Aihearkisto: Runot

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Jos minä saisin päättää, tämän kokoelman nimi olisi ”Järviveden tuoksu autossa”. Joku muu on päättänyt otsikon Juhani Ahvenjärven kokoelmaan Maitovalas täynnä mandariineja (Teos 2018). Tarkoitan sitä, että kokoelma pääosin asettuu lähinnä kotoiseen, ei eksoottisiin hedelmämeriin. En juutu tähän, matkaan itse runoihin.

20180901_224733.jpg

Kaikki kunnia runoille, joiden sisäinen maailma avautuu vain harvoille, kokoelmille, jotka uudistavat kieltä niin, että tulkintaväljyyden mitta on avaruus tai runon puhujan sisäisen maailman aukeamaton arvoitus. Sellaista tarvitaan, lisäksi tarvitaan Ahvenjärven runoutta, joka karsittu sanonta tarjoaa elämyksiä: runo linkittyy tuttuuteen uudella tavalla, ja sitten se laajentaa ymmärrykseni.

Miellyn kokoelmaan, jonka runot ovat lyhyitä, niissä on suora sanajärjestys ja pelkistyksen tuntu, joka ei rajaudu yksiselitteisyyteen. Poimin kolme esimerkkiä.

  1. Havainto voi olla paikallinen, kokemus on universaali, tunne on jaettavissa.

Aurinko kapuaa tahmeitten lehmusten taa. /
Tihkusateet poimuilevat pitkin Pispalaa. /
Punaisten kattojen seassa vihreät katot”

  1. Kun runossa on leikkiä, jota ei ehkä tajua, mutta huvittaahan se, kun hyvin kielellä pelataan.

CORTINA

”Hiihtohissin moottori surisee hillitysti. /
Kuusien takaa kuuluu muminaa /
ja retoromaanista rupattelua. /

Cortina on kohtelias sana, /
kiuas on kissojen aurinko.”

  1. Kun runo välittää mahdottoman, ihmeen, jonka vain luonto voi synnyttää.

”Harso harjulla enteilee aikaista kesää. /
Olenko muistanut istuttaa kanelitangot?”

Olen heikkona luontorunoihin, ja Ahvenjärven kokoelmassa on kiitettävästi etenkin kevään heräämisen runoja, jotka tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka luen niitä syksyn alkaessa. Sellaista on kiinnostava runous, häivyttää todellisen ajan ja paikan. Ja vielä: runokielen ja -kuvien napakkuus vetoaa minuun.


En malta olla mainitsematta tätä. Tein kirjastovarauksen Maitovalas vatsa täynnä mandariineja -kokoelmasta Helsingin Sanomien kirja-arvioinnin vuoksi. Silmäilin sen ja kiinnostus heräsi. En ehkä ilman valtalehtijuttua tietäisi Ahvenjärven runojen olemassaolosta. (Kyllä: myös kirjablogivirran voimin tuntematonta nousee lukupintaan, mutta se on toinen tarina.)

Suren kirjakritiikkien vähyyttä valtamediassa. Jos esimerkiksi HS-kulttuurisivujen yhden nelisivuisen iskelmätähtijutun (vaikkapa HS 1.9.2018) pituus olisi neljän sivun (minulla ei ole mitään iskelmäjuttua vastaan) sijasta kaksi, niille kahdelle sivulle mahtuisi jopa kahdeksan uutuuskirjajuttua proosasta, esseistä, runoista ja selkokirjoista. Se poikisi kiinnostuneita lukijoita kirjoille, jotka ovat olemassa ja jotka ovat monelle lukijalle olemassa vain, jos ne näkyvät valtamediassa. Ei mulla muuta. Paitsi tämä Ahvenjärven runon pätkä:

– –
”Marginaalit pysyvät ennallaan, /
laajoina, jos niihin ei kirjoiteta.”
– –

– –
Juhani Ahvenjärvi
Maitovalas vatsa täynnä mandariineja
Teos 2018
runoja
46 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Elokuinen runosunnuntai

Syksyn lähestyminen vie mielen laarin pohjalle ja sadonkoruseen. Että sellainen runokuun runosunnuntai.

inCollage_20180811_092957764.jpg

Sulkeviin silmiin
jää tuulen aallottama,
valon kultaama.

Jyvitysaika,
tuulentumisen tulos,
satoarvio:

viiltäviä vihneitä.
Jotain jauhettavaa jää.

Jos en kuitenkaan
kypsy, kelpaa korjuuseen.
Raakana maadun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Runomaraton 2018 Lavaklubilla

Elokuinen runokuu on kääntymässä loppuaan kohti. Olen viettänyt sitä pääosin hiljakseen, itsekseni kuten yleensäkin, runoja lueskellen, ehkä jonkun säkeen itse rustaten. Oli siis aika astua kotisohvan mukavuusalueelta runokatsomoon.

Kansallisteatterin Lavaklubilla 24.8.2018 runojaan luki 15 runoilijaa Runomaratonissa. Ilta oli napakasti organisoitu: illan juontajat Laura Lindsted ja Sinikka Vuola puhuivat jokaisen sisään lyhyesti esitellen ja esittäen yhden kysymyksen. Sitten estradi kuului runoilijalle, joka sai yleisön keskittyneen huomion. Kullakin runoilijalla oli aikaa 7 minuuttia esittää valitsemansa runot.

20180825_090533.jpg

Juontajat Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Jotkut runoilijat saivat luentaansa rytmiä, syväsävyä, hypnoottisuutta kuten Tuija Välipakka ja Susinukke Kosola. Toiset runoilijat vakuuttivat aidolla läsnäolollaan tai luonnollisella runopuhunnalla kuten Helena SinervoArto LappiSaila Susiluoto ja Olli Sinivaara. En mainitse kaikkia, mutta jokaista kuuntelin kiinnostuneena. (Ja muista syistä lähdin ennen viiden viimeisen esiintyjän osuutta.)

Kuvissa: ylhäällä vasemmalla Olli Sinivaara (sain viimein hankittua omaksi hienon, uusimman kokoelman Purkautuva satama ja siihen omistuskirjoituksen), ylhäällä oikealla Saila Susiluoto ja elämyksellinen Metropolis, alhaalla Susinukke Kosola ja alkuperäinen käsinkirjoitettu Varisto.



Tiedän lavarunouden nousseen viime vuosina jonkinlaiseksi ilmiöksi. Nyt omin silmin yhden keikan kokeneena, en ihmettele sitä. Pölyt pyyhitään entisaikaisesta lausuntamielikuvasta, kun runoilija tulee itse tekstinsä kanssa esille, eteen. Pidän sitä rohkeana, jopa vaativana tekona: tekijä jakaa sanansa kanssani autenttisesti, ainutkertaisessa tilanteessa. Yhtäkkiä intiimi runous on jaettavissa joukolla, silti yksilöllisenä kokemuksena.

Minulle runon lukeminen on intiimiä. Vetäydyn kirjan kanssa kaksin. Sanojen synnyttäjä on näkymätön, henkilöllisyyttä vailla, sillä näkyvillä ovat vain sanat, joiden kanssa pariudun tai en, riippuu runojen kolahtavuudesta. Tarvitsen tekstille aikaa, tarvitsen tekstin visuaalisuuden, sillä sakea sanottava vaatii edestakaista lukemista, sivujen selaamista, sanoihin palaamista. Siksi eKirja ei sovi minulle runoformaatiksi (ks. postaukseni), vaan perinteinen kirjamuoto palvelee runoja parhaiten.

Sopiiko sitten lavarunous? Yhden kokemuksen perusteella: kyllä. Mutta on sillä ehtonsa. Runouden merkitystiheyden vuoksi en juurikaan saanut otetta minulle vieraisiin runoihin, mutta tutut tunnistin ja ne saivat jotain uutta ympärilleen kuultuna ja nähtynä. Yhä edelleen uskon olevani ilman muuta runokirjalukija, mutta lavarunous on kulttuurielämys, jossa vaikuttavinta on tekijän läsnäolo, vakuuttava välitystehtävä. Onhan se kiinnostavaa, miten runo elää runoilijassa, ja minä pääsen näkemään sen.

– –

Ks. Runomaratonin runoilijoiden esittelyt illan ohjelmassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Tapahtuma

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Versio-1B-6-1-768x1038.jpgKaija Rantakarin runokirja Koko meren laajuus (Poesia 2018) aaltoilee halun ja läheisyyden laineilla. Säkeitä lukiessani ajattelen, että kirja sopii rakastuneille ja kaikille, jotka haluavat palauttaa mieleen, miten imu rakastetun iholle ja ihon alle on vastustamaton mutta silti siinä on mukana loitontumisen mahdollisuuden kirvelyä.

Rakastuminen ja siihen liittyvä psyykkinen ja fyysinen yhteyden kaipuu kuuluvat perustarpeisiin. Tärkeästä aiheesta on kyse, ja pahoittelen ajatuksia, että alkuunsa tunkee mieleeni kysymys: onko tämä kulunutta. Se, että metaforana on meri – sen laineet, aallot, vellovuus, vuorovesi ja kaikki vesivaikutteinen.

”haluaminen / merkitsi alkuaan virtaamista”

Miksi kulunutta olisi sellainen, joka on ollut aina ja on yhä? Vesi on elämälle edellytys, alkumerestä on kaikki lähtenyt, ja mertahan tulee piisaamaan, jos jäätiköt tätä menoa sulavat. Meri saarineen, rantoineen ja hiekkoineen ja muu vesistökuvasto on näiden runojen peruselementti, aiheena on rakkaus –  ja sillä selvä.

”meri anastaa vääjäämättömästi, /
hioo kaiken vastaantulevan /
tai murtaa rantavallit”

Runoissa on paljon yötä, hiilenharmaata, mustaa, jopa mustelmia. Intohimossa välkkyy varjoja ja valoja, myös jotain pimeää. Yö sytyttää intohimon, kun taas 

”päivä barrikadi yön välissä / 
silmän tottuminen valosta pimeään siirryttäessä / 
tai päinvastoin”.

Pidän runoissa tekstin aaltoilusta ja siitä, että kieli pelaa aika konkreettisin meri- ja yökuvin, ja yhtäkkiä siirtyy kommentoimaan jotain sellaista, minkä ymmärrän kahden ihmisen tilaksi tai puhujan tunteeksi.

”seuraat sormellasi ihon läpi kuultavia suonia, /
perustat kaupunkeja merkittäviin joenhaaroihin”

Runokirja jakautuu viiteen osaan, josta vain kolme on nimetty: ensimmäinen, kolmas ja viimeinen. Hmm, vain parittomia lukuja otsikoinneissa, vaikka kirjassa on pariutumista. Osat, jotka kuuluisi numeroida parillisiksi, ovat – tyhjiä. Kiinnostavaa. Taitaa silti olla turhaa takertua kirjan osiin, koska minulle kokonaisuus on runoelma, sellaisena aika vaikeasti seurattava, sillä teksti tosiaan virtaa ja aaltoilee. Siinä on säkeitä, jotka liittyvät toisiinsa, sitten taas ei, ja sitten taas. Ees taas.

20180818_111030.jpg

En uppoa runojen intohimon mereen, vaan kelluskelen liian levollisesti säkeiden pinnalla, lillun joidenkin hienojen tunnelmien kannattelemana, vaikkapa näin: ”olemme ikkunoita emme peilejä”. Aistin sen, että kirjan säkeissä ollaan tosissaan, niihin on hinkattu ajatuksia niin kuin meri hioo kivet.

Syynä tyyneyteeni tai jollain lailla hahmottomaksi jäävään kokonaistunnelmaan voi olla tämä: luin kokoelman tabletilta PDF-muodossa. Taidan runojen suhteen olla ei-e-kirjaihminen. Tarvitsen runon verbaaliabstraktioihin konkreettisen kosketuspinnan, kannet ja paperisivut, plärälyselailtavuuden. Ounastelen, että lukutilanteen lisäksi lukukokemukseen voi vaikuttaa kirjamuoto. Sillä lukija on ihminen – asiat vaikuttavat.

– –

Kaija Rantakari
Koko meren laajuus
Poesia 2018
runoja
74 sivua.
Luin kirjan kustantajan PDF-versiona.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Goethe: Faust I. Klassikkohaaste 7

Kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen kirjani on eittämättä klassikko: Goethen draaman Faustin ensimmäisen osan suomennos vuodelta 1884 (ElisaKirja 2012). Koska nautin kesärientona Faust-oopperasta (postaus tässä), halusin tutustua alkutekstiin.

Klassikkohaaste7

Länsimaiseen kulttuuriin jo keskiajalta kuuluu tarina sielun myymisestä paholaiselle, joten Faustin idea on jo ennalta tuttu monesta erilaisesta versiosta. Goethen tekstissä minua kiinnostaa etenkin tohtori Faustin ja paholaishahmo Mefotofeleksen jännite, silti antoisimmaksi osoittautuu suomennoksen kieli. Mutta ensin tarinasta.

”Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.”

FAUST.
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink’ elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.

Kyynikkotohtori Faust möyrii eksistentiaalisessa ja elämän tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta vatvovassa kriisissä, menettää uskonsa järkeen, voimaan ja työhön ja on siten valmis paholaisen houkutuksille. Mefotofeles johdattelee Faustin järjenkäytöstä tunteen ja hekuman houkutuksiin. Pelissä on Faustin sielu, josta Jumala on jo lyönyt vetoa viekkaan Mefistofeleksen kanssa.

MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok’ aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.

faust_1-4

Kuva: Lassi Ahti

Draaman juoni on selkeä, mutta sitä sekoittavat sekalaiset joukkokohtaukset, jossa erilaiset yhteiskuntakerrokset ovat rekvisiittaa pääjuonelle. Niin ammattiopiskelijat kuin ylioppilaat riekkuvat rehvakkaina, porvaristo ökyilee ja erilaista naisväkeä liehuu liepeillä. Mefistofeles yllyttää Faustia monenlaiseen pahuuteen kuten Margaretan veljen tappoon. Oleellisinta on kuitenkin tohtorin ja paholaisen muodostavan parivaljakon dialogi, joka selventää tohtorin tunteilla ja sielulla leikkimisen kierrettä.

MEFISTOFELES.
Veikko!
FAUST.
Peikko!

Draama ei tarjoa erityistä ratkaisua tieto/tunne-dikotomiaan. Ihmistä ei helpota tieto muttei myöskään mielihaluihinsa heittäytyminen. Taustalla vaikuttaa kristillinen sanoma: viekoittelujenkin jälkeen voivat taivaan portit aueta. Melkein kirpaisee se, miten Faust kumisee kirjaviisautensa takana tyhjyyttä.

FAUST.
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett’ ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett’ onnen päivää joskus harvat viettää? –
Mit’ irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi – mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!

”Noin viisaan miehen eess’ oon aivan arka: / Hänt’ ei voi huvittaa mun juttu parka.”

Klassiseen viettelystarinaan kuuluu se, että Faust jallittaa paholaisen avittamana viattoman tytön, Margaretan. Huuma koituu neidon turmaksi. Faust yrittää korjata tuhojaan, muttei siinä onnistu. No, tavalliseen klassikkotapaan nuori nainen esitetään hölmönä, sekoavana uhrina.

Tämä riepoo. Margaretaa kutsutaan lapseksi, mikä tekee viettelyasetelmasta jopa pedofiilisen. Lisäksi klassikon naiskuva kaikin puolin kavahduttaa, sillä naiset näytetään ”heikkoina astioina” ja tahdottomina pelinappuloina, joita alisteisesti vedätetään miesten tarkoitusperiä toteuttamaan.

MARGARETA.
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk’ aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks’ minuun mieltynyt hän lie?

Margareta, tahrattu neitsyt, tarvitaan tarinaan lisäämään traagisia ulottuvuuksia ja uhriperinteitä. Naiskuvien yksiulotteisuus korostuu siksikin räikeästi, sillä miespääparin mittelössä on vaihtelevia sävyjä.

”Oi miksi konsana synnyin mie?”

Faust,_Titelblatt_der_ErstausgabeKaarlo Forsmanin suomentama Faust ilmestyi 1884. Runokielinen draama ei välttämättä ole mutkatonta luettavaa, sillä säemuotoinen ja melko kiemurainen sanomisen tapa on kaukana nykyproosasta. Kun pääsin tekstin rytmiin, aloin nauttia omaperäisestä ja värikkäästä kielestä. En voi vastustella, kun kielikekseliäisyys kukoistaa. Esimerkiksi näin suivaantunut Faust sivaltelee paholaistaan: ”Sä likaluonnos lieskamainen!”

Kun Faust ilmestyi suomeksi, oli Seitsemästä veljeksen ilmestymisestä kulunut vasta rapiat 10 vuotta, eikä kirjakieli ollut erityisen vakiintunut. Forsman on siten tehnyt melkoista pioneerityötä. Erityisen viihdyttävä on kirjan alun laaja esipuhe, jossa Forsman esittelee Goethen ja hänen tuotantonsa. Sen sanomisen sointi kuulostaa Aleksis Kiveltä, ja asiatekstiksi rehevää ilmaisutapaa on hupaisa lukea. Nappaan tähän esimerkiksi sen, miten Forsman kuvaa klassikkokirjailijan tyyliä:

”Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, ”jumalallisen näytelmän”, jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys.”

Faust I tarinana ei minua järin paljon kosketa, ja jumalisuus naisnäkemyksineen jopa vieroksutti – toki ymmärrän aikaan ja kulttuuriympäristöön liittyvät rajoitteet.  Sen sijaan suomentaja-Forsmanin kielikeikarius oudosti lumoaa. Koska hän kuittaa Faustin kakkososan sekavaksi allegoriaksi eikä kääntänyt sitä, jätän sen lukemisen sikseen (Otto Manninen kyllä sen suomensi 1930-luvulla). Ajatonta on tohtori Faustin ilmentämä elämän ytimen etsintä sekä ihmisen ikuinen keskeneräisyys ja erehtyväisyys. Lisäksi se vaikuttaa ikuiselta, että toiset hehkuttavat uutta ja nuijivat vanhaa:

MEFISTOFELES.
Ei mummo tunne aikojamme:
Homeista emme lemmi muinaisuutta.
Pinotkaa hyllyillenne uutta,
Sill’ uutta vaan me rakastamme!

Mefistofeleksen kehotuksesta palaan taas uuden kirjallisuuden pariin. Kiitos silti ajatuksia avartavasta klassikkohaasteesta, jota tällä kierroksella kokoaa blogi Unelmien aika.
– –

Johann Wolfgam von Goethe
Faust I (alkuteos ilmestyi saksaksi 1808)
suomennos ja esipuhe Kaarlo Forsman 1884
G.L. Söderström 1884, ElisaKirjan eKirja 2012
runomuotoinen tragedia
94 sivua.
Muita Faustin lukijoita mm. Hyönteisdokumentti ja Kosminen K.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Runot

Kulttuuri-Köpis

Olikos se niin, että tietyn klassikkonäytelmän mukaan on jotain mätää Tanskanmaalla? Mätäkuinen visiitti siellä osoitti väitteen vääräksi (ellei mukaan lasketa tunnelmaa hotellihuoneessa, jossa ei ollut ilmastointia, ikkunat länteen ja lämpötila yötäpäivää tapissa).

Lepuutin jalkojani polttavassa paahteessa kanavaristeilyllä, silmiäni Lousianassa ja päätäni Kööpenhaminan kansallisgalleriassa (SMK). Lousiana on kokonaistaideteos, jossa uuden ajan maalaus- ja veistotaide on yhtä kiinnostavaa kuin polveilevat polut taidetalon ympärillä. Koin muun muassa Giacomettin, Mooren, Yves Kleinin, Kusaman ja etenkin huikean Gabriela Münterin siinä kuin pyökit, lehmukset, muratit ja meren. Pääkaupungin taidemuseossa pysähdyin lähinnä Granachin, Brueghelin, Boschin, Modiglianin, Munchin teoksien eteen ja kohtasin monia tanskalaistaituritöitä, ennenkokemattomia. Kaikki tämä pisti matkahaikuilemaan.

Kaupunkikulttuuri

Silmän sipaisu,
veden, valojen välke,
kuuma pehmitys.

Lousiana

Maa, meri, taide
sulavat, luovat luonnon
aina uudeksi.

Taulun edessä

Häkkilintujen
tapaan kiikissä ajan,
tapojen. Kiidän.

(Christoffer Wilhelm Eckelrsberg, Mendel Levin Nahthansson’s  Daughters, Bella and Hanna, 1820)

Matkailija

Ihminen tietää,
vaan kävellen sisään saa
ainutlaatuista.

(Matkalla 27. – 29.7.2018)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Taide

Heli Laaksonen: Ykköne

Aloin laskea jäljellä olevia lomapäiviä. En päässyt pitkälle, mutta vähän pitemmälle kuin ykköseen, vaikka siitä numerosta pääsen aloittamaan, kun kuuntelen Heli Laaksosen numeroloruttelua Ykköne (WSOY 2018). Tai rehellisyyden nimessä kirja käynnistyy alkusanoista, siis linjakkaasti tässä tapauksessa Alkuluku.

20180726_084742.jpg

Aapine-kirjainrunot aikanaan ilahduttivat oivalluksillaan, ja samansorttisesta lounaismurteisesta sanailusta sukeutuvat myös numerolorut. Joka runon lähtökohta on tietty luku, mutta odottamattomasti se henkilöityy erilaisiin hahmoihin, ihmisenkaltaisiin tai eläimiin. Joistain numeroista keriytyy tarinoita, joissa tajunnanvirralta kuulostaminen on riitteistä pintaa, alla läikkyy vedenkirkasta sanankäyttöä. Sellaista kuulen esimerkiksi luvuissa ”Neljä” ja etenkin ”Seittemä”, joka vääntää Lumikki-satua nurinniskoin.

Tyyliin sopii se, että kun kirjassa edetään matemaattisiin tehtäviin, ei sovi odottaa tavanomaisia sanallisia tehtäviä. Puujalkavitsit eivät niistä ole kaukana, mutta mielestäni arvuuttelut potkivat mainiosti. Eskari-ikäiset ja vähän vanhemmat koululaiset varmasti syttyvät tällaisesta huumorista. Laaksonen myös kierrättää näppärästi numeron kuusi ja kuusipuun homonymiaa ja saa siihen uutta kulmaa.

On ilo kuulla äänikirjassa runoilijan omaa puhuntaa. Se on ilmeikästä, ilkikurista ja hyväntuulista. Rytmitys ottaa hyvin huomioon kuulijan. Uskon, että Ykköne sopii parhaiten sekä-että-käyttöön, eli kirjaa kannattaa kuunnella ja samalla seurata kirjaa sivu sivulta, sillä mitä ilmeisemmin Anne Vaskon kuvitus käy tekstin kanssa yksiin. Kuunnellen jäin paitsi kokonaiselämystä, mutta en tuntenut itseäni silti puolikkaaksi, ihan meni niin kuin runossa ”Puali”, jossa esiintyy puolpäiväne Pasi Paimiosta:

– – ei vaatinu mittää / kaik oli aina hyvi / jollei voinu valittaa / hän meni siit yli – -.

– –

Heli Laaksonen
Ykkönen
kuvitus Anne Vasko
WSOY 2018
numerorunoja
äänikirjana 23 minuuttia, lukijana Heli Laaksonen.
Kuuntelin BookBeatin kautta.

(Tekstisitaatin jäljensin korvakuulolta – otan siitä omavastuun.)

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot

Naistenviikko 2018: koonti

Kesän 2018 kuuma naistenviikko raikastui postaussateesta. Haaste oli käynnissä  jo neljännen kerran. Heinäkuun 18. – 24. päivinä kertyi kirjablogien postauksiin moninaisia juttuja naisteemalla: osa kirjailijoista tai kirjojen päähenkilöistä on viikon nimipäivien viettäjiä, osassa on selvää feminististä klangia, osassa ylipäätään naiset tai tytöt toimijoina ovat pääosassa. Varmaa on se, että kirjavinkkejä on kerätty syksyä ja talvea varten tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, romaaniesta, novelleisista ja runoista sekä lasten ja nuorten kirjoista.

20180720_175746.jpg

Kokoan tähän mukana olleet 23 blogia. Osa postasi joka päivä, muutama muutamasti, jotkut kerran. Linkki vie blogin yhteen naistenviikkojuttuun tai bloggaajan tekemään omaan koosteeseen.

Hyönteisdokumentti (I Know Why the Caged Bird Sings)
Kirjan jos toisenkin (Sisämaa, Kotikoivun alla, Pihka)
Kirjan pauloissa (Toisten elämät, Huone yhdelle: pieni matkakertomus)
Kirjaluotsi (Hiekankantajat, Minun kansani, minun rakkaani, Nainen ikkunassa, Vuosisadan rakkaustarina, Katrina, The Essex Serpent)
Kirjapöllön huhuiluja (Emma, Täydellinen, Verikuu, Sytytä valot / Sammuta valot, Ainoa taivas)
Kirjarouvan elämää (Marlene Dietrich ja salattu sisar, Venäläiset tilikirjani, Poika joka ei itke, Sukellus syvyyksiin, Hän lupasi soittaa)
Kirjamies (Hän sanoi nimekseen Aleia)
Kirja vieköön! (Niin raskas on rakkaus, Kirjosieppo, Laulajan paperit, Älä mene pois, Onnelliset ihmiset ; lukusuosituskooste)
Kirja hyllyssä (Valas nimeltä Goliat, kooste B ja C, Vihan ja inhon Internet, Lempi ja rakkaus, Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti, kooste parhaista, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän)
Kirjojen kuisketta (En palaa takaisin koskaan, luulen)
Kirsin book Club (Seitsemäs kevät, Vihainen leski, Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, Syvien pohdintojen jaosto, Punainen osoitekirja, Peppi Pitkätossu)
Kulttuuri kukoistaa (Sivuhenkilö, Jos kuolemaon vienyt sinulta jotain anna se takaisin, Olimme kerran)
Luetaanko tämä (Olematon Olga, Viliami oivaltaa numerot, Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Revonpuro, Sytytä valot / Sammuta valot)
Luettua elämää (Kielletty hedelmä, Jäljet, Laskeva neitsyt, Saniainen kukkii)
Nanna kirjakimara (Paras mahdollinen maailma, Ikuisesti merkitty)
Nostetaan teksti pöydälle (Tapasin Jeesuksen,  En palaa takaisin koskaan, luulen, Synninkantajat, Neito vanhassa linnassa, Tytöt)
Oksan hyllyltä (Brewster Placen naiset, Over easy, Metsänpeitto)
Pieni suuri piiri  (Sakset tyynyn alla, Kaunis mutta kuollut)
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista (Katriina ja Anu-Riikka)
Tarukirja (Tuulen vihat)
Tuijata (Kauneussalonki, Nimeni on Lucy Barton, Siivoojan käsikirja, Punainen osoitekirja, Saaren runot, Hylkäämisen päivät, Vie minut jonnekin)
Tuulevin lukublogi (Äkäpussi, Emilia Kent, Taiteilijan vaimo)
Yöpöydän kirjat (Sytytä valot / Sammuta valot)

Iloitsen suuresti kiinnostuksesta ja blogien panostuksesta! Naiskirjallisuutta tai naisia kirjallisuudessa saa ja voi lähestyä monin tavoin.

naistenviikko 2018

Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala

Haasteen virittely, jossa haasteohjeet ja viikon nimipäivät: tässä.

Haastekäynnistys ja blogien omat linkkaukset: tässä.

Koosteet 2015, 2016 ja 2017.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Naistenviikko, Novellit, Romaani, Runot, sarjakuva

Johanna Venho: Saaren runot

Jokaisella on saarensa. Minulle se on metsäsaareke peltojen takana. Saaren runojen -kirjan (Palladium Kirjat 2017) puhujalle se on merimatkan kallioinen päätepiste. Se on elämänkaari – ja enemmän. Se on kysymyksiä ja oman äänen löytämistä. Se on luopumista, muistoja, kiertokulkua, elämyksiä luonnosta ja läheisistä.

”Nyt on se vuosi jossa saareen mennään, muistiinpainava kevät: kuivat kadut, kevyet kengät, aamun valossa uiva sänky. Nuoruuden uho ja asennot. Muistan toukan kämmenellä, se lensi, siivet, lepatus, katosi siniseen.”

Houkutus on suuri lukea Saaren runoja puhujan ja oman kokemukseni lisäksi suoraan runoilija Johanna Venhon oman saaren runoina. En tunne runoilijaa enkä hänen saariaan, enkä ole lukenut hänen aiempaa tuotantoaan. Kaikesta huolimatta runojen läpäisevä henki saa minut vetelemään yhtäläisyysmerkkejä tekijän ja tekstin välillä. Eikä se haittaa, ainakaan minua, sillä samalla luen omaa elämääni viistäviä vihjeitä. Runot osuvat ja minä uppoan.

20180705_091053.jpg


Yksi kirjan sikermä on omistettu kirjailijan isoisälle: ”Isät”. Suru läheisen kuolemasta välittyy runoista, samalla niistä hehkuu tärkeän esikuvan merkitys. Ihmishahmo on sekä konkreettinen että abstrakti. Kuolemaan kuuluu syvä suru, se on yksi kerros kuolleen vaikuttavuudessa ja jatkuvuudessa.

”Muistan sinut ilmeissäni. Muistan sinut paperin rapinassa, portaiden viileässä liu’ussa kellariin hakemaan multaperunoita. Muistan sinut illan hämärässä, sähkö säästyy, pimeählö vahvistuu. Muistan: yö harvenee aamuun ja verkko odottaa karikon luona noutajaa, kampelan sitko ja sätke, koura mätkäyttää pään veneen laitaan. Kuolemaa ei ole, muistin taskuissa jatkat jakaantumista, kalliolla savustetut kampelat, kalakeiton sipuli ja tilli omalta maalta, ruodoista pitkään haudutettu liemi.”

