Avainsana-arkisto: Minna Maijala

Minna Maijala: Punaiset kengät

Parhaiten Minnan Maijalan esseeteoksen Punaiset kengät (Otava 2019) lähtökohdan avaa itse kirjailija esipuheessa, jossa viitataan Minna Canthiin:

”Hänen kirjoituksensa vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet minua katsomaan omaakin aikaani samanlaisella silmällä, kriittisesti ja kysyvästi. Ja usein olen saanut hämmästellä, kuinka vähän nykyajan keskustelut eroavat Canthin ajasta.”

Maijala on lähes koko aikuisikänsä tutkinut Canthia, mutta tässä teoksessa Canth on ikään kuin Maijalan kaikuluotain. Jokainen kuudesta esseestä käynnistyy Canth-sitaatilla (ja ilokseni kaksi niistä on Agnes-kertomuksesta, jota ei usein nosteta esiin Canthin tuotannosta). Maijala liikkuu esseissään luistavasti tutkimuksista populaarikulttuuriin. Terävät, sujuvasanaiset ja erilaisia asiayhteyksiä raikkaasti sitovat esseet ottavat kantaa ennen kaikkea poliittisesti ja yhteiskunnallisesti.

20190119_141636.jpg



Maijala käynnistää pohdintansa tutkimuksen, lehtijutun, kirjan, kritiikin tai elokuvan pohjalta, eikä hän himmaile esittää omia näkemyksiään. Hän pöllyttää niin medikalisaatiota ja mielenterveyden määrittelyn kulttuuris-yhteiskunnallis-poliittisia tekijöitä (essee ”Mielen rajat”) kuin sukupuolittunutta tapaa esittää historiaa (essee ”Miehiä ja ihmisiä”). Hän poimii kuvaavia räikeyksiä kuten ”Miehiä ja ihmisiä” -esseen esimerkkejä Suomen 100-vuotisjuhlien miesylivoimasta. Maijala syystä kysyy:

”Mutta onko miesten maailma tehnyt tilaa naiselle? Ovatko länsimaisen yhteiskunnan ihanteet ja arvot muuttuneet naisellisempaan suuntaan, kuten Minna Canth uskoi?”

Feministinen lähestymistapa paljastaa rakenteita. Esimerkiksi esseissä ”Punaiset kengät” ja ”Rakkauksista” avautuu havainnollisesti, kenen kertomuksista saamme (tai emme saa) toimintamalleja – niin Canthin aikoina kuin nyt. Kirjoittaja viittaa usein tunnettuihin feministeihin Virginia Woolfista bell hooksiin, lisäksi kirjakansitekstin viitoittamana hän pistää itsensä täysillä alttiiksi.


Enpä usko Maijalan ja kustantajan arvanneen, miten kokoelman viimeinen essee ”Ihmisiksi” puhuttelee päivänpolttavasti. Essee käsittelee Rajat kiinni -ajattelua, lokerointia, rasismia ja ihmisarvoa. Punaiset kengät -kirjan julkaisuviikolla olen lukenut päivälehdestä porukoista, jotka ovat ottaneet oikeudekseen määritellä suomalaiseksi kelpaavat, tai vellontaa seksuaalirikoksista, jotka alkavat herättää huomiota siinä vaiheessa, kun tekijät uutisoidaan maahanmuuttajataustaisiksi. Maijalan esseessä pohditaan kertomisen retoriikkaa, joka ohjaa merkityksenantoa.

”Se, miten kerromme maailmastamme ja millaisia merkityksiä annamme tapahtumille, ohjaa myös kokemustamme. Melodraaman retoriikka, vastakkainasettelut ja yksinkertaistukset näyttävät elämän taisteluna erilaisia uhkia vastaan ja synnyttävät turvattomuutta ja pelkoa. Sensaatioiden, jännitteiden ja vastakkainasetteluiden varaan rakennettu journalismi ei ole vain yleisön kalastelemisen keino ja vaaratonta viihdettä, se myös rakentaa ihmisten näkemystä maailmasta. Hyökkäämmekö uhkaavaksi määrittelemäämme toista vastaan, madallammeko valmiuttamme väkivaltaan niin sanoissa kuin teoissakin, vai pyrimmekö vahvistamaan sitä, mikä meissä on hyvää, ja pitämään kiinni positiivista arvoista, joihin uskomme?”

Viimeinen essee ”Ihmisiksi” kiteyttää Maijalan tyyliä, jossa omakohtaisuus ja teema laajentuvat yksityisestä, Rajat kiinni -jengistä, Canthin teoksista, keskitysleirielokuvista ja prinssi Harryn & Meghanin häistä yleiseen. Maijala lisää yllätysmausteita perusaineksiin ja hauduttaa pitkäkestoista purtavaa. Minna Maijalan esseet natsaavat ajattomaksi havaitun Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuoteen, mutta esikuvansa tapaan ne kertovat ajasta samalla kun ne kestävät sitä.

– –

Minna Maijala
Punaiset kengät. Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta
Otava 2019
esseitä
223 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Kansallisteatterin ja Maijalan Canth

hella-herkka-hehkuvainenSyksyllä luin Minna Maijalan monipuolisen ja avartavan Canth-kirjan Herkkä, hellä ja hehkuvainen (Otava 2014). Elämäkerta kiedotaan Minna Canthin teoksiin, ja siten kohdehenkilöstä saadaan irti enemmän kuin vain kertaamalla kauppiasleski-kiistakirjoittaja-yksinhuoltaja-asioita. Hienosti Maijala osoittaa, ettei Canthin teoksista voi erottaa toisistaan yhteiskunnallista ja psykologista puolta. Eikä Canthia voi lukea vain poliittisina manifesteina, vaan synteesinä ajan eurooppalaisista virtauksista.

Useimmat Canthin teoksista voidaan tällä tavoin lukea eräänlaisina sairaskertomuksina, joissa esitetään, kuinka henkilöhahmon intohimot syntyvät ja kehittyvät ja kuinka ne tuhoavat ihmisen. Yhteiskunnalliset olosuhteet ja muut ympäristötekijät sekä henkilöhahmon luonne muodostavat materiaalin, jota naturalistinen kirjailija teoksessaan tutkii ja tarkastelee.

canthMiten Kansallisen Canth-näytelmä näyttää kohteensa? Miten siinä esitetään intohimot, olosuhteet ja luonteet? Seppo Parkkisen käsikirjoittaman näytelmän on ohjannut Kaisa Korhonen, ja esitys on saanut alaotsikon Kertomus uuden ajan ihmisestä. Maijalan uustulkinta Minna Canthista on inspiroinut tekijöitä, ja siten Canthia katsotaan ajan aaltoja seuraavana teatterintekijänä.

Draama juoksuttaa vikkelästi Minnan vaiheet ennen draamatöitä, myös muu monipuolinen tuotanto ohittuu. Mielenkiintoisesti Minnan kauppiaspuoli näytetään vain äidin kautta. Canthin äitiys ja ystävyys ilmenee näytelmässä lähinnä menetyksinä. Kohututtavuus Juhani Ahon kanssa ohitetaan huitaisten. Pääosin näytelmä on Canthin teatteriteosesittely, näytelmäkatkelmia näytelmässä. Jos ei Canthin draamoja tai elämänkertaa tunne, en tiedä, miten esityksessä pysyy kärryillä.

Intohimo Minnan (Cécile Orblin) hahmossa läikkyy, luovan työn kuume välittyy, myös se, miten Minna oli ajan hermolla. Uskon, että siitä syystä myös esimerkiksi puvustusta ei kahlita aikaan, vaan ikään kuin Canthin moderniutta korostetaan siten, että välillä Minna keikkuu voimistelurenkaissa alusvaatteisillaan, välillä hehkuu hihattomassa glamouriltapuvussa. Myös Papin perhe -pätkä on modernisoitu alleviivaten Canthin draaman käypyyttä tänään.

Monet lavasteratkaisut toimivat, ja ne ilmentävät teatteria teatterissa. Jotain huikeita valaistuksella korostettuja kohtia on myös. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahtele kohdilleen, eli kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Tsehovin Lokki-näytelmän kohtaus vaikuttaa perustelemattomalta.

Maijalan Canth-elämäkerrasta saa käsityksen Canthin ja suomalaisen teatterin puuhamiehen Kaarlo Bergbomin jännitteisistä suhteista. Kansallistetatterin näytelmässä annetaan paljon tilaa Canthin ja Bergbomin sisarusten kohtaamisille, eikä lähestyminen ole niin pistävä kuin voisi odottaa. Canth-näytelmä onkin enemmän näytelmä suomalaisen teatterin kehityksestä kuin Minna-näytelmä. Myös Ida Aalbergin voimahahmo on näytelmässä tärkeä, vaikka Maijalan kirjan perusteella rouvilla ei oikein synkannut.

Näyttelijäporukka tuntuu puhaltavan samaan hiileen, ja moni vetää usean roolin. Pikantti erikoisuus esityksessä 10.2.2017 oli se, että Aalbergin näyttelijä oli sairastunut ja roolin paikkasi pikahälytyksellä Maria Kuusiluoma. Hän luki osin roolinsa plarista, ja hyvin lukikin. Itse asiassa olisi alunperin ollut nerokas ohjausratkaisu, että toteutuksessa superdiiva olisi vetänyt roolinsa paperista!

Kosolti esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jätti minut kylmäksi. Jälkikirjoituksena en malta olla mainitsematta, että Canth ansaitsisi kunnon epookkielokuvan, sillä niin merkittävä, värikäs ja häkellyttävän monipuolinen kulttuuripersoona hän on ollut.

– –

CANTH. Kertomus uuden ajan ihmisestä
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Seppo Parkkinen
Ohjaus Kaisa Korohonen
Pääosassa Cécile Orblin
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/canth/
Tietopaketti esityksestä tässä.

Minna Maijala
Hellä, herkkä ja hehkuvainen. Minna Canth
Otava 2014
289 sivua.
Ostin e-kirjana, Elisa Kirja.
Muuta: Kokemuksiani Canthin novelleista tässä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri, Tietokirja