Saksa on ollut melkoinen aatepesä kautta historian, mutta varsin vilkas on ollut 1900-luku sota-aikoineen. Viimeisimmän maailmansodan jälkeinen jakautuminen itään ja länteen on oma lukunsa, Berliini sen merkittävänä kipupisteenä. Voi vain arvailla, miten natsismin arvet ja itäpuolella muuria siirtyminen totalitarismista toiseen ovat vaikuttaneet ihmisiin.
DDR-ajasta saa viitteitä Eugen Rugen romaanista Vähenevän valon aikaan (suom. 2012). Romaani kuvaa neljää sukupolvea Umnitzerin sukua. Rakenne on sellainen, että lukijalle kuvataan lyhyitä tilanteita eri vuosikymmeniltä: muutamia väläyksiä on 1950-, 60- ja 70-luvulta, ja viimeiset otokset ovat ennen muurin murtumista 1989 ja jo länsistyneeltä vuodelta 2001.
Romaanissa vietetään tai valmistellaan usein juhlia, jolloin päähenkilöt ovat koolla ja jännitteet näkyvät. Kaikesta paistaa se, että suhteita kuormittavat menneisyyden, poliittisten intohimojen ja odotusten painolastit. Elämä ei ole ollut kellekään reilu, eikä reiluja olla muille. Muisti ja sen häviäminen väijyvät, sairaudet saartavat ja suhteiden kalseus rassaa. Romaanin kuva perheestä ei ole kaunis; ihmiset ovat sitä pienempiä, mitä täydemmin he ovat aatetta ja pyrkimyksiä.
Itä-Berliini rajaa romaanin henkisen ja konkreetin maiseman: nuorimman henkilön koulupiha päättyy muuriin. Muurin pätkiä tulikin tuoreella Berliinin-matkalla nähtyä. Juuri luetun romaanin tunnelma siirtyi kaupunkikokemukseeni: etäinen ja kalsea. Berliini on iso ja harmaa, valtavia remonttialueita siellä täällä, pömpöösejä rakenteita idässä ja lännessä. Luodinreikiä on näkyvillä vanhoissa rakennuksissa. Lisäksi verkkainen lumisade ja tihenevä pilvisyys värittivät kaupungin mustavalkoiseksi.
Kävellessä etäisyydet ja miljöön massiivisuus korostuvat. Arvostan moderneja berliiniläisiä muistomerkkejä: eleettömän vaikuttavia ovat muurin ylityksessä menehtyneiden maalitaulukuvat ja jutalaisvainojen uhrien monumentti hallintoalueen tuntumassa. Kaupunki on kaikkiaan kiinnostava ja yllätyksellinen.
Valtiopäivätalon takana olevan kanavan partaalla on muurinylityksessä menehtyneiden muistopaikka: toiselle puolelle kanavaa näkyvät maalitaulut, toiselle ristit.
Näin matkalla hienoja taidenäyttelyitä. Martin Honertin lapsuusmuistoaiheinen näyttely Hamburger Bahnhof -museossa oli sekä hauska että ajatuksia herättävä. Taiteilija on tuunannut valo- ja mielikuvista kolmiulotteisia teoksia, jolloin niiden esittämät asiat venyivät uusiin ulottuvuuksiin. Jo tämän näyttelyn takia kannatti kaupungissa pistäytyä.
C/O Berlin -museossa oli amerikkalaisen valokuvaajan Joel Sternfeldin retrospektiivi. Uskomattoman hienoja henkilö- ja miljöökuvia. Osa näyttelysarjoista oli sellaisia, että kuva ja siihen liittyvä tarinat olivat yhdessä enemmän kuin ne olisivat olleet erikseen.
C/O Berlin
Enkä yleensä voi ohittaa, jos näytillä on 1400-1600 -lukujen mestareiden teoksia, etenkin alankomaalaisia. Petrus Christus on hänkin käsittämätön tekijä, kotoisin Bryggestä. Kelpasivat italialaisherrojenkin näyt, kuten Botticellin sulottaret. Nämä helmet löytyivät Gemäldegalleriesta. Vita brevis, ars longa, totisesti.
Sain myös kirjallishenkisiä matkakokemuksia. Hotellimme vieressä on Brechtin viimeinen koti. Ja sen vieressä ohuessa lumipeitteessä kaunis hautausmaa, josta löytyvät Brechtin ja Heinrich Mannin hautakivet. Kivenheiton päässä on luonnonhistoriallinen museo, jossa komeilee 150 miljoonaa vuotta vanha jättikokoinen brachiosauruksen luuranko. Elettiin sitä ennenkin. Ja kuoltiin.
Minä puolestani jatkan jäljellä olevaa elämääni. Aloitin sen lukien paluulennolla saksalaisen Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Rikoksia (suom. 2011). Nämä tarinat eivät ole kevyttä rikosviihdettä, tv-krimien rullaavaa sukua. Peruuttamattomien tapahtumien takana on kylmääviä, töksähteleviä kohtaloita. Yleisilme on ankara, mutta muutamien henkilöiden tulevaisuuteen ennakoidaan kapeaa valokaitaletta. Karuissa ja totisissa kertomuksissa on yksi huvittava yksityiskohta: kreikkalaistaustainen kriminaali uussaksalainen haluaisi ehdottomasti olla suomalainen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 