Avainsana-arkisto: Bernardine Evaristo

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä & Helsinki Lit 2022

Pari sanaa aluksi Hanna Bervoetsin romaanista Sopimatonta sisältöä, sitten päällimmäiset kokemukset kevään Helsinki Lit -tapahtumasta 13. 14.5.2022.

Somepalvelun moderaattoreiden työoloista on sukeutunut kiinnostava kirja: Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä (Gummerus 2022). Tiivis romaani kuvaa minäkertojanaisen työtaivalta Hexa-firmaan ja sieltä pois. Työyhteisö ja suhde yhteen työkaveriin limittyvät siihen.

”Joskus joku sanoi: ”Hitto, näin jotain tosi sairasta äsken”, ja me muut nyökkäilimme ja tiesimme, että hänet oli parasta jättää hetkeksi rauhaan.”

Kirjassa ei solkenaan suolleta lukijan silmille kammottavia somesisältöjä, mutta niillä on suuri merkitys: mitä tekee ihmiselle nähdä ihmisten muille ja itselleen tekemiä hirveyksiä. Moderoijien työolot ja somesaastaan altistumisen psyykkiset seuraukset siirtyvät romaanin sivuille. 

Minua kiinnostaa etenkin kirjan tiukka tyyli ja minäkerronta. Yhden henkilön silmin asiat näyttäytyvät samalla terävästi ja sokeasti. Sokeus tulee siitä, että omalta kannalta nähdyt asiantilat sulkevat pois muiden kokemukset ja sen, mitkä asiat vaikuttavat omaan näkökykyyn. Nämä asiat tulevat hienosti esille esimerkiksi kertojan suhteessa Sigridiin. Samalla se pistää pohtimaan, miten oman toiminnan rajat hämärtyvät somevaikutusten vuoksi. Kerronta ei osoittele vaan vie mukaan minäkertojan tunnustustyyppiseen tekstiin.

Hanna Bervoetes oli yksi Helsinki Litin viikonvaihteen vieraista. Hän keskusteli eloisasti Ville Blåfieldin kanssa esimerkiksi kirjan tärkeimmistä teemoista, somesta ja vähän Euoroviisuistakin. Keskusteluparin yhteispeli ihastutti.

Helsinki Litin spesialiteetti kirjafestareiden joukossa on kahdenkeskinen tunnelma, vaikka kirjailijahaastattelu tapahtuu suuren yleisön edessä spottivaloissa. Vain kirjailija, haastattelija ja kirja keskittävät huomion. 

Pähkäilen lukijana kohtuuttomia vaatimuksia kirjailijoille: ei riitä, että taitaa tekstin teon, pitää olla myös estraditaituri. Toisaalta katsojana nautin, kun kirjailija hallitsee myös esiintymisen. Ei voi mitään: virkeä, avoin lavapresenssi tehostaa keskustellun kirjan tehoa. Ja sellaisia hetkiä Litissä oli monta. Mainitsen pari huippukokemustani – mainitsemattomia väheksymättä (ks. Litin esiintyjät).

Läsnäolo, leikkisyys ja skottiaksentti viehättivät Douglas Stuartin haastattelussa, ja aloin nolostella, etten hullaantunut Shuggy Bain -romaanista yhtä täysillä kuin kirjailijan kuuntelusta. Sama tunne valtasi muutamasta muusta Lit-kirjasta, jonka olin jo lukenut ja kokenut ihan kivana vaan en mahtavana.

Maaza Mengiste säteili ja Nita Prosesta kehkeytyi todellinen show-nainen. Vain Tone Schunnesson oli mukana videoyhteyden avulla mutta oli tulla skriinistä ulos (kirjaa en ole lukenut mutta aion lukea ihan vain haastattelun vuoksi). Colson Whitheadin coolius tuntui tyylikkäältä. 

Eniten odotin Bernardine Evariston osuutta enkä suotta. Koko Hubara haastattelijana antoi Evaristolle tilaa: katsomo sai nauttia sulavan, älykkään, havainnollisen puheenvuoron kirjailijan kirjoittamisesta. Evaristo kertoi tyylin ja kerronnan muotoutumisesta sekä aiheista, joiden aika on tullut.

Hieno kirjallisuustapahtuma! 

Hanna Bervoets: Sopimatonta sisältöä, suom. Sanna van Leeuwen, Gummerus 2022, 140 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Lit-lukemistostani olen kirjoittanut etkojutun.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Vinkkejä: Helsinki Lit 2022

Kevään Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma innostaa lukemaan käännöskirjoja. Ehdin lukemaan muutaman teoksen ennen tapahtumaa 13. – 14.5.2022, joten teen pikakatsauksen kirjakokemuksistani odottaessani kirjailijavieraita Bio Rexin lavalle.

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin, suom. Aino Ahonen

Nelikymppisellä Idalla pitäisi olla kaikki hyvin, on ura ja varallisuutta. Siskolla on silti sellaista, mitä hänellä ei kuten mies ja muuta sellaista. Olen somepostauksissa kuvannut kirjaa: vuonolla vihertää sisarkateus. Pienoisromaani on sopiva muoto tälle tunnelmia ja tapahtumia tiivistävälle sukutarinalle.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen, suom. Kaijamari Sivill

En tiedä, mitä romaanilta odotin mutta paljon sain. Episodinen ja moniääninen Evariston romaani (Wsoy 2022) riemastuttaa kerronnallaan, joka antaa piut paut oikeinkirjoitukselle. Huomaan rivityksellään leikkivän tekstin viehättävän, mutta sitäkin suurempaa iloa aiheuttaa eläväinen henkilökuvaus. Isoja teemoja mahtuu romaaniin runsaasti. Ne koskevat yhteiskuntaa, rotua, sukupuolta ja tasa-arvoa mutta myös yksilökohtaisesti juuria ja mahdollisuuksia. Hieno, kevään ehdottomasti yksi hienoimmista lukukokemuksista.

Ann-Helén Laestadius: Varkaus, suom. Laura Kulmala

Tätä romaania (S&S 2022) hallitsee aihe, joka kantaa ja ottaa kantaa. Saamelainen, ruotsiksi kirjoittava kirjailija kertoo tosipohjaisista viharikoksista saamelaisia kohtaan. Pohjoisruotsalaiset sabotoivat, syrjivät ja uhkaavat saamelaisia ja porotaloutta, joka on saamelaisille kulttuurinen ja taloudellinen elinehto. Romaani näyttää myös saamelaisyhteisön ja yksittäisten perheiden jännitteet, todentaa kommunikointivaikeuksien ja yhteisöpaineiden seuraukset. Koskettava teema on se, mitä ristiriidat tai omaan kulttuuriin kohdistuvat uhat tekevät lapsen psyykelle ja vaikuttavat aikuisuuteen. Kerronnallisesti riisuttu teksti kiertää kikkailun, kaikki keskittyy aiheeseen, jota ei juuri ole käsitelty. Se on Ruotsin vuoden 2021 parhaan kirjan voima.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta, suom. Sirje Niitepõld

Kolmekymppisten naisten ystävyyttä käsitellään paljon chick lit -kirjoissa, ja silloin päähenkilöä on tukemassa pari bestistä. Osmanin romaanissa (Like 2922) seurataan kolmea erilaista naista, jotka esittävät ystävyyttä, mutta totuus on toinen ja kerronta kaukana likkalitteratuurista. Kunkin naisen näkökulmasta suhteet ovat monimutkaisia ja koko ajan mutkistuvat. Romaanista luen yhteiskunnallista ja psykologista ajankuvaa, ja suurimman vaikutuksen tekee maahanmuuttajuuden käsittely.

Nita Prose: Huonesiivooja, suom. Katariina Kallio

Dekkarityylisessä romaanissa (Bazar 2022) sosiaalisesti rajoittunut huonesiivooja löytää hotellisviitistä ruumiin ja joutuu epäillyksi. Moni asia on todellisuudessa toisin kuin minäkertoja on tajunnut, ja lukijalle tarjotaan pikku yllätyksiä loppuun asti. Päähenkilön persoonasta muodostuu viihteellisen jännärin käyttövoima. Etsin omaperäisyyksiä enkä niitä juuri löytänyt, mutta monet muut ovat eri mieltä: bestseller.

