Kirjallisuudella on valta viedä entisiin aikoihin siten, että lukija kokee, millaisia elämän ehdot ammoin olivat. Samoin myös menneen maailman ihminen tulee kirjan keinoin tutuksi ajatuksineen ja tunteineen. Tämä osin toteutuu Mikko Kamulan romaanissa Ikimetsien sydänmailla (Gummerus 2017), osin ei.
Pari päivää myöhemmin oli vuoden pisimmän päivän aatto. Varpu, Matelin ja Mallu-mummo pesivät pirttiä oikein perusteellisesti, kuten tähän aikaan vuodesta oli tapana. He käyttivät pesemiseen lammesta nostettua vettä, koivuntuhkalipeää ja suopaa, jota oli keitetty teuraseläinten rasvasta. Niiden kolmen sekoituksesta syntyi tehokas pesuaine, jolla naiset pyyhkivät pirtin joka kolkan liasta puhtaaksi. Lattia kuurattiin lisäksi hiekalla ja vedellä. Kun kosteus oli haihtunut, savettiin pirtin nokiset seinät ja katto sinisellä savella. Varpun oli vaikea uskoa, miten puhtaalta sen jälkeen tuoksui, mutta paras oli vielä edessä.
Kamulalla on kansatieteen tutkijan tausta, ja se välillä hyökkää tekstistä. Kun romaanissa kuvataan 1400-luvulla savolaismetsissä sinnittelevää Rautaparran perhettä, lukija saa joko nauttia tai kiusaantua luennoista. Välillä onneksi muinaisuskoasiat sulautuvat tarinointiin, ja silloin fiktio vie maahisten, hiisien ja enteiden latelun sijasta henkilöiden kokemusmaailmaan.
Hyvin onnistuu johdattelu vuodenkierrron aherruksia katkoviin kansanperinnejuhlatapoihin esimerkiksi karhunkaatopeijaisissa ja Ukon vakkajuhlissa. Etenkin jälkimmäisissä pidän siitä, miten murrosikäisten kihelmöivää jännitystä ilmaistaan. Murkku on murkku mielenkuohuineineen ja ailahteluineen aikoina kuin aikoina, kun vilkuillaan viehättäviä vikiteltäviä.
Henkilökuvausta pidän melko kankeana. Moni henkilö edustaa rooliaan muttei pursua persoonaksi. Odotettavissa on vielä viisi jatko-osaa, joten olisin kaivannut lisää kiinnityskohtia henkilöihin. Yörnin äijä minua kiehtoo, ja uskon, että tästä tietäjäukosta paljastuu vielä yllätyksiä. Rautaparran perheen nuorimmainen poika Touko pääsee äijän oppiin, ja minua kiinnostaa, minkälainen tietäjä hänestä kehkeytyy, koska kristinusko vääjäämättä leviää myös ikimetsiin. Lisäksi tuikea tytär Varpu viehättää, ja jää kaihertamaan, miten kiukutteleva neito saadaan miehelään, kun nuorukaiset lymyävät peninkulmien päässä. Miehuuden kynnyksellä olevasta Heiskasta uskon kehittyvän merkittävän metsämiehen, mutta miten käynee, kun yhteiskunta organisoituu veronkantoineen ja säätyeroineen.
*
Aloitin ja jatkoin Ikimetsien sydänmailla -romaania kolmeen otteeseen, mikä kertoo siitä, että jouduin hakemaan vetovoimaa välillä muista kirjoista. Mutta niin vain metsän ehdoilla eläminen vetosi, että palasin selvittämään, miten perhe pärjää luonnon, henkimaailman ja ihmisten asettamien esteiden kanssa. Ei lukemistani lopulta estänyt edes Kamulan kirjan kömpelö kieli ja kerronta. Hammasta purren siedin aikamme ajattelun ymppäämisen kaskimetsiin. Ehkä se oli kaskisauhu, joka silmiäni kirvelsi, kun törmäilin esimerkiksi tällaiseen sanastoon metsäpirtissä: ”karisma”, ”rutiini”, ”estoton”. Toivottavasti tulevat osat sukeltavat ensimmäistä elävämmin metsän kansan kieleen ja mieleen.
– –
Mikko Kamula
Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
romaani – historiaa ja fantasiaa
680 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kirsin kirjanurkka tarjoaa kirjan pariksi Juhani Ahon Panua; Kulttuuri kukoistaa tunnistaa kotimaisemia; Lumiomena viihtyy ja koukuttuu; Amman lukuhetkiä miellyttää folklore, luonto ja arki; Annelin lukuvinkit mieltyy taikoihin ja tapohin; Mari A ihastui täysin; Usvasta kirja on kiehtovan viaton; kirja vei Tuhansia sivuja mennessään; Pauline von Dahl nautti; Kirja hyllyssä iloitsee järkäleen lukemisesta; Evarian kirjahylly pitää kirjaa loistavana fantasian ja historian yhdistelmänä; Lukuaikaa etsimässä odottaa levollisesti jatkoa – joten luin lähes kirjan verran postauksia ja pahoittelen, jos joku kirjasta kirjoittanut jäi huomaamatta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 