Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2022

28 helmikuun, 2022 · 6:55 am

Pauliina Haasjoki: Nausikaa & Kalevalan päivä 2022

Hyvää Kalevalan päivää 2022! Runous on muuttunut aikojen saatossa kertovasta, kalevalamittaisesta laulurunosta vapaaksi, moninaiseksi lyriikaksi. On se muuttunut sitenkin, että juhlatilaisuuksissa harvoin pakollisena ohjelmana on runonlausuntaa. Silti on säilynyt jotain: runon muoto sallii ilmaista havainnot ja tunteet tiivistyneesti, eikä pieni patetia haittaa. 

Etenkin laululyriikka on ottanut selvästi paikan tunteiden tulkkina, ja seuraintalojuhlien runo-ohjelmanumeron sijasta lavarunous on viime vuosina tullut suosituksi. Minua hätkähdytti eduskunnan televisioitu kyselytunti 24.2.2022. Sitä leimasi järkytys Ukrainan sodasta. Jopa kaksi edustajaa puheenvuorossaan siteerasi tunteiden tulkkina runoa – vain siten edustajan tunne tuli kaikkine sävyineen selville.

•

Olenko siis julistamassa, että Pauliina Haasjoki jatkaa suomalaiskansallista runoperinnettä? En taida, mutta omaa linjaansa hän jatkaa – ja taivuttelee suomen kieltä taipuisasti runoon, joka vapaana vaihtelee proosanomaisuudesta säejakoiseen runokieleen. 

Nausikaa (Otava 2022) ei pohjaudu Kalevalaan vaan antiikin Kreikan epiikkaan. Nausikaa-niminen nainen löysi asuinsaarensa rannalta haaksirikkoutuneen Odysseuksen ja osaltaan avitti tämän jatkamaan reissuaan. Muitakin Nausikaa-esikuvia on kirjan lopussa mainittu, muun muassa japanilainen elokuva. Runossa voi yhdistyä eri mantereiden perinne, runoilijan yksityisyys, ajantasaisuus ja elämännäkemys.

”Tuulella on historia, tuuli ei puhalla

taivaan yläkulman aukosta…”

•

Nausikaa ei ole minulle helppo runoteos. Tieto esikuvanimestä ei auta minua tulkinnoissani, ja muutenkin haparoin monisanaisen ilmaisun kanssa. Siitä minulla ei ole epäselvyyttä, etteikö kirjassa olisi hienoa kielenkäyttöä, hiottua ilmaisua.

Ikiaikainen kuvasto muovautuu omanlaisekseen: tuuli, vesi ja maa hakevat paikkojaan, löytävät kosketuskohtia. Linnut lentävät, lunta sataa ja sulaa, kallio myötäilee kehoa ja puunrungoista löytyy yhteys. Taustalla humisevat valtatiet tai kaupungin kadut ja puistot, ja nykyhuoli ympäristöstä kohtaa kaiken yhteyden kaikkeen – ja muutoksen: ”tuulen, ruohon, kielen, kamppailun ja / muutoksen partikkelit / ja hänen otteensa kivestä, sammalesta, vuoresta: kuin liito-orava, puinen lintu, paperi”

•

Olen usein tunnustanut, että pidän lyhyistä runoista, havainnoista tuorein, vetoavin ilmaisuin. Haasjoen runot ovat pitkiä, ne paikoitellen jatkuvat sivulta toiselle. Sanoin, sisällöin ja sivuin runsas teos on haaste. Se ei estä vaikuttumasta esimerkiksi kirjan maisema- ja luontokuvauksista. Sivun 95 runon hienous hivelee: kauneus on – on minua olemassa tai ei.

Lisäksi minuun tekee vaikutuksen teoksen alkupuolella monin eri tavoin ilmaistu kehollisuus: ”Kämmen voi koko olennon puolesta koskettaa!” Siitä Haasjoki ilmaisee tehokkaasti:

”Silitettyäni Haltialassa puiden runoja ja suurta sammaleista kiveä ja tunnettuani suloista aistillista onnea mietin, mitä minulle tapahtuu: kehollinen yhteys on kaikkialla. En tunne yksinäisyyttä. – -.”

Kosketuksen merkityksellisyys jatkuu halki teoksen: ”ja kosketin, enkä ollut kosketettu”. Keholliset aistimukset korostuvat, samoin se, että ääripäiden välissä on vaihtoehtoja: ”sukeltakaa, puolisukeltakaa”.

•

Kirjan loppupuolella ihastelen samuuden tematiikkaa, kun Nausikaa kyselee, esimerkiksi:

”teidän kaltaisuuksienne porteista, teidän yhteyksistänne

saanko jo kulkea teissä muodostuvaa reittiä ja harjata,

ravistella, asetella teidät

vai vieläkö tarvitsette hätää”

Lukuajankohta tunkee mukaan, sillä hätä merkitsee minulle nyt sotaa. ”Vai vieläkö tarvitsemme hätää” – ydinkysymys tässä ajassa, jossa (koronasta ja ilmastokriisistä huolimatta) hyvinvointiin tuudittautunut eurooppalainen onkin sodassa. Runo: ”rauhoita, herätä”.

•

Pauliina Haasjoki: Nausikaa. Otava 2022, 116 s. Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Avainsanat:

23 helmikuun, 2022 · 7:48 am

Dekkarimatkalla oppaina Donna Leon & Yrsa Sigurðardóttir

Tältäkin keväältä jäävät reissut reissaamatta, mutta onhan aina kirjat. Tällä kertaa en kaipaa uusia seutuja, vaan minulle kelpaavat hyvin paikat, joissa on ennenkin tullut käytyä. Ilmastollisesti kirjamatkani suuntautuvat nyt aika vastakkaisille suunnille Euroopassa.

Donna Leon: Pimeillä vesillä

Maaliskuussa 2011 matkailin Venetsiassa lukemistona Donna Leonin dekkari. Kuljin samoilla kaduilla ja kanavienkulmilla kuin kirjassa kuvattiin ja pistäydyin joissakin kahviloissa, joissa päähenkilö Brunetti kirjassa käväisi. Tätä on aina mukava muistella, kun luen uusia Brunetti-dekkareita. Nyt on Pimeillä vesillä -kirjan (Otava 2022) vuoro.

Niinkin voi todeta, että mikään ei ole muuttunut: Guido Brunetti taiteilee esimiehen pöhköilyn ja terveen järjen välillä sekä rauhoittaa hermojaan antiikin kirjallisuudella; perheyhteys pysyy ja vaimo kokkaa herkkujaan; donna Elettra selvittää tietoteknisiä yksityiskohtia; Vianello tukee vakaalla tavallaan tutkimuksia; työpari Griffoni karistaa kirja kirjalta napolilaisuuttaan. Helteinen Venetsia uuvuttaa kirjan henkilöitä mutta ei kadota hehkuaan, vaikka kanavaruoppaukset löyhkäävät eikä muutenkaan veden puhtaudesta ole varmuutta.

Kun maailma myllertää epävarmana, käynti Brunettin Venetsiassa tuntuu tutun turvalliselta, hmm, hermolevolta. Niin, dekkarihan on kyseessä, eli kaikilla ei ole lepoa eikä rauhaa. Tässä kirjassa selvitetään kuolemaa, joka ei aluksi vaikuta murhalta, vain surulliselta sattumalta muun perhetragedian ohella. Sen takana luuraa yhteisöä ja ympäristöä koskeva rikos.

Minua miellyttää, että inhimillinen ymmärrys kärsiviä kohtaan säilyy kirja kirjalta kyynistymättä. Melankolisen tunnelman lisäksi Leon jatkaa ympäristö- ja paikallispolitiikkateematiikkaa: oman edun tavoittelu ja muista piittamattomuus johtavat tragedioihin – toiset saavat rangaistuksen, toiset eivät. Leon tekee tarinansa sujuviksi, joskin aika yllätyksettömästi. Kuinkahan pitkään? Tämä on jo 29. Brunetti-suomennos.

•

Donna Leon: Pimeillä vesillä. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä. Otava 2022. Sain kirjan kustantajalta.

Yrsa Sigurðardóttir: Nukke 

Islanti kiehtoo aina vain, ja lyhyt reissuni sinne tuo tämänkin kirjan lukemiseen omat sävynsä. Reykjavikin ja lähialueiden maisemat palautuvat mieleen, kun seuraan tapahtumia Yrsa Sigurðardóttirin dekkarissa Nukke (Otava 2022).

Pidän kirjan mutkattomasta kerronnasta ja henkilökuvauksesta. Minulle dekkareissa täytyy olla seuraamiseen koukuttavat henkilöt, ja tässä kirjassa rikostutkija Huldar vetää puoleensa. Mies kyllä äijäilee, mutta hänellä on mukavasti herkkyyttä ihmisten erilaisuudelle, ja hän antaa tilaa muillekin kuin itselleen. Myös konsultoiva psykologi Freyja pitää Huldaria kiehtovana, joskin vastentahtoisesti. Ainakin yhteistyö rikosselvityksessä sujuu mukavasti, ja muutenkin jännite näiden kahden välillä säilyy hyvin. Saattaa asiantilaan vaikuttaa se, että toinen päähenkilöistä teki selibaattilupauksen. 

Juonessa kolme hyvin erilaista rikosta punoutuvat, ja viime sivuille säilyy yllätyksiä. Lasten ja nuorten kohtalo rikoksissa minua jäytää, ja jotain kylmää kuvauksessa on, vaikka myös myötätuntoa. Päihdekurimus vaikuttaa kirjassa moniin, ja liian moni heittää henkensä vain toisten rikosten peittelyn vuoksi. 

Kerronta toimii: se on totista vakavissa asioissa, mutta mukana on pilkettä päähenkilöiden persoonan kuvauksissa. Mielelläni jatkan tämän sarjan seuraamista.

•

Yrsa Sigurðardóttir: Nukke. Osa 1 – Freyja ja Huldar, suomentanut Tuula Tuuva-Hietala. Otava 2022, 306 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

19 helmikuun, 2022 · 8:36 am

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa avioimies

”Vaikka kirjoittamista koskevat pakotteet ja ehdot voivat aluksi tuntua vierailta, on hyvä ymmärtää, että kaikkeen kirjoittamiseen liittyy ehtoja ja rajoitteita.”

Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola pohjustavat esimerkiksi tuolla tavoin variaatiotekstikirjaansa 101 tapaa tappaa aviomies (Siltala 2022). Siinä pohjana on Alibin juttu ”Anja ampui miehensä” vuodelta 1983. Kirja koostuu sadasta Alibi-jutusta kimmonneesta erilaisesta tekstistä viitteineen.

Kirjoittajat kertovat alkusanoissa, että idea syntyi ensinnäkin vastaiskuksi murhatarinoille, joissa on aina uhrina nuori nainen, ja toisekseen kirjailijoiden halusta kokeilla menetelmällistä kirjoittamista erilaisin etukäteen asetetuin ehdoin. Esikuvia menetelmällisyyteen myös on; kirjoittajat mainitsevat esimerkiksi Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia. Parikirjoittamisella he halusivat koetella omia maneereitaan. ”Lisäksi halusimme selvittää, miten prosessi, jossa kumpikaan ei voi yksin kontrolloida lopputulosta, vaikuttaa meihin kirjoittajina.”

•

Arvaan, että Lindstedtillä ja Vuolalla on ollut hauskaa. Villin vapaita verbalisointeja riittää, joten variaatiorajat venyvät luovuutta tukahduttamatta. Uskon, että esimerkiksi garagantuaanisesti liioitellen heruteltu teksti on ollut herkullista kirjoittaa. Myös tekstuureilla leikitellään, eikä aina sanoja edes tarvita: siitä esimerkkinä muun muassa mainio emoji-teksti.

Monet variaatiot perustuvat muiden kirjoittajien teksteihin, tyyleihin ja niiden yhdistelyihin. Minun suosikkini on esimerkiksi runo Sylvia Plathin sanoja sijoitellen ja ”Cento”, jossa tekstissä on lainattu tilkkutäkiksi kymmenkunnan nykykirjailijan kirjalauseita. Sonetti, balladi, ihmesatu ja moni muu tekstilaji saavat oman Anja-tulkintansa, ja netistä on ammennettu monenlaista, esimerkiksi eufemismiruno vauva.fi-keskustelusta, jossa kuolemiselle kerääntyy vaihtoehtoisia ilmauksia. 

Jotkut teksteistä muistuttavat kielipelejä ja silkkaa kikkailua. Ne ovat kuin kieliketteryyden testejä, esimerkiksi tietyn kirjaimen välttäminen tai lähdetekstin sanojen käyttö eri järjestyksessä. Minua viehättää teksti, jossa virkkeet ovat kahden sanan pituisia, samoin lumipallotekniikkarunot. Ihan kaikista kokeiluideoista en syttynyt, esimerkiksi lääketieteen ja biologian termistöjen sovellukset eivät oikein avautuneet.

•

Kirjan kirjailijapari osoittaa laajalti taitoa ja tietoa. Kirjan tekstien viitteet kertovat, mistä tekstivariaatioissa on kyse ja mistä materiaaleista teksti on muodostettu. Kirjaston kirjatiedoissa 101 tapaa tappaa aviomies on luokiteltu muun muassa kokeelliseksi kirjallisuudeksi, lyhytproosaksi ja runoiksi, mutta niiden ohella siinä on aimo annos kirjallisuustietoa.

Sanataiteen opettajat saavat kirjasta tukuittain malleja ja esimerkkejä, niistä ideoita omiin tekstiharjoitteisiin ja ohjaukseen. Kirjan tekstit ovat sivun, parin pituisia, ja sellaisina jotkut niistä ovat käteviä tekstitaitotehtäviin. Kirjan taitto on kaunis, ja se ilmentää oivallisesti eri tekstilajeja.

•

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies, Siltala 2022, 202 sivua. Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, proosarunot, Runot

Avainsanat: ,

16 helmikuun, 2022 · 4:22 pm

Soili Pohjalainen: Ihon alla

Olen lukenut Soili Pohjalaiselta romaanit Käyttövehkeitä ja Valuvika. Mieleeni on jäänyt liukas kielenkäyttö sekä taito liu’uttaa huumoria arjen sattumuksiin ja kipeisiin ihmissuhteisiin. Kyllä samoin sanoin voi kuvailla myös uutta romaania Ihon alla (Atena 2022), vaikka siinä upotaan aiempaa ahdistavimpiin aiheisiin.

Romaanin minäkertoja on äiti, jonka Aino-tytär alkaa esimurrosiässä oireilla rankasti: tyttö käyttäytyy holtittomasti ja viiltelee, usein niin, että viime hetkillä ambulanssi kiidättää hänet sairaalaan tikattavaksi.

”Ensi tulivat verinaarmut käsivarsiin. Minä olin hirvittävän kauhuisani, vaikka se oli ihan pientä, vasta alkua. sitten tulivat hiuspinnit, teroittimet, mattoveitset ja lopulta sheiverin terät. Käytettyjä, verisiä teriä löytyi lattialta, vaatekaapin hyllyiltä ja repuista. Alkoi ilmestyä paljon verisiä lakanoita, pyyhkeitä ja puseroita.”

•

Vanhemmat ovat jatkuvassa hälytystilassa, mikä vaikuttaa kaikkiin elämänalueisiin. Parisuhde häilyy taustalla täynnään purkamattomia paineita, ja aikuisten identiteetti hämärtyy, kun kaikki keskittyy Ainon vointiin ja tarkkailuun. Kaikki käyvät terapiassa, kaikki ovat vereslihalla.

Väkevä romaani on kuvauksena vanhemmuudesta, vanhemman rakkaudesta lapseen ja siihen yhdistyvään jatkuvaan hengenhätään. Minuun tekee vaikutuksen, miten minäkertoja vyöryttää tuntemuksiaan äitinä: huonouden tunteiden ja rakkauden sekamelskaa, päivittäistä selviytymistä, hermojen hallintaa ja hermojen menettämistä. 

”Terapeuttini sanoi, että tämä on Ainon taistelu. Ei ole. Tämä on myös minun taisteluni.”

Kuvaus ei kaunistele, ei kauhistele vaan toteaa terävästi asiantilat. Romaanissa on paljon huomioita lastensuojelusta ja katkonaisista hoitosuhteista. Arvoon arvaamattomaan nousevat ammattilaisten harvat auttavat sanat.

•

Lasten ja nuorten vakavat psyykkiset ongelmat ovat tavallisia mutta eivät kovin yleisiä aikuisten romaaneissa. Siksi on tärkeää avata perhetilanteita. Ongelmat iskevät eivätkä valikoi tai armahda: tällainen on tavallinen perhe, jossa ei ole väkivaltaa eikä alkoholiongelmia ja jossa riittää välittämistä ja sitoutumista.

Mutaa myöten ei tyttären diagnooseja kaivella, ei koulukiusaamista eikä muitakaan laukaisevia tekijöitä. Näkökulmana on äidin kokemus, jossa tunneskaala liukuu tiikeriäidin puolustusreaktioista tilanneturhautumiseen ja pelkoon. Mutta on myös pieniä, hyviä hetkiä ja muistoja; on lapsen ainutlaatuisuus ja ääretön tärkeys.

”Laukaiseva tekijä. Aino on oppinut terapiakieltä. Se on kertonut olevansa tunnehaavoittuva. Minua on jäänyt vaivaamaan yhden hoitajan sanat Ainon ihottomuudesta. Se on niin satuttava mielikuva: kauttaaltaan nyljetty, vereslihalla oleva ihminen.”

•

Pohjalainen on vahvimmillaan tunteiden verbalisoinnissa ja arkitilanteiden väläyttäjänä. Ja kyllä, kaiken kauheuden keskellä vilahtaa lämpöä ja tilannekomiikkaa.

Kirjan lievetekstit viittaavat aiheen henkilökohtaisuuteen. Sen tekstistä aistii, mutta kokonaisuus puoltaa paikkaansa romaanina. Ihon alla osoittaa kaikkien vaikeiden vaiheiden kautta todeksi sen, että toivoa on, kauhuvuodet täytyy elää, sekin on elämää, ja kannattaa uskoa muutokseen – ja rakastaa.

•

Soili Pohjalainen: Ihon alla, Atena 2022, 298 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

13 helmikuun, 2022 · 1:55 pm

Lukurauhan tärpit 2022

Sunnuntain lukurauhapäivänä olen toki lukenut, samalla vinkkaan viidesti. Tässä alkuvuoden lukemistostani luettavaa muillekin päiville kuin tälle.

Elämäkertavinkki – Minna Maijala: Katri Vala

Katri Valan elämässä riitti inhimillisiä tragedioita. Niitä ei Minna Maijalan elämäkerrassa hiivistellä, mutta samalla välittyy Valan runotuotannon synty ja luonne. Myönnän, että vaikka on tullut usein tutustuttua 1920-luvun kirjallisuusmeininkiin, aina jaksaa kiinnostaa senaikaisen nuorison usko ainutlaatuisuuteensa ja moderniuteensa – ja eteneminen kolhuineen kohti toista maailmansotaa. 

Runousvinkki – Olli Sinivaara: Puut

Kannessa vuosirenkaat viettelevät samoilemaan Olli Sinivaaran runometsissä ja silittelemään lyriikkapuiden runkoja. Puut-runot ovat kaihtelematonta luontolyriikkaa, jossa kokemus saa olla ihaileva, kaunis; ikuisuutta ja elämän arvoitusta hipaiseva.

Rauhoittumisvinkki – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Uskon, että Joel Haahtelan trilogian viimeisen osan Jaakobin portaat (tai koko sarjan) voi lukea monella tavalla, hartaastikin. En ole uskonnollinen, silti romaanin etsinnän ja rauhoittumisen henki viehättää. Haahtela kuvaa usein särkyneitä, etsikkoajan henkilöitä. Tämä unenomainen, osin sadunonnelliseen loppuun vievä pienoisromaani tuo levollisen olon, ihan vilpittömyyttään.

Rauhattomuusvinkki – Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Suomalaishenkinen ruotsalaisromaani Viedään äiti pohjoiseen jatkaa Karin Smirnoffin janakippo-sarjaa, ja kolmaskin on luvassa. Kyllä kutkuttaa, miten tästä toisesta osasta voi vielä jatkaa. Toistan sen, mitä kirjajutussani jo ilmaisin: Jana Kippo on kova, ja kieltä rusikoiva ilmaisu omaperäistä.

Herätysvinkki – Iida Rauma: Hävitys

Iida Rauman romaanissa Hävitys hyökyy henkilökohtaisuutta, mutta pidän sen autofiktio-otetta merkittävänä kaunokirjallisuutena. Kyse on kerrontakeinoista ja kielestä – ne tunkeutuvat syvälle: päähenkilö halkaistaan jännitteisesti kahtia sekä viritetään aika- ja historiakerroksia. Kouluväkivalta, ylipäätään nokkimis- ja valtarakennelmat lasten ja aikuisten yhteisöissä saavat vimmaisen verbalisoinnin.





Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot

Avainsanat: , , , ,

11 helmikuun, 2022 · 8:38 pm

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Olen lukenut nyt Édouard Louisin kolmesta romaanista ensimmäisen ja kolmannen. Ei enää Eddy sopii alkusoitoksi pienoisromaanille Kuka tappoi isäni (Tammi 2022). Uutuussuomennoksessa kertoja vierailee sairaan isänsä luona ja palaa muistikuvin lapsuuskodin tilanteisiin.

”Eräänä päivänä kirjoitin muistivihkooni: hänen elämänsä kuvaaminen tarkoittaa sitä että kirjoitan tarinan omasta poissaolostani.” 

Tai riittämättömyydestä macho-isän silmissä. Kiteytettynä isäsuhde muistuttaa painajaista, jossa poika ei vastaa isän odotuksia. Kirjan loppua kohti jo esikoisromaanista tutusta kasvuolokurjuudesta välähtää muutama mukava muisto sekä aikuisen pojan ja isän lähentymisen pirstaleita.

”Sinun elämäsi osoittaa, että me emme ole yhtä kuin tekomme, päinvastoin, me olemme sitä mitä me emme ole tehneet, koska maailma tai yhteiskunta on meitä estänyt.”

Ja nyt päästään kirjan ytimeen: se on yhteiskunnallinen kannanotto. Kirjan kertoja nimeää ranskalaiset valtapoliitikot, jotka ovat päätöksillään kurjistaneet köyhien asemaa, elinoloja ja mahdollisuuksia. Isä on tapausesimerkki, jolla hyväosaisten ymmärtämättömät ja köyhille kohtalokkaat päätökset todistetaan.

”Kun ajattelen menneisyyttä ja yhteistä elämäämme, muistan lähinnä sen mitä en sanonut, muistoni kumpuavat siitä mitä en sanonut.”

Nyt kertoja sanoo lyhyesti ja ytimekkäästi oleellisuuksia isäsuhteestaan ja yhteiskuntanäkemyksestään. Kirja on luokiteltu romaaniksi ja pienoisromaaniksi, mutta luen sitä lähinnä esseenä. Louis ponnistaa päätelmiinsä usein muiden kirjoittajien tai elokuvien avulla, vie henkilökohtaiseen ja viittaa yleiseen. Siksi autofiktio tuntuu tarpeettomalta määreeltä, sillä kyllä kirjassa on esseetyylisen, henkilökohtaisen pamfletin henkeä. Sellaisena se on rehellinen ja tehokas.

•

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni, suomentanut Lotta Toivanen, Tammi 2022, 33 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 helmikuun, 2022 · 7:23 am

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Viime vuosien kovin romaanihenkilö ja minäkertoja on Jana Kippo – tai kertojan tyyliin janakippo. Karin Smirnoff aloitti Janan tarinan romaanilla Lähdin veljen luo, ja nyt on ilmestynyt suomeksi toinen osa Janan ja Bror-kaksoisveljen edesottamuksia: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi 2022).

Sisarusten äiti on kuollut ja äidin toiveiden mukaan hautaus tapahtuu hänen vanhassa kotikylässään. Ruotsin ja Suomen pohjoisen välimaastosta löytyy kylä, jossa elää jokunen maallinen ihminen mutta jossa valtaosa toimii uskonlahkon paineen alla. Kummastakin porukasta löytyy sisaruksille useita serkkuja, joista he eivät ole tienneet mitään kuten eivät äidistäänkään, sen äidin kirje paljastaa. Jana ja Bror juuttuvat kylään, eri syistä kylläkin.

•

Kiehtovasti kirja kuvaa kaksosten kytköstä. Etenkin tilanteet, kun he keskustelevat Janan päässä, vahvistavat sisarussiteen voiman tuntua, vaikka kaksosten voimasuhteet ovat epätasaiset. Bror on saanut heikomman lenkin roolin, ja Jana yrittää toteuttaa pelastajan pestiään.

Romaanista voisi nostaa lukuisia teemoja. Yksi on äitisuhteet, mutta ne kytkeytyvät laajemmin naisiin miesvallan alla. Naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta ja vallankäyttö turmelee perheitä. Sama tuntuu seuraavan sukupolvesta toiseen, ja pahuuksia lisäävän niiden tekeminen vedoten Jumalaan.

Romaanissa pyörii varsinainen hyrrä väkivaltaisten suhteiden, riippuvuuksien ja impulsiivisuuden välillä. Lähes joka henkilö on niiden pyörteessä. Poikkeus on sisarusten serkku Jussi, joka näyttäytyy Smirnoffin romaanin muussa menossa jopa erikoisen hyvänä ihmisenä. Jussi olkoon hahmo, joka näyttää, että perinnepyörteestä voi irrottautua.

•

Smirnoffin romaanien juttu ei sittenkään ole arktisen hysterian henkilöiden villi meno, vaikka oleelliselta perusmausteelta se romaanisopassa maistuu. Varsinainen liemi on Jana, pitelemätön persoona, niin hukassa, niin äärimmäinen ja ristiriitainen, niin kiinnostava. Tämä nainen kaappaa heikompiosaisia, murjoo mönkijällä, täräyttää luodin karhun kalloon, piehtaroi pedissä – kun siltä tuntuu. Veli sanoo siskostaan: ”Sinusta puuttuu porstua.” Ja Jana itse:

”Pian olisin taas tavallinen itseni. Sulkeutunut torjuva kylmä sarkastinen käytännöllinen luontaantyötävä liukas tavoittamaton hylkivä iloinen ja helposti lähestyttävä jana.”

Maistuvin ainesosa on omaperäinen kerronta. Elämän hirveys ja sen laitamilla piileskelevä hurttius välittyvät – tavallaan kauheaa kyllä – viihdyttävästi. Kirjoitussääntöjä kaihtelemattomasti rusikoiva teksti vetää vääjäämättömästi. Hurja, hurjan hieno.

•

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen, suomentanut Outi Menna, Tammi 2022, 216 sivua eKirjana.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 helmikuun, 2022 · 7:24 pm

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto & kirjapiiri

Jukka Viikilä voitti Finlandia-palkinnon toistamiseen, nyt himmeliksi luonnehditulla kirjalla Taivaallinen vastaanotto (Otava 2021). Kolmihenkinen kirjapiirini valtsi sen ensimmäiseksi vuonna 2022 ruodittavaksi teokseksi.

Lyhyesti kirjan ydin: sen sisuksissa on katkelmia kirjailija Jan Holmin romaanista, joka kertoo hänestä/romaanikertojasta ja hänen avosydänleikkauksestaan. Suuri osa kirjasta koostuu lukijakokemuksista. Osa ruotii kirjaa ja kirjan kertojaa, suuri osa kertoo omia ajatuksiaan ihan muusta. Parhaiten kirjaa kuvaa yksi katkelma siitä:

”Älä ajattele tekstiäsi tarinana, vaan otteena elämästä, jota haluat kuvata. – -. Älä ajattele lainkaan tapahtumia. – – Valitse toisiaan lähellä olevista kohtauksista parhaat, älä yhdistele kohtauksia.”

•

Spekuloin viisi vaihtoehtoa Taivaallisen vastaanoton ytimeksi. 1) Viikilää on kiehtonut ajatus mahdollisimman sirpaleisesta ja lukijan omiin valinnan mahdollisuuksiin luottavasta teoksesta, joka roiskii jokaiselle jotakin, itse yhdisteltäväksi. 2) Romaanissa on pitkän nenän näyttöä markkinoita hallitseville juoniromaaneille. 3) Runoilijataustainen Viikilä korottaa kielen merkityksen tarinaa tärkeämmäksi ja pirskottaa fragmentteihin tärkeitä ajatuksia kokemusmaailmasta ja kirjoittamisesta – vähän niin kuin statementtina taidoistaan. 4) Viikilä testaa, miten rikkoa kaikki edellisestä romaanista kasautuneet odotukset. 5) Tai sitten kirja on koe: miten fragmenttirakenne menee kriitikoilta ja lukijoilta läpi, kirjaa siteeraten: ”Oleellista on, että romaani on teko.”

•

”En harmistu siitä, että välillä olen vähän heitteillä tämän kirjan kanssa.”

”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan.”

”Pitkästyttävä, ei temmannut mukaansa.”

Noin voisin kiteyttää kirjakokemukseni teoksesta poimituin sitaatein. Mutta mitä mietteitä on kirjapiirini Johannalla ja Tarulla?

•

Kirjapiirimme oli kovin samanmielinen, vaikka yksi meistä oli jäänyt kirjassa kutakuinkin sivulle 100 ja oli epävarma kirjan jatkamisesta. Me muut lohduttelimme, että Taivaallista vastaanottoa voi lukea sieltä täältä tai osittain.

Ehkä leimaavin lukutunnelmamme oli, että emme tienneet, mihin kirjassa tarttua. Mietimme kaiken tarkoitusta, kauniita lauseita irrallisesti – pointti jäi auki. Johanna pohti sitä, mikä tekee romaanista sellaisen, ettei se kommunikoi. Taru puolestaan vertaili tekstipätkiä some-teksteihin.

Luimme kirjasta lukuisia hienoja, aforistisia ajatelmia, oivaltavia havaintoja ja naurattavia heittoja sekä kirjallisuuspohdintoja. Sitten ne hukkuvat muuhun kohinaan. Tajusimme: kirja ei jätä muistijälkiä, ei tule jättämään jälkeä.

Keskustelimme myös autofiktio-näkökulmasta. Olimme lukeneet monia lehtihaastatteluja Viikilästä, viimeisimmän HS-kuukausiliitteestä (5.2.2022). Bongasimme niistä romaanista tuttuja rolexeita, pettämisiä, perheasioita, ja spekuloimme, miten kenties juonellinen avosydänleikkausromaanikässäri päätyikin tällaiseksi palastelluksi runolliseksi fragmenttiromaaniksi.

•

Kaikkein eniten kirja auttoi minua kirkastamaan omaa lukijuuttani. Nautin kirjoista, joissa ei tarjota kaikkea valmiina, ja pidän rakenteen rikkomisesta. Silti Taivaallinen vastaanotto tuntui itsetarkoitukselliselta. Siis mieltymykseni taitavat kuitenkin kallistua tarinavetoisen proosan puolelle. Huomaan, että kokosin etenkin Mintun ja taksikuskin osuuksista minua kiinnostavia juttujuonteita, eli pelkkä hieno sanominen siellä täällä ei riittänyt, vaan aloin kuroa kokoon tarinaa elämästä kuolevaisuuden ja katoavaisuuden melussa.

•

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto, Otava 2021, 379 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuuspohdintoja, Kirjapiiri, Romaani

Avainsanat:

1 helmikuun, 2022 · 5:05 pm

Kirjailijatapaaminen: Anneli Kanto 31.1.2022

Koronakurimukseen kuuluvat tilaisuudet ilman yleisöä. Sellaisissa merkeissä tapahtui Helsingin työväenopiston, Kannelmäen kirjaston ja Kanneltalon järjestämä kirjailijahaastattelu 31.1.2022. Verkossa sitä seurasi livenä parisataa ihmistä FB:ssä. Striimaus on katsottavissa vielä kaksi viikkoa.

Haastattelin Anneli Kantoa tähtäimenä koko tuotanto, painopisteenä tuorein romaani Rottien pyhimys (Gummerus 2021). Lauantaina selviää, saako se Runeberg-palkinnon. Kaarlen palkinto Anneli Kannolle jo napsahti. Gummeruksen toimitusjohtaja Anna Baijars perustelee palkinnon näin:

”Rottien pyhimys on pitkän linjan kertojan huikea taidonnäyte ja lopullinen läpimurtoteos. Kannon värikäs kieli riemastuttaa ja häikäisee kuin Hattulan kirkon seinämaalaukset, joiden syntyvaiheita hän kuvaa armoitetun ja asiansa osaavan tarinankertojan otteella. Keskiajan tapahtumat ja ihmismielen hyvyys, kauneus ja alhaisuus avautuvat lukijalle kuin peilinä omasta ajastamme. Ehkä tässä piileekin yksi kirjan suuren suosion syistä; Kanto on kirjoittanut siihen jotain ikuista ja tullut todistaneeksi omalla työllään taiteen ihmeellisen voiman.”

•

Mielestäni Kanto teki läpimurron jo esikoisromaanillaan Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007), ja olipa se myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Myös Veriruusut (2008) on ollut paljon esillä etenkin itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja teatteriesitysten myötä. Rottien pyhimys on tosin saanut runsaasti huomiota. Miltä tunnustukset ja suosio tuntuvat? 

Hyvältä, totta kai, ja kirjailija on ollut yllättynyt Rottien pyhimyksen menestyksestä. Hän oletti etukäteen, että harvaa kiinnostaa historiallinen romaani keskiaikaisesta kirkosta ja taiteesta, mutta toisin kävi. Hän ei vieläkään ihan ymmärrä innostuksen juuria. Romaanista on otettu jo seitsemän painosta, ja syksyn 2021 aikana se vei kirjailijan 70 tilaisuuteen kertomaan kirjastaan – koronasta huolimatta.

•

Keskustelin Anneli Kannon kanssa hänen tuotannostaan yleisesti, myös kirjoittamisoppaasta Kirjoittamassa (Reuna 2020), jossa Kanto mutkattomasti kertoo kirjan kirjoittamisen prosessista. Hän nimenomaan on halunnut kirjoittamisesta kiinnostuneille avata kirjan teon vaiheita. Puhuimme myös historian kiehtovuudesta, siitä, miten menneiden aikojen taitekohdat antavat mahdollisuuksia käsitellä yksilön ja yhteisön suhteita. 

Kannon historiallisista romaaneista kaksi sijoittuu 1600-luvulle: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli (2015). Siltä ajalta on jo hyvin historialähteitä aineistoina pengottaviksi. Tunnustin, että Pyöveli on suuri suosikkini, ja niin se taitaa olla Kannolle itselleenkin. Kaksi muuta historiallista romaania ennen Rottien pyhimystä keskittyy järisyttävästi sisällissotaan: Veriruusut naisten punakaartiin ja Lahtarit (2017) lähinnä valkoisten joukkojen miehiin. Kaikkien teosten kerrontaratkaisut ovat taidokkaasti erilaisia.

•

Kirjakeskustelun yleisöä netissä kiinnosti Rottien pyhimys -romaanin taustatyö. Siitä Kanto kertoi, että keskiajalta on jäänyt vähän kirjallista materiaalia, mutta niitä hän tutki, esimerkiksi suomenkielistä sanastoa, jota on poimittu ajan asiakirjoista, ja oikeuden pöytäkirjoja, joista hän sai tekstiinsä mojovia, aikaan kuuluvia haukkumasanoja. Käsikirjoitusta ovat lukeneet asiantuntijat, jotka ovat huomanneet joitain aikaan kuulumattomia yksityiskohtia kuten sen, että Hattulan tietämillä ei aikanaan ajettu kärryillä, koska ei ollut teitä.

Yksi tärkeä teema Rottien pyhimyksessä on taiteilijuus. Romaanin kuvataiteilijoihin heijastuu paljon Kannon ajatuksia myös kirjailijuudesta. Romaanin kirkkotaiteilijat luovat kuvia, joita katsojat tulkitsevat tavallaan. Kirjallisuudessa on Kannon mielestä sama tilanne: jokainen lukija luo kirjan uudelleen.

•

Kannon tuotannossa on historiallisia romaaneja, yksi bitch lit -viihderomaani, pari tietokirjaluokkaan sopivaa teosta, kolmisenkymmentä lastenkirjaa sekä useita käsikirjoituksia ja draamoja. Kannon toimittajan työn rinnalle tuli ensin käsikirjoitus- ja lastenkirjahankkeet, sitten romaanit. Lastenkirjallisuuden tärkeys täytyy tässäkin tuoda esille. Kanto korosti taitoja, joita lapsille lukeminen kerryttää, ei vain sanavarastoa vaan muutakin vuorovaikutusosaamista.

Romaanien rinnalla muut kirjoitustyöt antavat vastapainoa välillä raskaan romaanikirjoitusponnistuksen jälkeen. Kannon päivätavoite on neljä sivua tekstiä, mikä toimii hänelle: siten etenkin laaja romaani rakentuu pala palalta.

Kirjeitä Annelilta -blogitekstistä luin, että vuodelle 2022 on paljon suunnitelmia: ”Vuonna 2022 pitäisi lisäksi kirjoittaa kaksi romaania, joista pohjatyöt tehty, kaksi lyhyttä lastenkirjaa, äänikirja, libretto ja jatkokertomus. Ahkerana saa olla.” Lisäksi Heini Tolan kanssa on näytelmähanke. Uudesta romaanista Anneli Kanto kertoi, että tekeillä on välillä viihdettä – mutta saa nähdä! Ehkä Rottien pyhimyksestä poikii jotain, mutta jos niin on, se on ihan muuta kuin jatko-osa. Jatkoa toivoneille kirjailija paljasti Pelliina-päähenkilön myöhemmät vaiheet: hän menestyi kirkkomaalarina ja koki muutaman romanssin, mutta naimisiin hän ei koskaan mennyt.

Anneli Kanto paljasti myös sen, mikä kirja on hänen oma suosikkinsa lauantaiseksi Runeberg-palkinnon saajaksi. Hänen mielestään on nyt esseiden vuoro, sillä romaaneille on jo erilaisia palkintoja. Sitä minä en sanonut haastattelussa, että minun ehdokkaani on Rottien pyhimys tai Emmi Puikkosen Musta peili, eli pitäydyn nyt kuitenkin romaaneissa (ja tunnustan, etten ole lukenut Suvi Vallin esseeteosta Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja).

•

Kirjailijahaastattelu: Anneli Kanto. Helsingin työväenopisto, Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto 31.1.2022.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Avainsanat: