalla on alkuperäinen painotyö: kirjaa koristavat Blaken somistamat ja kuvittamat runot. Suomennoksen rinnalla voi siis samalla tutkia Blaken englanninkielistä kaunokirjoitusta. Runoskannausten ansiosta nykylukija saa elävän käsityksen mystikko-runoilija-graafikko-taidemaalari-Balken tyylistä niin visuaalisesti kuin verbaalistikin.

wp-1579417603273.jpg


Runokirja jakaantuu nimensä mukaan kahtia ja alkaa viattomuudella. Blaken tyylisuuntausta on luonnehdittu esiromanttiseksi, ja kyllä runoissa kukoistaa kuvasto, jossa kukat, linnut, enkelit kirmaavat sulassa sovussa paimenidyllityyppisessä ympäristössä . Blakelle tyypillinen kaksijakoisuus helkkyy kaikessa, myös viattomuuden osiossa, myös suloisuudessa. Otan esimerkin runosta ”Uni” (suosikkini tästä sarjasta), jossa kiiltomato ohjeistaa suuntansa hukannutta puhujaa. Runo loppuu kiinnostavasti poispäin valontuojasta, kääntyy mustakuoristen mönkijöiden, arkisen puurtamisen puolelle:

”Säälien vuodatin kyyneleen;
mutta törmäsin maas’ kiiltomatoseen
Se vastas’: ken aave valittaa
kutsuen luo yön vartijaa?

Minut laitettiin valoksi pinnalle maan,
missä kuoriaiset hyöriä saa,
siis kuoriaista käy seuraamaan,
pikku matkaaja kotiinsa vaeltaa.”


Balken kaksijakoinen maailma on näkyjen kuormittama. Jumaluutta kohti käy kaipuu mutta maallisuus kahlitsee. Myönnän: minulla on vaikeuksia kurottautua kohti Blaken kuvaston takana lymyilevää filosofiaa. Ajatonta luonnollisesti on yksilön hapuilu ajassaan ja ajallisuudessa, elämän ja kuoleman kysymyksissä ja elämäntakaisissa salaisuuksissa.

Pyristelen tavoittelemaan, mistä runoissa on kyse. Siinähän pyristelen, ja monesti jään sanojen verkkoon. Lopputulemani on kuitenkin se, että pidän ansiokkaana tekona tarjottua mahdollisuutta tutustua klassikkoon aikojen takaa. Rytmillisesti runot vaihtelevat, ja vanhaan runokielen ratkaisut ovat suomennoksessa perusteltuja.


Loppuosan ”Kokemuksen lauluihin” haluan juttuni päättää. Blakea ei luontoidylli sokaise kaupunkinäyiltä, jossa kaikilla ei ole samoja elämisen ehtoja. Portot ja nokikolaripojat kuuluvat kuvastoon epätäydellisessä maailmassa, jossa ”minä kuulen mielien lukon”.

Runo ”Ihmisyyden kiteytymä” käy läpi ihmismielen vastakkaisia tunteita. Siinä on terävyyttä ihmisen osasta. Runossa viitataan makoisaan puun hedelmään – tulkitsisin raamatullisen hedelmäsymbolin viittaavan myös sakeisiin itsepetoksen ajatuksiin. Runon loppu säväyttää: ajatus on etsiä läheltä, ei ulkopuolelta.

”Jumalat meren ja maan
käy Luonnosta Puuta tuot’ tavoittelemaan,
mutta etsintä täysin on tarpeeton
sillä hedelmä Ihmisen Aivoissa on.”

– –

William Blake
Viattomuuden ja kokemuksen lauluja. Osoitus ihmissielun kahdesta vastakkaisesta luonnosta
suomentanut Niilo Rantala
Käsite 2019
runoja
139 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot