Otan motoksi tämän: ”lauseet, joissa en osaa sanoa suoraan”. Ei niin, etteikö Silja Kejonen osaisi sanoa suoraan, mutta hänen runojensa puhuja ravistaa fragmentteja runokirjan sivuille ja sysää minut epäsuoralle löytöretkelle. Kyse on Kejosen runokokoelmasta Lähetä minulle ympyrä (Gummerus 2020).
Kokoelma on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa ”Impi” esiintyvät minä, Impi ja isä. Impi ilmestyy sivuille nuoresta vanhaksi. Häneen kytkeytyvät sanakuvat kuten sakset, kaali, fööni, kissa ja hevonen, etenkin hurjat hetket hevosajeluilla pakkasella ja Mannerheimilta napsaistut hiukset. Tunnelma on kaipaava vaan ei sentimentaalinen.
”Alku on aina sellainen, että / levitän valkoisen lakanan ympärillesi, / kuljen kasvojesi reunoja pitkin sakset kädessä, / leikkaan sinut varovaisesti irti.”
Runoissa on konkreettista ainesta mutta ripoteltuna liukkaiksi lyhytlauseiksi, aukinaisiksi viitteiksi. Voimakkaat kielikuvat visualisoituvat mielessä, muodostavat nopein leikkauksin filmin lukijamieleeni. Niissä Impi toimii eri-ikäisenä, elävänä ja muistona. Jään miettimään runojen kaalia, ja se miellyttää minua. Kaalinlehtien monikerroksisuus ja arkisuus sopii hienosti symboliksi.
Kokoelman toinen osa on nimeämätön. Runojen minän näen naisena, jossa rakkaus ja sen menetys hiertävät. Puhuja on herkillä: ”Iho niin ohut, että päästää vaatteet läpi.”
Hevonen ja kissa symbolina ja metaforana yhdistää osia. Hevonen, iso ja voimakas eläin, on voimaeläin. Kakkososassa hevonen liittyy myös hupaisaan mielikuvaan Dallas-tv-sarjasta, mutta laukkaavasta eläimestä on moneksi, myös karanneeksi rakkaudeksi.
”En halua enää nukkua hevoslakanoissa. / Näen vain karanneita eläimiä, / mutta se on pelkkä tunne, se menee ohi. Voin katsella kuumeisia kavioita ja ajatella, / siellä ne yhä laukkaavat.”
Luen runoista eron tuskan ja vapaan, oman elämän dikotomiaa, luen myös aistillisuutta, tunteiden ja kosketuksen runsautta ja puutetta. Tunteet välittyvät viittein, vaikkapa tällaisin:
”Olohuoneen pöydälle nostettu kimppu veitsenteriä.
Kukkia, kukkia!”
Kejosen esikoiskokoelma Vihkilumen talo herätti aikoinaan minussa samantyylisiä ajatuksia kuin tämä uutuus: kirja raottuu ensin vain vähän, sitten saranat naristen vähän enemmän, mutta kaikkea en oven takaa näe. Runoihin jää avautumattomuutta, mutta se ei estä nauttimasta assosiaatioista, joita yllättävistä ilmaisuista irtoaa. Mielistyn moniin fragmentteihin ja sanoihin, jotka yllättävät yhteyksissään, esimerkiksi tällaisiin: ”Nainen ilman kuorta, kidukset punaisessa samettirasiassa.” Mitä kuvia, mielikuvia!
Tunnustan hämmennykseni ja sen perään innostukseni. Näitä Kejosen runojen arvoituksia alan arvailla – ja innostun. Siellä täällä on minulle merkityksiä tai tarina alkuja, joita täydennän. Siksi minua hieman harmittaa, että luin kustantajan tiedotteesta taustaa, mutta onneksi luin sen vasta, kun olin lukenut runot. Sain siis ensin pyöriskellä omissa mielleyhtymissäni. Tietoa tihkui esimerkiksi Impin elämän yksityiskohdista, jotka ovat siirtyneet runoihin. (En kerro, mitä.)
En voi siis enää puhtaalta paperilta pyrkiä näihin runoihin. Tai sitten voi kuitenkin käydä näin:
”Kun herään, on varmaan huhtikuu, yhdessä ainoassa aamussa kuulee
kauan sitten aloitettujen kirjainten kujertavan.”
– –
Silja Kejonen
Lähetä minulle ympyrä
Gummerus 2020
runoja
69 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Venla Hiidensalo haastatteli Katja Kalliota ja Anna Kortelaista historiaan sijoittuvien romaanien taustatyöstä. Anna Kortelainen rakastaa ilmapiiriä, jossa häntä ympäröi tutkijoiden hiljainen työ. Kalliolle arkistotyö on pakollinen paha:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 