Kun vaihdan kampelan tilalle lahnan, minulla on kuva isästäni, kalareissuistamme, suremattomasta surusta isän kuoltua ja hänen yhä jatkuvasta läsnäolostaan tutuissa maisemissa. Otan runot omakseni, mutta uskon, että Venhon luomat tunnelmat ja ajatukset välittyvät, vaikkei niitä voi suoraan sovittaa omaan elämäntilanteeseen.


Kokoelma jakautuu seitsemään osaan. Kaikissa on elämänkaaren vaiheisiin kytkeytyviä teemoja. Luopumisen tuntoja on paljon, mutta kokoelma päättyy otsikointiin ”Alku”. Jotain loppuu, jotain alkaa. Kun maailma luotiin viikossa tai runoilija on seitsemän päivää äänettä…

”Kahdeksantena päivänä nousee laulu. Se on siitä ojasta ja osmankäämien villasta, jota piennar kasvaa. Se on tuomen tahmeasta tuoksusta. Siitä uskosta että lankaa riittää ja riittää, yhä uusia kuvioita liinaan. Se on siitä mudasta pohkeisiin saakka, kun kahlaan veteen ja pohja ei pidä.”

Olen valinnut sitaateiksi proosarunopätkiä. Esimerkiksi ”Isät”-osan suorasanaisuuden luulen juontavan siitä, että kirjailijan isoisäesikuva oli asiakirjoittaja, mutta saattaa Venhon proosavivahteikkuus olla muutakin, halua luonnolliseen konstailemattomuuteen kuvallisuudesta ja mielleyhtymistä tinkimättä. Ja sitten on esimerkiksi osa ”Äidit”, jossa puhutellaan Marjattaa, viittaillaan kalevalaisiin tunnelmiin ja hetkittäin helkytellään perinteikkäästi. Kokoelmassa on sekä modernin runon säe- ja rivityskeinoja että proosarunotyyliä.

Kansanrunoviitteet jo mainitsin. Olen heikkona luontokuvastoon, ja siitä saan nauttia Venhon runoissa. Aina uusiutuva ja ilmaisuvoimainen luonto antaa tilaa nähdä, tuntea ja kokea. Venhon runoissa vilisee lintuja, myös sielunlintuja, metsää, kaloja, kalliota, vettä – kaikenlaista ajatusta avartavaa. Täyteläinen ja tyhjentämätön Saaren runot on ehdottomasti kokoelma, joka jää kokemuksena hyrisemään, jättää jälkiä ja johon haluan palata.


Säästin kirjasta postaamisen naistenviikolle, päivä Johannan nimipäivän jälkeen. Onnea runoilija-Johannalle ja muille kaimoille tänäkin päivänä – päivän myöhästyminen ei onnitteluita himmennä. Olkoon tämä päivä saarellinen runosunnuntai.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikkoon osallistuneiden blogien postauslinkit tässä.

– –

Johanna Venho
Saaren runot
Palladium Kirjat 2017
runoja
72 sivua.
Ostin kirjan.
Saaren runoihin sukeltaneita mm. Kirja vieköön! ja Reader why did I marry him?

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Runot

Runon ja suven päivä 6.7.2018

Vietän lyyristä kesäpäivää julkaisten yhden tankan ja kaksi haikua. Nautinnollista runon ja suven päivää!

Et kadu mitään,
sanoisit. Elit täysin.
Valehtelisit.

Et tanssinut kurkea,
soittanut kellokukkaa.

Korteni kesän
kekoon: heilutan heinää,
taivutan tuulta.

Maahan monistuu
puidenlehtien pitsi,
kuultava kudos.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Suvi Valli: Spiraali

Nyt minun pitää tukeutua kirjan takakanteen. Siinä kuvataan Suvi Vallin runokokoelmaa Spiraali (Otava 2018) siten, että kokoelmassa ollaan koko ajan liikekannalla; ”Se on aikakone, potkuri, spiraali, joka läpäisee luonnonlait ja tutkii olevaisen kerrostumia – -.”

Lainasanat auttavat minua jatkamaan kirjan lukemista. Asemoidun uudelleen Vallin runojen lukemiseen, ja myönnän auliisti, että olen nyt tällaisten tienviittojen vietävissä. Ilman osviittaa Spiraalin lukeminen oli tökkäistä aika alkuunsa. En hahmottanut runojen asettumista sivuille – onko joukossa erillisiä runoja vai laajan kokonaisuuden katkonaisia säkeitä ja säkeistöjä? Miten näennäisen irralliset palaset koostuvat ajatuksiksi, tunnelmiksi, mielikuviksi? Tarkistin jopa sanana spiraali merkitykset kielitoimiston sanakirjasta. Suosittelen.

Ajauduin kirjan keskipisteestä todennäköisesti kovin kauaksi, mutta samalla huomasin innostuvani monista kirjan ilmaisupätkistä. Valitan, että poimin mielitiettykohdista irrallisia lausahduksia, mutta ne herättivät minua. Esimerkiksi naurahtelin tämäntyyppisissä kohdissa: ”Minä kerron nyt riittämättömän tarkasti ja vasemmalla kädellä.” Ihastelin monia osuvia tiivistyksiä kuten seuraavaa kiteytystä: ”Metafora kuljettaa tutun vieraaseen paikkaan.”

20180703_093154.jpg

Luonteenomasta Vallin runokielelle on jatkumot sanavartaloista ja merkityksistä. Listaan tähän yhteyksistään irrotettuja oivalluksia:

Liike ei lakkaa liikuttamasta.”

”löytämisen riemu ei mahdu löytöön.”

”Kuluu jarrupaloja, kokonaisia viikkoja.”

Mieltäni pitää vireänä Vallin tapa ponkaista asiayhteydestä toiseen ja siten virittää uusia, tuoreita mielleyhtymiä:

”Kaikki sulava painaa, lumi kuormittaa kattoja ja aamuja kasaantuessa / asfaltti sammaloituu.”

Makumieltymykseni paljastuvat taas, sillä eniten mielistyn kirjan kohtiin, joissa luontokuvat ja jatkuvuus ilmestyvät runoihin.

