Avainsana-arkisto: Susinukke Kosola

Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke

Susinukke Kosolan runokirja Turkoosi vyöhyke liikauttaa minua alaotsikollaan Tutkielma yksinäisyyden väriopista. Runoelma (Sammakko 2021). Pitkin kevättä kirja on kulkenut yöpöydän ja olohuoneen kirjapinon väliä. Aloittaessani kirjaa heti sen ilmestyttyä mykistelin ihastusta latautuneista runosäkeistä. En halunnut ahmia, mutta sitten eteneminen jumahti jonnekin kirjan keskivaiheelle ja jouduin hakemaan uuden alun ja vauhdin.

Kun olen lukenut viimeisen runon (s. 207), kehotan kaikkia lukemaan sen, edes sen. Se on niin kaunis, pieni liikahdus toivoon ja sellaiseen, joka on sinusta, minusta ja yksinäisyydestä huolimatta. Ehkä se on ”turkoosi aavistus mielikuvituksen reunalla” tai tarkka havainto, joka kasvaa silmin nähtyä suuremmaksi tai elämäntunnon hyväksymistä: ”katson suoraan turkoosiin / se on kesken niin kuin minä olen”. Sitaatit poimin ihan muilta sivuilta, mutta tällä tavoin minä kytken fragmentein tuntemuksia loppuhuipennukseen.

Mutta alkuun ja koko kestoon! Kosolan kirja ei ole varsinaisesti runokokoelma vaan runoelma ja sellaisena runoilijan nimeämänä tutkielma. Runoissa kuljetaan kaupungissa, tavataan muita, keskustellaan. Välissä on yhteyttä, erillisyyttä, tavoittamatonta ja koko tunnettu maailma.

Runon puhuja puhuttelee teksteissä sinää, toista, ja toinen vastaa, usein turkoosein sanoin. Siis konkreettisesti turkoosilla painetuin sanoin ja rivein. Turkoosi on visuaalinen tehokeino, sellaisia on kirjassa muitakin.

(Välillä myös tahattomasti nauran, sillä toistamiseen turkoosilla sanalla myös silloin tällöin pyritään korvaamaan puhujan sanavalinnat – en voi välttää mielikuvaa Jope Ruonansuun sivupersoona-komediahahmosta, joka mörinä-äänellä korjailee pääpersoonan sanomisia.)

Turkoosi vyöhyke leviää teemoiltaan moneen suuntaan, lisäksi se on sisällöltään ja sivumäärältään runsas. Myönnän auliisti, että paljon jää minulta hämärään, mutta se, mikä kirjassa tehoaa, iskee. Minuun tehoavat kielen sävytys, konkretian ja symboleiden sulautus, pistävä katse ympäröivään maailmaan, jonka arvoristiriidat tunkeutuvat minän ja sinän suhteeseen, kaikkeen.

”täytyy varoa perustelemasta tärkeitä asioita

tästä elämästä käsin

              joka on kivipölykeuhkoisten kaivostyöläisten

ja Bitconeja louhivien servereiden pitkittynyt uloshengitys”

Runon ja suven päivän kunniaksi Helsingin Sanomat (6.7.2021) haastatteli nuorta runopolvea. Susinukke Kosola uskoo runoon. Hän tiivistää itse lehtijutussa sen, mitä näen hänen kirjassaan: ”Nousussa ovat muun muassa yhteiskunnallinen runous, ekokriittinen ympäristörunous, posthumanismi ja digitaalisia keinoja hyödyntävä runous. – -. Tarinallisuus on tullut uutena asiana runouteen. Teoksissa ei ole vain yksittäisiä runoja samasta aiheesta, vaan niissä hyödynnetään draaman kaarta.”

Runoelman lukukokemus on sekavahko, mutta tästä olen varma: Kosola pitää yllä luottoa runoon. Päällimmäisenä tunteena jää vaikuttamaan kipeys. Ja se, miten siitäkin heijastelee värien sekoitus – kauneus. 

Hyvää Eino Leinon ja Runon ja suven päivää!

Susinukke Kosola

Turkoosi vyöhyke. Tutkielma yksinäisyyden väriopista. Runoelma

Sammakko 2021

207 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Runomaraton 2018 Lavaklubilla

Elokuinen runokuu on kääntymässä loppuaan kohti. Olen viettänyt sitä pääosin hiljakseen, itsekseni kuten yleensäkin, runoja lueskellen, ehkä jonkun säkeen itse rustaten. Oli siis aika astua kotisohvan mukavuusalueelta runokatsomoon.

Kansallisteatterin Lavaklubilla 24.8.2018 runojaan luki 15 runoilijaa Runomaratonissa. Ilta oli napakasti organisoitu: illan juontajat Laura Lindsted ja Sinikka Vuola puhuivat jokaisen sisään lyhyesti esitellen ja esittäen yhden kysymyksen. Sitten estradi kuului runoilijalle, joka sai yleisön keskittyneen huomion. Kullakin runoilijalla oli aikaa 7 minuuttia esittää valitsemansa runot.

20180825_090533.jpg

Juontajat Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Jotkut runoilijat saivat luentaansa rytmiä, syväsävyä, hypnoottisuutta kuten Tuija Välipakka ja Susinukke Kosola. Toiset runoilijat vakuuttivat aidolla läsnäolollaan tai luonnollisella runopuhunnalla kuten Helena SinervoArto LappiSaila Susiluoto ja Olli Sinivaara. En mainitse kaikkia, mutta jokaista kuuntelin kiinnostuneena. (Ja muista syistä lähdin ennen viiden viimeisen esiintyjän osuutta.)

Kuvissa: ylhäällä vasemmalla Olli Sinivaara (sain viimein hankittua omaksi hienon, uusimman kokoelman Purkautuva satama ja siihen omistuskirjoituksen), ylhäällä oikealla Saila Susiluoto ja elämyksellinen Metropolis, alhaalla Susinukke Kosola ja alkuperäinen käsinkirjoitettu Varisto.



Tiedän lavarunouden nousseen viime vuosina jonkinlaiseksi ilmiöksi. Nyt omin silmin yhden keikan kokeneena, en ihmettele sitä. Pölyt pyyhitään entisaikaisesta lausuntamielikuvasta, kun runoilija tulee itse tekstinsä kanssa esille, eteen. Pidän sitä rohkeana, jopa vaativana tekona: tekijä jakaa sanansa kanssani autenttisesti, ainutkertaisessa tilanteessa. Yhtäkkiä intiimi runous on jaettavissa joukolla, silti yksilöllisenä kokemuksena.

Minulle runon lukeminen on intiimiä. Vetäydyn kirjan kanssa kaksin. Sanojen synnyttäjä on näkymätön, henkilöllisyyttä vailla, sillä näkyvillä ovat vain sanat, joiden kanssa pariudun tai en, riippuu runojen kolahtavuudesta. Tarvitsen tekstille aikaa, tarvitsen tekstin visuaalisuuden, sillä sakea sanottava vaatii edestakaista lukemista, sivujen selaamista, sanoihin palaamista. Siksi eKirja ei sovi minulle runoformaatiksi (ks. postaukseni), vaan perinteinen kirjamuoto palvelee runoja parhaiten.

Sopiiko sitten lavarunous? Yhden kokemuksen perusteella: kyllä. Mutta on sillä ehtonsa. Runouden merkitystiheyden vuoksi en juurikaan saanut otetta minulle vieraisiin runoihin, mutta tutut tunnistin ja ne saivat jotain uutta ympärilleen kuultuna ja nähtynä. Yhä edelleen uskon olevani ilman muuta runokirjalukija, mutta lavarunous on kulttuurielämys, jossa vaikuttavinta on tekijän läsnäolo, vakuuttava välitystehtävä. Onhan se kiinnostavaa, miten runo elää runoilijassa, ja minä pääsen näkemään sen.

– –

Ks. Runomaratonin runoilijoiden esittelyt illan ohjelmassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Tapahtuma

Susinukke Kosola: Varisto

Mikä on Varisto?

Varisto on toki alue Vantaalla, mutta Susinukke Kosola valitsi runokokoelmansa nimen sellaiseksi, että lukija saa sille määritellä omat merkityksensä. Varisto (2018) on kirja, koe ja kokonaistaideteos. Runoilija on kirjoittanut teoksen käsin, ja kirjaa on painettu 1500 kappaletta. Projektiin kuuluu lisäksi kuunnelma, joka on kuultavissa Variston nettisivuilla.

Varisto

Mitä on Varisto?

Kirjan on kaikkiaan tehnyt ja kustantanut runoilija itse, eikä kirjaa myydä. Sen saa noloustunnustusta vastaan joistain kirjakaupoista tai Kosolan keikoilta. Kosola pistää pohtimaan, vaikuttavatko nämä seikat kirjakokemukseen.

Varistosta on ilmestynyt mediajuttuja (esimerkiksi Turun Seutusanomat, Helsingin Sanomat ja Yle), joissa Kosola avaa intentioitaan. Päällimmäiseksi mieleeni jää se, että runoilijalle itselleen kirja on sisällöltään yhtenäinen runoelma, runon ja esseen välimaastossa. Se käsittelee identiteettiä.

Millainen on Varisto?

Kyllä se hämmentää minua. Välillä jopa uuvun. Se suoltaa sanoja ja ilmiöitä. Se kommentoi tämänaikaista. Luin Kosolan haastatteluja vasta kirjan jälkeen, ja huomaan käsittäneeni sentään identiteetin keskeisyyden. Ajattelen minuuden mahdottomuuden ja siihen puristuvien paineiden olevan pääaineksia.

On paljon, mitä en tavoita, mutta saavutan useita pätkiä, jotka liikauttavat minussa ajatuksia ja tunteita. En yhtä tiheään havahdu kuin kokoelmassa Avaruuskissojen leikkikalu. Ei se mitään. Kerinpä muutaman Varisto-ajatuksen.

Ensinnäkin mietin paljon läsnäolon ja poissaolon suhdetta kirjan runoissa. Niissä käsitellään tyhjyyttä, mutta on siellä sekin, miten tyhjää saisi täytettyä. Tämä lausahdus iskee:

KAIKKEUS KADEHTII TYHJYYTTÄ IHMISTEN KAUTTA
SEN TASAPAINOA JA ULKONÄKÖPAINEIDEN PUUTETTA
MITEN SE VOI OLLA TÄYNNÄ ITSEÄÄN OLEMATTA NIIN
TÄYNNÄ ITSEÄÄN

Runot leikittelevät, mutta toisaalta niistä aistin myös jotain passiivisaggressiivista. Olemisen paineet tuntuvat. Paineiset sanat kirjoittuvat punaisina, sydänverellä, otaksun.

KATULAMPPUJEN
VIILTÄMÄN PIMEYDEN KANSSA
KAIKKI ON
TODELLISTA, UNIIKKIA JA PANTAVAA MUTTA
AINA VÄÄRIN, SANOI ITSESTÄÄN MITÄ TAHANSA

Runoelma muistuttaa paljolti kommenttia, laajentunutta, räjähtävää kannanottoa siitä, mitä on tai pitäisi olla, mitä saa ja voi olla minänä. Sekamelskaisen minän sopukoissa lymyää perustarve, joka (laskujeni mukaan) vain kerran on kirjoitettu ilman punaista kysymysmerkkiä. No, se on ?rakkaus.

?RAKASTAA TYHJYYDEN KUVAA
?RAKASTAA TYHJÄÄ KUVAA
OLLA TYHJYYS: EI-KUKAAN
MUTTEI PUUTE

Ja sitten minuun vaikuttaa kuvaruno, jossa sanat alkavat valua. Tyhjiin? Näin se alkaa:

?OLLA?
?EPÄTODELLINEN?RAKASTAVA?EI KUKAAN?

Ja sitten hellyn tyystin: runoelman viimeisen osan otsikko on ”KAIKEN TAKANA OLEELLINEN”. Finaali on pääosin kirjoitettu kaunokirjoituksella. Nyt ei runon puhuja yritä enää julistaa. Tässä hän on aito ja hauras omine tunnustuksineen. Tai niin hän saa minut uskomaan. Ja se koskettaa.

Varisto ei anna vastauksia vaan esittää kysymyksiä – tai toisinpäin: ”mikä on se kysymys, johon tämä kaikki / sinussa vastaa? Siksi äimistelen Varistoa, enkä vielä tiedä kaikkea, mitä se minulle kertoo tai merkitsee. Ja hykertelen, että saan päättää kirja-ajatukseni tähän sitaattiin:

tiedätkö, mikä tässä kaikessa on parasta?
kaiken voi ajatella, niinku, ihan miten vaan

– –

Susinukke Kosola
Varisto. Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana
runoja, omakustanne
111 sivua.
Sain kirjan runoilijalta, kirja 380/1500.
Vapaaehtoisesti olen lähettänyt vastineeksi tunnustuksen nolosta asiasta.
Kiitos.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu

Susinukke Kosolan kokoelma Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on saanut alaotsikon tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Jo herää kiinnostus. Yhdistää nyt tuolla tavalla kuivanrapiseva tekstilaji lyriikan avaruuteen!

Kosolan tutkielma leviää moneen suuntaan ja siinä on monia osastoja. Niitä erottavat toisistaan jääkaappimagneettirunot, joita sävyttää seksuaaliviritteisyys. Kirjan osastojen runot eivät seksillä revittele. Niissä on tunnelmia laidasta laitaan, eli niissä on ihmisyyden eri tunnepuolia yksinäisyydestä vihanhallintaan, katoavaisuudesta onnenailahduksiin. Kuvasto on kekseliästä, usein urbaanihkoa, sitä useammin hetkeen osuvaa. Poimin joitain sattuvia säkeitä:

mutta jokaiseen aamuun on nidottu
esitäytetty syntymätodistus –

milloin varjostasi on tullut jokaisen lattian mustelma?

uutisvirtaa pitkin kulkee lautturin tuttu siluetti

Kokoelman loppu äityy proosarunoilemaan, muuten runot asettuvat säkeiksi ja säkeistöiksi. Lisäksi löytyy pari osuvaa listaa. Pidän etenkin kohdista, joissa on ajatuksen suoruutta, mutta huomaan myös pysähtyväni arvoituksiin – kuten näihin avaruuskissoihin. Huomaan silittäväni Kosolan kokoelmaa myötäkarvaan, ehdottomasti, vaikken siitä kaikkea ymmärrä – sehän sopii kissamielikuviin.

avaruuskissojen

Runojen ja sikermien nimet tykästyttävät, vaikka tämä: ”Maailma on sadun painajainen / mutta ruoka on ok”. Runoissa ollaan tosissaan muttei tosikkomaisia, ja suhteellisuudentaju on tallella. Korkealentoisuus ja maailmantuska kuuluvat asiaan samoin kuin tavallisuus. ”Sinä olet ihminen. Se on ihan okei.”

*

Runouden lukeminen on myös sellaista, että yksi sana, sanapari tai käsite voi viedä omille teilleen: säväyttää, kohauttaa tai tyrkätä toisaalle. Silloin on juuri sen aika, otollinen hetki. Minä matkaan joitain kertoja Kosolan runoissa ja runoista muuanne, esimerkiksi silloin, kun runojen puhuja sanelee näin:

– –
          olimme eksynyt hetki keulavalossa

          seuraava hetki on ääneti

Pikku Prinssi oli jo sanonut kaiken, hänenkin
jalkansa kaipasivat sammalta, niillä 
vierailla planeetoilla

Tämä on katkelma viidennestä runosta sikermässä ”Yritän kirjoittaa perhosen mahalaukkuusi jotta joutuisit tappamaan sen”. Tässä runossa (s. 54) ennen sitaattiani on visuaalisesti vahvoja verbalisointeja öisistä katukuvista, ja runo loppuu lainaukseeni. Tulkitsen sanoista monenlaista, esimerkiksi autiutta elämässä, kuoleman läheisyyttä, sen ainaista läsnäoloa ja mahdollisuutta, jopa sen kaipuuta.

Mutta sitten tuohon Pikku Prinssiin, kulttihahmoon, joka laajentaa runoa – jokaista tyyppiin tutustunutta omiin suuntiinsa. Esimerkiksi minä siirryn viisivuotiaaksi isäni kainaloon, kun hän lukee minulle prinssistä avaruutensa yksinäisyydessä; aikahyppään muistisairaan isän runsaan vuodentakaiselle kuolinvuoteelle ja suremattomaan suruuni. Se on hyökyä ylitseni. Vähitellen laskeudun murheeni karhean kraateripintaiselta planeetalta lempimetsäni sammalikkoon.

Tätä(kin) on runous. Se voi irrota sanoista, tekijänsä tarkoituksista. Kieli luo maailmoja, runoilija on ne synnyttänyt, ja lukija löytää niistä omia ulostuloaukkojaan, syvästi subjektiivisia. Siksi(kin) on runo. Kiitos.

– –

Susinukke Kosola
Avaruuskissojen leikkikalu. tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
Sammakko 2016
runoja
80 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Avaruuskissojen leikkikaluihin ovat tarttuneet ainakin Kaikkea kirjastaKirjakissa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran ja Omppu.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot