Avainsana-arkisto: Anna Kortelainen

Anna Kortelainen: Hyvä Sara!

Elämäkertoja kirjoitetaan poikkeushenkilöistä, jotka ovat tehneet jotakin aikaansa mullistavaa, yhteiskunnallisesti tai kulttuurihistoriallisesti merkittävää tai jälkipolville säilyvää. Tai urheilijoista. Miehet ovat lajityypissä yliedustettuina, joten tervetuloa kirjoihin ja kansiin liike-elämän ja taidemesenoinnin voimahahmo Sara Hildén (1905 – 1993).

Poikkeusnaisen elämänkulun tiivistää hyvin nimimuutos. Maatiasmutoisesta Saara Hildenistä muotoutui vähitellen salonkikelpoinen: etnimi lyhentyi ja sukunimeen ilmestyi aksenttimerkki. Vaiheet on tallentanut Anna Kortelainen kirjaan Hyvä Sara!(Gummerus 2018).

Ryysyistä rikkauksiin -elämäntarinat ovat siinä mielessä kohottavia, sillä ne osoittavat, että menestys ei aina vaadi arvostettua sukutaustaa tai perittyä varallisuutta. Sara-kirjassa korostuu nimihenkilön hillitön työteliäisyys. Hildén syntyi 1905 Tampereella aviottomana lapsena, jäi kansalaissodan jälkeen orvoksi Lempäälässä, muutti piikomaan Tampereelle ja nousi pukuliikkeen myyjättärestä vaateliikkeiden johtajaksi ja omistajaksi. Itseoppineena kulttuuriharrastajana ja rakkaudesta taiteeseen hän alkoi kerätä nykytaidetta niin, että kokoelma sai omistajansa nimen mukaan perustetun nykytaidemuseon Tampereelle.

20180928_100457.jpg

Perinteisen elämäkerran tapaan Hildénin elämän esittely etenee kronologisesti. Kortelainen hyödyntää Hildénin arkistoja ja muuta historiamateriaalia, jonka monipuolisuus vakuuttaa. Valokuvat paikoista ja taideteoksista sopivat hyvin mukaan. Kun tietoja Hildénin vaiheista ei juuri ennen sotia ole, Kortelainen linkittää yleisiä historiatietoja päähenkilön asuinseuduilta. Sitä on hitusen liikaa. Saran saamat kirjeet ja sittemmin hänen tunteneiden tallennetut haastattelut elävöittävät esittelyä.

On makuasia, miten suhtautua elämäkerturin tapaan jossitella.

”Saara saattoi myös osallistua lottien liikuntaharrastuksiin.”

”Ehkä Saara sai Puku-Aitan paikanvaihdoksen yhteydessä ylennyksen tehtävissään ja palkankorotuksen?”

”Tai kenties Sara syvällä sisimmässään arveli, että ajoittain juopottelevan miehen rinnalla hän saattaisi saavuttaa sen yksinäisyyden, johon hän oli vuosikymmeniä tottunut.”

Huomaan suhtautuvani varauksellisesti moiseen ounasteluun. Vielä tuotakin rajummin riskirajoilla liikkuu Kortelaisen tyylikeino lisätä lukujen alkuihin fiktiivisiä tilanteita, joissa Sara ja konservaattori vaihtavat ajatuksia Hildénin taidekokoelman merkittävien teosten äärellä. En vakuutu niistä, mutta ymmärrän Kortelaisen perustelun: Hildén piti yksityiset ajatukset itsellään, joten kirjailija hakee yhteyttä aiheeseensa fiktiokeinoin.



Minua kiinnostaa Hyvä Sara! -kirjassa moni asia. Olen Tampereen seudulta kotoisin ja ensimmäiset kuvataide-elämykseni olen kokenut Sara Hildénin museossa. Kirja kuvaa elävästi kehittyvää kaupunkia ja naisten roolia siinä. Ja kyllä Hildénin eteneminen urallaan, kohuliitto kuvataiteilija Erik Enrothin kanssa, piinkova liikejohtajuus ja taidehankintareissut Euroopassa välittyvät hyvin. Olen nähnyt Pia Andellin dokumenttielokuvan Mesenaatti ja lukenut lehtijuttuja Hildénistä, joten tutuhkoa sisältö on, mutta jos ei olisi, hämmästelisin, miksei tästä naisesta ole pidetty meteliä.

Hildén siis piti etäisyyttä ihmisiin, ja se tuntuu elämäkertakirjassa. Aviomiehen alkoholismin käsittely etenee luennoinnilla yleisellä tasolla alkoholismin vaikutuksista parisuhteeseen, ja välirikko adoptiopojan kanssa jää maininnan varaan. Vaikka Kortelainen tulkitsee ja jossittelee monin kohdin, hän jättää aika vähälle privaatin. Kirje-esimerkein tulee esille se, että Hildénillä oli ilmeisen villi eroottinen puoli. Kirjassa viitataan moniin Hildén-anekdootteihin, muttei niitä juuri kerrota. Yksityinen Saara jää arvoitukseksi, jäljelle jää Sara, mikä sekin sellaisenaan riittää kirjan arvoiseksi: julkikuva tamperelaisesta tahtonaisesta.

– –

Anna Kortelainen
Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää
Gummerus 2018
elämäkerta
277 sivua eKirjana.
Luin bookBeatista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Kirjamessut 29.10.2017

Talviaikaan taittuminen ei tuntunut missään, kun säntäilin sunnuntaitungoksessa kirjakansan kanssa. Seuraavassa muutama sunnuntaihetki.

Arkistoista fiktioon

arkistoistaVenla Hiidensalo haastatteli Katja Kalliota ja Anna Kortelaista historiaan sijoittuvien romaanien taustatyöstä. Anna Kortelainen rakastaa ilmapiiriä, jossa häntä ympäröi tutkijoiden hiljainen työ. Kalliolle arkistotyö on pakollinen paha:
– Musta tuntuu, että olen arkistossa epätoivoinen hönkäilijä. En ole tutkija vaan valehtelija eli fiktion kirjoittaja. Kun luin Yön kantaja -romaanin päähenkilön Amandan esikuvahenkilön potilasraportteja, löysin keskellä terveystietoja merkinnän potilaan väittämästä kuumailmapallolennoista. Koin, että potilaaseen suhtauduttiin siten, että hän on sekä hullu että arvoton. Kirjoitusprosessiani tuli tärkeimmäksi se, että Amanda on arvokas. Haaveeni oli, että paperipinoni – romaanini – tekisi arvokkaaksi  arkistopapereiden henkilön, johon ei potilastietojen perusteella uskottu millään tavoin. Olen ilahtunut, miten kirjablogit kirjoittavat Amandasta arvokkaana henkilönä.

Mikä sai tutkijan ryhtymään romaanikirjailijaksi? Anna Kortelainen heittäytyi fragmenttien äärelle:
– Ensimmäinen romaanini viipurilaistaustaisesta isoisästä perustui vain pieniin faktakatkelmiin, koska hänestä ei ollut arkistoja, enkä koskaan ole häntä tavannut. Katkokset, jotka puuttuvat, muuttuvat romaaniksi.

Historiasta

En saanut tarpeeksi historian käsittelystä romaaneissa. En myöskään Anneli Kannosta (ks. lukupiiripostaukseni). Anna Kortelainen johdatteli juttelua oivaltavasti Lahtareiden henkilögalleriaan, moniäänisyyteen, kieleen ja koskettavuuteen. Haastattelijan innostus siivitti keskustelua.

Baba Lybeck haastatteli Petri Tammista kirjasta Suomen historia. Suomalaisuus askarrutti.
–  Kun Linnan Koskela sanoo, että ollaan kuin ellun kanat, niin ei todellakaan olla, vaan hoidetaan vain niitä asiallisia asioita. Suomalaisuus on joko-tai-kulttuuria, keskustelukulttuurikin heijastaa sitä. Tuntuu siltä, että olisi aika antaa välillä armoa itselle. Rentous ei ole vaarallista.

Tammisen romaanin jopa mielenosoituksellisen arkisesti käsitelty kansakunnan historia perustuu yli 500 haastatteluun.
– Kirjanteon aikana ihmiset muuttuivat minulle tarinoiksi. Minua keskusteluissa kiinnosti, mitä ihmisille jää historian tapahtumista mieleen. Muistumat ovat alkeishiukkasia, hioutuneita muistoja.

Petri Tammisen oma lempitarina Suomen historiassa on Etyk-muisto. Siinä merkittävintä ovat pienet yhteyden hetket. Niin elämässäkin. Lukekaa.

Esikoiskirjakisa

Tänä vuonna on ilmestynyt parisataa esikoista. On siinä sivuja, joista seuloa valioita. Kymmenestä parhausehdokkaasta olen lukenut kolme.
Silja Kejonen: Vihkilumen talo (runoja, postaus tässä)
Ari Räty: Syyskuun viimeinen (jännitysromaani, postaus tässä)
Tuuli Salminen: Surulintu (romaani, postaus tässä)

Muut ehdokkaat ovat:
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (novelleja), Heikki Kännö: Mehiläistie (romaani), Ossi Nyman: Röyhkeys (romaani), Maaria Oikarinen: Lucian silmät (romaani), Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone (romaani), Annastiina Storm: Me täytytään valosta (romaani) ja Pauli Tapio: Varpuset ja aika (runoja).

esikoiset

Kiinnostavaa on se, että ehdokkaista moni on pienien kustantamoiden kirjailijoita. Ei ole yllätys, että työttömyyskeskustelupankin räjäyttänyt Röyhkeys on mukana. Kirjallisuus ja sen takana oleva todellisuus saavat puhuttaa.

Seurasin osan esikoispalkintotilaisuudesta. Haastattelut eivät oikein nousseet lentoon, joten lähdin kotiin  – lukemaan. Siitä kirjamessuissa perimmältään on kysymys: lukuinnon virittämisestä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Tapahtuma