Lehtijuttu yksinäisestä vanhuksesta vailla sukulaisia antoi Hanna Weseliukselle herätteen kirjoittaa romaanin Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva (WSOY 2023). Tosielämässä yksinäisenä kuolleen roinat ja romppeet hävitetään, eikä aineeton perintö siirry kenellekään. Kukaan ei muista, muistele ja siirrä tarinoita sukupolvelta toiselle. Fiktio sen sijaan voi säilyttää ajatuksia, havaintoja ja kuvauksia kuten Weselius romaanissaan.
Kirjan kerronta on kerroksellista: minäkertoja kertoo osuuksia, joissa hän keskustelee Leilan kanssa Nanette Kottaraisesta. Kuvataiteilija ja Nanetten muotokuvaaja Leila on silminnäkijä: hän puhtaaksikirjoitti Nanetten päiväkirjoja vanhan naisen silmien alla Nanetten viimeisenä elinvuotena, joten Leila tietää Nanetten menneisyydestä ja viime ajoista.
Kertojan ja Leilan keskusteluista syntyy yksi mielikuva Nanettesta – samalla keskustelijoista. Nanetten päiväkirjaosuuksista puolestaan välittyy Nanetten oma ääni vuodesta 1948 kuolinvuoteen 2022, joskin lukija saa lukea päiväkirjapätkiä, ja kirjauksissa risteilevät eri ajat epäkronologisessa järjestyksessä – ei sattumanvaraisessa. Romaanin rakenne on harkittu, kuin arkkitehtuurinen kokonaisuus, jossa erilaiset tilat seuraavat toisiaan ja vievät lukijan niihin eri reittejä.
•
Kirjapiirin yksituumainen arvio kirjasta: hyvä on. Eri tavoin päädyimme saman sorttiseen tulokseen. Johanna ilmaisi heti aluksi innostustaan. Hän pääsi pienen alkujumin jälkeen vauhtiin, ja romaani imaisi hänet. Taru kuunteli aluksi kirjaa, mutta niin ei syntynyt elämystä – vasta luettu teksti vetosi ja kirvoitti melkomoiseen kehuun: lukupiirimme kirjoista kärkikahinoissa. Minä en meinannut lainkaan päästä alkua pitemmälle, vasta kirjan osittainen kuuntelu tehosi. Vaikka Tarulle ja minulle jäi romaanista jonkinlainen etäisyyden tunne, luku-/kuuntelukokemus kokonaisuudessaan miellytti.
Keskustelimme pitkään romaanin rakenteesta, jossa Nanetten päiväkirjaosuudet poukkoilivat arvaamattomassa järjestyksessä, lisäksi kertojan ja Leilan juttelu toi erilaisen vinkkelin tarinointiin. Kenestäkään ei saanut selkeää kokonaiskuvaa, mutta kaikista paljastui särmikkyyttä. Muotokuva muotoutui tästä kaikesta – se on eri silmin erilainen.
Kaikkia meitä innosti, että asioita paljastui vähitellen ja yllättävästi. Lisäksi kirjassa jätettiin paljon kertomatta, mikä antoi väljyyttä päättelylle. (Myös harhoille, sillä etenkin oma, osin huolimaton kirjakuunteluni veti minua joihinkin liian villeihin johtopäätöksiin.)
•
Totesimme romaanin täyttyvän motiiveista ja metaforista. Jo Nanetten nimi on sellainen, kirjan nimihenkilön itse valitsema, entisen karistava päätös. On suolasirotin, on koira, on jos mitä. Ja on Nanetteen vaikuttavia asioita: Nanetten piikuus ja luokkaero, mutkikkaita ihmissuhteita ja suuria salaisuuksia. Yhteisymmärryksessä pidimme pienenä kompastuskivenä yksioikoisesti pahikseksi kuvattua Maxia. Pohdimme myös Jugoslavian ja Ukrainan sodan roolia romaanissa – ja siitä pääsimmekin romaanin ytimeen – katseeseen.
Näkemisen ja kuvan merkitys hallitsee romaania. Esimerkiksi meitä kaikkia sai järkkymään analyysi yhdestä Ukrainan sodasta julkaistusta kuvasta. Lisäksi romaanissa on runsaasti kuvataiteen tarkastelua ja sen pohdintaa, kuka katsoo ja kuka tulee nähdyksi. Goyan teoksia tarkastellaan kirjassa pieteetillä. Nanetten konkreettista muotokuvaa minäkertoja miettii näin:
”Mitä minä nyt sitten tekisin Nanette Kottaraisen muotokuvalle? Muotokuvalla? Poraisinko minä reiän keittiön seinään, työntäisinkö reikään muovipropun, ruuvaisinko proppuun koukun ja ripustaisin taulun rautalangasta siihen? Ja mihin asti muotokuva sitten siinä riippuisi, miten kauan minä jaksaisin katsella sitä? Katselisiko kuva minua seinältään, ja kenet minä näkisin, kun näkisin itseni katselemassa sitä?”
Kuuloaistikin merkitsee, sillä etenkin Billie Holidayn ja Whitney Houstonin äänitteet saavat huomiota. Meidän huomiomme sai rakenne, kerronta ja kieli.
•
P.S. Tapojemme mukaan kirjapiirin toinen kirja oli vanhaa kirjallisuutta, tällä kertaa Veijo Meren Peiliin piirretty nainen (1963). Johanna luki sen, ja piti kirjasta odottamaansa vähemmän. Taru luki sen melkein ja piti lukemastaan enemmän kuin etukäteen oletti. Minä en ehtinyt Mereen.
•
Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva, WSOY 2023, 442 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta. Kuuntelin osin äänikirjana, lukija Erja Manto, 10 tuntia, 7 minuuttia BookBeatissa.
Nyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.
Romaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.
Eurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.
Nostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.
Kaksi vuotta sitten listallani oli 
Kuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.
Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.
Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.
Öö.
Tiina Lifländer: 
Soili Pohjolainen: 
Ensin en meinannut kehdata muistuttaa, että kuulun vuoden 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 