Douglas Stuart: Shuggie Bain, suom. Laura Jänisniemi

Kaikki kunnia karujen kotiolojen ja häiriintyneen äitisuhteen kuvaukselle – Shuggie Bain (WSOY 2022) on tunnetusti Bookerin arvoinen. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo 1980-luvun glasgowlaisesta työläisperheen tavoista, sukupuoli- ja polviperinteistä. Nimihenkilö kasvaa lapsesta itselliseksi nuoreksi taustallaan tasapainoton alkoholistiäiti. Ja kaikesta rouheudestaan ja palkinnoistaan huolimatta jäin kummasti kirjan kyydistä – ehkä tällaista realistista perheproblematiikkaa olen nauttinut tällä erää yliannostuksen.

Colson Whithead: Harlem Shuffle, suom. Markku Päkkilä

Harlem Shuffle (Otava 2022) vie kaupungin sykkeeseen: ”New York oli joskus sellainen – kulman takana aukesi toisenlainen kaupunki kuin taikaiskusta.” Colson Whithead kuvaa letkeästi 1960-luvun harlemilaisen puolimaailmanmiehen Ray Carneyn keplottelua kunniallisena perheenisänä ja huonekalukauppiaana sekä kuuman ryöstötavaran välittäjänä. En päässyt täysillä romaanin imuun, mutta tunnistan kerronnasta kiinnostavaa, etenkin eri tapahtumien ja henkilöiden limittämistä. Kerronta on liukasta ja mukana on monia kiinnostavia sivuhahmoja, ja moneen luokkaan jaettu yhteiskunta tuli kirjassa eloisasti ilmaistua.

Kesken

Niklas Natt och Dagin romaani 1793 jäi aikanaan kesken, ei kirjan vuoksi vaan lukutilanteen. Pidän historiallisista romaaneista, ja rouhean karkeasti lähti kirja aikansa Tukholmaa ja kirjan päähenkilöä kuvaamaan. Sarja on ehtinyt jo kolmanteen osaan, 1795 (WSOY 2022), vaikken minä ole vielä päässyt edes ensimmäisen osan loppuun.

Varjokuningas on sekin historiallinen romaani, Maaza Mengisten kuvaus sota-aikaisesta Etiopiasta 1930-luvulta (suom. Aleksi Milonoff, Atena 2022). Mallikasta kuvausta, eloisaa kerrontaa – silti juutuin noin puoliväliin. Syynä taitaa taas olla latteasti: jostain syystä lukutilanne on tälle kirjalle nyt väärä.

Kaikkia Helsinki Litin kirjailijoita enkä kirjoja en tässä maininnut. Siis: kiinnostava kirjakeskusteluviikonvaihde odottaa!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Romaani

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

”eikä lapsi jonka Amma kasvatti feministiksi ole viime

aikoina edes tunnustautunut sellaiseksi

    feminismi on laumasieluista, Yazz sanoi hänelle, 

suoraan sanottuna naiseuskin on ihan passé, meillä

yliopistolla kävi ei-binäärinen aktivisti Morgan Malenga

ja se oli tosi avartavaa, meistä tulee luultavasti kaikista

ei-binäärisiä, ei miehiä eikä naisia, miehisyys ja naiseus on

muutenkin vain sukupuolitettua performanssia ja se taas

meinaa, että sun naisasia, äityli, muuttuu tarpeettomaksi ja

muutenkin mä sitä paitsi olen humanitaristi, se on paljon

korkeammalla tasolla kuin feminismi

   tiedätkö sä edes, mitä se on?”

Vau! Nyt mieltäni muiluutetaan Bernardine Evariston romaanissa Tyttö, nainen, toinen (WSOY 2022). Kansien välissä kimaltelee särmäinen kaleidoskooppi sukupuolta, seksuaali-identiteettiä, rotua ja yhteiskuntaluokkaa, ja se loistaa vähintään 12 keskushenkilön säteilyä. Aikajännekin ulottuu 1800-luvun puolelle, vaikka viimeiset vuosikymmennet vaikuttavat vahvimmin.

Sitaatissani mainittu Amma aloittaa romaanin, jonka luvut on nimetty 12 naisen mukaan. Amma kietoutuu kaikkiin muihin jonkinlaisin säikein, osin hyvin ohuin kytköksin, osin vahvoin kuten tyttäreeseensä Yazziin. Romaania voi kutsua episodiseksi, ja se tekee kokonaisuudesta kiehtovan.

Jokaisen luvun naisesta syntyy täyteläinen kuvaus. Mieleni palaa tutkimaan aina seuraavaa lukua ja henkilöä, etsimään yhteyksiä muihin jo aiemmin kerrottuihin ja mainittuihin henkilöihin. Heittäydyn jokaisen elämäntapahtumiin. Ei ole kysymys niinkään juonellisista tapahtumista vaan tarinasta, tarinoista, joiden sisällä moninaiset sosiaalis-psykologis-yhteiskunnalliset teemat sykkivät.

Kerronta tuo etäisesti mieleeni Elizabeth Stroutin novellistis-episodisen kerrontatavan. Myös Karin Smirnoffin janakippo-tyylinen piittaamattomuus oikeakielisyydestä käväisee mielessäni. Kuten alun sitaatista huomaa Evaristo ”unohtaa” virkkeistä alun isot kirjaimet ja loppupisteet.

Romaania on vaikea siteerata, sillä tekstin rivitystä pidän tärkeänä osana kerrontaa – eli soisin sitaatin näyttävän samalta kuin se on romaanin sivuilla. Ei kirjaa säeromaaniksi voi sanoa, mutta epätavallista lausekkeiden, lauseiden, virkkeiden ja kappaleiden asettelu on: lopputulos hallitun hillitöntä. Ja nostan hattua Kaijamari Sivillin ilmeikkäälle käännökselle.

Kirjan rakenne, kerronta ja kieli säväyttävät. Tällainen teos hivelee muutenkin makumieltymyksiäni: vetävät, särmikkäät henkilöt, eläväiset tarinat, sisällön runsaus ja ajatustiheys. Pohdinnalle purutuntumaa piisaa – makujen sinfoniaa, yllätysten pirskahtelua. Ihailen, miten taitavasti Evaristo pitää kaiken kasassa.

Henkilöiden näkökulmiin saadaan mahtumaan niin isoja yksilön ja yhteiskunnan kysymyksiä, ettei kirjaa pysty tyhjentämään yhdellä lukemalla eikä ainakaan lyhyessä kirjajutussa. Tiivistän siten ytimen: kyse on siitä, mitä ihminen on, mitkä tekijät häneen vaikuttavat, miten hänet määritellään. Esimerkiksi Amman ystävä ja tyttären isä Roland:

”missään tapauksessa hänen mustuutensa sen paremmin

kuin homoutensakaan eivät johdu tietoisesta poliittisesta

päätöksestä – ensin mainittu on geeneissä, jälkimmäiseen

hänellä on psyykkinen ja psykologinen alttius

   ja sellaisina ne pysyvät, eivät intellektuaalisina tai

aktiivisina päähänpinttyminä

   vaan pikemmin alaviitteinä.”

Eli tarve määrittelyille voisi vähentyä alaviitteiksi, ehkä jopa poistua. Romaanin moniäänisyys tarjoaa toivoa, erilaisia selviytymisen sävyjä. Siinä on kyllä myös paljon tilanteita, joissa määrittelyt kaventavat yksilön mahdollisuuksia ja eritasoinen syrjintä ja rasismi vaikuttavat. Määrittelyä tai ei, on kuitenkin oleellista, että romaanin naiset ovat mustia, juuret vaikkapa Karibialla tai Nigeriassa – tai niin kuin viimeisen luvun yhden naisen dna-kartta osoittaa: perimää onkin ympäri maailmaa.

Kirjan kimara feminismeistä välittyy moni-ilmeisesti, siispä pisteet kerronnan ryppyotsaisuuden poissaolosta. Kaikenlainen poliittis-yhteiskunnallinen aines aktivoituu kirjan henkilöissä moniulotteisesti, ja lähes parasta on, että leikkisyys ja huumori ovat tärkeä osa tyylistä.

Yhtä asiaa pidän läpileikkaavana: ”että koulutuksella on voima muuttaa koko elämä”, vaan ei sekään ajatus ole kirjassa yksioikoinen. Kyllä romaanissa on saarnaavia kohtia, mutta ne ovat sellaisia tietoisesti, esimerkiksi paasaava henkilö tiedostaa taipumuksensa.

Painavien asioiden irtonainen kerronta voittaa minut puolelleen. Hätkähdän, vaikutun, hymähtelen ja naurahtelen tasaisin väliajoin – miten virkistävää! Onpa antoisa kirjakokemus.

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen, suomentanut Kaijamari Sivell, WSOY 2022, 528 sivua. Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani