Kuukausittainen arkisto:Toukokuu 2020

Vanhat runot, uudet lukijat – mistä on kyse?

Mitä olen mennyt tekemään? Saako näin tehdä? Siis selkoistaa vanhoja runoja uusille lukijoille? Vastaan siihen tässä yleiskielellä, mutta voit myös lukea selkokielisen juttuni samasta aiheesta: tässä.

Olen kirjoittanut suoraan selkokieleksi runoja (Kierrän vuoden ja Onnen asioita), mutta jo ilmestyneiden, ”tavallisten” runojen selkoistaminen ei ole yksiselitteinen asia. Runo on kompakti kielen, havaintojen, kielikuvien, ajatusten ja tunteiden liitto, jossa kaikki nyanssit äänteitä, päätteitä, rytmiä ja sivuasettelua myöten on mietittyä. Voiko niitä muuttaa?

Olin kauan sitä mieltä, ettei runoja voi selkoistaa. On myös proosaa, jota ei voi selkoistaa. Kun teksti alun perin haastaa muotoa, rakennetta ja kielen rajoja, sitä ei ole syytä sorkkia. Sitten on tekstejä, joiden ydin ei ole muodossa vaan sisällössä, joten se sallii tekstin muokkaamisen yleiskieltä helpommaksi. Selkokielessä helpoksi täytyy taivuttaa sisällön lisäksi sanasto ja rakenne.

Ja silti olen mennyt nyt selkoistamaan kotimaisia klassikkorunoja: Vanhat runot, uudet lukijat (Avain 2020). Ajatus runojen selkoistamisesta on hiertänyt minua vuosia, sillä runot ovat iso osa kulttuuriperintöämme. Vanhojen runojen kieli kuitenkin karkaa monilta tämän ajan lukijoilta. Vanhahtava sanasto, epäsuora sanajärjestys ja poikkeava lauserakenne voivat vaikuttaa siten, että merkittävä, koskettava sisältö ei välity uusille lukijoille.

wp-1590855086540.jpg

Uusia lukijoita ovat nuoret, nuoret aikuiset ja lisäksi suomen kieltä opiskelevat ja harjoittelevat. Tai kuka vain, joka on kiinnostunut runoista tai jopa karsastanut runoutta. On kuitenkin kulttuuriperinnölle tärkeää, että runot siirtyvät – että suomalaisille tärkeät klassikot jatkavat elämäänsä. Lisäksi monissa maahanmuuttajakulttuureissa runot ovat oleellinen osa omaa kulttuuria, joten uuden kulttuurin runoperintö voi osaltaan kotouttaa.

Ajatellanpa esimerkiksi Eino Leinon Norcturne-runoa. Mitä merkitsevät ”puunto pilven” tai ”siinto vaaran”? Mikä ihmeen puunto, tai mistä vaarallisesta siinnosta on oikein kyse?

Tästä iski kipinä tehdä kirja Vanhat runot, uudet lukijat. Otin tietoisen riskin ja muutin selkokielen suuntaan kolmisenkymmentä runoa, joilla on sijansa runoperinnössämme. Valitsin runoja, joissa on lähinnä yksi aihe ja osittain kertova luonne. Niitä on mahdollista muuttaa selkon suuntaan vaurioittamatta runon ydintä. Valitsin runoja ja runoilijoita, jolla on merkitystä ajankuvalle ja ylipäätään kotimaiselle kirjallisuudelle ja kulttuurille. Kirjassa on lisäksi tasaisesti miesten ja naisten kirjoittamia runoja, joten erilaiset äänet aikakausineen kuuluvat kirjaan valituissa runoissa.

wp-1587733476038.jpg

Olen myös valinnut runoja niin, että niistä saa kiinnostavia lukupareja. Peräkkäin ovat Aleksis Kiven ja Immi Hellénin oravarunot. Haikeita ilta- ja yötunnelmia voi vertailla Leinon, Aino Kallaksen ja Eila Kivikk’ahon runojen kesken. Naiseuden hurman kokemuksia voi vaihtaa L. Onervan ja Katri Valan runoissa. Runon merkitystä mielen hyvinvoinnille saa esimerkkejä niin Kantelettaren kuin Kaarlo Sarkian runoista. Elämän taakan ja kauneuden kantamisesta kantansa esittävät Edith Södergran, Kaarlo Sarkia ja Saima Harmaja. Tässä mainitsen vain muutamia kiinnostavia yhteyksiä. Lisäksi runot ilmaisevat, miten esimerkiksi luonto sanottaa tunteita.

En näe runoselkoistukselle mieltä ilman sitä, että alkuperäinen runo on aina selkoistuksen rinnalla. Siten jokainen pääsee ihailemaan alkuperäisen runon ilmaisua ja tyyliä. Selkoistetun runon tarkoitus on avata runoa muttei selittää sitä tai ohjata tulkintaa.

Joissain runoissa myötäilen loppusoinnullista tyyliä, toisissa muutan selkeästi sanaston ja rakenteen runon helpoksi kieleksi. Monissa runoselkoistuksissa sanajärjestys muuttuu sen lisäksi, että valittu sana tai sanamuoto on helppo. En lyhennä runoja, mutta jonkin verran olen muuttanut esimerkiksi säkeistöjä hahmottamisen helpottamiseksi.

Kirjani on poikkeuksellinen monin tavoin. Ensinnäkin vanhoja runoja ei ole ennen julkaistu selkoistettuna. Toisekseen kirjassa on hieman kotimaisen kirjallisuuden historian esittelyä ja avaimia runon lukemiseen, mitä ei ole ennen tällä tavalla julkaistu selkokielisenä. Tarkoituksenani on, että kirjan avulla lukija saa kuvaa kirjallisuuden ja kulttuurin muutoksista kansanrunosta toiseen maailmansotaan. Siksi jokaisesta kirjan kirjailijasta on lyhyt tietoteksti. Näin kirja sopii sekä yksittäisille runon lukijoille että erilaisiin koulutus- ja opetustarkoituksiin.

Missioni on, että runojen ydinolemus puhuttelee uutta lukijaa – ja siten jopa osaltani autan kulttuuriperinnön siirtymistä. Niin esimerkiksi Leinon Nocturnen selkoversio ehkä avautuu sisällöllisesti entistä selvemmin selkon avulla viemättä pois mitään alkupereäisen runon ylivertaisesta soinnullisuudesta. Selkona selviää, että puunto tarkoittaa punnerrusta – ja koska sana punerrus ei ole selkoa, merkitys viittaa punaiseen. Eikä vaara tarkoita vaarallista, vaan mäkeä tai vuorta ja siinto sinisenä heijastuvaa kaukaista vuorta.

Tai Aleksis Kiven omaperäinen runous saa uusia lukijoita – ja uudet lukijat onnelliseksi suomen kielen ilmaisumahdollisuuksista.

Osa Kiven runosta Onnelliset:

Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest’ aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk’ Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk’ mennyt on yö,
Kosk’ kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.

Osa Kiven runosta Onnelliset selkokielellä:

Jo näkyy valo kaukana rannalla,
ja aurinko nousee koillisesta.
Ja aamun hämärällä on kiire pois,
sillä tuulee pohjoisesta.
Sillä yö on mennyt,
sillä kesäinen aamu kimmeltää
ja linnut ne laulavat.

Toivon nautinnollisia runohetkiä alkuperäisten ja selkoistettujen runojen ja lukijoiden vuoropuheluina!

wp-1590897553600.jpg

*
Vanhat runot, uudet lukijat
selkokieliset tekstit Tuija Takala
Avain 2020
runoja ja tietotekstejä
111 sivua.

Selkokielisiä runojani:
Kierrän vuoden
Onnen asioita.

7 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, omat, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Vanhat runot, uudet lukijat: suomalaisia runoja selkokielellä

Olen tehnyt vanhoista suomalaisista runoista kirjan
Vanhat runot, uudet lukijat.
Kirjan on kustantanut Avain.
Kerron tässä jutussa selkosuomeksi,
miksi muutin runoja selkokielelle.
Olen kirjoittanut samasta aiheesta myös yleiskielellä,
ja se juttu on tässä: klikkaa.

wp-1590855086540.jpg

Mikä on kirjan idea?

Runot ovat olleet tärkeitä suomalaisessa kulttuurissa.
Monia vanhoja runoja luetaan myös nykyisin,
mutta monet runot ovat myös unohtuneet.
Haluan ja toivon, että vanhat runot jatkavat elämää,
ja siksi tein tämän kirjan.

Vanhojen runojen kieli ei ole helppoa,
koska maailma ja kieli ovat muuttuneet.
Siksi monet vanhojen runojen sanat ovat vieraita,
ja lauseissa sanat voivat olla oudossa järjestyksessä.

Kirjassa Vanhat runot, uudet lukijat on vanha runo
ja sama runo selkosuomeksi.
Niin lukija voi nauttia vanhan runon tyylistä
ja lukea runon myös helpolla kielellä.
Toivon, että runon idea ja tunnelma säilyvät.

Esimerkki

Esimerkiksi Aleksis Kiven runo Onnelliset
kertoo tunnelmasta aamulla.
Runossa on sellaisia sanoja,
jotka eivät ole enää kaikille tuttuja.

Selkorunossa on runon ydin,
mutta sanat on helppo ymmärtää.
Samalla lukija voi lukea Kiven vanhan runon
ja kokea sen kauniin rytmin.

Osa Kiven runosta:

Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest’ aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk’ Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk’ mennyt on yö,
Kosk’ kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.

Osa Kiven runosta selkokielellä:

Jo näkyy valo kaukana rannalla,
ja aurinko nousee koillisesta.
Ja aamun hämärällä on kiire pois,
sillä tuulee pohjoisesta.
Sillä yö on mennyt,
sillä kesäinen aamu kimmeltää
ja linnut ne laulavat.

Mitä kirjassa on?

Kirjan alussa kirjoitan runojen kielestä.
Annan myös vinkkejä runojen lukemiseen.

Olen valinnut kirjaan noin 30 runoa.
Kirjan alussa on kansanrunoja,
eli runoja, joiden kirjailijoita ei tiedetä.
Kirjassa on runoja 1800-luvulta 1940-luvulle.

Kirjan runojen kirjoittajat ovat miehiä ja naisia.
Osa runoilijoista ovat kirjailijoita,
jotka tunnettiin hyvin omana aikanaan.
Osa runoista kertoo jotain runojen ajasta
tai yhteiskunnasta.
Lisäksi niissä on tunteita ja ajatuksia,
joihin ei aika vaikuta.

wp-1587709559851.jpg

Kirjan lukija voi lukea löytää uusia ajatuksia
tai samoja kuin omansa.
Kirjan lukija voi myös vertailla runoja,
joissa on samoja aiheita.
Mitä samaa tai erilaista on esimerkiksi
Aleksis Kiven ja Immi Hellénin runoissa oravasta?
Miten L. Onerva ja Katri Vala kuvaavat naisen tunnetta?
Ja niin edelleen.

Voiko runoja muuttaa

niin kuin minä olen tehnyt?

Monia kertomuksia on muutettu selkokieleksi,
jotta uudet lukijat saavat niistä kokemuksen.
Mutta sopiiko selkokieli runoihin?
Eikö runossa ole jokainen sana valittu tarkasti?
Runoilija on myös luonut runoon tietyn rytmin,
ja runojen kieli synnyttää sanoista kuvia lukijan mieleen.

Mietin paljon ja kauan, voinko muuttaa runoja.
Päätin, että kunnioitan vanhoja runoja juuri näin:
niiden elämä jatkuu sellaisina kuin ne ovat.
Hienot runot eivät mene pilalle,
vaikka niiden vieressä on runo,
jossa sama ajatus ja tunne jatkuvat helpolla kielellä.
Vain sillä tavalla teen runot tutuiksi lukijoille,
joille vanhan runon kieli on vaikeaa.
Näin runojen ja kulttuurin perintö siirtyy.

Vanhat runot, uudet lukijat on kirja kaikille.
Jokainen voi lukea runoja omalla tavallaan.
Niin runoista löytyy tunteita ja ajatuksia,
joita on ajateltu ja tunnettu kauan sitten ja nyt.
Toivon, että kirjan lukija nauttii runoista nyt.

wp-1590897553600.jpg

Vanhat runot, uudet lukijat
selkokieliset tekstit Tuija Takala
Avain 2020
runoja ja tietotekstejä
111 sivua.

Selkokielisiä runojani:
Kierrän vuoden
Onnen asioita.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kansainvälisen selkokielen päivänä selkokirjoista

Tänään vietetään kansainvälistä selkokielen päivää.
Se on ensimmäinen kerta.
Siksi on aika muistuttaa kaikkia,
mitä ovat selkokieli ja selkokirjat.

selkopäivä

Selkokieltä tarvitsee Suomessa 750 000 ihmistä,
eli noin 14 prosenttia.
Lisäksi moni muu hyötyy selkokielestä.
Selkokielessä on helpot sanat ja lauseet,
ja tekstin kappaleet ovat lyhyitä.
Lisäksi selkotekstiin on valittu vain tärkeimmät asiat.

Tänä keväänä on huomattu,
että tiedotus helpolla kielellä on tärkeää.
Esimerkiksi THL:n selkosivuilla koronaviruksesta
on ollut paljon kävijöitä.
Myös muut viranomaiset alkavat ymmärtää,
että helppo tiedotus auttaa kaikkia.
Vielä täytyisi saada lakiin se,
että kaikilla on oikeus selkokieliseen tietoon.

Tiedotteiden ja tietotekstien lisäksi on hyvä,
että selkokielellä on kirjoja joka makuun.
Niitä on eri ikäisille ja monista eri aiheista.
Osa selkokirjoista on kirjoitettu suoraan selkokielellä,
osa kirjoista on muutettu selkokielelle.
Seuraavassa esittelen uusia selkokirjoja,
jotka sopivat monenlaisille lukijoille.

Tietoa: Kurkistus hyönteisten maailmaan

Kesän alkuun sopii Seija Niinistö-Samelan tietokirja,
joka kertoo hyönteisten elämästä.
Kirjassa on isot, tarkat kuvat,
jotka paljastavat hyönteisten yksityiskohtia.
Kirjan teksti näyttää, että hyönteiset ovat kiinnostavia.
Niiden elämä on tärkeää meille kaikille.

wp-1589949853167.jpg

Nuorista: Odotan aurinkoa ja Koti Suomesta

Verkkokirjassa Odotan aurinkoa (Humak 2020)
yhdeksän nuorta kertoo,
minkälaista on uusi elämä Suomessa.
He kertovat asioista,
joita he arvostavat ja ihmettelevät.
Lisäksi heillä on mielipiteitä suomalaisista
ja suomen kielen opiskelusta.

Odotan aurinkoa löytyy vain internetistä,
mutta juuri nyt on ilmestynyt
tavallinen kirja Koti Suomesta.
Sen on kirjoittanut Satu Leisko (Avain 2020).
Myös siinä on tarinoita nuorista ja siitä,
minkälaista on löytää yksin oma paikka Suomesta.

Lapsille: Juttuset-sarja

Juttuset-sarjassa on viisi pientä kirjaa alakouluun.
Maiju Mäki on kirjoittanut kirjan
hauskat ja jännittävät kertomukset.
Kirjoissa on kaksi puolta: tarina on tavutettu,
ja kirjan toisella puolella se on ilman tavutusta.
Siksi sarjan kirjat sopivat hyvin lukemisen harjoitteluun,
ja ne innostavat lukemaan: kirjoissa sattuu ja tapahtuu.

wp-1576830093251.jpg

Nuorille ja aikuisille: Suomalaisia naiskirjailijoita

Silja Vuorikuru on valinnut viisi novellia,
jotka ovat vanhoilta suomalaisilta naiskirjailijoilta.
Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas
kirjoittivat kirjoja jo yli 100 vuotta sitten.
Kirjan novelleissa on kiinnostavaa,
minkälaista oli naisten elämä ennen.
Näin tulevat tutuksi tärkeät kirjailailijat
ja heidän tapansa kertoa elämästä.

wp-1577705292161.jpg

Kaikille: Vanhat runot, uudet lukijat

Olen tehnyt kirjan,
jossa on vanhoja suomalaisia runoja
ja samat runot helpolla kielellä.
Kirjassa on kansanrunoja ja runoja
1800-luvulta 1940-luvulle.
Lisäksi joka runoilijasta on lyhyt teksti,
jossa esittelen kirjailijan.

Kirjoitan kirjassa myös runojen lukemisesta.
Kulttuurille on tärkeää, että suomalaisille rakkaat runot
jatkavat elämää uusien lukijoiden kokemuksissa.
Vanhat runot, uudet lukijat -kirja ilmestyy
kesän 2020 alussa (Avain).

Vanhat runo tuudet lukijat katalogi

Muita kevään ja kesän 2020 selkokirjoja

Magdalena Hai: Haiseva käsi. Selkomukautus Riikka Tuohimetsä (Avain 2020). Helppolukuisia tarinoita nuorille.

Eve Hietamies: Tarhapäivä. Selkomukautus Hanna Männikkölahti (Avain 2020). Kevyt ja mukava tarina isästä ja pojasta. Kirja on jatkoa romaanille Yösyöttö.

Petri Ilmonen: Videoi ja kirjoita iPadilla (Opike 2020). Opas ”pädin” käyttöön.

Sakari Kilkki: Arkielämää (Opike 2020). Erityisopetuksen nuorille ja aikuisille tietoa arjen asioista.

Sakari Kilkki: Päivänselvää – Terveystieto (Opike 2020). Tieto- ja oppikirja terveydestä. Päivänselvää-sarjassa on muitakin perusopetukseen sopivia tietokirjoja.

Pertti Rajala: 50 keksintöä, jotka muuttivat maailman (Avain 2020). Tietokirja keksinnöistä, kirja sopii kaikenlaisille lukijoille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Listaus, Selkokirja, selkotekijä

Carmen Mola: Verimorsian

En lue enää dekkareita siihen tahtiin kuin ennen. Raakuudet ja verikekkerit eivät ole minua varten. Silloin tällöin testaan silti sietokykyäni, ja eri kielialueiden jännitys herättää uteliaisuuteni. Siispä tartun espanjalaisen Carmen Molan uutuuskäännökseen Verimorsian (Like 2020).

wp-1589116549694.jpg

Tuttuja lajityyppipiirteitä löydän. Kirjassa kerrotaan erikoisryhmästä, joka selvittää kinkkisiä tapauksia, ja niskaan luonnollisesti hönkii tuloksia hamuava poliisijohto. Ryhmää johtaa särmikäs, grappaa hotkiva Elena Blanco, jota painaa oman elämän kipeä trauma. Ryhmässä työskentelee äkkivääriä persoonia, ja uutena joukkoa vahvistaa komea ja eteenpäin pyrkivä Zárate. Näin Zárateen vaikuttaa pomon persoona:

”Zárate tietää, että hänen pitää tottua naisen vähäpuheisuuteen, jos haluaa olla tämän kanssa. Hänen tekee mieli kysyä keisarinleikkausarvesta, jonka on taas nähnyt hämärässä. Samaten komisarion lapsesta. Mitä tälle on tapahtunut? Hän kuitenkin aavistaa, että ne ovat kiellettyjä puheenaiheita. Hän haluaa tietää Elenan menneisyydestä ja naisen oudosta viehtymyksestä Minan lauluihin. Hän palaa halusta kysyä, miksi Elenalla on Lada, ikivanha kosla, jollaisia ei juuri näe kaduilla.”

Verimorsian-otsikko viittaa kahteen murhattuun nuoreen naiseen. Murhatapa taitaa olla pöyristyttävimmistä päästä pitkään aikaan. Lisäksi kirjassa on puistattavia takaumia teljetystä lapsesta. En tiedä, miten silti jatkoin lukemista. Tai tiedän: juonta kuljetetaan koukuttavasti niin Elenan tilanteen kuin rikostutkinnan osalta. Tunnelmassa tunnen ripauksen almodóvarilaista räikeyden ja monisyisyyden yhdistelmää. Juoni vie väkisin mukaansa, vaikka haluaisin jarruttaa. Ja hyvänen aika, miten tämä kirja päättyy! Kyllä kylmää ja kauhistuttaa.

Mola on espanjalaisille samanlainen henkilöllisyyttään piilotteleva arvoitus kuin Ferrante italialaisille. Kätevä kikka, joka tehoaa, jos myös kirjat osoittautuvat kiinnostaviksi. Rouhean dekkarin ystäville ja julmuuksien sietäjille tässä on taitava jännäritekijä. Sarjasta on ilmestymässä lisää ainakin kaksi osaa.

– –

Carmen Mola
Verimorsian
suomentanut Einari Aaltonen
Like 2020
dekkari, trilleri
374 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen,
kirja ilmestyy 27.5.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Seija Niinistö-Samela: Kurkistus hyönteisten maailmaan

Seija Niinistö-Samela on selkotekijä,
joka on kirjoittanut jo monta tietokirjaa.
Hän on saanut myös palkinnon työstä,
jota hän on tehnyt selkokirjojen puolesta.
Palkinnon antoi vuonna 2019 Suomen tietokirjailijat.

Niinistö-Samela on kirjoittanut esimerkiksi roboteista.
Hän on myös tehnyt tietokirjoja luonnosta.
Sinisiipi niityllä on hieno kirja,
jossa on tietoa kasveista ja eläimistä niityillä.
Uusi kirja on myös luontokirja:
Kurkistus hyönteisten maailmaan (Pieni Karhu 2020).

wp-1589949853167.jpg

Kuvia hyönteisistä

Kirja hyönteisistä on todella kaunis.
Kirjan kuvat on ottanut Juha Samela,
jonka valokuvia on myös kirjassa Sinisiipi niityllä.

Hyönteiskirjan kuvat ovat tarkkoja lähikuvia.
Siksi hyönteisten yksityiskohdat ja värit
erottuvat hienosti vihreistä taustoista.
Hyönteiset on kuvattu luonnollisessa ympäristössä,
joten ruoho, lehdet ja oksat ovat kuvissa mukana.

Tietoa hyönteisistä

Kirjassa on vähän tekstiä,
mutta aiheet on valittu tarkasti.
Kirjan joka aukeamalla on yksi aihe
ja siihen sopivat valokuvat.

wp-1589949806817.jpg

Kirja kertoo hyönteisten elämästä,
esimerkiksi niiden merkityksestä
ihmisille ja muille eläimille.
Lisäksi kirjassa esitellään muutamia lajeja,
kuten muurahaiset ja kuoriaiset.
Myös hyönteisten muodonmuutos
ja rakenne selitetään hyvin.

Toistan tämän: kirja on kaunis.
Sitä on mukava selata ja pysähtyä kuviin.
Kirjassa on joitain kuvia hyönteisistä,
joiden nimeä ei kerrota.
Toivoisin, että tekstissä olisi aina
kuvan hyönteisen nimi.

Hyönteiset ja me

Seija Niinistö-Samelan ja Juha Samelan kirja
on ilmestynyt hyvään aikaan.
Tämä hyönteiskirja on samalla asialla
kuin Yleisradion kampanja Pelasta pörriäinen.
Kumpikin kannustaa pitämään huolta hyönteisistä.

Kurkistus hyönteisten maailmaan sopii kaikille,
joita kiinnostaa luonto.
Kirja tuo tutuksi hyönteisten elämän
ja innostaa tarkkailemaan niitä luonnossa.

– –

Seija Niinistö-Samela
Kurkistus hyönteisten maailmaan
Kuvat Juha Samela
Pieni Karhu 2020
tietokirja
75 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Herman Koch: Suomen päivät

”Tämä on omaelämäkerrallinen kirja. Haastattelija, joka ei siihen tyydy, voisi esimerkiksi kysyä, mitkä osat tästä kirjasta eivät ole omaelämäkerrallisia. Ja minä vuorostani voisin vastata, että ’sillä ei ole mitään väliä’ ”.

Ei siitä sitten enempää, totta toinen puoli ja joku toinen taiteilijan vapautta Herman Kochin romaanissa Suomen päivät (Siltala 2020). Toki kiinnostavat Hermanin kokemukset 19-vuotiaana pohjoiskarjalalaisen maatilan apupoikana ja muut reissut Suomeen. Nuoruuden puolivuotinen elämänjakso Suomessa merkitsee minäkertojalle, mutta se on vain osa romaanin tarinaa.

wp-1590295330779.jpg

Minulle romaani kertoo tarinoinnista, siitä, miten muistikuvista ja niiden ekstroista syntyy kirjallisuutta. Minäkertojan palaa nuoruusmuistoihin, sillä niiden ydintä on äidin kuolema, kun Herman oli vähän alle 18-vuotias. Se oli pääte ja alku. Surun käsittelyyn ei nuorella Hermanilla ollut välineitä, ja lisäksi tilannetta sumensi isän uusi suhde. Tai uusi ja uusi – perheelle isän sivusuhde erääseen leskirouvaan oli tiedossa jo vuosia. Hermanin kasvuilmapiirin mutkikkuus sekä Hermanin suhtautumisvaikeudet siihen ovat avain romaaniin.

Nuoren miehen taistelu maailmaa (ja isää) vastaan ei ole uusi kirjallisuuden aihe, mutta Koch käsittelee sitä ovelasti. Näennäisen rehelliset pohdinnat ja muistoista putkahtaneet seikat kertoja ruotii paljaiksi ja jättää sopivasti lukijalle pääteltäväksi katvepaikkoja. Sattumien merkitystä ei sovi tässä teoksessa vähätellä. Esimerkiksi kirjan Aatto-hahmo runoineen ja kohtaloineen aiheuttaa minussa kohtalonomaisuuden viboja.

Kochin romaanin vaihtelu eri aikatasoille sopii muistelijan mielenliikkeiden kuvaukseen. Välillä Suomi unohtuu, välillä miehen mieli vaeltelee Amsterdamissa, tanssii Barcelonassa ja tapaa tulevan vaimonsa, välillä hän haahuilee Turun kirjamessuilla ja hengailee Siltalan kustantamoväen kanssa. Kerronnan vapaus viehättää minua, mutta välillä olen jopa kyllästyä joihinkin jumiutumisiin.

Esimerkiksi moottoripyöräilyyn liittyvät yksityiskohdat väsyttävät. Sitten olen oivaltavani, miksi niitä ja lisäksi tukuttain monelaisia vähältä piti -tilanteita vilisee kirjassa. Tietynlaisen vaaroista piittaamattomuuden ja tapaturma-alttiuden taustalla vaanii merkityksettömyyden kokemus. Se sama kuin miten 19-vuotias amsterdamilaispoika on teloa itsensä useasti suomalaisen pikkutilan töissä:

”Olin katsonut ylös pitkin lähes taivaaseen ulottuvia kuusenrunkoja kirkkaansinisiin korkeuksiin, ikään kuin tulevaisuus ehkä olisi siellä, mutta en ollut koskaan yltänyt pitemmälle kuin ajatukseen, että mikä tahansa ajatus olisi väärä.”

Päällimmäiseksi tunteeksi (nuoresta) miehestä jää passiivisaggressiivisuus. Se kohdistuu isään ja isän rakkaaseen leskirouvaan, mutta lopullinen kohde on mies itse. Romaanissa on myös juonne, jossa kertoja tuo esille muiden epäilyjä, että hän olisi homo, siihen liittyy lisäksi avoin väkivaltatilanne. Aiheen käsittely jää kiinnostavasti ikään kuin ilmaan mutta on osa sitä, miten (nuori) mies on maailmassaan: jättää kertomatta tapahtumia ja toisaalta kertoo sepityksiä. Lopulta kirja kertoo siitä, miten hämäriä tosi ja identiteetti ovat.

”Mutta mikä on todellinen ilmeeni? Sekö, jonka otan kun ihmiset alkavat puhua äidistäni? Vai onko todellinen ilmeeni pikemmin se, jonka näen hotellin kylpyhuoneen salaisessa nimettömyydessä? Onko todellinen ilme se, jota ei koskaan tarvitse ottaa? Se ilme, jota en toivo kenenkään koskaan näkevän, pelkästään yksityiskäyttöön tarkoitettu – ilme, joka luulee ettei kukaan katso.”

Suomen päivät innostaa kerronnan vapaudella. En täysin romaanin valtaan vaivu, mutta kyllä rakenne ja tarinointi innoittavat. Ihmiset odottavat tarinoita, siis niitä Kochilta pesee kipeyttä kaihtamatta.

– –

Herman Koch
Suomen päivät
suomentanut Antero Helasvuo
Siltala 2020
romaani
328 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jane Austen: Järki ja tunteet

Pumpulinpehmeä tunne valtaa, kun saan uppoutua laaturomaaniin vuodelta 1811. Eikä lukukupla puhkea, vaikka tekstiin on kätketty aimo kasa teräviä piikkejä. Se kuuluu asiaan, kun kirjailija on Jane Austen, tapakulttuurin terävä tarkkailija.

Järki ja tunteet (Teos 2020) ilmestyy nyt Kersti Juvan taitavana käännöksenä. Austenin polveilevat virkkeet siirtyvät sujuvaksi suomeksi, ja tyylin ominaispiirteet avautuvat hienosti. Tyypillistä on, että korrektin sana-asettelun piikit pistelevät ihmisluontoa. Se hykerryttää muttei taita sarkasmia, ja usein siihen kätkeytyy ihan silkkaa ilkeyttä mutta silkkikäärein.

”Lucyn toiminta ja palkinto, jonka hän siitä sai, voidaankin nostaa rohkaisevaksi esimerkiksi siitä, miten totinen ja hellittämätön oman edun tavoittelu voi riippumatta näennäisistä esteistä johtaa vaurauteen ja menestykseen ilman, että ihminen uhraa muuta kuin aikaa ja omantuntonsa.”

Huimaa on seurata romaanin päähenkilön Elinorin ja hänen ”kilpamorsiamensa” Lucyn kohtaamisten strategiaa, sillä kummallakin on kiikarissa sama sulhanen. Vain Lucy asettaa suorasanaisia panoksia naistenkeskeiseen peliin, kun Elinor vähäeleisesti tekee väistöliikkeitä. En voi kuin ihmetellä taitoa, jolla Austen saa säätyläisten rajattuun tapakulttuuriin kahmalokaupalla sävyjä ja henkilöihinsä sisäistä vipinää.

wp-1589374602359.jpg

Kaksikymppinen Elinor on Dashwoodien sisarista vanhin. Marianne räiskähtelee 16-vuotiaana teininä, ja kirjassa varjoon jäävä pikkusisko on 13-vuotias. Höpsö ja lempeä nelikymppinen äiti jää leskeksi ja menettää kotinsa miehen pyrkyripojalle edellisestä liitosta. Siksi Dashwoodin naiset muuttavat pieneen taloon kaukaisen sukulaisen tiluksille. Siellä alkaa seurapiireissä tapahtua.

Romaaniin suolaa sirottelee pinnalta järkevä Elinor ja makeutta ripottelee Mariannen avoin tunteikkuus, jota äiti lietsoo. Taustalle asettuu keskenään erityyppisiä sulhaskandidaatteja ja etenkin liuta hyväntahtoisia, juoruavia hupsuja, jotka vaanivat potentiaalisia naimakauppoja.

Rakkauden raadollisuus näyttäytyy siellä täällä. Se on ensinnäkin kauppaa rahalla ja asemalla, ja naimakaupassa rakkaus kutistuu käytännölliseksi, joskin se voi myös kasvaa arkeen sopivaksi. Rakkauteen kuuluu osapuolten manipulointi. Avioliitossa siinä onnistuvat yleensä vaimot. Säätyläismiehet puolestaan jallittavat esiaviollisesti etenkin vähävaraisia tyttöjä ja jättävät heidät oman epäonnensa nojaan.

Itse nautin siitä, miten Austen osittain purkaa romanttisuutta vaikka kirjoittaa romansseista. Hän antaa kyllä lopulta armon onnellistamalla järkihenkilönsä. Viehätyn myös siitä, miten Austen kuvailee polttavan ensilemmen, sen kokijoiden eri intressit ja erilaiset pettymykset: hän näyttää, että lopulliselta tuntuva tulinen tunne menee ohi ja että tulee uusia rakkauksia.

Hykerryttävä romaanihahmo on rouva Jennings, jossa yhdistyvät vilpitön hyväntahtoisuus ja kammottava juoruilu. Osasta sivuhenkilöistä piirtyy karikatyyreja, kuten Dashwoodien velipuolesta vaimoineen. Potentiaaliset sulhaset jäävät aika yksi-ilmeisiksi, etenkin Elinorin salassa hellimä rakkauden kohde hämmentää ponnettomana vätyksenä, joka lähinnä vain ajelehtii päähänpinttymänään kunniallisuus. Tässä kohtaa ehkä voin huokaista, että voi aikoja, voi tapoja, mutta toisaalta riemastuttaa, että romanttinen sankari on pikemmin antisankari.

Ihmissuhteiden luulon ja tiedon sekamelskaa viritellään hitaasti. Lukija saa rauhassa valita puolensa ja ihmetellä ihmisluontoa. Austen asettuu peribrittiläisen hillinnän puolelle, joten Elinor edustaa ihannetta siitä, miten ulospäin luottamusta herättävä vakaus voi sisältää kaiken, mitä täysi henkilö voi olla.

Elinor tiesi, ettei perheenjäsenten neuvoista tai puheista olisi mitään apua, heidän hellyytensä ja murehtimisensa vain lisäisi hänen pahaa oloaan, samalla kun heidän esimerkkinsä sen paremmin kuin kauniit sanansa eivät lainkaan edistäisi itsehillintää. Yksin hän oli vahvempi, ja oma harkinta kannatteli niin hyvin, että hänen päättäväisyytensä oli niin horjumaton, olemuksensa ja iloisuutensa niin muuttumaton kuin niin tuore ja viiltävä tuska mitenkään salli.”

Emma Thompson teki kirjasta käsikirjoituksen ja esitti Elinoria Ang Leen ohjaamassa leffaversiossa (1995). Mielenkiintoisia valintoja, poistoja, painotuksia ja lisäyksiä on elokuvassa verrattuna romaaniin. Tajuan vasta nyt, miten nuoria henkilöt ovat kirjassa verrattuna elokuvaan. Varakkuus- ja omaneduntavoitteluaihelmat esiintyvät yhtä terävinä kummassakin, samoin lukuisten sivuhenkilöiden vaihtelevat kunniakäsitykset. Austenin romaanin purevuutta ei elokuvassa juuri ole, vaikka maukkaita tilanteita ja hienoja roolisuorituksia saa ihailla.

Pidän Austenin lukemista sekä todellisuuspakona että katsannon kirkastajana. Ei ole ajasta kiinni ihmisten toiminnan motiivit tai luonteiden luonteikkuus. Taitava tekijä saa sävytykset sellaisiksi, ettei nautintoa estä aika, paikka, sääty tai sukupuoli. Hienoa, että laatulukemistoa arvostetaan uudella käännöksellä.

Tämä vielä: Järki ja tunteet osoittaa, miten kaunis voi harmaa olla. Siitä todistaa Elina Warstan suloinen kansi. Se jatkaa tyyliä, joka vanhan roosan värein näyttäytyi Ylpeys ja ennakkoluulo -suomennoksen kannessa muutama vuosi sitten.

wp-1589374623512.jpg

– –

Jane Austen
Järki ja tunteet
suomentanut Kersti Juva
Teos 2020
romaani
477 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Kaikenlainen proosa sytyttävästi kerrottuna kelpaa minulle. Luen kokeilevaa kirjallisuutta, viihdettä ja perinneproosaa. Eniten jälkimmäiseen kallellaan on Robert Seethalerin romaani Kokonainen elämä (Aula & Co 2020), mutta hienoisella modenismitwistillä.

Perinteisyys tarkoittaa sitä, että romaanissa paneudutaan yhteen henkilöön ja kerronta pääosin on kronologista. Realismiin nojautuva päätyyli rikkoutuu muutamaan otteeseen, ja modernismin henkäys syntyy tietoisesta kerrontaotteesta ja muutamasta harkitusta kronologian murtamisesta. Kokonaisuus tuo levollisen olon: luotan kertojaan ja kerrontaan. Voin levätä tekstin turvassa.

”Menneisyys näytti mutkittelevan joka suuntaan, ja tapahtumien kulku meni sekaisin hänen muistissaan tai sitten sai erikoisella tapaa aivan uuden muodon ja merkittävyyden.”

Sisältö ei silti ole siloinen, sillä päähenkilön Andreas Eggerin kovaan elämään noin 1920-luvulta lähelle nykyaikaa mahtuu monta tragediaa. Kokonainen elämä on nimensä mukainen elämäntarina raskaine murheineen ja muutaminen onnenhetkineen, joita ei paisutella tekstissä, joten lukija saa tilaa eläytyä, järkyttyä ja liikuttua.

wp-1589111421608.jpg

Karu, hidas, vaatimaton Egger sijoittuu tavallisten tallaajien kunniagalleriaan. Jokamiesnäkökulmasta kirja kuljettaa halki eurooppalaisen rakennemuutoksen maataloudesta teollistumiseen ja palvelutalouteen. Tässä romaanissa näyttämönä toimivat vuoristomaisemat ja niiden kehittyvä turismi. Sotaa ei saksalaisromaanissa voi ohittaa, ja siitä kirja näyttää hieman tavanomaista poikkeuksellisemman näkymän.

Tiivis romaani on ilmava. Tapahtumakulun lisäksi siihen mahtuu huomioita elämän merkityksestä. Kun ne tehdään yksinkertaisen miehen silmin, korostuu se, että elämä ja sen arvoituksellisuus on arvokas sellaisenaan. Ei tarvita saavutuksia tai tavoiteltuja onnen aiheita. Riittää tavallinen kokonainen elämä.

”Egger nyökkäsi, ja prokuristi huokaisi. Ja sitten prokuristi sanoi jotain, jota Egger ei enää koskaan unohtanut, vaikkei sitä sillä hetkellä ymmärtänytkään: ’Sitä voi ostaa mieheltä tunnit, sitä voi varastaa hänen päivänsä tai ryövätä häneltä koko elämän. Mutta kukaan ei voi viedä mieheltä edes yhtä ainokaista hetkeä. Niin se on, ja nyt jätät minut rauhaan!’”

– –

Robert Seethaler
Kokonainen elämä
suomentanut Raimo Salminen
Aula & Co 2020
romaani
140 sivua.
Kaveri lainasi kirjan.

Muualla mm. Hemulin kirjahylly ja Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Helsinki Lit 2020 kirjavinkkeinä

Sattuneesta syystä kevään keskeinen kirjatapahtuma Helsinki Lit peruuntui. Olen silti viettänyt lukufiestaa kera käännöskirjojen, joiden kirjailijoita toivoin kuulevani toukokuun tapahtumassa.

Olen kirjoittanut blogipostaukset Helsinki Lit -ohjelman kuudesta kirjasta. Kokoan tähän kirjoista lyhyet vinkit ja pitempiin pohdintoihini linkit. Järjestyksen pummasin Litin ohjelmasta.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Henkilökohtaisen ja tietoaineksen yhdistäminen vaatii taitoa, ja sitä Svenssonin kirjassa riittää. En etukäteen arvannut, miten kiinnostava eläinlaji ankerias voi olla. Ehkä elämän perimmäinen salaperäisyys kiteytyy luikertelevassa oliossa, jonka syntymäpaikkaa ei edelleenkään ole saatu selville. Kiehtovaa!

Max Porter: Lanny

Moniäänisyyden ystäville Porterin Lanny-romaani olkoon pakollista koettavaa. Pieni, outo poika katoaa, mikä kiihdyttää kyläläisten tuntoja, lisäksi pakkaa sekoittaa irreaali aines. Maittava sekametelisoppa, joka sopii odottamattoman hyvin kuunneltavaksi äänikirjana.

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Pikkutyttö Dar el Salaamissa uskoo jumalaan, henkiin ja tarinoihin. Hän saa kantaa kuolleen siskon nimeä ja hapuilla lukuisten ohjeiden, määräysten ja rangaistusten kotikulttuurissa. Ja kun pahaa tapahtuu, saa aina syyttää itseään. Tämän kertomus satuttaa, mutta toivosta ei siinä silti luovuta.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Perintötekijät on romaani perheestä, jossa jokaisen perheenjäsenen käsitys lapsuudesta on erilainen. Minäkertoja on viisikymppinen nainen, perheen esikoinen, joka isän kuoltua nostaa piilotellun kissan pöydälle. Paljastuneet kynnet raapivat tunnelmia jäytävästi.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Schulmanin romaanin isovanhempiensa perhehelvetistä sijoitan kevääni kolahduskirjoihin. Ihastelen taitoa yhdistellä kertojan ongelmia, perhesalaisuuksia ja romaaniaineksia. Näin teksti tunkee ihona alle sekä riipaisee rakkaudella ja rakkaudettomuuden seurauksilla.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Henkilökohtaisista kipupisteistä on vaikea puhua, kirjoittaakin, mutta Pine kirjoittaa niistä esseetyyliin niin, että niitä on helppo lukea. Helppous ei liity aiheisiin vaan taipuisaan tapaan kertoa ja kuvailla ajatuksia ja elämäntapahtumia. Kirja on suora ja silottelematon, kokonaisvaikutelma avoin ja fiksu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Tukholmalainen kirjailija Kayo Mpoyi uppoutuu sukunsa tansanialaisiin ja sen lähialueiden tarinoihin sekä perhe-elämään. Kirjassa Virtaavan veden sukua (Atena 2020) kertoja on pieni Adi-tyttö Dar el Salaamissa viisivuotiaasta noin kymmenvuotiaaksi. Kirjan viimeiset sanat jysäyttävät: ”Kuusivuotiaalle itselleni.”

Kuusivuotiaalle Adille tapahtuu sellaista, joka on pahaa, piiloteltavaa ja syyllistävää. Sellaista, jolloin lapsi joutuu aikuisen vallankäytön armottomaksi kohteeksi. Se on yksi juonne tytön kasvutarinassa, tärkeitä ovat perhepiirin ja koko lähikulttuurin ankaruus ja väkivalta.

Isänvalta periytyy sukupolvelta toiselle, ja taustalla vaikuttaa myös siirtomaavallan aikainen alistuskulttuuri. Sulassa sovussa rakenteita pidetään yllä jumalanpelolla, ikiaikaisilla uskomuksilla, hengillä ja unilla. Lapsien kasvulla vahingollisinta taitaa kuitenkin olla salailun ja uhan ilmapiiri.

Leimautumisen pelko vaikuttaa kaikkeen. Esimerkiksi alle kymmenvuotiaalle voi opettaja langettaa ankaran rangaistuksen leimalla lost woman. Jumala vaikuttaa kätevältä selitykseltä, jolla pimitetään tärkeät asiat. Se riittää selitykseksi. Siispä pienen tytön hämmennys ja ahdistus saa kasvaa salassa, ja salassa saa ajatella omiaan.

”Äiti, minä tiedän.
Jumala on piirtänyt muistikirjaansa sukuelimen.
Minun jumalani on harhaanjohtava jumala.”

Romaanin aihepaljous mahtuu melko lyhyeen sivumäärään. Siinä oleellista oheisainesta ovat vanhat tarinat. Ne tuodaan sulavasti juonen lomaan. Perheen nuorin lapsi sairastaa, Adi kaitsee ja tarinoi, ja siten hän valmistaa itseään pienestä pitäen haaveammattiinsa, kirjailijaksi.

wp-1589095959227.jpg

Kirjassa on kohtaloita, joiden kokemusten vääryys korventaa. Vallan, etenkin uskomuksiin ja alistamiseen liittyvän vallan käyttö välittyy pienen tytön silmin ja ajatuksin. Välillä konkreettisesti heikottaa, miten lapsuutta turmellaan. Romaanin lopussa uskaltautuu kertoja ja Dina-sisko varovaisesti kyseenalaistamaan, eli toivoa on.

”Äiti sanoo, ettei Dina ole oppinut mitään, ja vilvoittelee löyhyttelemällä puseroaan. Se paljastaa juovat hänen rinnoissaan.
’Äiti, eikö ole mahdollista oppia ilman että saa rangaistuksen?’ ”

– –

Kayo Mpoyi
Virtaavan veden sukua
suomentanut Ulla Lampinen
Atena 2020
253 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Monista kirjablogeista löydät lisää, esimerkiksi Kirjakaapin kummitus, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara ja Kirjarouvan elämää.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Kasvukertomukset ovat mielestäni vaativa romaanityyppi. Miten erottua lukuisten kaltaisten joukosta? Johanna Vuoksenmaa tietää. Hänen esikoisromaaninsa Pimeät tunnit viihdyttää ja liikuttaa (Otava 2020).

Romaani on kerronnallisesti ja teemallisesti hallittu proosapaketti ihmisen osasta hallitsemattomassa elämässä. Perhetarina vie eteenpäin eri-ikäisten henkilöiden identiteetin muutosta, isona osana seksuaali-identiteetti. Myös puhumattomuudella ja salaisuuksilla on merkittävä rooli tarinassa. Elämän hauraus, ihmisten epätäydellinen pyrkimys toistensa lähelle, selviytyminen ja toivo jäävät väreilemään.

”Ja yhtäkkiä minusta alkaa näyttää siltä, että yksi väripalleroista tuikkii, jotenkin samalla tavalla kuin tähdet tuikkivat, niin että oikeastaan siinä ei tapahdu mitään, mutta kuitenkin tapahtuu koko ajan.”

Hämeenlinnalaisessa punatiilitalossa elelee nelihenkinen ydinperhe koirineen. Romaanin pääkertoja Pauliina on juuri täyttänyt 12 vuotta, veljen abivuosi vetelee viimeisiään, äiti huolehtii hammaslääkärivastaanotostaan ja isä työskentelee sähkölaitoksella. Kaikki elävät tietämättään elämänsä taitekevättä 1977.

wp-1589013080003.jpg

Loistavasti tarinaan kietoutuu tuon kevään lakkoaalto, tärkeimpänä sähkölakko. Siitä tulee myös romaanin hieno, monimerkityksellinen nimi. Ajankuvan aitous hivelee: ruuat, tavarat, tv-ohjelmat ja hittibiisit loksahtavat rekvisiitaksi, ja tuoksuaistimukset korostavat kaikin aistein tavoitettua 70-luvun loppua. Isovanhemmillakin on rooli, esimerkiksi isoisien erilainen tapa selvitä rintamakokemuksista, ja niistä siirtyy viittauksenomaisesti sodan ja luokkaerojen vaikutus seuraaviin sukupolviin.

Vaikutun Vuoksenmaan tavasta kuvata lapsuuden ja nuoruuden rajamaalla hölkkäävää tyttöä, joka vielä leikkii barbeilla mutta alkaa ymmärtää, mistä Jallun pornokuvissa on kyse. Pauliinan lapsenomaisuus, konkreettiset havainnot ja johtopäätökset ja niiden liukuminen abstraktiin ajatteluun välittyvät hykerryttävästi ja liikuttavasti. Ensimmäiset kuukautiset, ensimmäinen rakastuminen, ensimmäinen sydänystävyys – kaikki se ja paljon muuta käännöskohtakeväästä tallentuu romaaniin aidosti.

Pauliinan kehityskaaren rinnalla kytee Marko-veljen oman linjan löytyminen ja vanhempien suhteen rakoilu. Pauliinan näkökulman lisäksi kirjassa on isän kerrontaosuuksia, joissa komeinta symboliikkaa kantaa sähkömiehen salainen harrastus, pimeän maalaaminen öljyväreillä. Pidän kovasti myös kerrontaosuuksista, joissa tilanteita katsotaan yläviistosta: neutraali, ulkopuolinen havainnoija kiinnittää huomiota tapahtumiin ja paljastaa kirjan lukijalle (ja kuuntelijalle) enemmän kuin henkilöt tietävät toisistaan.

”Kumpi tuntee toisensa paremmin, talo asujansa vai asujat talonsa? Punainen tiilitalo ainakin tietää asukkaistaan enemmän kuin nämä toisistaan. Juuri nyt se saa todistaa jotain ainutkertaista.”

Kuuntelin kirjan äänikirjana. Kuuntelukokonaisuutta virkistää se, että kirjassa on kaksi lukijaa: isän osuuksilla on miesääni. Tekstin visuaalisuus loihtii sivutuotteena mielikuvafilmin. Se ei ole yllätys, sillä kirjailijalla on vankka kokemus ohjaajana. Romaanin kohtaus- ja otosmaisuus houkuttaa ajattelemaan, että kirjasta syntyisi hieno elokuva tai tv-sarja. Näin toivoo parhaan suomalaisen tv-draaman vankkumaton Tahdon asia -fani.

– –

Johanna Vuoksenmaa
Pimeät tunnit
Otava 2020
romaani
7 tuntia 57 minuuttia äänikirjana
lukijat Anniina Piiparinen ja Jussi Puhakka.
Kuuntelin BookBeatista.

Muilta bloggaajilta: Jorman lukunurkka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pinen kirja Tästä on vaikea puhua (Atena 2020) sisältää omakohtaista esseistiikkaa. Pine käsittelee kuudessa esseessä isoja omaan elämäänsä vaikuttaneita asioita ja elämänvaiheita.

Kirja alkaa isäsuhde-esseellä, jossa isän alkoholismi ja vanhempien avioero näyttelevät isoa osaa. Tai saattaa parasta olla kuvailla tunnelmaa kertojan osattomuuden tunteella. Riipaisevia tilanteita esseissä riittää: pieni, köyhä Emilie lainavaatteissaan;10-vuotias Emilie kuuntelemassa puhelimessa isän itsemurhauhkauksia; 15-vuotias Emilie humalikkona ja pöllyssä pitkin Lontoon baareja; Emilie sanomassa ”älä”; nelikymppinen Emilie keskenmenon kokeneena; Emilie posottamassa työuupumuksesta hermoromahdukseen. Eli kirjoittaja avaa kokemuksensa kaihtelematta, suoraan – vaikka niistä on vaikea puhua.

wp-1588824688676.jpg

Niistä ei ole vaikea lukea, vaikka paljastukset ovat kouraisevia ja paljastuneet rakenteet avaavat kipeästi silmiä. Ketterä tapa keriä kokemukset ja ajatukset yhteen tekee kirjasta sutjakan luettavan, ja silti: tässä ollaan tosissaan. On monia sisältöjä, jotka tekevät kirjassa vaikutuksen. Mainitsen niistä muutaman.

Paljastavasti Pine käsittelee useassa esseessään sitä, miten totuus vaihtelee kokijan mukaan. Esimerkiksi Pinen ymmärrys korfulaisesta sairaalasta on täysin toinen kuin henkitoreissaan kärsivän alkoholisti-isän. Ja sitten! Viimeisen esseen vyörytys empatian puutteen ja rakenteellisen sovinismin luikertelusta siitä huolimatta, että olettaa oman toiminnan olevan feminististä. Vaikutun.

Pine ei siloittele, ei omia ailahtelevia, ristiriitaisia tai väkeviä piirteitään, ei lämpöään – ei myöskään muita. Lisäksi ikuisen keskeneräisyyden ja riittämättömyyden hyväksyminen kolahtaa minuun.

”Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi.
Minua pelottaa. Teen sen silti.”

Silti taidan itse suosia enemmän Silvia Hosseini -tyyppistä esseistiikaa, jossa henkilökohtainen nivoutuu erilaisten kulttuuri-ilmiöiden pohdintaan. Pine pitäytyy pitkälti henkilökohtaisessa, vaikka oletan, että siihen on sulautunut kaikkea sitä, mitä hän on sekä kirjailijana että draamatutkijana. Se, että paljastan minuun Pinea enemmän vetoavan esseelinjan, ei vähennä Tästä on vaikea puhua -kirjan ansioita.

– –

Emilie Pine
Tästä on vaikea puhua
suomentanut Karoliina Timonen
Atena 2020
esseitä
123 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Reader, Why did I marry him pureutuu Pinen esseisiin: tässä.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Kun kuningas kuolee (Otava 2020) on Elina Backmanin esikoisdekkari. Lajityypin ainekset ovat hyvin hallinnassa. Juoni kulkee sujuvasti, ja lukijalle varisee vinkkejä, joista voi arvuutella, vievätkö ne harhaan vai oikeaan suuntaan. Lukija pääsee seuraamaan kahta tutkintalinjaa, jotka loppua kohti yhtyvät.

Kolmikymppinen työttömäksi jäänyt toimittaja Saanaa saapuu kesäksi Helsingistä Hartolaan virkistymään. Turtumisen tilasta hänet havahduttaa tapaus, joka tapahtui Hartolassa 30 vuotta aikaisemmin. Hän innostuu penkomaan sitä, ja sillä on seurauksensa.

”Saana polkee oudoissa fiiliksissä tädin vehreään pihaan ja jättää polkupyörän nojaamaan punamullan väristä aitanseinää vasten. Hän nappaa ostoskassin pyöränsarvesta ja kävelee mietteliäänä kohti kuistia. Lappu on tallessa farkkujen taskussa. Saana miettii pyöräänsä jätetyn uhkauksen roolia tarinassa. Hartola seuraa hiljaa, kuinka hän tekee pieniä tiedustelujaan. Ketä se voi muka häiritä?”

Toisaalla tapahtuu nykyajassa Suomenlinnassa murha, jossa on ritaalinomaisia piirteitä. Sitä selvittää rikostutkija Jan ja hänen työparinsa Heidi. Juttu paisuu ja haarautuu Hartolaan.

wp-1588404809472.jpg

Backmanin dekkari noudattaa lajin sitä laitaa, jossa rikosta selvittävien henkilöiden elämäntilanne ja parisuhdestatuksen vaiheet kulkevat rikostutkinnan rinnalla. Janin suhtautuminen vaativaan elämäntilanteeseensa toisaalta siirtyy hyvin tekstiin, välillä se jää ohuehkoksi. Päähenkilönä Janin rinnalla toimii Saana, jonka mielenliikkeet välittyvät elävästi.

Olisikohan pikkupaikkakunta Hartola kolmas päähenkilö?  Itähämäläinen maalaispitäjä on nimennyt itsensä rehvakkaasti kuningaskunnaksi. Tilanne on viime vuosien skandinaavista dekkariperinnettä myötäilevä: pikkupaikan menneisyydessä riittää hämärää, ja paikkakuntalaisiin kuuluu porukkaa, jolla on salattavaa.

Romaanissa viivytellään alkupuolella aika pitkään. Toisaalta se osoittaa hyvin, että rikosselvitysten nitkahdukset eteenpäin tapahtuvat usein harvakseen sattuvin sattumin. Jotkut sattumat hieman syövät juonen tehoa, etenkin viimeisen uhrin osuus tuntuu turhan kliseiseltä. Hieman ihmettelen myös sitä, mihin tarvitaan päähenkilöiden ulkonäön komeuden ja kauneuden toistelua, vaikka myönnän, että kyllähän romanssit virittyvät viehättävyydestä.

Mutta kaikkiaan dekkari vetää hyvin, ja se sopi lukutilanteeseeni: oli aikaa ahmia kirja alusta loppuun. Eri aikatasojen ja näkökulmien kuljetus tuo kirjaan sopivaa rytminvaihdosta. Päähenkilöissä vetoaa kutkuttavasti kuvattu epävarmuus, joten odotan sarjan seuraavan osan käänteitä.

– –

Elina Backman
Kun kuningas kuolee
Otava 2020
dekkari
495 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkarin traileri: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

The Last Kingdom, 4. tuotantokausi

Saksilaisten ja viikinkien valtataistelussa 800-luvulla on päästy neljänteen tuotantokauteen. Yhä elää Wessexin Alfred-kuninkaan haave Englannin yhdistyneistä kuningaskunnista, mutta Alfredin kuoltua mailla ja mannuilla kumisee valtatyhjiö, joka tietää epävakautta ja juonittelua.

Olen kirjoittanut sarjan ensimmäisestä ja kolmannesta tuotantokaudesta, ja mielikuvat kolmannen kauden viimeisen jakson monitasoisuudesta vaikuttavat yhä väkevästi. Ne nostavat odotukset, jotka ovat vääjäämättömästi ylimitoitettuja yksinkertaisesta syystä. Sarjan perusjännite on nojannut pakana-Uhtredin ja kiihkojumalisen Alfredin suhteeseen. Nyt Alfred on vainaa, ja jopa ennen niin kaunainen kuningatar on leskeydessä jonkin verran laimentunut.

Vaikkei neljäs tuotantokausi yllä sarjan huipputunnelmiin, vetää se silti minua puoleensa ja koukuttaa ahmimaan jakson toisensa perään. Tutuksi tulleet henkilöt vaativat seuraamaan kohtaloitaan. Tosin Wessexin uusi nuori kuningas Edward riepoo yksitotisena, ja aiemman suosikkini Bridan taantuminen yksisilmäiseksi koston pimeäksi enkeliksi harmittaa. Ymmärrän kyllä kummankin motiivit, mutta silti toivon moni-ilmeisyyttä.

Ja juonikaava on hieman liian ilmeinen: taistelut viikinkejä vastaan, käärmemäiset juonittelijat, valtataisteluja saksilaisten kesken, taas taisteluita viikinkejä vastaan jne. Ehkä pitää muistuttaa itseäni, että historiallisesta seikkailusarjasta on lähinnä kyse, ei syväluotaavasta psykologisesta tutkielmasta.

Kiinnostavia feministisiä viritelmiä liittyy Alfredin tyttäreeseen Aethelflaediin. Silti yllätyn, miten valinta rakkauden ja vallan välillä näyttää käyvän helposti. Ylipäätään vallanhimon vaikuttimet nousevat tuotantokauden pääteemoiksi. Vallanhaluun kilpistyy kaikkien toiminta – tai melkein kaikkien.

wp-1588489832755.jpg

Uhtredin (Alexander Dreymon) valovoimainen hahmo jaksaa kantaa sarjaa. Kohtaloaan seuraava superurho uskollisine seuralaisineen vastaa jälleen kerran kiinnostavimmista hetkistä. Sarjassa joutuu sietämään veriroiskeisia taisteluita ja päänleikkuita, mutta keskityn muuhun pääantiin. Niitä ovat pysähdykset, joissa uskon ja velvollisuuksien valintatilanteet vaikuttavat yksilöiden lisäksi yhteisöön. Lisäksi tuotantokauden isyystematiikka ja lasten pelinappula-asema korostuvat.

Niissä Uhtred – yllätys yllätys – esiintyy ratkaisijana. Ja hyväksyn sen. Ja sarjan lavastajat, puvustajat ja valaisijat tietävät vaikutuksen. Taitavasti valo saadaan kimmeltämään Uhtredin lampisilmistä vetoavasti välkkyen, ja kuvakulmat valitaan myös tehoavasti. Uhtredista ei onneksi muodostu yksiviivaista sankaria, sillä menetykset ja tavoitteiden mureneminen mahtuvat mukaan juonenkäänteisiin ja henkilökuvaan.

Aate- ja valta-asetelmien ikiaikaista raadollisuutta kuvaava sarja on aina parhaimmillaan, kun se tuo yhteen luonteikkaita vastapareja. Sarjan uusi viikinkipäällikkö Sigtryggr (Eysteinn Sigudarson) osoittautuu melkoiseksi karismakiteytymäksi, ja siksi kohtaamisissa Uhtredin kanssa välähtää jännitettä, jota kaipaisin enemmän koko tuotantokauteen. Silti pidän kuningaskuntasaagaa yhtenä tenhoavimmista keskiaikaa ja viikinkiaikaa kuvaavista sarjoista.

– –

The Last Kingdom, 4. tuotantokausi
Netflix 2020
Traileri: tässä.

Sarja perustuu Bernard Cornwellin kirjasarjaan.

Koronakriisin vuoksi viidennen kauden kuvaukset ovat keskeytyneet.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Carl-Johan Holmlund: Runoilijan huoneessa

Tässä pimenevässä maailmassa
istun, kirjoitan”

Carl-Johan Holmlundin runojen puhujaminä on suora ja konstailematon. Runoilijan huoneessa (Avain 2020) on kokoelma lyriikan sitä suuntaa, jossa puhuja tekee havaintoja, näkee läheltä kauas ja pitäytyy kielikuvissa, johon saa tarttumapinnan kädenulottuvilta.

On myös toinen lyriikkasuunta, repaleisen fragmentaarinen ja kuva-arvoituksellinen. Runoilijan huoneessa sulkee sille ovensa, sillä kokoelmassa nähdään ja tehdään konkreettisia asioita, joista syntyy symboleja ja sanojaan suurempia. Huoneessa esimerkiksi juodaan kupposellisia teetä ja kahvia, ja sen ikkunasta nähdään ulos ja huoneesta käydään lähietäisyydellä merenrannalla. Lähestymistavan voisi irrottaa yhden runon alusta näin:

”Kun katselet
näetkö?
havainnot pisaroivat”

Runoista leviää levollinen tunnelma. Runoista henkii myös tietynlainen ajattomuus. Runoissa pohditaankin aikaa ja pysäytetään sitä, mutta samalla se valuu eteenpäin ja toistuu omalla painollaan: ”jälleenlöydetty aika vai kadonnut”. Mielestäni ajan vääjäämätöntä kulkua korostaa runolauseiden pisteettömyys.

wp-1588404782451.jpg

Hetkittäin tunnen runojen kuvissa ajan patinaa, käytön kuluneisuutta, esimerkiksi sellaisista sanoista kuin meri, hiekka, vene, laivat, vuodenajat, linnut. Mutta se on tietoinen keino, sillä näitä sanoja ja niiden mielikuvia toistuu ajasta ikuisuuteen: ”Löydät puheen parvia / köyhtyneitä kielikuvia / toinen toistaan toistavia”. Sitä konkretisoikoon lisäksi yksi kokonainen runo:

”Ei hiljaisuutta, joka ei olisi täynnä ääniä
ei kevättä ei syksyä, joita ei
olisi jo nimetty vuodenajoiksi
ei aamun hetkeä, illan hämärää
ei kesän muistoja, ei sanoja
joita ei olisi jo tärvelty toisilla sanoilla”

Muutenkin runoissa hyödynnetään paradokseja ja vastakohtia. Toiseksi pääteemaksi poimin paradoksin sanojen löytymisestä ja samalla niiden riittämättömyydestä.  Runohan tarvitsee sanoja ollakseen itsensä, mutta puhujan tunteet oikeiden sanojen löytämisestä välittyvät voimakkaasti: ”Illalla saan sanoiksi / vain illan” tai ”kuinka kauan annat / kielen viedä / harhaan?”

Pidän kokoelman tyylistä, suorasta ja lyhytsäkeistöisestä runopuheesta. Runot sopivat tunnelmien tavoittelijoille, jotka haluavat noukkia ajatelmia, pysähtyä. Siksipä Runoilijan huoneessa haluaa viipyä ja käydä uudelleen.

– –

Carl-Johan Holmlund
Runoilijan huoneessa
Avain 2020
runoja
62 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot