Avainsana-arkisto: Kristiina Vuori

24 heinäkuun, 2022 · 6:52 am

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty

Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja – nimipäiviään viettävät: onnittelut! Naistenviikko on siten viimeisessä päivässään, samoin kirjasomen naistenviikkohaaste. Päätöspäivälle valitsin historiaviihdettä yhdeltä Kristiinalta. Juttuni loppuun lisäsin linkit kaikkiin viikon juttuihini. Huomenna blogissani on koko haasteen koontipostaus, josta näkee mukana olleet blogit ja linkkejä blogijuttuihin.

*

Turussa käyn aina mielelläni, viimeksi maaliskuussa, ja miksei sopisi sinne myös vierailu 1640-luvun loppupuolella. Sinne vie Kristiina Vuoren historiallinen romaani Samettiin kätketty (Tammi 2021).

Romaanin kertoja, kolmikymppinen leskivaimo Margareta, toimii kätilönä. Turussa etsitään vauvansa Aurajokeen heittänyttä naista ja Margareta osallistuu etsintöihin. Lapsenmurhaaja pyritään paljastamaan lypsämällä kaupungin naisia. 

Välillä kerronta kulkee hän-muodossa, jonka on tarkoitus lisätä lukijan jännitystä: kenestä kerrotaan ja onko Margaretalla itsellään jotain tekemistä salasynnyttämisessä?

Ymmärrän ja tavallaan en ymmärrä romaanin rakennetta. Ensimmäinen osa sisältää lapsensurmaajan etsinnän ja Margaretan salaisen suhteen muistelun, mutta toinen osa on takautuma Margaretan rakkaussuhteen syntymisestä ja voimasta – sehän jo selvisi ensimmäisessä osassa. Mutta tarkoitus pyhittää keinot: kerronta paisuttaa pariskunnan vetovoimaa. Kolmas osa kuvaa rikostutkintaa ja oikeustoimia sekä sulkee Margaretan kohtalon.

•

Samettiin kätketty luottaa rehevään ilmaisuun, mitä tulee suhteiden ja seksuaalisuuden kuvailuun. Historiaviihteen perinteitä se myös hyvin noudattaa rakkausromaanina, johon kuuluu järjen vievä hullaannus, epäsäätyisyydestä piittaamaton yhteys ja epäselvyydet suhteen pysyvyydestä. Niistä rakentuu Margaretan ja skotlantilaisen kauppiaan Alexin rakkausdraama.

Tällä kertaa en tempautunut mukaan kirjan romanssiin, taisin kaivata siihen yllättävää ja odottamatonta. Pidänkin Vuoren romaanissa tärkeimpänä naisen aseman käsittelyä. Siinä Vuori on vahvoilla.

•

Kätilö on ammatti, joka tarjoaa terävän näkökulman tarkastella naista 1600-luvulla. Synnytys on naisen elämän riski yhteiskuntaluokasta riippumatta. Romaanissa on esimerkiksi väkevä kuvaus kohtalokkaasta lapsenpäästöstä. Kaikki muu synnytyksen ulkopuolella ilmentää epätasa-arvoa yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten välillä.

Naisia koskevat eri säännöt kuin miehiä. Miehet saalistavat ja kauppaavat naisia omiin tarkoituksiinsa, mutta syytökset ja synti kohdistuvat vain naisiin. Vain naiset saavat siveettömän häpeäleiman pienistäkin hairahduksista saatikka salavuoteudesta tai lapsensurmasta.

”Pappien mukaan meissä naisissa pesivät pahat mahdit, meidän ruumiimme on demonien saastuttama ja altis hallitsemattomille tarpeille ja himoille. Julistavat, että miehissä asustaa järki ja siksi he pitävät lihallisuutensa kurissa meitä paremmin.”

Kaksinaismoraalisella uskonnolla pyhitetyn miesten lakien maailma tulee räikeästi esille oikeuslaitoksen toiminnassa. Tämän kaiken Vuori onnistuu punomaan Margaretan elämänkokemuksiin ja romaanin päätapahtumiin niin, että vakuutun ajankuvasta.

•

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty, Tammi 2021, 259 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Naistenviikolla 2022 postaamani jutut:

18. heinäkuuta – Riikka: Riina Tanskanen, Tympeät tytöt
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla: Johanna Sinisalo, Ukkoshuilu
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta: Helena Ruuska, Mary Gallen-Kallela
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna: Paula Havaste, Laahus & Johanna Valkama, Kuningatarlaiva
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita: Jenni Pääskysaari, Mielen maantiede
23. heinäkuuta – Olga, Oili: Jasmine Westerlund, Olly Donerin kiehtova elämä
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja: Kristiina Vuori, Samettiin kätketty

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

28 huhtikuun, 2020 · 5:51 pm

Kristiina Vuori: Neitsytkruunu

Historiallinen viihdekirjallisuus vie arjesta muuanne, ja silloin tällöin se on paikallaan. Tällä kertaa käväisin Ruotsi-Suomen vallaspiireissä 1400- ja 1500-lukujen taitteessa, kiitos Kristiina Vuoren romaanin Neitsytkruunu (Tammi 2020).

Päähenkilökertoja on Anna Hansintytär Tott, joka isänsä kuoleman jälkeen neitosena siirtyy Suomesta kummitädin kaitsettavaksi Ruotsin puolelle. Ingeborg-täti on jämäkkä vallasnainen, jonka kasvatusmenetelmistä ei Anna-neito älyä heti, että häntä koulitaan vahvaksi naiseksi, joka tulevaisuudessa osaisi hallita mammonaa ja mielenrauhaansa. Sille eivät naiset voi mitään, miten miehet pelaavat poliittisesti, ja se heijastuu heihin.

Vuoren romaanista erottuu feministinen juonne, jossa naisen on selvittävä niine keinoin kuin on patriarkaatissa ja miehen omaisuutena mahdollista. Enemmän tietysti on aatelisten ja raharikkaiden piireissä mahdollisuuksia kuin piikalikkojen, mutta rajat ovat tiukat vallasnaisillakin käytöksen ja neitseellisyyden suhteen. Anna saa sen tuta, niin myös miehelän vankilan.

Anna naitetaan parikymppisenä Suomeen tuplasti vanhemman miehen vaimoksi, eikä siinä auta, että neito on hullaantunut komeaan huliviliin ja toinen jässikkä on jo esittänyt kosinnan holhoojalle. Nainen on kauppatavaraa, ja naiselle on ihan erilaiset esiaviolliset säännöt kuin miehille.

wp-1588088707173.jpg

Verrattuna pariin aiempaan Vuoren historialliseen romaaniin Neitsytkruunu on kuitenkin kevyt. Henkilökuvaus ei yllä erityisen syvälle, mikä voi johtua myös siitä, että päähenkilö on nuori nainen, joka katsoo kaikkea kokemattomin silmin. Siten ei otetta voi verrata esimerkiksi verevän ja kalsean yhdistelmään romaanissa Viipurin valtiatar.

Jo romaanin alkuvaiheessa esitellään uroot, joista lukija voi päätellä huonon ja hyvän valinnan vaihtoehdot. Eli iso osa juonta on sen odottaminen, miten lemmenkiemurat suoristuvat tai kihartuvat entisestään. Ja koska koen, ettei naisen aseman väläyttelystä huolimatta sen syvempiä ei kirjassa tarjoilla, lemmenjuonen seuraaminen vie huomion, vaikka poliittisissa oloissakin on ainesta. Valitettavasti helmakestit seuraavat toisiaan hieman rutiininomaisesti.

Arvostan suuresti aineistotyön ja ajankuvan kuranttia antia. Poikkeuksellisten vallasnaisten elämän dokumentit ovat hienoja arkistolöytöjä menneestä maailmasta, ja kirjailijan fiktiivinen panos niihin antaa odottaa herkullista ekstraa. Viihdyin kirjan parissa, mutta hienoinen pettymys on, että Anna jää yksitotiseksi hahmoksi ja kirja juonipainotteiseksi. Käänteet osoittautuvat kovin ennalta arvattaviksi. Ehkä kiinnostavimmat hahmot haaskautuivat sivuhenkilöiksi kuten tömäkkä Ingeborg-tantta. Vaan mutinat sikseen: pitkin matkaa toivoin Annalle viisautta ja onnen ailahduksia. Lopussa palkitaan.

– –

Kristiina Vuori
Neitsytkruunu
Tammi 2020
romaani
263 sivua eKirjana, osittain kuuntelin.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 toukokuun, 2019 · 6:34 am

Kristiina Vuori: Viipurin valtijatar

Olen lukenut kaikki Kristiina Vuoren historiaviihderomaanit. Yhä on Filippa suosikkini, mutta mieluusti aikaa vietän myös uusiimman Viipurin valtijattaren (Tammi 2019) seurassa. Se kertoo kymmenen lasta synnyttäneestä Gunilla Johanintytär Besestä, joka leskeydyttyään 1500-luvun alussa hallitsi pari vuotta Viipurin linnaa. Henkilö on löydettävissä asiakirjoista, myös joitain Gunillan kirjoittamia kirjeitä on säilynyt, mutta Vuoren mielikuvitus on synnyttänyt vinkeän minäkertojanaisen. Jo ensi sivuilla päähenkilö kuvailee itsensä näin: ”Oikukas. Jääräpäinen. Pikkutarkka. Kummallinen.”

Kertoja kuvailee elävästi sosiaalisesti rajoittunutta persoonaansa, läheisyyskammoaan ja kopeuttaan. Lukija pääsee kertojaa lähelle, sillä tekstiin vuodattuvat tunteet ja ajatukset, joita Gunilla ei saa muille ääneen sanotuksi tai muuten näytetyksi.

Kovin kliseinen hahmo on kehkeytyä vallasnaisesta, jonka sisus hehkuu mutta ulokuori jäätää ja jolla silti on onni kerran, jopa kahdesti, kohdata mies, joka ymmärtää ja haluaa Gunillan sellaisena kuin hän on. Onneksi kaavoista karataan. Naisen asema vallanhaluisten miesten ja venäläisten uhan alla sotkee sabluunat, samoin leskirouvan kunnian säilyttäminen.

20190422_142726.jpg

Viihdyn, sillä kirjassa hahmotellaan huolellisesti historiallinen ympäristö, elintavat ja aikalaisten käytös. Nautin kielestä, joka suoltaa sukkelasti sanastoa monen sadan vuoden takaa. En ole vakuuttunut, tarvitaanko kirjan loppuun sanakirjaa, ainakin minä nautin muinaissanojen tulkinnasta. Kieliherkkua riittää, esimerkiksi Gunillan lankeaminen leskirouvana salasuhteeseen välittyy maukkaasti. Lihapiilotushetket verbalisoidaan varsin verevästi; ihan pieni näyte siitä:

”Suloisia, hekumallisia asioita. Laukkaa punaisella pillillä. Kukapa olisi arvannut, että villojen vatvominen voisi olla niin hurmiollista ja -”

Ja vielä sananen romantiikasta. Viipurin valtijattaressa oleellista on rakkaus, jota ei saa tuntea, ja rakkaus, joka ylittää kaiken muun. Gunilla joutuu tekemään ratkaisuja omien halujen, rakastetun onnen ja äidinrakkauden välillä. Minulle passaa tällainen romanssikirja, jossa salaisesta rakkaudesta riutuvalla on jo takana elettyä elämää. Siihen liittyvät seikat lisäävät monisyisyyttä naiselämän ja romantiikkaosaston välittämiseen.

Romanssin täydentymisen esteet eivät ole Viipurin valtiattaressa ihan tavallista viihdeaiheistoa, ja Vuori osaa vetoavasti kirjoittaa päähenkilön toteutumattoman onnen tunnot. Vuori viljelee runsaasti tehokkaita kuin-vertauksia (mm. yön pimeys vertautuu dominkaanimunkin kaapuun), mutta eritoten minua miellyttävät metaforiset kohdat:

”Kun on aika saattaa hääpari morsiusvuoteeseen, minua suojannut riiste saa iskun toisensa jälkeen kunnes sen pinta on täynnä seittimäisiä halkeamia. Riite haurastuu ja alkaa hajota ja äkkiä olen kuin lapsi, joka kielloista juolimatta lykkii menemään hirvenluuluistimillaan pitkin meren rosoista jäätä eikä palaa sisään ennen kuin pimeys ja pakkanen pakottavat. Kun keho alkaa sulaa, saapuu kipu. Mitä paremmin tunto palautuu kylmettyneisiin lihaksiin, sitä kammattavammalta tuntuu.”

Eskapismituokioni 1500-luvun epäonnisessa romanssissa on varsin onnistunut. Hyvä viihde sopii leppoisaan luppoaikaan.

– –

Kristiina Vuori
Viipurin valtijatar
Tammi 2019
romaani
215 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Myös Kirsin kirjanurkka viihtyi vanhassa Viipurissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 huhtikuun, 2018 · 5:48 am

Kristiina Vuori: Elinan surma

Kristiina Vuori kertoo uusimmassa historiallisessa romaanissaan Elinan surma (Tammi 2018) Kantelettaresta tutun runon uudesta näkökulmasta. Nyt keskiössä on suurtilan emäntäpiika Kirsti, ei runon hyveellinen uhri, nuori Elina-rouva. Tavoite on selvä, sillä kirja omistetaan historiassa parjatuille naarasusityyppisille naisille: ”Menneisyyden naiselle, jonka ainoa synti oli olla yhtä lujatahtoinen ja ylpeä kuin mies.”

Vuori poimii Lönnrotin muokkaamasta kansanrunosta ympäristön ja päähenkilöt ja lisää sopivasti omiaan. Historiankirjoista lisäksi selviävät ilmeiset ristiriidat Klaus Kurjen ja Elinan elämänkaaresta verrattuna runoon, ja sitä Vuori hyödyntää romaanissaan. En paljasta 1460 -70 -luvuille keskittyvän juonen lopputulemaa, kerron vain lähtökohdat draamalle, joka on enemmän kuin triangeli.

Kirsti jäi pikkutyttönä orvoksi ja kasvoi Elinan isän suojeluksessa nuoreksi naiseksi, jota Elinan äiti syrjii sumeilematta mitättömän sukutaustan ja orpouden vuoksi. Ulkopuolisuus ja osattomuus seuraavat Kirstiä, vaikka kasvinkodissa Elina ja maitoema Pörösilmä kohtelevat Kirstiä hyvin, ja myös myötämielinen on Uoti-nuorukainen, Kirstin ensirakkaus. Kun Elina pääsee luostarioppiin, Kirsti siirtyy Klaus Kurjen emäntäpiiaksi ja vällyjen väliin. Ei orvosta oteta emäntää isoon taloon, joten Kirstille jää domina-Elinan piian asema.

Elinan surma.jpg

”Mutta minä en olisi minä, jos en yrittäisi tehdä asialle mitään.”

Kirsti on yhteiskunnallista asemaa vailla oleva piika, joka ei malta säästää ainoaa kauppatavaraetuaan eli itseään, vaan lankeaa isännän pauloihin ilman julkisia kihlavaloja. Nainen on miehen omaisuutta joka säädyssä, mutta säädytön nainen – kaikessa merkityksessä – arvoton. Kirsti ei tahdo taipua moiseen, vaikka vaihtoehdot ovat vähissä.

Vuori on rohkaistunut kertojana. Minäkertoja-Kirsti vuodattaa kaunaansa sumeilematta ja välillä pomppii muistoissaan, joissa on sapenkarvaita pettymyksiä lieventämässä hyviä hetkiä ja nykytilaa taustoittavia muistoja. Tuttua Vuorta valuu Kirstiin, sillä aiemmissakin romaaneissa on esiintynyt ristiriitaisia puolensapitäjiä ja tuittuilijoita (esimerkiksi Siipirikko ja Disa Hannuntytär). Kirsti on aiempia variatioita vahvemmin hahmoteltu nainen. Hän reflektoi kostotoimiaan ja on pitkälti tietoinen sekä kaunansa syistä että seurauksista – ei vain voi itselleen mitään oikeutta hakiessaan ja puoliaan pitäessään.

Katkera ääni pääkopassani ei huuda eikä paru, mutta seuraa sitkeästi läpi päivän ja yön aina uuteen aamuun. Kuin kantaisin äänekästä hepokattia vyöllispussissani.

”Kyllä kolli kuin kolli aina kalan hajun tuntee.”

Elinan surma on viisto rakkausromaani, jossa lihanpiilotus on keskeisessä roolissa. Rehevästi seksuaaliset suoruudet ja piilomerkitykset tursuavat tekstistä. Tunnepuoli maustuu romaanissa kirpeäksi, sillä himo ja rakkaus sotkeutuvat vallanhaluun ja ylpeyteen. Kirstikin niiden kynsissä sekoittaa oikean ja väärän rakkauden, oikeat ja väärät teot.

Ihailen monesti virkepoljentoa, jossa vanha sanasto lisää uskottavuutta Kirstin persoonaan. Eläväinen kieli sopii Kirstin suuhun ja välittää 1400-luvun loppupuoliskon elämänehtoja. Aiempien romaanien tapaan Vuori kuljettaa rinnan kristinuskon oppien juurtumista ihmiseen ja taikauskon vaikutusta toimintaan. Kansanuskoaineksia romaaniin ripsautellaan nyt mainiosti tekoihin sovittaen, ei luennoiden. Vuori parantaa näin kerrontaa kirja kirjalta.

”Jos vakuuttaisin lempeäni nyt, kun hän on lähdössä, käyttäytyisin kuin mikäkin jalkajakkara.”

Kirstin sumeilematon puolustuskanta lisää ongelmia, joista hän osin on tietoinen, osin ei suostu tunnustamaan. Niin inhimillistä ja ajatonta. Eikä Elina ole vain kalpeanhauras nuorirouva, eikä Kirsti ainoastaan juonitteleva, petetty piika. Naisten särmä terävöityy kissatappelun kiihtyessä. Kumpikin pitää asemiaan niillä keinoin, jotka ovat mahdollisia. Vanha ystävyys ei paljon valtataistelussa paina.

Viihdelukemistoa Elinan surma mielestäni on, vaikka Angelica-tyyppinen seikkailuromanssitarinointi on syventynyt. Historiaviihde ei ole pahasta, kun se on näin vakuuttavasti hahmoteltua. Naiskeskeisyys vahvistaa tarinaa, sillä miehet jäävät persoonina yhden ilmeen uroiksi. En ole varma, onko loppuratkaisu perusteltu, mutta jotain kihelmöivää siinä on. Se jättää kutinan miettiä, mitä seuraa vääristä valinnoista väärin syin ja miten tarina voi vielä jatkua.

P. S. Kirjan lopussa Vuori taustoittaa Elinan surma -runoa ja historiallisia faktoja, ja myös alkuperäinen runo on lisätty luettavaksi. Lopussa on myös sanasto.

– –

Kristiina Vuori
Elinan surma
Tammi 2018
historiallinen romaani
201 sivua.
Luin BookBeatin eKirjan.

Juttujani Kristiina Vuoren kirjoista: tässä.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

18 heinäkuun, 2017 · 5:55 am

Kristiina Vuori: Filippa

On ilo ja kunnia aloittaa naistenviikko ja siihen liittyvä kirjabloggaajien naisteemainen haasteviikko tällä kirjalla (haastejulkistus tässä ja muistutus tässä). Postailen päivittäin jostain naisen kirjoittamasta kirjasta – tästä se lähtee!

Naistenviikko2017

Ensinnäkin ihmettelen, miten Kristiina Vuori kykenee vuosittain julkaisemaan vankan historiallisen romaanin, joka on paneutuvan taustatyön tulosta. Toisekseen totean, että päästyään 1500-luvulle, hän kertojana kohentuu. Kolmanneksi: kuudes romaani Filippa (Tammi 2017) on mielestäni Vuoren paras.

Olen lukenut myös Kaarnatuulen (Tammi 2016), joka jäi postaamatta (muista lukemistani Vuoren romaaneista tässä ja tässä). Siinä kerrotaan päättäväisestä turkulaisesta kauppiasrouvasta, jolla on tosielämän esikuva Valpuri Innamaa. Vaikka kerronta on paikoin tehokasta, kokonaisuus tuntuu ohuelta. On siksi ilo kohdata Valpuri hetkellisesti Filippassa poikkeavana sivuhenkilönä, nyt pontevana porvarisneitona ja nuorena rouvana ennen hänen Kaarnatuuli-vuosiaan.

FilippaMyös Filippassa on tosipohjaa, sillä romaani kertoo Flemingien suvusta 1500-luvulla. Joitain katkelmia romaanissa on Filippa Flemingin (k. 1578) testamentista, muuta kirjallista tietoa veljiensä varjoon jääneestä naisesta ei juuri ole jäänyt. Veljet Joakim ja Klaus historialähteistä löytyvät, ensimmäinen melkomoisena vempulana, jälkimmäinen sotaisena räyhähenkenä. Nyt pääsee Vuoren välityksellä naimattoman vallasnaisen asemointiin. Vallalla tallotaan, ja se, mitä sallitaan miehille, on kaukana naisille sallitusta.

Filippa vie keskelle lukuisia suvun kartanoita ja hovijuoruja, sillä kulloisenkin kuninkaan suosion aallonharjalla ja -pohjalla vuorotteleva vauras ja riitaisa perhe sukkuloi vallan linnakkeissa. Kustaa Vaasa vierailee Flemingeillä ja Flemingit Turun ja Tukholman linnoissa Erikin ja Juhanan hoveissa. Kaikkinainen historiataustoitus asettuu luontevasti päähenkilön kuvauksen pohjaksi. Nyt ei uuvuttavasti junnata yksityiskohdissa, ei luennoida eikä tähdennetä: nyt eletään Filippan mukana.

Kerronnan jäntevyys ja latautuneisuus yllättävät. Vuosia kahlataan vikkelästi, ja pääsääntöisesti kirjassa kertoo Filippa itse. Se on kuin sisäistä puhetta Klaus-veljelle. Romaanin räjähdysherkkä tulilanka on poikkeuksellisesti viritetty sisarusten välille. Toinen on susi, toinen jänis.

Tätä ajojahtia ei pitäisi olla käynnissä verisukulaisten kesken.

Ehkä juuri siksi, että paria polttaa perimmäisen paheksuttava paine, teksti välillä oikein kipunoi. Aistilliset kohdat tuntuvat aika ajoin kuumottavilta. Mieleeni jää muusta kuin sisarrakkaudesta eräs uintikohtaus, jossa naisen salasilmä nuolee väkevää miesvartaloa. Mutta kuvausvoimaa riittää myös niin valtavehkeilyihin kuin arkisiinkin asioihin. Tuntuu kuin Vuori tabun takaa olisi vapautunut, eikä edes kertojan sinuttelutyyli vaivaa minua, kun kielikuvat tehostavat tuntemuksia.

Äskeinen herjasi tammoista on kuin eltaantunut suolaliha kurkussani. En saa sitä alas vaikka miten yritän nieleskellä.

Mielenkiintoista on se, että ei Filippa eikä lukija voi olla aivan varma Klausin tarkoitusperistä. Romaani valottaa sekä vallasnaisten että vallasmiesten jalkavaimojen huteran aseman. Esimerkiksi Filippaa roikotetaan naimattomana löysässä lieassa joko tilusten tai tunteiden vuosi – tai sekä että. ”Minäkin osaan pelata. Se yllättää minut”, sanoo Filippa, mutta riittääkö se? Vallankäyttöä on monenmoista, ja siitä Vuori kehittää vetävää historiaviihdeluettavaa.

– –
Filippa
Tammi 2017
historiallinen romaani
e-kirja
405 sivua.
Luin BookBeatin välityksellä.
Muissa blogeissa mm.
Kirjasähkökäyrä
Kirsin kirjanurkka
Kirjahilla

Seuraa naistenviikon postauksia.

Seuraavat blogit ovat ilmoittautuneet naistenviikkohaasteeseen:

Naistenviikko2017Limalepakon kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjakaapin kummitus, Mrs Karlsson lukee, Evarian kirjahylly, Kirjan jos toisenkin, Lukumato, Kirjojen elämänmullistava taika, Kirjan pauloissa, Dysphoria, Kirsin Book Club, Reader why did I marry him?, Sivutiellä, Kirja vieköön!, Luettua elämää, Saran kirjat, Kirjaluotsi, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Orfeuksen kääntöpiiri, Kaikkia värejä, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista

Viikon päätyttyä 25.7. Jaakko heittää kylmän kiven kaivoon ja minä julkaisen koontipostauksen: toivon, että osallistuneet blogit linkittävät siihen naistenviikkojuttunsa.

#naistenviikkohaaste #naistenviikko2017

Itse postailen viikon aikana Kristiina Vuoren lisäksi seuraavien kirjailjoiden kirjoista:

Jojo Moyes, Camille Grebe, Elena Ferrante, Raili Mikkanen, Laila Hirvisaari ja Tiina Raevaara.

 

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

3 joulukuun, 2016 · 3:40 pm

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Kesällä 2015 yritin jouduttaa ajomatkoja äänikirjalla. Valitsin Kristiina Vuoren romaanin Disa Hannuntytär (Tammi 2014). Lankesin toistamiseen samaan kuoppaan: kesälle 2016 hankin kuunteluun Neidonpaulan (Tammi 2015). Miksi?

Olen pitänyt ihan viihdyttävinä historiafiktioina Vuoren Näkijän tytärtä ja Siipirikkoa. Siksi jatkoin Vuoren viitoittamalla tiellä, nyt kuunnellen autoilun ankeuden karkoitusmielellä. Mutta niin kävi, että Disa Hannuntytär -romaanin nimihenkilölle luovuttaisin ”ärsyttävin päähenkilö aikoihin” -mitalin. Senpäiväinen jahkailu ja turhanaikainen lemmenäksyily nostivat verenpainettani, mikä ei ole autoilijalle hyväksi.

Ounastelen tympeyteni johtuvan äänikirjaominaisuuksista. Äänitteen lukijan ääni nukuttaa, ja viipyilevässä koukerokerronnassa knoppaillaan liian kanssa ajan sanastolla ja  yksityiskohdilla. Pikkupiirteinen kuvailu kuunnellen ei sopine kaltaiselleni nopealle lukijalle. Ehkä Vuoren nippelityyli ei haittaisi lukien; silmäni saisivat lentää omaan tahtiini, eikä tarvitsisi viivytellä ääneenlukijan tahdissa.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta annoin siis mahdollisuuden Neidonpaulalle, jossa kerrotaan 1400-luvun loppupuolen tietäjänaisista, Ilveksen suvun jälkeläisistä (jatkoa Näkijän tytär -sukuun). Toinen kaksostytöistä, Truda, kertoo. Hänet luvataan maalliseen elämään, sisko Brita Naantalin uutukaiseen birgittalaisluostariin.

Mielenkiintoista on jännite loitsujen, taikojen, näkyjen luonnonuskon ja kristinuskon välillä, siitä siskot koittavat selvitä kumpikin tavallaan. Ja rakkaudesta tai lihan himosta. Nunnakohtalostaan huolimatta Brita on siskoksista rennoin, Truda pingottaa niin näky- kuin rakkausasioissa. (En taida oikein olla oikeaa kohderyhmää romanttisen viihteen konventioihin kuuluviin kiemuroihin, joissa sankaritar käyttäytyy ja lausuu toisin kuin tuntee.)
Neidonpaula
Kirjakokemukseni huonot uutiset siis ovat siinä, että kuunnellen tämäkin romaani oli minulle aivan liian viipyilevä. Hermoni pettivät, mutta juonen halusin selvittää, joten luin Neidonpaulan loppuun e-kirjana. En sitä sellaisenakaan historiaproosalemmikkeihini laske. Kerrontatavan selittelevyys ja tiedontodistelu on liiallista ja henkilökuvat ohuita, vaikka rouheuttakin mukaan mahtuu. Voi kun kirjailija tiivistäisi, luottaisi henkilöihin ja tarinaan!

Hyvät uutiset ovat ne, että arvostan kirjailijan paneutumista. Vankka luostarielämän, yrttilääkinnän ja tapojen tuntemus on tekstin taustana. Vaikkeivät ne ihan sulaudu luontevasti vetäväksi proosaksi, vakuutun historianäkemyksestä. Tästä syystä lupaan, että tulen vielä lukemaan uusimman romaanin Kaarnatuuli, sillä se on Vuoren ensimmäinen romaani, joka pohjautuu todelliseen henkilöön, turkulaiseen 1500-lukulaiseen vallasrouvaan. Historia- ja Turku-fanina en tohdi sitä ohittaa. Luen sen jossain vaiheessa – en yritäkään kuunnella.

– – –
Kristiina Vuori
Neidonpaula
Tammi 2015
historiallinen romaani
479 sivua.
Ostin äänikirjana, lainasin e-kirjana.

Neidonpaulan lukijoita mm. Kirjahilla, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä ja Vinttikamarissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Avainsanat:

8 lokakuun, 2014 · 8:05 am

Keskiajan naisia, kahdesti

Kristiina Vuori on viime vuosien tulokas historiallisen romaanin genreen. Hän aloittaa keskiaikakuvaukset romaanillaan Näkijän tytär (Tammi 2012). Se kertoo viihdyttävästi 1200-luvun alkupuoliskon talollissäädystä.

Pääosassa on raiskauksen seurauksesta syntyvä Eira. Neito hädässä -kuvio toistuu, kun seurataan Eiraa naimaikään asti, joten luvassa on vaihtelevia vaiheita, valheita, vaaroja ja viettelyksiä. Eiran erikoisuus on muinainen näkijänkyky, parantajavaisto. Unennäkyihin ja enteisiin uppoaminen kerrotaan tehokkaasti.

Kun hengitys oli tarpeeksi hidasta ja syvää, Eira salli mielensä sumentua ja asettui alttiiksi unelle. Liikahtamatta, täydellisen rentona hän odotti sitä perhosen siiveniskun kaltaista miltei huomaamatonta hetkeä, kun tajunta hämärtyi ja unimaailma otti vallan. Tuon häivähdyksen aikana Eirassa uinuva Nukkuja havahtui. Pimeyden vallatessa Eiran näkökentän nuori nainen katosi ja satoja vuosia vanha vainajahenki astui tilalle. Nukkuja, yksi Ilvesten ensimmäisistä tietäjistä, heräsi eloon Eiran tajunnassa.

Juoni etenee liukkaasti, ja henkilöhahmot loksahtelevat lajityyppiin. Kovin syvällisiä ei saavuteta, sillä porukassa on lähinnä tarkkarajaisia hyviksiä ja pahiksia. Loppusanoissa kirjailija kertoo haluavansa kunnioittaa Angelica-viihdeklassikkosarjan perintöä. Kyllä se kuvauksesta kuultaa. Lukijan on ymmärrettävä, että tähtäimessä ei ole syvällistä entiselämäluotausta vaan romanttissävyistä seikkailuhenkeä muinaissuomalaisittain. Koska historiagenreen on samanaikaisesti ilmestynyt toinenkin kotimainen keskiaikakuvaaja, on todettava, että Vuorta verevämpi on Milja Kauniston pitkälti Ranskaan sijoittuva keskiaikamaailma (Synnintekijä ja Kalmantanssi).

Vuoressa vakuuttaa Varsinais-Suomen ja Hämeen elämäntavan esittäminen. Myös uskonnollis-poliittista tilannetta valotetaan uskottavasti, ja kansanuskon ja kristillisyyden välitilan Vuori kuvaa kiehtovasti. Eira joutuu noitaleimaa välttääkseen kumartamaan kumpaakin herraa, ja hän yhdistää uskonsuuntien ytimet.

Pestessään käsiään puhtaaksi rasvasta Eira hymähti. Itseään ei voisi päästä pakoon. Itseään, eikä Jumalaa tai Ylistä Herraa, Ukkoa, kuinka vain. Nuo voimat tekivät ihmisestä sen, mikä tämä syvimmiltään oli. Muokkasivat sielun.

Tämäntyyppiset asettelut sopivat moderniin ihmiskuvaan, ja ne pomppaavat muuten ajankuvasta ja ajan ajattelutavasta. Samaa linjaa edustavat myös yhden päähenkilön, hämäläissoturi Elofin elämänajatukset.

Syntymä ja kuolema. Kaikki muu niiden välissä oli sattuman sanelemaa, mutta typerät ihmiset kävivät rukouksillaan kauppaa jumaliensa kanssa kuin hyväuskoiset lapset, jotka kuvittelivat nöyrtymällä välttävänsä vanhempiensa kiukun. Jos Elof johonkin luotti, niin kuolemaan. Se tuli aina kutsui sitä tai ei, eikä sen edessä ollut muuta mahdollisuutta kuin painaa päänsä, oli kyseessä sitten kuningas tai kerjäläinen. Tuoni ei vaatinut hurskautta, ei messuja eikä penninkejä. Sille jokainen sielu oli samanarvoinen ja jokainen annettu uhri otettiin ilolla vastaan.

Näkijän tytär
Vaikka tarjolla on ennalta-arvattavuuksia, loppuun tirvaistaan yllätys, ainakin minulle. Kansikuvan kiiltokuvamaisuus häiritsee, myös Kirsiä kansi kiusaa, Kata toivoo juonta lisää ja Norkku pohtii runsautta, mutta he, niin kuin monet muutkin ovat esikoisromaanista pitäneet.

Vuori jatkaa keskiaikasarjaa Siipirikolla (Tammi 2013). Etenkin ihailen kuvausta 1300-luvun alun töistä, toimintatavoista ja tapakulttuurista. Siipirikon erikoisuus on metsästyshaukkojen ja -kotkien koulutus. Lintuihin liittyy myös symboliikkaa.

Hämäläinen Selja kaapataan kymmenvuotiaana karjalaisten orjaksi, ja hänen mukanaan matkataan parikymmentä vuotta. Sen varrelle mahtuu kaunaa, väkivaltaa, liittoumia ja hullaantumista. Näkijän tyttäreen verrattuna Siipirikossa on enemmän arvattavia juonenkäänteitä. Henkilötyypittely on aika ilmeistä.

Seljan synnintunnon puuskat ja tunnevaihtelut kuvataan hyvin. Selja on ristiriitainen ja ailahteleva hahmo; hän ei ole avuton olento, eikä hän kaihda vilpillisiä eikä peruuttamattomia tekoja. Selja houkuttaa suojelevia miehiä ympärilleen, lisäksi jokusen arkkipahiksen. Lihallisuutta on ripoteltu riittävästi, ja tähän teemaan eksyy kulunutta ilakointia kehojen yhteenkuuluvuuden kohinalla.siipirikko

Vaikka toinen teos on pikkuinen pettymys, Vuori osaa viihdyttää, ja faktatyö on tarkkaa. Kolmas kirja Disa Hannuntytär ilmestyi jo kevättalvella: luvassa on 1300-luvun lopun seikkailuja Turussa, oletettavasti juonitteluja ja romansseja.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: