Olli Sinivaara: Puut

Olli Sinivaaran runokokoelman Puut (Teos 2021) voisi tietysti lukea milloin vain, mutta uskon osuvani hyvään vuodenkierron kohtaan, kun ne luen vuodenvaihteessa, jolloin lunta on kymmenisen senttiä maassa ja puiden oksillakin lepää lumihuntuja. Tässä vaiheessa metsässä ja puissa on vielä lähellä syksy, tumma marraskuu, ja vahvana enteenä jo tuleva kevät.

”Paksu sakea lumi

talvi-illan puiden oksilla

hetken aikaa on lehtiä.

Hetken aikaa lumi

tuo valoa valottomaan,

muistaa, muistuttaa:

on puilla muitakin värejä

kuin musta, on oltava.”

Vuodenkierto välittyy väkevästi Sinivaaran runokokoelmasta. Varsinainen kesäaika vaisuimmin, vahvimmat visiot viestittyvät syksystä kevääseen. Merkityksellistä kuvastoa ovat metsän ja puiden ohella kalliot ja meri. Vihreyden sävyt ja valo värittävät lähes joka runon; vihreä valtaa, sillä on valtaa.

”- –

Kun vihreä aina toistuu, se on

minun ruumiini

osa puissa, puut

aina ulkona.”

•

Kokoelma jakaantuu neljään osaan. Ensimmäistä hallitsevat koivut, toista männyt, kolmatta talvinen metsä ja neljättä metsikön lehdet ja sammalet. Sinivaara suosii kaksisäkeistä rytmitystä, mutta myös muuta. Runovirkkeiden suoruus miellyttää minua, eikä runokielessä muutenkaan kikkailla. Kieli on näissä runoissa sitä varten, että metsä siirtyy lähelle, sisälle (symbolisesti ja konkreettisesti): ”Lehtisakean seitit / kietoutuvat / ja purkautuvat / pöytäliinan uurteiden ympärille. – -.”

Luontorunous kytketään usein romantiikkaan. Sinivaara on tässä kokoelmassa häpeämätön metsätunnelmoija. Ei kierrellä, ei kaarrella, vaan katsotaan, miltä metsässä näyttää ja tuntuu eri valossa. Joissain runoissa kaikki metaforisoituu; metsä ja puut kuvittavat elämänkulun, yhdistää suunnat, tavoittaa samalla hetkellisyyden, samalla jatkuvuuden: ”Ihminen pääsee puiden muistiin asti, / kun kurottaa tarpeeksi pitkään ja hitaasti.”

Tai metsä saattaa olla jatkuvuuden symboli – jollei ihminen sössi toimillaan sitä. Sinivaara ei saarnaa, mutta kyllä hakkuista jonkin kritiikinmurun löydän. Metsä ja puut ovat itseisarvo. Ihminen tavallaan loistaa runoista poissaolollaan, vaikka välillä viitataan rakennettuun ympäristöön ja runon puhujaminä on väkevänä havainnoijana läsnä. 

Runoihin jää intiimi tunne puhujan ja puiden suhteesta – mutta minä jaan sen, otan omaksi intiimikseni: ”niin että kun kylmän yön tultua pitää havua kädessään / voi vielä tuntea sen lämmön, palata sen luo.”

•

Eli kokoelma on täydellinen kaltaiselleni metsäfiilistelijälle. Viime syksyn metsärunokirjani, Anja Erämajan Minä olen nyt täällä metsässä vei varpujen juurelle ja ojenteli oksiaan lapsuuteen ja muihin suuntiin. Siihen verrattuna Sinivaaran runot juurtuvat runokokoelman nimen mukaisesti fokusoidusti puihin, näkee metsän puilta ja puut metsästä, ja vain havainnoijana ihminen kurkistelee oksien lomasta.

Puut on kokoelma, jolla voin korvata viikot ja päivät, joina en pääse parinsadan kilometrin päähän kotimetsääni. Kun unohdan Sinivaaran runojen merihetket (minulle vieraimmat), vaivun tunnelmiin ja näkyihin teiskolaismetsän varvikossa, sammalisissa kallionrinteillä, kuusikossa, mäntyjen latvojen auringonlaskun hehkussa, pihavaahteran lehtien kahinassa, koivujen mustavalkoisten runkojen suojassa.

” – –

Kun kuuset muuttuvat, vanhenevat,

niitä on mentävä katsomaan useammin,

lähes joka päivä on jaksettava mennä

niiden tumman luo, katsomaan kajoa

niiden oksissa, sammalten ja varpujen

kirkkainta kajoa katoavassa, häipyvässä.”

•

Olli Sinivaara: Puut, Teos 2021, 43 sivua. Ostin kirjan.