Soili Pohjalainen: Valuvika

Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä ilahdutti ilmestyessään sanomisen taidolla. Ilmaisuterä ei ole tylstynyt toisessa romaanissa Valuvika (Atena 2019).

Esikoinen oli kehityskertomus, niin tämä uutuuskin, ja myös tässä ollaan kovin automerkkitietoisia, se pikanttina yksityiskohtana mainittakoon. Valuvian minäkertoja – nuorehko nainen – elää taitekohtaa ammatillisessa mielessä ja parisuhteessa. Teemaksi loksahtaa tietoisuus oman lenkin osasta sukupolvien ketjussa, myös vanhemmuuden vaikeus on tärkeä teema. Teemat eivät pukeudu juhla-asuun vaan arkisesti, inhimillisen vajavaisesti:

   ”Käännän pääni taivaalle. Yritän tavoittaa sitä tunnetta, joka tulee kun katsoo tähtitaivasta oikein huolella. Että minä olen helvetin pieni, ja se on hyvä. Etten minä voi millekään juuri mitään.
   Sitä tunnetta ei tule. Tunnen vain ilman, joka kulkee pehmeästi keuhkoihin ja keuhkoista ulos, niin kuin silittäisi minua toppatakin alta.”

Juonen pelkistän: minäkertoja-Maria karkaa Espoosta Pohjois-Karjalaan vanhan äidinisän luo. Maalaisoriginelli Arttu-vaari valtaa tapahtumat, joiden kyljessä hiertävät Marian avioliitto ja äitisuhde. Vähitellen minäkertoja ymmärtää elävänsä muunkin kuin itsensä vuoksi, vaikka suikkaakin suudelmia peilikuvalleen. Lisäksi Marian kuvastimesta alkavat erottua Arttu-vaarin piirteet.

Pidän Pohjalaisen taidosta luoda koomisia tilanteita ja sanottaa ne terävästi. Tyttärentyttären ja vaarin yhteiselossa törmäävät sanat, ajat ja tavat. Hörähtelen, joskin välillä tuntuu siltä, että ehkä liikaakin vaari ja tyttärentytär kilpailevat siitä, kumpi sanoo sattuvammin. Nautin kohdista, jossa ajatus karkaa omille arvaamattomuusteilleen.

”Minä tarvitsisin ehkä jotain apua. Silloin muistan korpin siiven. Siitä kuului vähän samanlainen ääni kuin tuulilasinpyyhkijästä.
   Korpin siipi pyyhki maailmojen välistä ikkunaa. Siitä se ääni syntyi.”

Mainiosti rivien välissä saavat tilaa henkilöiden suhteet ja poissaolevat. Etenkin naapurin edesmenneen Martin hahmo merkitsee, ja takautumat menneeseen hehkuvat Anna-mummon lämpöä ja isovanhempien liittoa, jossa erilaisuus hyväksytään marinoista huolimatta. Minäkertojan itsensäetsintäreissu saa näin pohjaa, jolta ponnista. Tavallaan tavallinen tarina, mutta merkillisen viehättävää luettavaa. Se on vielä todettava, ettei laimea kirjankansi ilmaise kaikkea värikkäästä sisällöstä.

20190319_095655.jpg

– –
Soili Pohjalainen
Valuvika
Atena 2019
romaani
176 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s