”Mänty järeytyy, sen alle ilmestyy se ja se / ja sen tilalle joku muu / ja muu. Sinuun mahtuu loputtomiin / mielivaltaisia pienuuksia.”

On hinku kukkia, / hamuta kun heinää riittää ja laidun aaltoilee korkeana / kaikkea. On hinku haalia lainehtivaa apilaa ja eräs elänyt kohta / kasvaa muistoksi. Eräs elävä nyt / kantaa toisten lapsuuksia, muinaista lantaa.”

Spiraali hajosi lukurupeamani aikana, enkä saanut siihen kokonaisotetta. Saa kai runoja näinkin lukea, poimien itseen sattuvia sanontoja. Ai, ja tämä vielä: pidin Punahilkan poukkoilusta ja muusta letkeästä irrottelusta runokuvastossa sekä erityisesti jalkojen kuvista kirjan sivujen yläkulmissa.

– –

Suvi Valli
Spiraali
Otava 2017
runoja
105 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita lukijoita: Kirja vieköön! ja Kosminen K.

Jälkihuomautus: Kuka tanssii karhun kanssa?

Vuoden 2018 Tanssiva karhu -runopalkinto jaetaan huomenna 4.7. Olen nyt lukenut kuudesta ehdokaskirjasta viisi. Vaikka yksi lukukokemus puuttuu, pistäisin Tuulen ja kissan tanssimaan karhun kanssa, mutta auliisti lisään, että Varistossakin olisi karhulle tilaa temmeltää. Tässä linkit lukemiini ehdokkaisiin:

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Kaisa Ijäs: Aurinkokello
Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama
Susinukke Kosola: Varisto
Eino Santanen: Yleisö
Suvi Valli: Spiraali

4 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Runot

Juho Nieminen: Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa

Mikä sen passelimpaa kuin heinäkuun käynnistykseksi lukea kesämökkirunoutta. Sellaiseksi Juho Nieminen alaotsikoi kokoelmansa Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa (Monrepoo 2014).

Oikeastaan alaotsikko kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti: Kesämökkirunoutta ja valaistumisen luonnoksia 2001 – 2012. Kyseessä on siis jonkin sortin koonti runoilijan tuotannosta. Joukossa onkin runoja aiemmin ilmestyneistä kokoelmista tai kursiivilla kirjattuja huomioita. Muuten kokoelma jakautuu viiteen osastoon, joilla on omat teemansa. Jokainen osasto kuorrutetaan kuuluisuuksilta lainatuin säkein.

Kokoelmassa on tiettyä sekavuutta mutta silti oma selkeä linjansa. Koska siinä on koostetun tuntua, se saa minun puolestani sisältää heilahtelua puolelta toiselle. Viimeisen osan filosofointi menee minulta pitkälti ohi, mutta muuten löydän kirjasta nautittavia säkeitä sieltä täältä. Selitän tarkemmin syyn juttuni lopussa. Mutta nyt siihen kesämökkirunoiluun.

Niemisen sanonta on suoraa. Usein se kääntää katseensa proosan puoleen, niin suoraa sanonta on. Joukossa on suorasanaisia runokertomuksia ja hieman sadulta lainattua rakennetta. Selkeästi runokieli välttää erikoisimmat kommervenkit.

Polttopuiden etsijät /
palaavat metsän rajasta. /
Kuivat oksat räsähtävät polvea vasten. /

Makkara kierii hiekassa.

Edellinen sitaatti on sikermästä ”Juhannuskuvia (2004)”. Siis noin suoraa ja ilmeistä. Miksipä ei. On runoissa myös havainnoista laajenevia kuvia, kielimaalailua ja yllätysverbalisointeja, esimerkiksi rakkaudesta rustailussa kosketuksen tai koskettamattomuuden tunnetiloihin vieviä. Tässä esimerkkinä loppuosa ”Sanat”-runosta:

– –
En kaipaa kirjoilta mitään,/
minkä saan lukea silmistäsi./

Kirjaimet vain varisevat /
murusina lattialle, /
lauseet leivän kovat reunat. /
Puhekuplat kuin tyhjät pullot /
kilisten kärrätään markettiin. /

En tahdo sanoa sitä, /
minkä voin koskettaa.

Lopputulemani on se, että kokoelma toteuttaa mainiosti alaotsikonsa tuottamia odotuksia. Työvuoden pehmentänyt pää kaipaa hengenravintoa, joka tarjoaa pienin ponnisteluin oivalluksia, havaintojen jakamista, helpohkoa aivopähkinäpurtavaa ja kielenkäytön mahdollisuuksien vilauttamista. Tavallaan voi luonnehtia kirjaa käyttörunoudeksi. Kirjaksi, josta voi silloin tällöin lukaista pätkän sieltä täältä aurinkoisessa riippukeinussa tai kesäsaderopinan rytmissä.

Pidän siitä, että Niemisen runonäkemys on kaukana tosikkomaisesta, eikä kokonaisuus ole silti silkkaa höttöistä havainnehöpinää. Harmillisesti kansi vie mietteet lastenkirjaan. Runoissa silloin tällöin ailahtava naivius kuuluu asiaan, mutta kansi johdattelee silti mielstäni harhaan.

20180701_085447.jpg

Ja sitten lupaamani syyselitys. Huomaan jakavani Niemisen runonäkemyksen, siis mutkattomasti saavutettavan runouden olemassaolon oikeutuksen muunlaisen ohella. (Samoin periaattein olen kirjoittanut kaksi selkorunokokoelmaa: tämän ja tuon.) Runokirjansa loppusanoissa Nieminen kirjoittaa siitä, miten usein aikamme vaatimusten mukaisten ”runojen lukeminen tuntuu työltä, vaikka sen sietäisi olla hermolomaa”. Nieminen ajaa takaa sitä, että monenlaista runoutta tarvitaan, sellaistakin, ”joissa toissijaista on kielen uudistaminen ja taiteellinen korkealentoisuus”. Eli runot saavat rentoilla sekä nojata oivallukseen ja havaintoon. ”Hyvän runouden mitta ei ole suuruus. Se sallii itselleen heikkouden ja epätäydellisyyden.” Se sallittakoon. Sellainenkin runous sisältää hengenravintoa, jota myös kesälömalla kaipaa. Siispä tiivistäen #runosunnuntain juttuni lainaan Niemiseltä kokonaisen runon:

Mystikon hourailuja
 
Runo osaa harvoin opettaa /
uutta, mutta vahingossa se /
antaa muistoillemme muodon. /
 
Riittää /
kun luet runoistani ne, /
jotka olet itse kirjoittanut./
 
 
 
On suurempaa /
tavoittaa kuin saavuttaa.

– –

Juho Nieminen
Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa. Kesämökkirunoutta
kuvitus Sanni Seppä
Monrepoo 2014
runoja
144 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä runoilijalta toukokuussa 2017 istuessani samassa pöydässä Olet täyttänyt ruumiini tulella -runoantologian julkkareissa – siis silkkaa sattumaa, en tunne Niemistä.

Muita lukijoita mm. Maailman ääreen ja Kirjasähkökäyrä.

P.S. Avitan mobiililukijoita lykkämällä runorivien perään kenoviivan: hahmottuu runorivitys, joka voi kapella näytöllä rikkoutua.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Kaisa Ijäksen runokokoelmassa Aurinkokello (Teos 2018) on paljon minulle läheisiä teemoja kuten aika, muistaminen ja kieli. Kiertokulun, jatkuvuuden, etymologioiden ja historian käsittely sekä luontokuvat vetoavat minuun.

aurinkokello

Kuvailevat sanat takana ja edessä / rivinvälit joihin rivi väsyy

Pään painavassa raskaudessa (ennen lomaa työvuoden uuvuttamana) en saa koottua runoista kokonaisuuksia. Löydän kokoelmasta tunnettani vastaavan säkeen: ”Pää: sisältäpäin räjähtävä peilipallo.” Nautin silti suuresti Ijäksen sanomisen tavasta. Vaikka välillä mietin, tarvitaanko kaikkia vierasperäisiä sanoja, en jää niihin nyyhkimään.

Noukin sieltä täältä aforismityylisiä säkeitä, jotka merkitsevät minulle – vaikka näin:

Mikä tahansa voi murtaa /
kronologian /
hetki tiivistyä kuin pilvi /
joka sataa pois /
muttei tyhjene
– –

Tai näin:

– –
kenties onkin aivan yhtä vaikeaa /
kertoa yksinkertainen totuus /
kuin päästää siitä irti.

ja me metsästämme sanojen takaista / emmekä huomaa kun ne vierivät meitä kohti

Huomaan kaikesta heittäytymispyrkimyksestäni huolimatta etsiväni runoista merkityksiä, sanomaakin. Runoissa on minulle aukeamatonta krypisyyttä, ja silti poimin juttuuni suorahkoja säkeitä, niitä aforistishenkisiä, vaikka runojen luonne on pikemminkin fragmetaarinen.

Enkö anna nyt sanojen vieriä omalla painollaan? Ehkä en. Haluan liikaa y m m ä r t ä ä. Sitä kuvaa parhaiten katkelma runosta:

– –
Löytääkseen tasapainon hän käy pitkälleen sillaksi /
yli kuilun joka hän itse on.
– –

Tällä lukurupeamalla siis poimin kokoelmasta suhteellisen suoraan sanottua ja nautin siitä. Tunnistan kokoelman sellaiseksi, että sitä kannattaisi lukea useaan kertaan, eri kerroin erilaisia asioita aistien ja aukaisten.

Muisti on yksi unohduksen muoto, kuka sanoi.”

Runot kytkeytyvät jo olevaan ja olleeseen. Se ei estä sitä, että teos on tyystin omaperäinen. Runoilija on silti listannut kirjan loppuun lähdeluettelotyyppisen vaikuttajalistan. Monissa runoissa on säkeitä, jotka päättyvät ”kuka sanoi”. Runojen puhuja on yksityinen muistelija ja samalla kuin kollektiivinen muisti, joka välittää kokemaansa, kuulemaansa tai lukemaansa.

Muisti, jatkuvuus ja kiertokulku tarjoavat ehtymätöntä ainesta runoihin. Ijäksen runot tarjoavat minulle pään pyörälle pistämistä ja elämyksiä. Parhaimmillaan käy näin:

– –
nostaessaan katseensa kirjasta hän palautuu maisemaan /
ja heittäytyy sen läpi kuin se ei päättyisikään /
horisonttiin ja maahan.
– –

P. S. Lisäsin siteerattujen säkeiden perään kenoviivan, jotta säevaihto hahmottuu esimerkiksi mobiilinäytöillä.

– –

Kaisa Ijäs
Aurinkokello
Teos 2018
runoja
68 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kirja on Tanssiva karhu -palkintoehdokas. Olenkin jo lukenut Hyvärisen, Katajavuoren ja Kosolan ehdokaskirjat.

Haa! Huomaan, että myös Kosminen K (hieno postaus) suosittaa kokoelmalle useita lukukertoja.

#runosunnuntai

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Vanamot syttyvät – runosunnuntai

Kesän kunniaksi vietän toista omaa runosunnuntaita. Tarjoan kaksi tankaa ja yhden haikun.

20180615_161851-1.jpg

Vanamon valot
syttyvät juuri. Näen
punaista. Aika

on pysähtyä. Aika
on odottaa vihreää.

20180615_162522-1.jpg

Mieli kivenä
painaa. Jos voisin vaihtaa
heti höyheneen.

20180615_160458.jpg

Niin eri tavoin
maailmassa elämme.
Sama asia

toiselle on ravinto,
toiselle kesän merkki.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Kesäkuun syliin – runosunnuntai

Kesäkuun ensimmäisen runosunnuntain käynnistän kahdella tankalla ja yhdellä haikulla.

Kesäkuun syliin

herään. Vedän vihreän

peiton päälleni.

 

Jään tänne. Puiden alle,

piiloon sammalen sisään.

Aamun äänitys,

ääniraidan tarkistus:

tuulihaukan ja

kurkien taustakuoro.

Räkätin rivo komppi.

Tähdet sammuvat

vihreällä taivaalla.

Muistavat valon.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot