Avainsana-arkisto: Kerstin Ekman

Kerstin Ekman: Suden jälki

Olen ammoin lukenut Kerstin Ekmanin Sudentaljat-sarjan ja vaikuttunut siitä. Nyt tartuin uutuuteen Suden jälki (Tammi 2022). Vahva kerrontataito on tallella, eikä sanomassa säästellä.

Romaani sopii uudenvuodentienoolle, sillä tapahtumat käynnistyvät uudenvuodenpäivänä, jolloin Uffe näkee lumessa ison urossuden jäljen. Mies täyttää 70 vuotta ja kokemusta on: hän toimii metsästysseuran päämiehenä ja on työuransa tehnyt metsäalalla. Nyt mullistuu moni miehen mielessä.

”Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.

Sitten näin suden.

Mieletön eläin. Nuorempana ajattelin sen merkitsevän, ettei eläimillä ollut mieltä, ei siis sielua. Mutta tosiasiassa kyse on järjestä. Mieletön merkitsee järjetöntä.

Mitä susi oli minulle tehnyt?”

Luonnehdin Suden jälkeä ekoromaaniksi. Siinä on jotain Richard Powellin Ikipuut-romanin pohjoismaisen pikkuserkun henkeä, vaikkakin kerronnaltaan Ekmanin romaani on tiukan rajattu ja keskittynyt yhteen kertojanäkökulmaan. Yhteistä on, miten terävästi kaunokirjallistuu taloustekijöiden ja yksilöiden vastuu siitä, mitä luonnolle on tapahtunut ja luontokappaleille tehdään. Anni Kytömäen Margarita puolestaan tulee mieleen siitä, että kummankin kirjan metsänhoitajan aatoksista löytyy vastakaikua toisilleen. Suden jäljen Uffe kääntää elämäntyönsä kelkan:

”Tiesin, mitä ajattelin: että me valloitamme maapallon. Teemme siitä ison, myrkyllisen ja avohakatun yhteisön. Tapamme kaiken elämän meristä ja metsistä, enkä halua enää olla mukana sellaisessa.”

Ekman kuvaa ikämiehen näkökulmasta ja kokemuksesta muutosta yleisesti ja yksityisesti. Uffen sydänsairaus lisää kirjan panoksia: läsnä on yksilön elämän rajallisuus. Yleisesti muutosta ja katoavaisuutta kuvaavat vuodenajoissa ja säässä tapahtuneet muutokset. Uffen mielessä käy myös tarinat aiemmista sukupolvista, mikä korostaa eroja entisen ja nykyisen välillä. Eikä metsästys ole aiheista vähäisin: ihminen päättämässä elävien olentojen elinkaaresta.

Minäkerronta tuo päähenkilön lähelle, ja Ekman tekee sen hienosti – hienovaraisesti ja elävästi. Minäkertojan suhde Inga-vaimoon välittyy lämpimästi ja elämänkaltaisesti: vanha pariskunta tuntee toisensa mutta yhä yllättyy toisistaan. Kylän väki näyttäytyy suhteessa kertojaan ja paljastaa yhteisön mielialat.

Ja se susi – ikiaikainen pelkoa ja ihailua herättävä otus. Kirjaa sitoo ristiriitainen suhtautuminen petoeläimiin, ja samalla kirja antaa aihetta miettiä, mikä on peto milloinkin ja kenellekin. Ekmanin tiivis, ilmeikäs kieli herättää kunnioitusta, samoin se, että sanottavaa on muttei yksioikoisuutta. Ilmaisun selkeyttä, kirkkautta on. 

Kerstin Ekman: Suden jälki, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen, Tammi 2022, 120 sivua eKirjana. Luin kirjan BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Juonijyrä

Luen ja odotan – ja kyllähän yli 800 sivussa on luettavaa, jos juuttuu odottamaan, milloin alkaa kaikki kehut lunastava meno. Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Otava 2014) on pituudestaan huolimatta onnettoman ohut. Tiivistetysti kirjassa selvitetään vanhaa murhaa.

Sveitsiläinen kirjailija on näppärästi sijoittanut tapahtumat Amerikan ihmemaahan. Ehkä se jo selittää alun epäuskottavat ylisanat: kaikki tunnistavat Marcuksen, nuoren menestyskirjailijan; kaikilla on hyllyssään Harryn, Marcucksen esikuvan, 30 vuotta sitten ilmestynyt ihaaaana romaani; kaikkia kuohuttaa 33 vuotta sitten tapahtunut 15-vuotiaana murhatun Nolan kohtalon paljastuminen. Siis kaikkia.

Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on kyse vuorovaikutuksesta.

Jaa, minusta kirjoissa on kyse sekä sanoista että vuorovaikutuksesta. Hyvä romaani puhuu minulle, puhuttelee, haastaa. Tämän kirjan kanssa en päässyt vastavuoroiseen suhteeseen, siihen tilaan, jossa kieli, kerronta, henkilökuvaus, tarina ja juoni antavat minulle uutta ajateltavaa ja innostavan, joskus jopa kohottavan, elämyksen. Joskus viihdyttävyyskin riittää, mutta ei silloin, kun lukiessa kiusaantuu.

Romaanin lukujen alussa Harry Quebert opettaa tulevaa menestyskirjailijaa, romaanin kertojaa Marcusta; sellaisesta tilanteesta edellinen sitaatti on napattu. Harry on nuorelle kirjailijalle isähahmo, opettaja ja ystävä, ja Marcus ajautuu selvittämään Harryn osuutta kolmen vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin. Käsittelyssä ovat lisäksi yksinäisyys, ystävyys, rakkaus, totuudet ja salaisuudet.

Romaanin yhden tason on tarkoitus käsitellä kirjailijuutta ja kirjoittamista. Luomisen tuska, menestymisen tarve ja kirjamyynnin kaupallisuuden reunaehdot tulevat kärjekkäästi näytille.

Kärjistyksiä on lisäksi övereiksi äityvissä äitisuhteissa. Yleensäkin henkilöt jäävät kuoriksi tai epämääräisiksi vihjevyyhdeiksi, eivätkä kertoja, Harry tai Nola kaappaa puolelleen, myötäelämään. Tunnelmassa haetaan hiipivää jännitettä murhamysteerielokuvien tai tv-sarjojen tapaan, mutta kihlmöivän outouden sijasta pysytään tavanomaisen rajoissa.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Juonessa ja tarinassa on aineksia ystävyyden ja eriparisten rakkauksien ristiriitojen käsittelyyn. Tunteita ladellaan, sanallistetaan kuluvin hokemin, mutta niitä ei saada välittymään tai elämään. Ymmälleen minut jättää se, että asetelma, jossa 34-vuotias mies rakastuu 15-vuotiaaseen, selvästi kovin lapselliseen tyttöön, jää riipivyydessään hyödyntämättä. Tunnepuhe on kauttaaltaan vaivaannuttavan latteaa.

– Rumako? Herranen aika, Nola sinä olet minusta suunnattoman kaunis.
– Ihanko totta? Ja minä kun olin niin allapäin… Ajattelin ettet sinä halua minua. Teki mieli hypätä ikkunasta ulos.
– Et saa puhua tuollaisia.
– Sano sitten vielä kerran, että olen sinusta kaunis…
– Sinä olet minusta hyvin kaunis. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut sinulle pahaa mieltä.
Nola hymyili taas. Pelkkää väärinkäsitystä koko juttu Harry rakasti häntä! He rakastivat toisiaan! Nola sanoi hiljaa:
– Ei puhuta siitä enää. Ota minut syliisi… Sinä olet niin älykäs, niin komea, niin tyylikäs.

Minkä ihmeen takia luin kirjan loppuun, mutta jätin Kerstin Ekmanin Huijareiden paraatin kesken luettuani 3/5? Kummassakin romaanissa kirjailijuus on kovassa käsittelyssä. Ekmanin tarina jämähtää (vaikka kerronta on monin kerroin taidokkaampaa kuin Dickerin), eikä annettu kuvio muuksi muutu (ainakaan luovuttamispisteeseeni mennessä); ja kun ei juoni eikä henkilökuvaus tekstin edetessä syttyneet säihkymään, väsyin ja luovutin. Dickeriä jatkoin kömpelön kerronnan esteisiin töksähdellen puhtaan juoniorientoidusti: halusin kaikesta huolimatta saada selville, kuka on syyllinen ja mitä ovat totuudet. Juoniveto siis vie, ja tarjoaa Harry Quebert myös joitain odottamattomia tapahtumayllätyksiä.

Dickerin esikoisromaani antaa ainesta erilaisille lukukokemuksille: Lumiomenalle se maistuu ja Amman lukuhetki pitää romaania toimivana. Kirsin kirjanurkka on samoilla linjoilla kanssani kömpelyyden suhteen, ja hänen laillaan mietin kirjan natsaamista Keltaisen kirjaston linjaan.

Lyhyesti vielä kesän tiiliskivien vertailu: siinä missä Dickerin kirja on pitkitetyksi arvoitusjännäriksi jähmettyvä, Donna Tarttin Tikli on eri genrejä älykkäästi yhdistelevä ja henkilöihinsä hengen puhaltava, klassikkoproosaa varioiva, lukijan viettelevä romaani.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja