Avainsana-arkisto: Tuuli Salminen

Rannalla poika (Like 2019) kuuluu juuri tähän aikaan. Tuuli Salmisen romaanissa kaikuu ajankohtaislähetysten ja uutisten asiat, mutta kaunokirjallisuus välittää ne valikoiduin yksilökokemuksin. Romaani pureutuu yksilöiden tapaan nähdä ja tuntea.

Psykiatriäiti muuttaa lukioikäisen pojan ja ylioppilastyttärensä kanssa pieneen rannikkokaupunkiin. Äiti on tumpula käytännön asioissa, ja kun asioita hoitanut tytär muuttaa au pairiksi Italiaan, alkaa kotiasiat mennä rempalleen. Vaan ei siinä kaikki. Äidin ura ei urkene, kännykkävainoojaa uhkailee, koira katoaa, poikaa rääkätään (vaan äiti ei huomaa), tyttären italilalainen irtiotto epäonnistuu ja hän kokee tahollaan rasismia (vaan sitä ei äidille kerrota). Jne. Sitten rannalta löytyy hakattu turvapaikanhakijanuorukainen, jolla on ollut monia synkkiä syitä paeta Syyriasta ja jonka perhe on kokenut kaikki mahdolliset kamaluudet.

”Sota määrittelisi hänet aina. Hän ei koskaan saisi tietää, millainen aikuinen hänestä olisi kasvanut kotona. Sota märittää, että hän on yksin muukalaisten keskellä oudossa rantatalossa, jossa tuulen suhina ja mylvintä imaisevat hänet sisäänsä ja puhkaisevat hänessä äänettömän äidin ikävän. Sota määrää hänet säpsähtelemään junien ja lentokoneiden ääniä. Senkin se määrää, että edes unet eivät ole hänen omiaan enää. Kyräilevän hiljainen tyyppi keinutuolissa vahtii hänen silmäluomiensa jokaista värähdystä.”

Romaanissa eletään syksystä kevääseen, ja vuodenajat tuntuvat oleellisesti tunnelmassa. Pimeää kohti vääjäämättä edetään, pimeästä yhä synkempään. Totta on, että elämässä on mahdollista masentavien asioiden kasautuminen. Totta on lukuhetkessäni myös se, että tunnelmaraskaus painaa minua ja jonkinsortin asetelmallisuus askarruttaa. Totta on vielä se, että kirjassa tapahtuu taite: kevät tuo mukanaan kaikille valoa. Ja vielä sitäkin tärkeämpää on se, että luen romaanista rutkasti kerronnallista taitoa. Rytmi laukkaa omanlaisenaan, ja sanomisen tavassa persoonallisuus säväyttää. Näkökulmavaihtelu äidin, pojan, naapurin ja maahanmuuttajanuorukaisen kesken toimii hyvin, ja se pitää kiinnostusvirettä yllä.

Oleellista romaanissa on kaunokirjallinen analyysi pikkupaikkakunnan vieraudentorjuntamekanismeista. Öljyä liekkeihin levittää ihmisiä työllistäneen tehtaan sulkeminen ja muuttaminen turvapaikanhakijoiden asuinpaikaksi. Työttömiksi jääneet paikalliset löytävät helpon syyn kaikkiin ongelmiin ja vainoavat vieraita, etenkin maahanmuuttajia ja kaikkia, jotka suhtautuvat heihin myötämielisesti. Ennakkoluulot jylläävät, sattuu ”puistopromenaditapaus”, huhut ja viha loimuavat.

Köyhtyvän rantakaupungin kurjistumiskierrettä kuvastaa etenkin masentuvan psykiatriäidin tilanne: paikkakuntalaiset ovat kriisiytyneet työttömyydestä, mutta heillä ei ole varaa terapiaan; terapeutti ei saa asiakkaita siksikään, ettei kukaan kehtaa pikkupaikkakunnalla käyttää psykiatripalveluita leimautumisen pelossa; psykiatri käy asiakkaiden kotona, antaa hinta-alennusta ja ilmaista konsultaatiota, mikä ei taas sovi yksityiselle palveluntuottajalle. Jne. Jokin aikaa sitten Hesarin kolumnisti viittaili siihen suuntaan, ettei nykykirjailijoita köyhyys kiinnosta. No, Salmista joltisenkin kiinnostaa.

Aikamme aiheita ihmisten hädästä Rannalla poika -romaanissa riittää. Se on niitä täynnä, vaikka on kooltaan ja ilmaisultaankin melko tiivis. Jos siis haluat aimon psykologisen annoksen rakennemuutos- ja rasismiaihetta, täs siul on sellainen.

– –

Tuuli Salminen
Rannalla poika
Like 2019
romaani
121 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Avioliitto- ja perheromaanien joukkoon punkaa Tuuli Salmisen esikoinen, Surulintu (Like 2017). Tuttuja aineksia riittää: lapsuustrauma, salaisuudet, mustasukkaisuus, aviorikos, lapsettomuus, lapsellisuus, rakkaus ja kuolema. Vaikkei kokonaisuus omintakeinen ole, antaa se ajateltavaa aina niin vaikeista ihmissuhteista.

Alkuun pääsy tuottaa vaikeuksia. Romaanissa kustantajan ja kirjailijan liitto tuntuu kovin – hmm – kirjalliselta, ja tarkoitan nyt tiettyä asetelman ja ilmaisun paperinmakuisuutta. Henkilöissä ja tekstissä maistuu paikoittain yliyrittäminen. Esimerkiksi lapsi tuskin helskyttelee näin:

Haudalla on lumitalvi, syvän kuopan reuna on jäässä. Äiti on lähimpänä hautaa, hän horjuu. Painan kasvoni isän mustaan villakangastakkiin ja ajattelen, että pikkuveli ei ole kadonnut maailmasta minnekään. Minulla on hänen unioravansa ja minulla on hänen kokonaisena helisevä naurnsa, jonka hän antoi minulle juuri ennen kuin hengähti viimeisen kerran.

Aste asteelta selviää, että tällaiset päiväkirjapätkiksi luulemani kohdat ovat romaanihenkilön ”kirjoittamasta” romaanista, eli tyylittely sallittakoon. ”Aitojakin” päiväkirjakatkelmia on, ja muutenkin katsastellaan nykyistä ja mennyttä monista näkökulmista. Tämä vaihtelevuus miellyttää minua.

Romaanissa tapahtuu seuraavaa. Tunnettu romaanikirjailija Jaakob tekee kuolemaa ja häntä haukkana vartioi Ellen-vaimo. Miehen Rhea-sisar ei ole Ellenin suosiossa, mutta Rhean tytärtä Miriamia Ellen satunnaisesti sietää. Henkilöt joutuvat selviämään luopumisista ja suhteiden uudelleenarvioimisesta.

Luettelen häiritsevät asiat: suuri salaisuus selviää aika alussa ja henkilöt heiluvat muutamien ominaisuuksien varassa, pääosin epämiellyttävien. Ellenin rasittavuus selvin psykologisin taustoituksin hiertää. Vaikea on käsittää, mikä pitää pariskuntaa yhdessä – jotain siitä paljastuu ja samalla yksi selitys romaanin nimeen.

Ellen heitti valokuvat eteeni sohvapöydälle ja sanoi, että tässä kurttuinen vaimosi, katso oikein tarkkaan, aivan ilmeisesti ja näkyvästi hedelmällisen ikänsä ohittanut.
  Ne olivat kauniita kuvia, hän oli siro pikkulintu, jolla oli hiukan arvoituksellinen ilme silmissään. Sanoin sen hänelle.
  Lintuvaimosi ei kykene munimaan, hän sanoi – sellainen ilmaisu. Minun merkillinen surulintuni.

Hetkellisesti kielikaunistelu jurppii. Mutta toinen puoli on kuitenkin se, että Surulinnussa on siivilleen nousevia kerrontakohtia, ja loppua kohti kiito paranee. Samalla synkistelyyn limittyy selviytymisen sävyjä, joten romaanin lopun toiveikkuus pyyhkii niin sanotusti surun silmistäin.

– –
Tuuli Salminen
Surulintu
Like 2017
esikoisromaani
264 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa, muun muassa Annelin kirjoissa, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi ja Sinisen linnan kirjasto.