Avainsana-arkisto: Asko Sahlberg

Asko Sahlbergin romaani Amandan maailmat (Like 2017) vaikuttaa ajankohtaisena ja paikattomana. Tarina voisi tapahtua Suomessa, Ruotsissa tai muualla Euroopassa – maailmalla nyt ja huomenna.

Romaanin Amanda on 85-vuotias tervaskanto, joka elää eristäytynyttä elämää mökkirähjässään. Naapurissa asuva eläkeläis-leskimies-Jansson auttaa tarvittaessa, joskin jotkut osat naapurusten YYA-sopimuksesta hämmentävät. Käänteen Amandan elämään aiheuttaa pieni pakolaispoika. Ihmisenä ihmiselle oleminen pakottaa Amandan toimimaan toisin kuin koskaan ennen.

Tunnen, että Sahlberg esittää minulle kysymyksen: mihin riittää yhden Amandan inhimillisyys, jos joku muu sallii toiminnan, jossa ihmisellä ei ole koskemattomuutta eikä arvoa?

Sahlberg julistaa nyt entistä selvemmin. Syrjäytyneiden ja syrjäytettyjen heikosta asemasta ei ole epäilystä. Hieno sisarteos Irinan kuolemat on uutukaista hienovaraisempi. Sama keskeisteema kummassakin toistuu eli viattomien kohtalo, kaltoinkohtelu. Mielestäni Amanda-vanhus vertautuu hylkiölapsiin: Amandaa on kohdeltu heikkolahjaisena ja häntä on vahingoitettu suojeluksesta huolimatta.

Sahlberg taitaa waltariaanisen lavean historiapoosan – MOT: Herodes ja Pilatus. Minua hän puhuttelee etenkin Amandan maailmojen kaltaisissa tiiviissä teksteissä, joiden taiturimaisen tiheän ja ilmaisuvoimaisen sanonnan hän hallitsee niin kuin esimerkiksi romaanissa He tai Irinan kuolemat. Näin tunnelmaan ja mielentilaan liu’uttaen alkaa Amandan maailmat:

Pihalta aamuisin kaikkoavat varjot saivat Amandan ajattelemaan ihmisiä, jotka eivät tulleet koskaan tapaamaan häntä. Ehkä nuo ihmiset olivat muuttaneet muualle, ehkä he olivat kuolleet. Ehkä heitä ei ollut koskaan todellisuudessa ollut – myös varjot tuntuivat joinakin kalpeina aamuina epätodellisilta, unista unohtuneilta. Niiden imeydyttyä kasvavaan valoon ne alkoivat tuntua hävyttömän ihmisen keksimältä valheelta.

Pääsin tapaamaan Amandan mielenmaailmoita, joiden päällä leijuu utu, mutta välillä se kirkastuu paljastaen nykyisyyttä ja mennyttä. Kuluneesti voisin sanoa, että Sahlberg on pienen ihmisen humaanilla asialla, ja vaikka hetkittäin tarinassa on ennalta-arvattavuutta ja osoittelua, Amandan maailmat kannattaa ehdottomasti lukea. Sievistelemättömästä elämän rujoudesta irtoaa huikean kauniita ailahduksia ja mieltä horjuttavia hetkiä.

Romaanin loppu rutistaa sisuskalut kasaan. Siinä ympyrä ikään kuin sulkeutuu, ja minä jään miettimään niitä, joita ei kukaan muista, joista ei kukaan välitä elävinä eikä kuolleina. Kirjallisuuden monista tehtävistä mainitsen rutistamisen ja ravistamisen. Ne Sahlberg osaa.

– –

Asko Sahlberg
Amandan maailmat
Like 2017
(pienois)romaani
137 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Postaan samanaikaisesti kahden muun blogin kanssa: Kulttuuri kukoistaa ja Reader, why did I marry him?. Kihelmöi, mitä kollegat kirjoittavat.

Asko Sahlbergin Pilatus (Like 2016) vaikuttaa Herodes-romaanin (Like 2013) rinnakkaisteokselta. Viistovaloa lankeaa kummankin kirjan päähenkilöön, sillä päittäin he ”omissa teoksissaan” kommentoivat toisiaan. Aika ja ympäristö ovat samat, ja Raamatusta tutut Johannes Kastajan ja Jeshuan kohtalot käsitellään kummassakin teoksessa. Minua viehättää se, että profeetat vilahtavat häröilevinä sivuhenkilöinä, ja silti heidän vaikutuksensa tuntuu.

Tuntuu siltä, että siirryin noin 2000 vuotta taaksepäin. Ei siis epäilystäkään, etteikö Sahlberg pureudu vakuuttavasti kuvaamaansa aikaan, poliittiseen peliin, kulttuureihin ja elintapoihin. Lähestymistavan raadollisuus yhdistyy paikoittain vinoon virneeseen. Sävytys syntyy siten, että kertoja-Pilatus katsoo asioita ajallisen etäisyyden päästä, jolloin voi asiayhdistelyin ja tulkinnoin tehdä happamahkoja johtopäätöksiä. Siten lohkeaa myös yleisiä havaintoja ihmisen osasta.

Jätät jälkeesi yhden maailman ja matkustat kohti toista. Menneisyytesi kyynelehtii selkäsi takana ja edessäsi, vielä näkymättömissä, hullu jumala nauraa.

Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä.

Pidän Pilatusta etenkin taidonnäytteenä siitä, että Sahlberg hallitsee historiallisen romaanin lajin, jos joku sitä Herodeksen jälkeen epäili. Minä luin aikanaan Herodeksen hämmennyksen vallassa. Odotin koko ajan jotain koukkua, mutta ei, se oli ”vain” waltariaaninen. Niin on Pilatuskin. Sen alku käynnistyy samansorttisena kuin edeltäjänsä: hieman puiseva päähenkilö vertautuu räväkästi lausuvaan alaiseen. Jatkokin etenee aika samaan tyyliin.

Ei silti, hyvää kerrontaa Pilatus on, ja dialogeissa on usein mehukkuutta, silti lukiessani on hetkiä, jolloin laahaan lievän tylsyyden vallassa. Ajatukseni harhailee hienoon, tiiviiseen Sahlberg-romaaniin Irinan kuolemat (2015), jossa historiaan iskettiin inhimillisyyttä vuotavia haavoja. Poukkoilen myös intensiivisessä He-romaanissa (2010), ja tähäyän kaihoisasti Tammilehtoon (2004). Hienoa tuotantoa Sahlbergilla on.

Pilatus on kertojahenkilönä ajautuja, jotenkin epämääräisesti vietävissä, vaikka osaa hän purevasti puhella. Kokonaisuudessaan en saa henkilöistä oikein otetta, vaikka potentiaalin luonteikkaita sivuhenkilöitä Pilateksen puheilla pistäytyy. Mielikuvissani herkuttelen, minkälainen näkökulmamuutos tulisi, jos kertojana olisikin Claudia, Pilatuksen vaimo. Ei hän räväkkä hahmo ole, mutta viisas taustavaikuttaja, jolla on silmää ja sydäntä muutokselle. Vaikkei Pontius Pilatuksen elämäntaival sytytä minua liekkeihin, summa summarum: Pilatus on kelpo teos miehistä valtaa käsittelevien historiallisten romaanien pinoon.

– –

Asko Sahlberg
Pilatus
Like 2016
romaani
440 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Pilatuksen kanssa ovat hengailleet Arja ja Jorma.

Irinan kuolemat (Like 2015) on kirja, jonka teksti tihkuu tunnelmaa. Asko Sahlberg on todistanut mammuttimaisella Herodeksella (Like 2013), että hän voisi olla Waltari, ja He (Like 2010) on näyttö siitä, että tämä kirjailija taitaa kompaktin tunneproosan. Irinan kuolemat näyttää, että Sahlbergilta sujuu antiikkityyppinen tragedia siirrettynä suomalaisen sotalapsen kokemuksiin.

Hänet oli heitetty isojen lintujen isojen munien pirstomasta helsinkiläisestä painajaisesta ruotsalaiseen painajaiseen, josta oli tullut hänen kotinsa.

Kun päähenkilö on sodan jaloista karkotettu avuton lapsi, tuntuvat hulluudet, väkivaltaisuudet ja kammottavuudet kertakaikkisen liiallisilta. Totean tämän nopeasti: romaani vetää ehkä överit pahojen tapahtumien sarjassa. Silti haluan ymmärtää kirjailijan valinnat, sillä voivathan kauheat asiat kasautua. Olen siis tyytyväinen, että pääsin kokemaan tämän säväyttävän selviytymistarinan.

Yleensä vetäydyn varautuneeksi, kun proosakerronta tavoittelee runollisuutta. Sahlberg yhdistää tiukasti etenevään kuvaukseen vertauksia ja metaforia melkein liukuhihnalla – ja onnistuu tärisyttämään luita ja ytimiä. Keino on kuin silmänkääntötemppu: runollinen ilmaisutapa konkretisoi. Näin aistikokemukset väkevöityvät, ja ne paljastavat tarkkavaistoisen Irina-lapsen katsantotavan. Vaikka lyyristyyli versoo villinä, en sitä saksisi pois. Se nappaa ainutlaatuisesti lapsen ymmärrys- ja elämystunnelmaan.

Irinalta vei hetken huomata kotona tapahtunut muutos. Se leijui ilmassa kuin siivet pimeässä.

Heidän nimensä olivat märkiä kasveja, joita Irina yritti liikutella ääneti suussaan.

Yö halusi tappaa hänet. Yö käänsi nurin pehmeän ihonsa ja sen kääntöpuoli paljastui jääkylmiä piikkejä kasvavaksi vuodaksi.

Jokin kouraisi Irinan vatsaa: petoeläin louskutti leukojaan hänen sisällään: hänellä oli nälkä.

Sahlberg kahmaisee vahvasti tyylin, tunnelman ja kielen. Asioita ei tässä kirjassa osoitella sormella, mutta kaikki tarkoituksenmukainen loistaa kielikuvien kulmissa ja kerrottujen tapahtumien reunoilla.

Sahlbergilla on asiaa. Kansankodissa ei ollut sotalapsiaikaan kaikki hyvin, ei lahden tällä puolellakaan, eikä se johtunut vain sota-ajasta vaan siitä, miten ihmiset suhtautuivat toisiinsa ja erilaisiin. ”Vain”-ihmisiä on monenlaisia, ja heitä sikiää kasvattajien ja kasvuympäristön vaikutuksesta. (Enkä voi välttyä nykyaika-ajatuksilta: mikä meissä ihmisissä jäytää tänään, kun heittelemme polttopulloja turvapaikkahakijoiden majapaikkoihin tai syljemme mustien lapsien päälle, koska he ovat ”vain” muita.) Voi meitä, jos yhä meidän ja länsinaapurin kasvuympäristö ja -ilmapiiri tuottavat turvaa hakeville tämän:

Paikoissa oli hyvä olla, jos ei erehtynyt kiintymään liikaa, ja ihmisten joukossa kelpasi elää, kunhan ei päästänyt heitä ovensa sisäpuolelle.

– – –
Asko Sahlberg
Irinan kuolemat
Like 2015
romaani
156 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta – kiitos taas Bestseller-hyllylle!
Kullttuuri kukoistaa: Sahlberg tekee aina niukankaunista jälkeä.
Kirjoista ja muista kertomuksista: lapsen ääntä ei vaieta.
Mustikkakummun Anna: vahva kieli ihastuttaa.