Avainsana-arkisto: Jackson Brodie

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

Olen kaivannut salarakastani, yksityisetsivä Jackson Brodieta. En turhaan. Tapaaminen hänen kanssaan ei tällä kertaa ole pettymys. Liian kirkas taivas (S&S 2019) häikäisee minut sillä, millä Kate Atkinsonin proosa yleensäkin: taitavalla kerronnalla ja tarinankehittelyllä sekä henkilöiden luonnehdinnalla. Onhan tämä täyteläistä (jännitys)herkkua.

”Yhteensattuma on vain selitys, jota ei ole vielä keksitty.”

Dekkariodotukset viritellään heti alussa. Siksi ei ole juonipaljastus kertoa, että ihmiskaupasta ja tyttöjen hyväksikäytöstä on kyse. Lukijan täytyy kuitenkin olla kärsivällinen, sillä asetelmia ja runsasta henkilögalleriaa yllättävine yhteyksineen viritellään pitkään. Pitää lukea kolmannes, että jysähtää, ja 40 %:a, että juonijuoksutus kiihtyy.

Atkinsonin jujutus on niin tietoista, että se hykerryttää. Missään vaiheessa ei peitellä sitä, että juonenkuljetus perustuu sattumien varaan. Ne tavallisesti ärsyttävät minua, nyt ei:”Hassu sattuma. Maailma on sitten pieni.”

”Hänenkin sattumia vilisevässä elämässään tämä oli tosiaan mojovimmasta päästä.”

Brodie-dekkarin aihe on kauhea, mutta Atkinson osaa käsitellä sitä niin, että siinä säilyy tieto ihmiskaupan hirveydestä, mutta teksti sävyttyy taitavasti kivusta huumoriin. Lisäksi intensiteettiä rakennetaan Brodien persoonan ja ihmissuhteiden varaan.

20191110_211229_resize_71.jpg

Kerronnan tyyli puree, lisäksi juonitäkyt ja luotto lukijaan iskevät. Atkinsonin sulkulauseiden viljely voi tuntua rasittavalta, mutta minua se riemastuttaa. Samoja tilanteita tarjoillaan eri kantilta, ja siten myös henkilöitä tuodaan yhteen ja syvennetään. Ja voi, miten mainiota käännöstaitoa tämän suomennos osoittaa!

Atkinson on myös ironinen ja kätketyn kantaaottava. Brexitistä on rivien välissä sanottavaa, niin myös kirjallisuuden ja sivistyksen roolista ihmisten elämässä –  jälkimmäisestä esimerkiksi näin:

Tyttö jolla oli yksisarvisreppu. Kuulosti sellaiselta pohjoismaiselta dekkarilta, joita hän [Brodie] ei lukenut. Hän ei pitänyt niistä – liian synkkiä ja kieroutuneita tai sitten liian surullisia. Hän piti rikosromaaneista jotka olivat hilpeän realistisia, vaikka tosiasiassa hän ei lukenut juuri mitään, ei minkään lajityypin kirjallisuutta. Elämä on liian lyhyt ja Netflix liian hyvä.”

”Menneisyydellä on sellainen ikävä tapa, että vaikka juoksisi kuinka kauas ja kovaa, se tulee aina kannoilla nilkkoja näykkien.”

Yksi romaanin teemoista on perhe ja vanhemmuus. Sen merkitys voimistuu koko kirjan ajan Brodien välityksellä, mutta myös muiden henkilöiden avulla. Kiinnostava henkilö on kovia kokenut Crystal uudessa elämässään, niin myös liikuttava teini-Harry sekä paluun sarjaan tekevä Reggie. Tavallaan on paradoksi, että haahuileva Jackson Brodie toimii isähahmona suuntaan ja toiseen. Menneen merkitys tuntuu kaikissa keskushenkilöissä, etenkin Brodiessa ja Crystalissa.

Kauhea aihe palkitsee lukijan, sillä Liian kirkas taivas antaa toivoa, että pahuuksiin voi puuttua. Se myös pistää miettimään omankädenoikeutta. Ja kirja herättää: kuka vain pystyy pahaan; kulisseiltaan kunnialliset voivat rypeä viattomien kustannuksilla. Katsokaa vaikka Ylen juuri esittämää Shetlandsaarten murhat -sarjaa: siinäkin brittirannikolla käydään ihmiskauppaa. Sitä tapahtuu, sitä taitaa tapahtua myös liian lähellä.

Voi, lempietsivän rakkauselämä uinuu! (Anteeksi Adamsberg, olet yhä toinen lempietsiväni.) Ja sehän tällaista salarakasta kihelmöi. Ehkä jotain on tapahtumassa. Seuraavaa Brodie-tarinaa jo odotan – tai ihan mitä vain Kate Atkinsonilta.

– –

Kate Atkinson
Liian kirkas taivas
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2019
dekkari
288 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä oli viime kevään suuria kirjaelämyksiäni. Atkinsonin Jackson Brodie -sarjaa olen seurannut aina uutta osaa odottaen (blogissani osat 2 ja 3 Kaikkein vähäpätöisin asia ja Ei vieläkään hyviä uutisia?). Toiveikas hytinä seuraa uusinta: Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015).

Yksityisetsivä-Brodie kidnappaa kaltoinkohdellun koiran ja ex-poliisi Tracy laiminlyödyn lapsen. Näihin liittyviä vaiheita sekä 1970-luvulle sijoittuvaa murhaa ja lapsikaappausta setvitään rinnakkain. Tapahtumia nähdään Brodien silmin, myös Tracyn ja Tracyn entisen poliisikaverin, ja lisäksi dementoituva näyttelijätär kytkeytyy kuvioon. Kaikkien tiet eivät leikkaa lainkaan, ja jos leikkaavat, se tapahtuu sattumanvaraisesti ja yllätyksellisesti.

Taattua Brodie-sarjatyyliä on se, että henkilöitä on useita ja linkitykset toisiin ovat löyhiä, yhteydet selviävät vähitellen. Joka lapsia ja koiria rakastaa pitää rispaavat langat napakasti käsissä ja lukijan hyppysissä. Dekkarirakenne on pikemmin turvakehys kuin piinaavan jännityksen luontiin luotu. Oleellista on psykologisesti kiehtova henkilökuvaus.Joka lapsia ja koiria rakastaa

Brodien hahmo vetoaa minuun osa osalta. Älyä ja itseironiaa piisaa. Rosoinen tunne-elämä lisää miehen vetovoimaa, ja lapsuuden traumat elävät ja hengittävät viisikymppisen jokaisessa päivässä. Kahden lapsen etäisä, jolta riittäisi rakkautta lapsille, koirille ja yhdelle – no, parillekin – naiselle, yhä etsii suuntaansa. Sitä haluan jatkossakin olla seuraamassa.

Ihailen Atkinsonin henkilökuvaustaitoa. Hän luo luontevasti uskottavia ja kiinnostavia hahmoja. Elämänkäänteessä keikkuva Tracy ja hellyttävä reppana-selviytyjä Courtney-tyttö käännyttävät oitis puolelleen. Asetelma pistää miettimään kierosti rikosen suhteellisuutta: rakastava kaappaaja vai väkivaltainen koti. Ikääntyneen näyttelijättären muistamattomuuden kokemukset on kuvattu satuttavasti. Hupaisa pistäytyjä on yksityisetsivä Brian Jackson, päähenkilön kaksois- tai vastakuva.

Harva dekkarityyppinen teksti hykerryttää siten kuin tämä Brodie-sarjan osa – Fred Vargasin Adamsbergit ja Håkan Nesserin Barbarotit niputtaisin sukulaisiksi. Kerronta on joustavaa ja luistavaa – nautittavaa. Minut valloittaa humoristinen ote, joka syntyy huomioista, tilanteista, henkilöasetteluista ja näppärästä verbaliikasta. Kääntäjä Kaisa Kattelus on velho siirtämään kieleen perustuvan komiikan suomeksi. Pisteitä ropisee myös siitä, että tärkeitä elämänasioita ei ohiteta kepeästi, vaikkei niitä käsitellä tosikkomaisesti.

Brodie ei ole lukumiehiä (sentään runot ovat alkaneet kiinnostaa), mutta Brodiesta lukeminen pitää kirjailoa yllä. Olkoon niin, ja olkoon noinkin, vaikka jo jokunen ajattelija on aiemmin samoin todennut – tai melkein samalla lailla:

Kaunokirjallisuus ei ollut koskaan ollut lähellä Jacksonin sydäntä. Tietokin oli ihan tarpeeksi koettelevaa, miksi piti vielä keksiä juttuja omasta päästä? Hän tajusi, että maailman merkittävimmät romaanit käsittelivät kolmea aihetta: kuolemaa, rahaa ja seksiä. Toisinaan yhtä valasta.

– – –
Kate Atkinson 

Joka lapsia ja koiria rakastaa 

Started Early, Took My Dog 

Suomentanut Kaisa Kattelus 

Schildts & Söderströms 2015 

398 sivua 

Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Sattumuksia Skoteissa

Kate Atkinson kirjoittaa sarjaa entisestä poliisista Jackson Brodiesta. Toinen suomennos Kaikkein vähäpätöisin asia (2012) tapahtuu Edinburgin teatterifestvaaliaikaan. Brodieta rassaa joutilaisuus, ja romanssikin on jännitteinen. Hakusessa olevaa Brodieta ja häälyvää Juliaa varjostaa menneisyys, eikä nykyisyyden kanssa selviäminenkään ole yksioikoista. Sattumalta Brodie päätyy pahoinpitelyn ja hukkuneen tytön silminnäkijäksi.

Tarina käynnistyy paloitellen, useita henkilöitä ja juonenkulkuja tupsahtaa näkyville, eivätkä yhteydet heti paljastu. Kirjassa on maatuskanuken rakenne: sisäkkäisistä tarinoista syntyy kokonaisuus, jossa eri kokoiset juoninuket kasataan päähenkilön toiminnan päällyskuoren alle. Näennäisen irralliset tapaukset loksahtavat paikoilleen. Liitoskohdat ja yhteensattumat voivat ärsyttää, mutta niillä on merkitys juoni- ja huumorielementteinä.

Rikosjuoni ei kaksinen ole, mutta sivupoluissa on ytyä. Etenkin vätysmäinen kirjailija on kiinnostava traagisine salaisuuksineen, ja naispoliisiperhekunta lisää tarinaan tasoja. Atkinsonin dekkareiden vahvuus on kepeänkipeä kerronta ja hyvät tyypit. Varsinainen koukku on, että Brodien tulevaisuudesta haluaa tietää aina vain enemmän.

Vaikka päähenkilöä pitää itseään kaivosperheen sivistymättömänä vesana, kulttuuritietoinen kirjailija upottaa tekstiin monenmoisia kirjallisia viittauksia ja taidepohdintoja. Kiinalainen kirous kirjan mukaan on toivotus: olkoon elämäsi mielenkiintoinen. Tämän kirjan päähenkilö on siten kirottu. Enkä voi vastustaa sankaria, jolla on tällainen taidemaku:
Hän piti Vermeeristä, ikuisuuteen vangituista hetkistä ja viileistä sisätiloista, joiden arkisuudesta hän löysi kosketuspinnan, sillä elämä ei koostu loputtomista Neitsyt Marioista ja lumpeista, se koostuu jokapäiväisistä yksityiskohdista: naisesta joka kaataa maitoa kannusta, pojasta joka istuu keittiönpöydän ääressä syömässä kanapiirasta.”

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus