Reetta Pekkasen esikoisrunokokoelma Pieniä kovia nuppuja (Poesia 2014, 50 sivua) on ohut kirja, joka runojen tapaan avautuu rivien väliin ja sanojen taa. Kokoelma on yksi tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista.
Pieniä kovia nuppuja Poesian osastolla Helsingin kirjamessuilla 2014
Runoilu alkaa hajamiettein, mutta silti kokoelma on kuin jatkokertomus. Eivät runot ole kertovia, mutta runoilija kytkee yhteyksiä sanoin ja kuvin, jotka pompahtavat uudelleen sivujen päästä. On yksittäisiä yhteiseksi sitovia lintuja, tuulia, myrskyjä, ambulanssiääniä, risuja, puskia, terälehtiä.
Taitavasti Pekkanen ylittää rivejä, jolloin esitetty ajatus laajenee ja kummallistuu, laventaa siten oivallukseen. Erityisesti pidän runojen tavasta osoittaa olevansa runo: itsestäänselvyys todetaan ja heti sen perään tuikataan odottamaton. Minulle runo on tavallisen epätavallistamista, yllättävän yhteisvaikutuksen maistelua.
on levollista koska on levännyt
on aikaista koska on aamu
on yhä painajainen
Tulkintoihini vuorenvarmasti vaikuttaa säännöllinen sukulointi sairauksien ja hiipumisen kanssa. Esimerkiksi runon sivulla 38 luen kipeäksi kokemukseksi jostain konkreettisesta (sairaus)kohtauksesta. Äänien aisti- ja ilmaisuvoimaisuus puhuttelee, samoin seuraavan sivun myrskykuvaus. Minua valistuneemmat lukijat ymmärtävät Pekkasen kertovan luonnon tilasta, katastrofin kynnykseltä. Pekkanen itse totesi (Kirjamessut 26.10.2014) kirjoittavansa hitaasti ja kivuliaasti epätoivoon toivoa.
Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaat Helsingin kirjamessuilla 2014, esittelyvuorossa Reetta Pekkanen
Olen usein runouden äärellä kompassin hukannut tiistairastisuunnistaja, joka juoksun ja reittitajun sijasta pysähtyy nauttimaan maisemasta. Sanailu tuottaa kiinnostavan, havahduttavan ympäristön katsella, kuunnella ja hengittää, vaikken tiedä, mihin suuntaan jatkan matkaa. Tunnen seisahtumiseni aikana Pekkasen runoissa ihmisen ja hänen ympäristönsä haurauden, yksilön hipaisun muita, edes yhtä, kohti.
Entä pienet kovat nuput? Niin kauniisti sanottu paljon melankoliaa ja ahdistuneisuutta huokuvissa runokuvissa. Vaikka on vaikea rakastaa, itseä eritoten, huolehtia hyvinvoinnista, omasta, muidenkin, voi saada mahdollisuuksia, ehkä jopa kukoistaa. Jos sallii versovien alkujen pehmetä ja aueta.
Vaikka en ollut muistanut kastella niitä lainkaan
ilmestyi käsiini jostain pieniä kovia nuppuja
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 