Avainsana-arkisto: Henning Mankell

Henning Mankellin ansiota on se, että aikanaan kiinnostuin dekkareista. Wallander-sarjassa ei ole oleellista vain rikos ja sen selvittäminen, vaan se, mistä rikos juontuu ja mitä se aiheuttaa tekijälle, uhrille ja kaikkien läheisille sekä rikosta tutkiville. Lisäksi rikosetsivän persoonan kehittyminen ja elämäntilanteeseen pureutuminen iskee henkilökuvausta kaipaavan lukijan intoon, eikä mikään tapahdu tyhjiössä vaan ruotsalaisen hyvinvointivaltion muutostilassa.

Viimeisin Wallander-kirja Haudattu (Otava 2013) oli jo omanlainen hyvästijättö: tuttu rikosetsivä oli jätettävä hapertuvan muistin hämäriin. Mankell kuoli pari kuukautta sitten, ja se vaikuttaa kirjailijan viimeisimmän teoksen suomennoksen lukemiseen. Tämä on lopullista, sillä Ruotsalaiset saappaat (suom. Kari Koski, Otava 2015) on ilmestynyt tänä vuonna, eikä Mankellille tule enää uusia kirjavuosia.

Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko romaanille Italialaiset kengät (2006). Sitä en ole lukenut. Jatko-osan juonesta kerron sen, että Fredrik Welinin saarihuvila palaa poroksi. Onko Fredrik itse tuhopolttaja vai kuka? Mikä on naisiaan toimittajatuttavuus, entä oma tytär? Mitä porukkaa ovat lähinaapurit?

Kumarran syvään: Mankell yllättää, viimeiseen asti. Tarina on arvaamaton. Henkilöt ovat ailahtelevia, ärhenteleviä ja vetäytyviä. Paljon on juonellista tyhjäkäyntiä, mitä pidän tietoisena jokapäiväisen selviämisen ilmentäjänä, sellaista puuhailujen sepustamista ja ajatusten harhailua – on sitten tapahtunut erikoista tai tavanomaista.

Romaanissa pohditaan vanhenemista, perhesuhteita ja yksinäisyyttä. Yksi sen kantavia teemoja on, ettei tuttujakaan ihmisiä voi täysin tuntea, aina voi tulla jokin odottamaton käänne. Ja sitten on tämä ennakoimaton mutta arvokas elämä – ja kuolema.

Pelkään että tunnen toivotonta kateutta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka jatkavat elämäänsä kun minä olen kuollut. Ajatus yhtälailla nolottaa kuin pelottaakin minua. Minä kiistän sen. Mutta silti se palaa yhä useammin, mitä vanhemmaksi minä tulen.

Kun talo palaa ja kaikki maallinen tuhoutuu, on jäljellä vain ihminen ja ihmisen rajallisuus. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa lähellä on muita, siis jos osaa olla muiden kanssa. Romaanin henkilöille se on vaikeaa. Ja sen Mankell näyttää hiertävästi, ja senkin, miten suhteellista on rehellisyys: ”Koska totuus on aina väliaikainen ja muuttuvainen.” Ei ihmisten kanssa aina tiedä, mitä ja mihin uskoa.

Eikö sanonta ”kaatuu saappaat jalassa” kuvaa kuolemaa komeasti suorilta jaloilta ilman pitkää, hivuttavaa kärsimystä? Näin on sanottava: Mankell kaatuu Ruotsalaiset saappaat jalassa. Komea ura, komea lopetus.

En pelkää kuolemaa. Kuoleman täytyy merkitä vapautumista pelosta. Lopullista vapautumista.

– – –
Henning Mankell
Ruotslaiset saappaat
Svenska gummistövlar
Suomentanut Kari Koski
Otava 2015
(jännitys)romaani
495 sivua.
Ystävä lainasi kirjan.

”Minusta on tulossa liian vanha itselleni, hän ajatteli. Liian vanha itselleni ja liian vanha ammattiini.”

Kurt Wallander puuhailee arkisia Ystadin poliisilaitoksella ja etsii itselleen taloa. Luinen käsivarsi nousee marraskuisesta maasta yhdistämään näitä kahta puuhaa. Pienoisromaani on tiivis, silti tunnistettavasti päähenkilön ytimeen poraavaa Wallander-sarjaa, joskin vihonviimeinen osa. Poliisitutkinnassa ja päähenkilön tilannetuumailuissa on resignaation henkeä.

Henning Mankell on kirjoittanut Haudattu-romaanin (suom. Kari Koski, Otava 2013) hollantilaisen kirjakauppakampanjan kylkiäiskirjaksi. Tapahtuma-ajaltaan se edeltää Wallander-ajan viimeiseksi jäävää romaania Rauhaton mies (2009), jossa päähenkilö alkaa ajoittain upota muistamattomuuden sakkaan. Se kosketta – se on kauhea kohtalo henkilölle, joka on tukeutunut toimissaan päättelykyyn ja tunneälyyn. Muistisairaus on ahdistava musta otus, joka puree sairastunutta ja iskee kipeästi myös läheisiin. Läheinen, sellainen Wallender on romaanisarjan ystävälle.

Olen alusta asti uponnut Wallander-romaanien maailmaan: elävänkaltaiseksi luotu päähenkilö lähipiireineen, ajankohtaiset yhteiskunnallisesti aiheet, tehokas juonenkuljetus ja kulkeva kerronta. Hyvästijättö on haikea, ja sellainen se taitaa olla Mankellillekin. Haudattu-kertomuksen sijasta kirjassa painottuvat pienoisromaanin lopun jälkisanat, kirjailijan muistokirjoitus päähenkilölleen ja sarjalleen.

”On tietysti muitakin syitä siihen, että Kurt Wallander on tavoittanut niin monia lukijoita. Mutta uskon, että ratkaiseva tekijä on juuri se, että hän muuttuu. Siihen on hyvin yksinkertainen syy: voin kirjoittaa vain sellaisia kirjoja, jotka haluan itse lukea.” Kirjailija kuvaa lyhyesti sarjan romaanien syntyä sekä Wallanderin löytämistä ja jättämistä. Hän perustelee ja vakuuttaa lopettamisratkaisun oikeellisuutta. Kaikesta päätellen Wallanderista kehittyi vähän liiankin tosi. Luopuminen tuo tuskaa mutta on osa elämää.

Mankell myös ottaa kantaa yleensä lukemiseen ja kirjoihin. Hän on vakuuttunut siitä, että vain jakelukanavat muuttuvat, itse kirja ei. Ihmiset tarvitsevat tarinoita, joissa (Sandemosea mukaellen) rakastetaan ja kuollaan. Vain niistä kannattaa kertoa – ja vähän myös rahasta, lisää Mankell.

Walladerista ei kirjoja enää ilmesty. Silti Wallander on. Hän jatkaa elämäänsä kohti vääjäämätöntä muistin ja unohduksen pimeyttä ja kuolemaa. RIP. Wallander-kirjat jatkavat elämäänsä.