Elämäkertoja kirjoitetaan poikkeushenkilöistä, jotka ovat tehneet jotakin aikaansa mullistavaa, yhteiskunnallisesti tai kulttuurihistoriallisesti merkittävää tai jälkipolville säilyvää. Tai urheilijoista. Miehet ovat lajityypissä yliedustettuina, joten tervetuloa kirjoihin ja kansiin liike-elämän ja taidemesenoinnin voimahahmo Sara Hildén (1905 – 1993).
Poikkeusnaisen elämänkulun tiivistää hyvin nimimuutos. Maatiasmutoisesta Saara Hildenistä muotoutui vähitellen salonkikelpoinen: etnimi lyhentyi ja sukunimeen ilmestyi aksenttimerkki. Vaiheet on tallentanut Anna Kortelainen kirjaan Hyvä Sara!(Gummerus 2018).
Ryysyistä rikkauksiin -elämäntarinat ovat siinä mielessä kohottavia, sillä ne osoittavat, että menestys ei aina vaadi arvostettua sukutaustaa tai perittyä varallisuutta. Sara-kirjassa korostuu nimihenkilön hillitön työteliäisyys. Hildén syntyi 1905 Tampereella aviottomana lapsena, jäi kansalaissodan jälkeen orvoksi Lempäälässä, muutti piikomaan Tampereelle ja nousi pukuliikkeen myyjättärestä vaateliikkeiden johtajaksi ja omistajaksi. Itseoppineena kulttuuriharrastajana ja rakkaudesta taiteeseen hän alkoi kerätä nykytaidetta niin, että kokoelma sai omistajansa nimen mukaan perustetun nykytaidemuseon Tampereelle.
Perinteisen elämäkerran tapaan Hildénin elämän esittely etenee kronologisesti. Kortelainen hyödyntää Hildénin arkistoja ja muuta historiamateriaalia, jonka monipuolisuus vakuuttaa. Valokuvat paikoista ja taideteoksista sopivat hyvin mukaan. Kun tietoja Hildénin vaiheista ei juuri ennen sotia ole, Kortelainen linkittää yleisiä historiatietoja päähenkilön asuinseuduilta. Sitä on hitusen liikaa. Saran saamat kirjeet ja sittemmin hänen tunteneiden tallennetut haastattelut elävöittävät esittelyä.
On makuasia, miten suhtautua elämäkerturin tapaan jossitella.
”Saara saattoi myös osallistua lottien liikuntaharrastuksiin.”
–
”Ehkä Saara sai Puku-Aitan paikanvaihdoksen yhteydessä ylennyksen tehtävissään ja palkankorotuksen?”
–
”Tai kenties Sara syvällä sisimmässään arveli, että ajoittain juopottelevan miehen rinnalla hän saattaisi saavuttaa sen yksinäisyyden, johon hän oli vuosikymmeniä tottunut.”
Huomaan suhtautuvani varauksellisesti moiseen ounasteluun. Vielä tuotakin rajummin riskirajoilla liikkuu Kortelaisen tyylikeino lisätä lukujen alkuihin fiktiivisiä tilanteita, joissa Sara ja konservaattori vaihtavat ajatuksia Hildénin taidekokoelman merkittävien teosten äärellä. En vakuutu niistä, mutta ymmärrän Kortelaisen perustelun: Hildén piti yksityiset ajatukset itsellään, joten kirjailija hakee yhteyttä aiheeseensa fiktiokeinoin.
Minua kiinnostaa Hyvä Sara! -kirjassa moni asia. Olen Tampereen seudulta kotoisin ja ensimmäiset kuvataide-elämykseni olen kokenut Sara Hildénin museossa. Kirja kuvaa elävästi kehittyvää kaupunkia ja naisten roolia siinä. Ja kyllä Hildénin eteneminen urallaan, kohuliitto kuvataiteilija Erik Enrothin kanssa, piinkova liikejohtajuus ja taidehankintareissut Euroopassa välittyvät hyvin. Olen nähnyt Pia Andellin dokumenttielokuvan Mesenaatti ja lukenut lehtijuttuja Hildénistä, joten tutuhkoa sisältö on, mutta jos ei olisi, hämmästelisin, miksei tästä naisesta ole pidetty meteliä.
Hildén siis piti etäisyyttä ihmisiin, ja se tuntuu elämäkertakirjassa. Aviomiehen alkoholismin käsittely etenee luennoinnilla yleisellä tasolla alkoholismin vaikutuksista parisuhteeseen, ja välirikko adoptiopojan kanssa jää maininnan varaan. Vaikka Kortelainen tulkitsee ja jossittelee monin kohdin, hän jättää aika vähälle privaatin. Kirje-esimerkein tulee esille se, että Hildénillä oli ilmeisen villi eroottinen puoli. Kirjassa viitataan moniin Hildén-anekdootteihin, muttei niitä juuri kerrota. Yksityinen Saara jää arvoitukseksi, jäljelle jää Sara, mikä sekin sellaisenaan riittää kirjan arvoiseksi: julkikuva tamperelaisesta tahtonaisesta.
– –
Anna Kortelainen
Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää
Gummerus 2018
elämäkerta
277 sivua eKirjana.
Luin bookBeatista.
Venla Hiidensalo haastatteli Katja Kalliota ja Anna Kortelaista historiaan sijoittuvien romaanien taustatyöstä. Anna Kortelainen rakastaa ilmapiiriä, jossa häntä ympäröi tutkijoiden hiljainen työ. Kalliolle arkistotyö on pakollinen paha:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 