Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

”Minä olen kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee.”

Alex Schulman on kirjoittanut kananlihalle vievän kirjan Polta nämä kirjeet (Nemo 2020). Hän on aikaisemminkin möyrinyt sukulaisaiheissa, mutta nyt on tavoitteena selvittää oma vihanhallintaongelma. Se vie löytöretkellä isoisän ja isoäidin myrkylliseen suhteeseen. Schulman tarjoilee sen tarkkanäköisesti niin, että hän hallitsee sellaista, joka on lähtökohtaisesti hallitsematonta.

”Hän kutistui jokseenkin arvokkaasti, käpertyi selkä suorana.”

Kirja on omistettu Karinille, äidinäidille. Karin Stolpe kärsi tuotteliaan kirjailijan Sten Stolpen vaimona kuutisenkymmentä vuotta. Alex vieraili lapsena ja nuorena usein isovanhempien luona ja aisti jännitteen. Hän eli pienestä pitäen osana suvun viharyöpsähdysten taspainottomuutta.

Kirjassa keskeisiksi teemoiksi nousevat toteutumaton onni, jähmettävä pelko lähisuhteissa ja ahdistavan tunnemallin siirtovaikutukset polvesta toiseen. Psykologinen lähestyminen aiheeseen ja kirjan teemoihin säväyttää. Se saa inhoamaan narsistista isoisää mutta jotenkin käsittämään miehen kammottavan käytöksen, melkein. Siis käsittämään, ei hyväksymään. Kirja saa sisukset nurin ja myötätunnon kääntymään Karinin puoleen.

Yhdeksi ydinkohdaksi kirjassa osoittautuu isoäidin tulkinta Edith Södergranin runosta ”Maa jota ei ole”. Eihän tässä löydä sanoja tunteille, joita romaanikohta herättää – se, että nainen on joutunut vuosikymmen toisensa perään kuvittelemaan muutaman piilotetun kirjeen varassa elämän, joka olisi voinut olla hänen.

”Minun totuuteni asettuu hänen totuutensa ylle.”

Ihailen kirjan rakennetta. Kirjailija esiintyy siinä kertojana oman perhe-elämän käännekohdassa. Se etenee isovanhempien salatun tarinan selvittämiseen. Lähestymistavassa on dokumentoinnin henkeä, mutta romaanityyliin kertoja kertoo teini-itsestään isovanhempien luona vuonna 1988. Romaaniosuutena on myös isovanhempien suhteen romahduskesä 1932, lisäksi kirjassa on autenttisia Karinin kirjekatkelmia ja otteita Karinin rakastetun Olof Lagergranzin päiväkirjoista ja kirjeistä. Olofin päiväkirjasta kertoja toteaa:

”Päiväkirja muistuttaa dramaturgialtaan kreikkalaista draamaa, ehkä juuri siksi olen niin kiintynyt siihen. Kertomus on kuin vierivä kivenjärkäle, kolmiodraama joka mennä jylistää eteenpäin kohti väistämätöntä ja lopullista katastrofia.”

Alex-kertoja käsittelee eläneitä ihmisiä siekailematta. Hän sekä dokumentoi että sepittää heidän totuuttaan. Hän tietoisesti ottaa vallan muilta sukulaisilta ja kertoo oman näkökulmansa totuuteen. Voin vain todeta, että toteutustapa onnistuu.

”Se on rakkaustarina ilman onnellista loppua.”

Usein suhtaudun aika välinpitämättömästi fakta-, autofiktio- ja omaelämäkerrallisuuspiirteisiin. Eli jos kirjaa tarjotaan romaanina, se on sitten romaani. Ja uskon ylipäätään kaunokirjallisuuden keinoihin tarjota elämyksiä ja eläytymistä.

Täytyy myöntää, että tässä kirjassa tosiolevaisuus on viedä tolaltaan. Nyt on todella tosi kyseessä: useiden ihmisten elämän pilaaminen perhepiirissä ja Alexin yritys pelastaa oma perheensä itseltään.

Karinin, Stenin ja Olofin triangelidraama jäi ilman onnellista loppua, ja etenkin Karinin uhraus koskettaa. Sopii toivoa, että romaanina minulle tarjoiltu vaikuttava kirjaprojekti pelastaa Alexin.

– –

Alex Schulman
Polta nämä kirjeet
suomentanut Jaana Nikula
Nemo 2020
romaani (ainakin melkein)
165 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Myös Kirja vieköön! vaikuttui.