Avainsana-arkisto: Alex Schulman

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulmanin kirja isovanhemmistaan ja itsestään on ollut kirjakevääni kohokohta. Polta nämä kirjeet (Nemo 2020) onnistuu olemaan kerronnallisesti koukuttava romaani avoimen omakohtaisuuden lisäksi, ja tarina isovanhempien puistattavasta suhteesta nävertää tunnetasolla.

Paljastan, miksi Schulmanin kirja Unohda minut (Nemo 2017) jäi aikoinaan lukematta, vaikka se oli ihan kunnon, perinteisenä kirjana hyllyssäni. Olin juuri silloin saanut yliannostuksen autofiktioita. Arvostan, että kirjailijat avaavat haavojaan ja siten tervehdyttävät lukijaa ja itseään, mutta välillä ”perheessäni on ollut virtahepoja ja muita loppuelämääni synkistäviä kammoeläimiä” -tyyppiset tarinat ankeuttavat kaunokirjallisuutena. Älköön kukaan lukeko tästä ylimielisyyttä traumatisoivia kotioloja kohtaan, ei, tarkoitan nimenomaan kaunokirjallista ilmaisua, joka usein jää aiheen jalkoihin. Pistin siis pari vuotta sitten Schulmanin kirjan lukemattomana kiertoon.

Hurahdukseni Schulmanin tämänvuotiseen kirjan käsittelytapaan, rakenteeseen ja kerrontaan johdatti minut tarttumaan kerran jo hylkäämääni kirjaan Alexin äidin alkoholismista ja poika-äiti-suhteesta. Kirjallisuutena ei Unohda minut samoin järisytä kuin Polta nämä kirjeet, vaikka rakenne on taitava ja kerronta konstailematonta. Mutta psykologisen tarkastelutavan tarkkuus vakuuttaa.

Siispä aiheesta, äidin alkoholismista. Schulmania selvemmin ei voi ilmaista sitä, miltä lapsesta vaikuttavat vanhemman pienetkin muutokset, jotka johtuvat humalasta. Ne herättävät lapsessa pelkoa ja turvattomuutta loppuiäksi, eikä lapsi saa tarvitsemaansa hyväksytyksi ja rakastettuna olemisen kokemusta, vaan hän pelkää ja kaipaa aikuisenakin lapsen lailla.

Kertoja kuvaa perheen vaikenemisen mekanismeja. Puheeksi ottamisen pelko välittyy, samoin se, mikä syyllisyyden taakka äidillä on ja miten jyrkästi hän sen torjuu. Siksi äidin laskuhumalahetkien ja myös viimeinen toive on: unohda minut. Siksi kirjan kansikuva koskettaa, sillä myös hyviä muistoja on.

wp-1594098748056.jpg

Unohda minut -kirjan hienoja oivalluksia on aikuisen pojan muistojen lomittaminen äitikokemuksiin eri-ikäisenä. Siten näkyvät paljaana vauriot, joita vanhemman alkoholismi aiheuttaa.

 ”Makaan sängyssä 10-vuotiaana.
Makaan sängyssä 38-vuotiaana.
Paljon on tapahtunut, mutta tunne on täsmälleen sama.”

Pojan riippuvuus äidin mielialoista ja niiden varominen riipaisevat. Esimerkiksi kuvaukset humalaisen äidin tyhjästä katseesta, torjuvuudesta ja arvaamattomuudesta kylmäävät.

”Tuo katse.
Silmänvalkuaisia ei näy, katse on pimeä ja sumea, kuin jonkun toisen silmät kelluisivat äidin kasvoissa. Katse on ihmisen, johon ei saa kontaktia.
Näin sen ensimmäisen kerran ollessani viiden vanha.”

Lukijana huokaisen helpotuksesta, kun tiedän kertojan käyvän terapiassa – eli toivoa on terapian ja terapeuttisen kirjojen kirjoittamisen avulla. Hieman hämmästelen sitä, että tässä kirjassa on sama terapiaoivallus kuin kirjassa Polta nämä kirjeet. Myös äidin ja äidinisän suhteesta toistetaan kummassakin kirjassa sama äidin kauhea koulukokemus huoritteluineen.

Schulmanilla on ilmiömäinen taito fokusoida. Kertoja selostaa valitsemaansa aiheeseen ja henkilöihin zoomaten, tarkennus on tyystin niissä, muu jää viittaukseksi. Tässä kirjassa epätarkkoina kuvan reunoilla häälyvät isä, veljet, isovanhemmat ja Alexin oma perhe. Minulle jää arvoitukseksi esimerkiksi Alexin vaimo, Alexin vanhemmuus ja rooli aviomiehenä. Aika kiehtovasti kertoja siis säännöstelee ja rajaa.

Näin keväällä kirjailijan tv-haastattelun (Minun totuuteni, Yle), jossa hän kertoo kirjoittavansa seuraavaksi veljistään: muistojen eriytymisestä ja vieraantumisesta. Eli Schulmanien perheestä riittää kerrottavaksi. Ja eiköhän lähivuosina valmistu elokuva isovanhempien perhetragediasta.

Alex Schulman
Unohda minut
suomentanut Raija Rintamäki
Nemo 2017
autofiktio
122 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Reader why did I marry him ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Helsinki Lit 2020 kirjavinkkeinä

Sattuneesta syystä kevään keskeinen kirjatapahtuma Helsinki Lit peruuntui. Olen silti viettänyt lukufiestaa kera käännöskirjojen, joiden kirjailijoita toivoin kuulevani toukokuun tapahtumassa.

Olen kirjoittanut blogipostaukset Helsinki Lit -ohjelman kuudesta kirjasta. Kokoan tähän kirjoista lyhyet vinkit ja pitempiin pohdintoihini linkit. Järjestyksen pummasin Litin ohjelmasta.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Henkilökohtaisen ja tietoaineksen yhdistäminen vaatii taitoa, ja sitä Svenssonin kirjassa riittää. En etukäteen arvannut, miten kiinnostava eläinlaji ankerias voi olla. Ehkä elämän perimmäinen salaperäisyys kiteytyy luikertelevassa oliossa, jonka syntymäpaikkaa ei edelleenkään ole saatu selville. Kiehtovaa!

Max Porter: Lanny

Moniäänisyyden ystäville Porterin Lanny-romaani olkoon pakollista koettavaa. Pieni, outo poika katoaa, mikä kiihdyttää kyläläisten tuntoja, lisäksi pakkaa sekoittaa irreaali aines. Maittava sekametelisoppa, joka sopii odottamattoman hyvin kuunneltavaksi äänikirjana.

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Pikkutyttö Dar el Salaamissa uskoo jumalaan, henkiin ja tarinoihin. Hän saa kantaa kuolleen siskon nimeä ja hapuilla lukuisten ohjeiden, määräysten ja rangaistusten kotikulttuurissa. Ja kun pahaa tapahtuu, saa aina syyttää itseään. Tämän kertomus satuttaa, mutta toivosta ei siinä silti luovuta.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Perintötekijät on romaani perheestä, jossa jokaisen perheenjäsenen käsitys lapsuudesta on erilainen. Minäkertoja on viisikymppinen nainen, perheen esikoinen, joka isän kuoltua nostaa piilotellun kissan pöydälle. Paljastuneet kynnet raapivat tunnelmia jäytävästi.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Schulmanin romaanin isovanhempiensa perhehelvetistä sijoitan kevääni kolahduskirjoihin. Ihastelen taitoa yhdistellä kertojan ongelmia, perhesalaisuuksia ja romaaniaineksia. Näin teksti tunkee ihona alle sekä riipaisee rakkaudella ja rakkaudettomuuden seurauksilla.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Henkilökohtaisista kipupisteistä on vaikea puhua, kirjoittaakin, mutta Pine kirjoittaa niistä esseetyyliin niin, että niitä on helppo lukea. Helppous ei liity aiheisiin vaan taipuisaan tapaan kertoa ja kuvailla ajatuksia ja elämäntapahtumia. Kirja on suora ja silottelematon, kokonaisvaikutelma avoin ja fiksu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

”Minä olen kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee.”

Alex Schulman on kirjoittanut kananlihalle vievän kirjan Polta nämä kirjeet (Nemo 2020). Hän on aikaisemminkin möyrinyt sukulaisaiheissa, mutta nyt on tavoitteena selvittää oma vihanhallintaongelma. Se vie löytöretkellä isoisän ja isoäidin myrkylliseen suhteeseen. Schulman tarjoilee sen tarkkanäköisesti niin, että hän hallitsee sellaista, joka on lähtökohtaisesti hallitsematonta.

”Hän kutistui jokseenkin arvokkaasti, käpertyi selkä suorana.”

Kirja on omistettu Karinille, äidinäidille. Karin Stolpe kärsi tuotteliaan kirjailijan Sten Stolpen vaimona kuutisenkymmentä vuotta. Alex vieraili lapsena ja nuorena usein isovanhempien luona ja aisti jännitteen. Hän eli pienestä pitäen osana suvun viharyöpsähdysten taspainottomuutta.

Kirjassa keskeisiksi teemoiksi nousevat toteutumaton onni, jähmettävä pelko lähisuhteissa ja ahdistavan tunnemallin siirtovaikutukset polvesta toiseen. Psykologinen lähestyminen aiheeseen ja kirjan teemoihin säväyttää. Se saa inhoamaan narsistista isoisää mutta jotenkin käsittämään miehen kammottavan käytöksen, melkein. Siis käsittämään, ei hyväksymään. Kirja saa sisukset nurin ja myötätunnon kääntymään Karinin puoleen.

wp-1586181017647.jpg

Yhdeksi ydinkohdaksi kirjassa osoittautuu isoäidin tulkinta Edith Södergranin runosta ”Maa jota ei ole”. Eihän tässä löydä sanoja tunteille, joita romaanikohta herättää – se, että nainen on joutunut vuosikymmen toisensa perään kuvittelemaan muutaman piilotetun kirjeen varassa elämän, joka olisi voinut olla hänen.

”Minun totuuteni asettuu hänen totuutensa ylle.”

Ihailen kirjan rakennetta. Kirjailija esiintyy siinä kertojana oman perhe-elämän käännekohdassa. Se etenee isovanhempien salatun tarinan selvittämiseen. Lähestymistavassa on dokumentoinnin henkeä, mutta romaanityyliin kertoja kertoo teini-itsestään isovanhempien luona vuonna 1988. Romaaniosuutena on myös isovanhempien suhteen romahduskesä 1932, lisäksi kirjassa on autenttisia Karinin kirjekatkelmia ja otteita Karinin rakastetun Olof Lagergranzin päiväkirjoista ja kirjeistä. Olofin päiväkirjasta kertoja toteaa:

”Päiväkirja muistuttaa dramaturgialtaan kreikkalaista draamaa, ehkä juuri siksi olen niin kiintynyt siihen. Kertomus on kuin vierivä kivenjärkäle, kolmiodraama joka mennä jylistää eteenpäin kohti väistämätöntä ja lopullista katastrofia.”

Alex-kertoja käsittelee eläneitä ihmisiä siekailematta. Hän sekä dokumentoi että sepittää heidän totuuttaan. Hän tietoisesti ottaa vallan muilta sukulaisilta ja kertoo oman näkökulmansa totuuteen. Voin vain todeta, että toteutustapa onnistuu.

”Se on rakkaustarina ilman onnellista loppua.”

Usein suhtaudun aika välinpitämättömästi fakta-, autofiktio- ja omaelämäkerrallisuuspiirteisiin. Eli jos kirjaa tarjotaan romaanina, se on sitten romaani. Ja uskon ylipäätään kaunokirjallisuuden keinoihin tarjota elämyksiä ja eläytymistä.

Täytyy myöntää, että tässä kirjassa tosiolevaisuus on viedä tolaltaan. Nyt on todella tosi kyseessä: useiden ihmisten elämän pilaaminen perhepiirissä ja Alexin yritys pelastaa oma perheensä itseltään.

Karinin, Stenin ja Olofin triangelidraama jäi ilman onnellista loppua, ja etenkin Karinin uhraus koskettaa. Sopii toivoa, että romaanina minulle tarjoiltu vaikuttava kirjaprojekti pelastaa Alexin.

– –

Alex Schulman
Polta nämä kirjeet
suomentanut Jaana Nikula
Nemo 2020
romaani (ainakin melkein)
165 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Myös Kirja vieköön! vaikuttui.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani