Avainsana-arkisto: Ian McEwan

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Arvostan suuresti Ian McEwanin tapaa kertoa ihmisyyden sekavasta ytimestä. Sovitus ja Lauantai välkkyvät mielessäni tarinankuljetuksen ja arvopohdintojen timantteina. No, Polte ei minua sytyttänyt, muuten hänen kirjansa ovat tarjonneet vastinetta odotuksiin. Nyt Kaltaiseni koneet (Otava 2019) saa minut taas uskomaan kaunokirjallisuuteen perustavanlaatuisten kysymysten käsittelyssä. Tästä kirjasta pitää paasata pitkästi, ja silti pääsen vain alkuun.

”Ihmisluonto määräytyi kulloistenkin paikallisten olojen mukaan.”

Charles kuluttaa kaikki rahansa heräteostokseen, androidi Aatamiin. Sekä mies että kone rakastuvat yläkerran Mirandaan. Rakkauden ja ihmisyyden lisäksi Kaltaiseni koneet käsittelee yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä.

Romaanissa taustahuminana on poliittinen vallankäyttö ja kansalaisten mielialaan vaikuttaminen. Myös brexit-tyyppistä kumua kuuluu. Tosin tärkeimpinä näen McEwanin romaaneista tutut moraalikysymykset henkilövetoisesti kerrottuina: teot ja niiden seuraukset – se, miten ”periaatteemme vääristyvät emootioimme voimakentässä”.

”Vapaa tahto oli tuhottu, mutta niin sitä vain tunnettiin itsensä vapaaksi.”

Aluksi olen hämmennyksissäni romaanin aikaikkunan avonaisuudesta. Romaani kytketään Falklandin sodan aikaan (1982), mutta silti siinä on tukuttain yksityiskohtia ihan muusta ajasta: tarkistetaan tietoja internetistä, lähetetään tekstiviestejä ja kuvaillaan itseohjuautuvien autojen käyttöä. Ja tietysti sitten tämä tekoälyinen ihmisenkaltainen robotti, Aatami ja 24 lajitoveriaan. Kulmakarvani kohoavat, kun minäkertoja-Charles tapaa Alan Turingin. Tiedän tämän matemaattikko-koodinmurtaja-tietokonekeksijän kuolleen 1950-luvulla.

Kvanttifysiikka ja teknologiset innovaatiot tuntuvat väkevästi romaanissa. Ne myös selittävät minulle edellä mainitsemani selittämättömyydet. Tiede kyseenalaistaa aika-, todellisuus- ja ihmiskäsityksiä, ja niin myös Ian McEwan tekee tavallaan – fiktiona. Fiktiona, joka jo lähtökohtaisesti ei tunne rajoja vaan sallii todella leikkimisen.

20191001_182013_resize_14.jpg

Hullaannun McEwanin kerrontaan. Siinä sävyt vaihtuvat, juoni vetää ja yllättää. Kirjan henkilöt inspiroivat pohtimaan ihmisten tekoja, niiden motiiveja ja seurauksia.

”Puutteellista kognitiota, rehellisyyden puutetta, ystävällisyyden ja itseymmärryksen puutetta – -”

Osaa McEwan huvittaakin ja sivaltaa itseironiaa. Huimimpia kohtia romaanissa on Aatamin perehtyminen kirjallisuuden olemukseen: ”Miltei kaikki lukemani maailmakirjallisuus käsittelee ihmisluonnon erilaisia puutteita – puutteita ymmärryksessä, järjenkäytössä, viisaudessa, oikeanlaisessa myötätunnossa.” Tämä tulee Aatamin mukaan korjaantumaan, kun ihmisen ja koneen liitto toteutuu, jolloin on välitön pääsy toistemme mieliin eikä kirjallisuutta tarvita välikappaleeksi. Paitsi:

”Kun pääsemme suoraan toistemme mieliin, emme enää kykene petokseen. Narratiivimme eivät enää ole kertomuksia loputtomista väärinkäsityksistä. Kirjallisuutemme menettävät epäterveen ravintonsa. Täydelliseksi hiottu haiku, olemassa olevien asioiden tyyni, kirkas havainnointi ja ylistäminen sellaisina kuin ne ovat jää ainoaksi tarpeelliseksi kirjallisuuden muodoksi.”

Oi, Aatami! Tunnustan, että Aatamin haiku-harrastus hätkähdyttää, sillä kirjoitan itse ajankuluksi haikuja, ja siksi suhtautuminen niihin huvittaa, riepoo ja pistää nyökkäilemään.

”Kukapa vetäisi vertoja Alan Turingille?”

Jo eläissään myyttinen Turing kasvatetaan romaanissa ylivertaiseksi hahmoksi, kuin yhdistelmäksi itseään, Bill Gatesia (tietotekniikkavaikuttaja-hyväntekijä) ja Linus Thorvaldsia (Linux, kaikille avoin käyttöjärjestelmä). Ei Turing romaanissa usein esiinny, mutta joka kerta näyttäytymiseen sisältyy sanomallinen sisus. Hänet asetetaan edustamaan huipputieteen ja humaaniuden dilemmaa:

”Luomme koneen, jolla on äly ja minätietoisuus, ja sysäämme sen omaan epätäydelliseen maailmaamme.”

Siinä on romaanin kova ydin: jos on ohjelmoitu uskomaan hyvään, rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen, ei tätä maailmaa kestä. Näin käy monille androideille. Siis androidit eivät masentumatta kestä maailmantilaa eikä ihmisten käytöstä toisiaan ja maailmaa kohtaan.

Ja sitten tämä: ”tietoisuus on arvoista korkein”. Kaltaiseni koneet käsittelee luonnollisesti androidien ja ihmisen eroavuuksia. Jos koneella on tietoisuus, miten ihminen voi sitä kohdella? Kuin konetta. Samoin kuin kaltaisiaan? Huonosti.

”Emme olleet omien valintojemme herroja.”

Aatamilla on selviytymiskeinonsa toisin kuin muilla androideilla, mutta ei niistä sen enempää, tärkeintä on Aatamin moraali. Ja nyt McEwan leikkii filosofisella peruskysymyksellä: milloin väärä teko on oikeutettu, milloin rehellisyys johtaa pahaan? Kysymys on vakava, oikeastaan kohtalonkysymys.

Minäkertoja-Charles epäonnistuu lähes kaikissa hankkeissaan. Hänet peittoaa kaikissa älyllisissä ja kulttuurisessa osaamisessa androidi-Aatami. Romaanista voi lukea myös maskuliinisuuden kriisiä, koska kone hoitaa miehen hommat paremmin kuin mies. Se sisältää myös yhteiskunnallisen kriisin: miten käy ihmisten tienestien ja tarpeellisuuden, kun koneet hoitavat hommat? Mirandan osuus romaanissa on edustaa rakkautta suuntaan ja toiseen: ystävään, isään, perheettömään lapseen, Charlesiin, myös Aatamiin. Rakkaus on tekoja, paljolti myös sellaisia, joissa hyvä ja paha sekoittuvat.

Nautin, nautin. McEwan asettelee sanojaan hienosti – kiitos myös kääntäjän. Kirjailija ei luennoi tekoälystä eikä tiedeteorioista vaan sulauttaa ne tarinaan niin, että kvanttihaahuilusta ymmärtämätönkin lukija ymmärtää ytimet. Romaani on runsas niin juonellisesti kuin ajatuksellisestikin. No, moraaliasetelma on aika rautalankaisesti väännetty, mutta silti se vie minut vaikuttuneelle sykkyrälle. Lopuksi voimme kaikki pysähtyä Aatamin kysymykseen:

”Minkälaista maailmaa sinä tavoittelet? Kostoa vai laillisuutta?”

– –

Ian McEwan
Kaltaiseni koneet
suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2019
romaani
240 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Pähkinänkuori rasahtaa auki epäuskottavasti: sikiö tilittää tilanteita päiviä ennen syntymäänsä. Mahdotonta. Silti tuo syntymätön poikalapsi kietoo napanuoransa lukijan ympäri. Ian McEwan synnyttää täysin älyttömästä ideasta elinkelpoisen romaanin (Otava 2017).

Minäkertojasikiön voisi heti synnyttyään ilmoittaa Oxfordin tai Cambridgen yliopistoon. Hän vaikuttaa todella oppineelta, havainnoiltaan tarkalta, terävä-älyiseltä ja sanavarastoltaan ylivertaiselta. Sikiö uskottelee lukijalle, että kaikki on sen ansiota, että äiti kuuntelee radion puheohjelmia ja kotoa pois potkittu isä käy lukemassa äidille runojaan.

Olen pukeutunut äitiini kuin tiukkaan pipoon. Selkääni särkee, olen vääntäytynyt muodottomaksi, kynteni kaipaavat leikkaamista, olen läkähdyksissä tässä hämärässä missä turtumus pikemminkin vapauttaa ajatukset kuin kahlitsee niitä. Nälkä, sitten uni. Ad infinitum, kunnes tarpeista tulee pelkkiä oikkuja, ylellisyyttä. Tässä kaikessa on jotain mikä sivuaa läheltä meidän yleistä olotilaamme, mutta sitä saavat muut miettiä.

Romaanissa on yhteiskunnallisia tasoja, esimerkiksi pisteliäitä ovat syntymättömän puheet sivistymättömyyden leviämisestä. Moraalista on myös kyse. Koko jutun juoni juontuu HamletiinPähkinänkuoressa äiti seurustelee isän veljen kanssa, ja salapari suunnittelee isän murhaa. Se oman kohtalon ohella luonnollisesti huolettaa sivustaseuraajasikiötä. Hän ymmärtää kaiken vaan ei voi tehdä mitään.

Juonen toisaalta ohittaa kerronta. Sen McEwan taitaa. Se on irtonaista, ironista – ja nautittavaa. Sikiö intoutuu luennoimaan, välillä hän referoi, tarkkailee ja kommentoi. Joskus kertojan lennokkuus huvittaa, toisaalta surettaa, sillä kertoja tietää tulevaisuudennäkymänsä ahtaiksi – joskin on sellainen olo jo kohdussakin.

Shakespearelaisuus vaikuttaa taustalla, hiukan mukana taitaa olla dostojevskilaisuutta, mutta käsiala on McEwanin. Ihmisen kimpoilu oikean ja väärän keikkulaudalla toimii taas. Ei Pähkinänkuori LauantaitaSovitusta tai Lapsen oikeutta voita, mutta ainutlaatuisen tuokiokuvan se tarjoaa. Ja jos haluat päästä aitiopaikalle tilanteisiin, joissa äiti juo tai rakastelee sedän kanssa sekä miltä se sikiöstä tuntuu – tämä kirja on sinun.

Pähkinänkuori

Kuva liittyy ehkä juuri sen verran kirjaan, että taustalla on oikeuspalatsi… Luin romaanin Munchenissä, kuva on keväisestä puistosta 2.4.2017.

– – –

Ian McEwan
Pähkinänkuori
suomentanut Juhani Lindholm
romaani
Otava 2016
200 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Leena Lumi, Kirjaluotsi ja Kirjvinkit ovat pähkinänkuorta jo purreet.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Ian McEwanin Lapsen oikeus (Otava 2015, suom. Juhani Lindholm) on kertomus perheoikeuden tuomarin parisuhdekriisistä ja sen keskelle osuneista oikeusjutuista, etenkin yhdestä. Kuusikymppinen Fiona-tuomari tekee päätöksen Jehovan todistajiin kuuluvan nuorukaisen verensiirrosta, ja kohtaamisesta lähes täysi-ikäisen Adamin kanssa seuraa odottamattomia.

Lapsen oikeus on inhimillisesti notkahteleva moraliteetti. Käsittelyssä ovat tuomaroinnin ja muun ihmiselon etiikka sekä oikeudenjaon sattumanvaraisuus, sillä yksilöön ja perheeseen liittyviä peruuttamattomia päätöksiä tekevät yksittäiset ihmiset. Kultivoitunut ammatti-ihminenkin on vain ihminen, välillä vakaa, välillä ei. Vaikka faktat ovat kaikille samat, eri henkilöt tulkitsevat ja ratkaisevat ne eri tavoin. Tätä McEwan pyörittelee taitavasti.

Perheoikeus teki työtään. Oli pelkkää tilastollista sattumaa, että Fionan kohdalle osui niin paljon avioriita-asioita. Ja yhtä lailla sattumaa oli, että hänellä oli samaan aikaan omakin avioriita. Hänen toimialallaan ei juuri langetettu vankeustuomioita, mutta joutohetkinä hän yhtä kaikki ajatteli että passittaisi linnaan kaikki ne, jotka lastensa kustannuksella halusivat nuoremman vaimon, rikkaamman tai vähemmän tylsän aviomiehen, uuden asuinympäristön, uudenlaista seksiä, uudenlaista rakkautta, uuden näkökulman maailmaan, mukavan uuden alun ennen kuin oli myöhäistä. Silkkaa nautinnonhalua. Moraalista kitschiä. Hänen oma lapsettomuutensa ja tilanne Jackin kanssa loihti ilmoille tällaisia päiväunia, joita ei tietenkään pitänyt ottaa vakavasti.

Porvariston hillitty charmi arkkitehtuuri-, klassikko- ja muine kulttuuriviitteineen sysää tarinointia elitistiseen suuntaan. Luokkakuva on minusta aika rajoittunut. Kiinnostavaa on silti se, miten kielellistä ja kirjallista on tuomarityö, tuomiolauselmienkin lisukkeina viljellään sivistyneitä viittauksia.

Teksti on nautittavan tarkkaa kuvausta henkilöiden toiminnasta, ajattelusta ja tuntemuksista. Etenkin vaikutun McEwanin vaivattomasta tavasta limittää henkilöiden ajatuskulkuja kuvattuun tilanteeseen. Kerronta ikään kuin kehittää hallittua fiktiofilmiä proosanäkökykyisille.

Henkilökuvaus herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Vakiintunut kuusikymppinen pariskunta Fiona ja Jack sekä kriisitilanteen piinaavan estynyt selvittelytapa ovat uskottavia. Fiona on kuvauskeskiössä, ja viileän hallittu, etäinen, asiakeskeinen ammattinainen jättää minut kylmäksi, vaikkakin saan seurata puleeratun pinnan hiuksenhienoa säröilyä. Ymmärrän mutten kosketu. Nuoren Adamin tarina sen sijaan on kipeä, se sattuu.Lapsen oikeus

Etiikka, uskonto ja oikeudenmukaisuus ovat suuria aiheita. Elämän jatkuminen ja rakkaus niiden lisukkeina eivät kirjan tavoitteita vähennä. Lapsen oikeus ei anna valmiita vastauksia, sen sijaan se tarjoaa aineksia pohtia isoja, tyhjentymättömiä teemoja. Se jättää kaihertavan lopputunnelman hyvässä ja pahassa. Käännös tekee romaanille oikeutta, ainoastaan ihmettelen vanhan seslonki-sanan käyttöä.

Odotan aina malttamattomana uutta McEwanin romaania. Lauantai ja Sovitus ovat olleet minulle sitä itseään – sitä, mitä lukemiselta odotan: näkemystä ja kokemusta ihmisistä koskettavasti kerrottuna tekojen, tunteiden ja ajan ympäröiminä. Polte ja Makeannälkä olivat minulle puolitien proosaa. Lapsen oikeus antaa ajattelemisen aihetta ja nautintoa varmasta proosaotteesta, vaikka puhuttelevasta lopusta huolimatta ravisteleva jytky jää kokematta.

_ _ _
Ian McEwan
Lapsen oikeus
The Children Act

Suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2015
216 sivua
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa mm. Leena Lumi.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Mustanpuhuvaa lyhytproosaa

Ian McEwanin varhaistuotannosta löytyy pienoisromaani Mustat koirat (1992). Kirjan alku on upeaa kuvausta. Minäkertojan nuoruudenkartoituksella avataan kertojapersoona ja kiinnitetään lukija häneen. Kerronta on mutkatonta, tarkkanäköistä ja pohtivaa. Alku myös perustelee irrallisesti kasvaneen miehen pakkomielteen selvittää appivanhempien elämäntarinaa.

Anopin ja apen kohtaloiden vatvominen kääntyy vähitellen jankkaamiseksi, ja kerronnan teho latistuu. Mustien koirien symbolisuus kyllä konkretisoituu. Aatteiden ja katsomusten temmellyskentällä painiskellaan, valmiita ratkaisuja ei anneta, ja mysteerin mahdollisuudelle jää ovi auki. McEwan on taituri henkilöidensä mielenmaiseman ilmaisussa, mutta siinä ei ole Lauantain ja Sovituksen tekstitehoa.

A. S. Byattin Pieni musta kirja (2003, suom. 2012) sisältää viisi novellia. Novelli Kehotaidetta liikkuu realismin liukkaalla pinnalla ja kertoo yksiselitteisyyttä kaihtavista tunteista. Sen henkilöissä on arvoituksellisuutta, ja tapahtumat kerrotaan jännitteisesti. Materiaalia-novelli on ihmisporaus, joka muistuttaa siitä, miten odottamattomia asioita suljettujen ovien takana voi tapahtua. Tässä novellissa on myös Byattin Riivauksen piirteitä, sisäkkäisiä kirjallisia teoksia.

Muissa novelleissa harpataan arkitodellisuuden laidalta salaperäiseen ja outoon toiseuteen. Esimerkiksi lukijalle kuvaillaan vakuuttavasti, miten elämän kriisivaiheessa on aivan mahdollista konkreettisesti kivettyä tai tavata outo olio, joka sitten luikertelee mielessä loppuiän ja vaikuttaa elämänkulkuun.

Pysäyttävä kertomus on omaishoitajan suljettua maailmaan kuvaava Pinkki nauha. Osoittelematta tarjotaan kirpaiseva kuva siitä, miten puolison persoonan rapautuminen horjuttaa elämänotetta. Byatt on vaikuttava kertoja, joka ei paljasta, vaan raottaa ja jättää tuntojälkiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kumma romaani lukijasta

Ian McEwanin Makeannälkä (suom. 2013 Otava) kertoo Serena Fromesta, parikymppisestä neitosesta kylmän sodan omahyväisen harhaisessa ja näpertelevässä vakoojakulttuurissa. Serena on itsetietoinen minäkertojamuistelija. Hän aluksi pikakelaa varhaisvaiheensa ja tarkentaa seuraavaksi mullistavaan kesäromanssiin. Sen jälkeen Serena päätyy M15:n riveihin, ystävystyy räväkän työkaverin kanssa ja ihastuu varautuneeseen pikkupomoon. Työtoimeksianto aloittelevan kirjailijan ohjailemiseksi muodostaa varsinaisen käänteen.

Niinpä minä venyttelin ja haukoittelin äänekkäästi varjossa ja sanoin kesken hänen sepustuksensa: ”Niinhän se on, mutta nyt minun tästä pitääkin lähteä”, minkä jälkeen tallustelin tieheni.

Tämä yhteyksistään irroitettu Serenan tuntemus kuvaa hyvin lukukokemustani. Eittämättä McEwan on osaava kertoja, mutta jaarittelu ja epäuskottava agenttijuonne haukotuttaa ja houkuttaa jopa tallustelemaan tekstistä. Otetta herpaannuttaa sekin, että päähenkilön ristiriidat ja tunnekuohut ovat kuin elmukelmussa kerrotun ja lukijan välissä. Yllättäen tämäkin tulee ymmärrettäväksi loppuhuipennuksessa. Sitkeä lukija palkitaan, sillä kirjan viimeinen luku kiepsauttaa hienosti kaiken uuteen asentoon.

Kirjallista keekoilua viljellään teoksessa roimasti, sillä Serena kuvataan intohimoiseksi lukuharrastajaksi, pikalukijaksi ja kaikenlaisen proosan kahlaajaksi. Hänen lukutotottumuksiaan ja -kokemuksiaan esitellään runsaasti. Kummallisin ratkaisu on useiden novellien referointi. Kuvitteelliset novellit vaikuttavat kiintoisilta mutta romaanissa selostettuina älyttömiltä. Leikittelen ajatuksella, että nämä sepitenovellit julkaistuina olisivat McEwanin tuotannossa tätä romaania vaikuttavampia.

Pohjimmiltaan teos on rakkausromaani, McEwanin huippuromaaneihin verrattuna haahuileva, joskin näppärä luomus. Kaiken lukemansa perusteella Serena päätyy siihen, että hyvä romaani päättyy kosintaan. Kannustan lukemaan joistain varauksellisista huomioistani huolimatta tarinan ja päättelemään, noudattaako Makeannälkä oikeanlaista lopetusta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Sekalaista