Aihearkisto: teatteri

Kansallisteatteri: Lokki

Teatteri tarjoaa yksittäisiä lumohetkiä. Sellaisia näen Kansallisteatterin Lokki-esityksessä. Ne ovat sellaisia, joissa ilmaisu ja esillepano on osiaan enemmän.

Kaksi niistä on samanlaisia, keskiössä on eri kertoina eri nainen. Nainen on lavan keskellä ylhäältä suunnatun valojuovan rajaamana ja hänen päälleen sataa. Muuta ei tarvita, katsoja lukee siitä henkilön pohjattoman epätoivon tunteet. Myös kohtaukset, joissa henkilöt kiipeilevät (kipuilevat) tikkailla, jotka eivät johda mihinkään, riittävät kertomaan sisäisestä tilasta, joka ei johda mihinkään. Ja rakkaudessa hyväksikäytetyn nuoren Ninan nukkemainen asettelu esityksen lopussa – se kouraisee.

Toisen näytöksen alku jää mieleen erityisen hienona: Maša laulaa pianon päällä raatelevan kauniisti espanjalaista laulua. Musiikki kuulostaa siltä, että se on sävelletty vain ja ainoastaan Mašalle ja häntä esittävän Emmi Parviaisen äänelle. Muut lavaelementit tukevat tunnelmaa. Kaikkiaan Lokki on lavastuksen, valaistuksen ja puvustuksen juhlaa.

20191019_101309_resize_8.jpg

Lokki on näytelmä, jossa tšehovilaiseen tapaan haikaillaan aina sinne, missä ei olla. Traagisesti se kertoo myös siitä, miten vaikuttaa kohtaamaton rakkaus, vastarakkauden puutteen riipivyys. Kovaa on vanhemman ja lapsen välisen rakkauden muuttuminen valtasuhteeksi, etenkin äidin omaneduntavoitteluksi. Esitys pistää miettimään valintoja sekä niiden vaikuttimia ja seurauksia.

Lokissa käsitellään paljon taiteilijuutta (näyttelijät, kirjailijat) ja sitä, mistä se koostuu. Taitelijat ovat toisaalta raadonsyöjiä, jotka elävät toisilta haukatuista kokemuksista ja itseen kohdistuvasta ihailusta. Toisaalta he näyttävät peilin, jota ilman ei ole ihmisyyttä. Taiteilijoiden lisäksi erilaiset maailmat mahtuvat samaan tilaan: arkiset opettajat ja tilanhoitajat, filosofiset valtio-oppineet ja realistiset luonnontieteilijät. Vaan kohtaavatko maailmat? Miksi kysyä? Kohtaaminen ei ole tšehovilaisen elämän tarkoitus.

Kiinnostavaa on miettiä Kolmen sisaren ja Lokin yhteyksiä, sillä Kolmen sisaren esityksistä ei ole paljon aikaa vierähtänyt. Samaa haikailua, sama rakkaudentunteiden kohteisiin osumattomuutta, samaa elämänpettymystä, sama tohtorismies muuhun melskeeseen häviävänä järjen äänenä (Tšehovin siviiliammatti oli lääkäri). Kummassakin on vanhan ja uuden ilmaisumuodon välistä rajankäyntiä, mikä jo teemana on Lokin ydintä. Kansallisteatterin lavatoteutukset ovat olleet kummassakin tyyliteltyjä mutta hyvin eri tavoin. Osittain Lokissa on perinteistä, osin modernia – ihan niin kuin näytelmän taidepohdinnoissakin.

Käsiohjelmassa Lokin näyttämökieltä luonnehditaan fyysiseksi ja visuaaliseksi. Kaikin osin Lokin tyylittely ei minuun osunut, mutta ne kohdat, jotka iskivät, löivät tosissaan.

– –

Kansallisteatteri
Anton Tšehov: Lokki
suomennos Jalo Kalima
ensi-ilta 18.9.2019, esitys 18.10.2019
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lisätietoja toteutuksesta ja roolituksesta: esityksen kotisivut.

Muualla mm. Paljon melua teatterista ja Reader, why did I marry him?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Sapiens – kirja ja teatteriesitys

”Sapiensien keksimien kuvitteellisten todellisuuksien valtava moninaisuus ja tästä seuraava käyttäytymismallien moninaisuus ovat meidän ’kulttuureiksi’ kutsumamme ilmiön tärkeimmät osatekijät. Kerran synnyttyään kulttuurit eivät enää lakanneet muuttumasta ja kehittymästä, ja näitä lakkaamattomia muutoksia kutustaan ’historiaksi’.”

Näin tiivistää Yuval Noah Harari isot käsitteet kirjassaan Sapiens (Bazar 2019/2016), ja moninaisuutta lakkaamattomine muutoksineen vie osaltaan eteenpäin Kansallisteatterin näyttämöversio Hararin tietokirjasta. Näin tietokirja taipuu teatteriksi ja teatteri omaperäiseksi esitykseksi helsinkiläisessä Apinan korttelissa.

20190914_090137_resize_76.jpg

Hararin kirja on oivalluskooste yli 100 000 vuotta vierähtäneestä ihmiselämästä. Harari yhdistelee tutkittua tietoa niin, että hän rinnastaa vanhaa ja uutta, uskomuksia ja ilmiöitä, faktoja ja kannanottoja. Suuren vaikutuksen minuun tekee, miten pitkin kirjaa Harari todistelee ihmisen kykyä rakentaa todellisuutta mielikuvituksen varaan.

”Aina kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiensit ovat täten eläneet kaksoistodellisuudessa. Toisaalta jokien, puiden ja leijonien objektiivisessa todellisuudessa ja toisaalta jumalien, kansakuntien ja korporaatioiden kuvitteellisessa todellisuudessa. Kuvitteellisesta todellisuudesta on ajan mittaan tullut yhä voimakkaampi, niin että nykyisin jopa jokien, puiden ja leijonien hengissä säilyminen riippuu sellaisten kuvitteellisten olentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan, Yhdysvaltojen ja Googlen hyväntahtoisuudesta.”

Teatteri on kuvitteellisuuden ydintä, joten sinne vain sapiens, mars, mars! Näet tuhansien vuosien kehityskavalkadimme vajaassa kahdessa tunnissa. Voit kuvitella, että katsot luontodokumenttia, jota selostaa luontodokumenttien vakioääni Jarmo Heikkinen. Hänen selostusäänensä toisin on totta. Ehkä hetkittäin voit turtua puhevirtaan, sillä esityksessä ei ole repliikkejä eikä dialogeja. Vaan ei se mitään, silloin voit keskittyä silmänruokaan ja äänikarkkiin.

20190914_090315_resize_99.jpg



Lavalla on naamiokasvoisia sapiens-edustajia. He muodostavat dioraama-asetelmia, välistä liikkuvia, välistä vitriiniin pysäytettyjä kolmiulotteisia havainnekuvia. Pitkiä pysäytyksiä pidän esiintyjille vaativana, siksi katsojalle vaikuttavina. Liikkuvissa tilanteissa ilmeikäs ruumiinkieli ja osittain myös tanssillisuus elävöittävät.

Esityksen musiikki on pitkälti sävelletty Sapiensiin, vaikka joitain tuttuja melodioita voi tunnistaa yllättävissä yhteyksissä. Minä ainakin huvituin Boleron tahdeista. Äänimaailma on muutenkin kekseliäs, esimerkiksi näyttämön museovieraiden askelten narina. Ja koska teatteriesitys on kokonaisuus, puvustuksella, maskeerauksella, rakennelmilla ja valoilla on suuri vaikutus historian esillepanoon.

Nautin monista näyttämökuvista, mutta viljapellon kasvu maanviljelyksen mullistavan vaikutuksen ilmentäjänä on hienoin. Siinä edellisen kohtauksen savu leijuu hentoina pilvinä ihmisten ja vehnäpellon päällä tummaa taivasta vasten. Komea kuva on ihmisen historian kulminaatio – maanviljelyä seuraava ihmistoiminta nakertaa maapallon elinmahdollisuudet.

Kansallisteatterin, Wauhausin ja Zodiakin yhteistyönä kehittelemässä kuvittelun taideteoksessa kiinnitin huomiota Hamlet-henkiseen henkilöön, joka silloin tällöin pistäytyy lavalla pääkalloineen. Tätä on kiinnostava teatteri: se näyttää ja inspiroi katsojaa ajattelemaan ja tuntemaan. Sillä on asiaa, se keksii uusia tapoja välittää se, se lainaa konsteja sieltä sun täältä ja tekee omalakisen kokonaisuuden. Mutta tämä Hamlet-hemmo. Se ei kysynyt, ollako vai eikö olla. Ei sen tarvinnut, sillä sapiensin kohtalonkysymys siirtyi äänettömänä katsojaan, tässä maailmanajassa.

”Emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa siihen, mihin suuntaan olemme menossa. Mutta koska pian saatamme pystyä manipuloimaan myös omia halujamme, edessämme ei ehkä olekaan kysymys ’Miksi haluamme tulla’ vaan ’Mitä haluamme haluta?’ Ne, joita tämä kysymys ei kauhistuta, eivät todennäköisesti ole ajatelleet asiaa riittävän perusteellisesti.”

– –

Yuaval Noah Harari
Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
suomentanut Jaana Iso-Markku
Bazar 2019, 11. painos (2016)
491 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Sapiens
Kansallisteatteri, ensi-ilta ja kantaesitys 11.9.2019
Yhteistyössä Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino
Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen
Kertoja Jarmo Heikkinen
Lisää: Kansallisteatterin kotisivut.
Sain Bloggariklubi-lipun.

Blogeissa mm. Katsomossa, Kirjaluotsi ja Kirsin Book Club ja Teatterinna.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri, Tietokirja

Vantaan Näyttämö: Rehu-Virtanen

”On juhannusyö vuonna 1928. Professori Artturi Ilmari Virtanen ja hänen apulaisensa tekevät läpimurron koenavetassa ja onnistuvat valmistamaan AIV-rehua, joka takaa nautakarjan hyvinvoinnin ja vitamiinipitoisen maidon ympärivuotisen tuotannon ihmislajin iloksi. Tieteen vastaisilla voimilla, haltijaväellä ja laulavilla lehmillä on myös sorkkansa pelissä tässä Shakespearen Kesäyön unen inspiroimassa maagisessa koko perheen tiedekomediassa.”

Tuolla tekstillä heittää Vantaan Näyttämön teosesittely sisään Juha Hurmeen kirjoittamaan ja ohjaamaan kesäteatteriesitykseen Rehu-Virtanen (kantaesitys 2019)Näyttämönä on Vantaan koenavetta, jossa Virtanen aikanaan työskenteli. Ainakin näytelmä saa minut niin uskomaan, vaikka kaikkea uskomatonta siinä tapahtuu. Eivät sentään lehmät lennä, laulavat kyllä.

20190721_095238.jpg

Puoliajalla sanon seurueelleni, että näytelmässä on jotain lapsellista, ja se on eri asia kuin satumaisuus. Vasta jälkipuoliskolla käsitän, että ”koko perheen tiedekomedia” asettaa tiettyjä vaatimuksia tekstille ja esittämiselle, esimerkiksi rautalankaa, jotta kaikki pysyvät laulunäytelmän laitumella. On siinä piikkilankaakin: se piikittelee hallintoa, joka ei ymmärrä tiedettä, taidetta eikä luontoarvoja.

Hallitseva tyylikeino on se, että AI Virtanen tivaa assistenteiltaan tiede- ja kulttuuritietämystä kaavamaisella, katekismustyylisellä suora kysymys – sanatarkka vastaus -tekniikalla. Siihen tottuu. Ja jos tuntee Hurmeen hurtin tietämysvyörytystavan (mm. NiemiLemminkäinen), käy se laatuun, käypä se. Aleksis KiviShakespeare ja monet muut kulttuurisuuruudet lainaavat lauseita Hurmeelle katsojan huvitukseksi.

AIV-rehun keksimispulmat ovat tarinakehys, johon Shakespearen Kesäyön uni tarjoaa pikantteja juonilainoja. Roolitus on epätasainen, mutta ymmärrän tyylittelyn ja yksiulotteisten hahmojen kuuluvan tämän näytelmän keinovarantoon. Tehokkaita esityshetkiä on, esimerkiksi maahisten loitsiminen ja epäsuhtaisten rakastavaisten mimiikka.

Paikoitellen töksähtelevää replikointia halkovat lauluosuudet. Etenkin lehmäkuoron yhteislauluissa on mukavaa sointia, jonka luojana on toiminut säveltäjä ja musiikkia johtava Tuija Rantalainen. Kirkkolaululta kuulostava lehmien sielukkuutta todistava ”Lehmien hymni” kiinnostaa sävel-sana-yhteensopivana. Ja oi, Shakespearen sonetti on kaunis.

Ei leppeä kesäiltani hukkaan mennyt Rehu-Virtasen seurassa, sillä löydän siitä paljon hurmetyylisesti viihdyttävää, ja aistin työryhmästä vilpitöntä esittämisen iloa. Ja sanomatäkyt miellyttävät minua: epätäydellisyys kuuluu tieteen ja taiteen tekoon; hetki seuraa toistaan arvaamattomana.

Rehu-Virtanen
käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme
sävellykset Tuija Rantalainen
työryhmästä ja esityksestä lisää: https://www.vantaannayttamo.fi/
Esityksiä on 24.8.2019 saakka.
Olin esityksessä 20.7.2019.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kansallisteatteri: Yhdestoista hetki

Kävin juuri äänestämässä. Olisin äänestänyt joka tapauksessa, mutta viikkoa aiemmin näkemäni Kansallisteatterin Yhdestoista hetki pisti miettimään politiikan tekoa, taustavaikuttajia ja päätösten päättömyyttä. Kyse on ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta teatterista.

Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat viettäneet jokusen tovin poliittisen teorian, filosofian ja käytännön parissa, jotta näyttämölle on saatu kantaesitys Yhdestoista hetki. Se kerii auki nykyisen hallituksen taipaleen lähtien liikkeelle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun talousnotkahduksesta. Draama koostuu tutkimusten, artikkeleiden, verkkosivujen, haastatteluiden ja monien muiden autenttisten lähteiden aineistoista.

Lähtökohta on teatteriesitykselle uskottavuusetu ja kirous. Kummat käänteet kumpuavat tosielämästä. Johtoajatuksena taitaa olla, että totuus on tarua ihmeellisempää – lavalla on poliittista teatteria poliittisesta teatterista. Kirouksen esitykseen langettaa se, että puhepulputus ja viedeonäytön tekstitysvyöry on tainnuttaa runsaudellaan. Välillä seuraan katkelmien draamaa, mutta usein uuvun selostukseen, enkä oivalla ranskan ja japanin puhunnan roolia, vaikka käännökset liukuvat videoskriinillä.

Voi videoskriini! Nykyteatterin juttu on livevideo, mikä toimii poimien yksityiskohtia ja toisaalla touhuttaa tapahtumia ähkyksi. Muuten mielistyn visuaalisuuteen, joka tukee esityksen kulkua. Virkamiespukeutuminen ja musta-valko-harmaa lavastus värittävät politiikan näyttämön. Pyörivää lavaa hyödynnetään mainiosti kuten muutenkin liikettä, ja esityksen näyttelijät luisuvat sujuvasti roolista toiseen.

20190403_202043.jpg

Olen tarkoituksella vetänyt viikon henkeä esityksen jälkeen, jotta saan itselleni selvitettyä, mitä siitä jää jäljelle. Siitä ei säily poliitikkojen maneerien matkinta eikä villinä virtaava tekstimassa, vaan muistelen hienoja musiikkiesityksiä, liikettä ja rytmiä. Ja se vahvistuu, että kannattaa äänestää, yrittää edes siten vaikuttaa, ettei sama touhu Arkadianmäellä jatku.

– –

Yhdestoista hetki
Kansallisteatteri, kantaesitys (esitys 29.3.2019)
Ks. Kansallisteatterin kotisivut.
Kiitos Bloggariklubille!

Muissa blogeissa mm. Kielipuolen päiväkirja, Kulttuuri kukoistaa ja Omppu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): teatteri

Sivuun ensemble: Yhteinen iho

Elämä kaartaa syntymästä kuolemaan, ja sen jälkeen seuraava sukupolvi jatkaa elämää. Tästä kehästä Sivuun ensemble on toteuttanut esityksen Yhteinen iho (Kanneltalo 2019– ja joissain kohdin katsojan iho menee vaikutuksesta kanalihalle.

Aihehan ei ole omaperäinen, mutta toteutuksessa on puolia, joissa ilmaistaan ihmisen elämän vaiheita kekseliäästi, ja tanssipainotteisuus musiikkitaustoineen virittää tunnelmia. Siellä täällä puhe sanottaa tilanteita lyyrishenkisesti.

Tulee tämänkin päivä, jolloin totean: liikekielen puhuttelevuus peittoaa sanat. Kahden hengen lavantäyttö liikkein ja elein viestittävät äidin ja pojan vaiheet synnytyksestä ja syntymästä äidin ikääntymiseen ja kuolemaa sekä jälkeen jääneen tunnelmiin.

Pojan (Oskari Turpeinen) pikakelaustyyliin ilmaistu varhaiskehitys teiniksi ja pojan tuska äidin hapertuessa painuvat mieleeni, koska Turpeisen liikekielen elävyys ja elastisuus vakuuttavat. Äidin (Minna Puolanto) luopumisen tunteet pojan aikuistuessa säväyttävät, samoin vaikeus löytää yhteyttä aikuiseen lapseen. Elämästä irtautumisen hetket liikuttavat.

Esitys välittää tiiviisti kiperiä kasvatuskysymyksiä, ristiriitaisia äiti-lapsi-tunteita, perheenjäsenten erillisyyttä ja viestintävaikeuksia. Lavastukseksi riittävät harsoiset pienhuoneet, oviaukot ja avoin tila. Yksi pyöräilykypärä saa eri elämänvaiheissa symboloida sitä, miten haluamme suojella rakasta. Joskus sille on sanoja, usein ei. Joskus pääsemme lähelle, usein emme. Jälkiä toisiimme jätämme. Aina.

20190228_202651.jpg

Joka katsoja voi tunnistaa esityksestä elämänvaiheitaan. Vielä ehtii jakaa niitä Yhteisen ihon kanssa: katso Kanneltalon esitysajat tästä.

– –

Yhteinen iho
Sivuun ensemble
Kanneltalo, ensi-ilta 27.2.2019
Esiintyjät: minna Puolanto ja Oskari Turpeinen
Käsikirjoitus: Veera Tyhtilä
Koreografia, ohjaus: Ninni Perko
Työryhmästä ja esityksestä lisää tässä.

Kiitos lipusta, Sivuun ensemble & Kanneltalo.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, tanssi, teatteri

Avoimet ovet: Loviisa ja Heta

Järkälemäiset hämäläiset talollisdraamat yhdistyvät Heini Tolan käsittelyssä parituntiseksi esitykseksi. Kunnioitan Loviisa ja Heta -esityksen tiivistämisen taitoa. Avoimien ovien karsitussa esityksessä mahdollistuu menneen maailman maalaisnaiskohtaloiden koskettavuus tämänpäiväiselle näkijälle.

20190216_093918.jpg

Ensimmäinen puoliaika keskittyy Loviisan asettumiseen Niskavuoren emännäksi. Se käy kovien pettymysten kautta: Juhani on nainut Loviisan rahojen takia, sillä miehen tosirakkaus roihuaa meijerin Malviinaan. Kummankin Juhanin naisen luopumisen tunteet välittyvät väkevästi, samoin Juhanin heikkous. Loviisa lunastaa paikkansa mutta raskain kompromissein.

Toinen näytös keskittyy kovis-Hetaan, jonka osaton asema selviää jo ensimmäisessä näytöksessä. Talontyttären menestys rajautuu naimakauppaan. Kun kopea Heta ei saa haluamaansa, loppu on vain ylpeyskuoren säilyttämistä. Muun hyvän ymmärtäminen tapahtuu liian myöhään. Hetaa ei ole helppo ymmärtää, toisaalta on, silti renkipohjainen aviomies-Akusti on jo muinaisessa elokuvaversiossa sulattanut sydämeni.

Kolme näyttelijää selviää kahden näytelmän koosteesta ja monista rooleista uskottavasti: näyttelijät ilmaisevat hienosti eri henkilöiden kokemus- ja tunne-elämää. Roolien vaihto onnistuu hyvin huivin tai hatun vaihdon ansiosta, muuta ei tarvita.

Musisointi mietityttää minua. Tunnelmia korostava taustasäestys toimii, mutta jotkut päällekäyvät estradilaulut raikuvat siten, etten oivalla yhteyttä näytelmäteemoihin. Ymmärrän ”Work, work, work” -gospelsoundin korostavan työteliästä puurtamista, mutta jollain tavalla se raikaa räikeästi, koska samalla toistuu hieman maneerimainen tuolien siirtely liukuhihnatyyliin. Eli musiikkityylivalintoja en täysin käsitä, en myöskään taustamaalauksen merimaisemaa (voi se toisaalta olla henkilöitä toisistaan erottava hämäläisjärvi). Sivuhenkilöistä on tehty tauluraamit, ja ainakin ennakkoesityksessä niiden liikuttelu käy kömpelöhkösti. Tähdennän: marinanaiheeni eivät esityskokonaisuutta horjuta.

Heini Tolan aika on ilmeisesti päättymässä Avoimissa ovissa. Viime vuosina kotimaiset naiskirjailijat ovat saaneet teatterissa rooleja, joihin mahtuu ajatonta ja vaikuttavaa. Hieno, arvostettava asia –  ja päätös toteutuu mallikkaasti.

– –

Niskavuori: Loviisa ja Heta
Avoimet ovet, ennakko 11.2.2019, ensi-ilta 19.2.2019
Teksti: Hella Wuolijoki
Sovitus ja ohjaus: Heini Tola
rooleissa Ella Pyhältö, Mirva Kuivalainen, Jukka Pitkänen
musiikki Salla Matkkanen
skenogragia Ia Ensterä
valosuunnittelu Jere Kouhia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kansallisteatteri: Kohtauksia eräästä avioliitosta

Istahdan Omapohjan katsomon ensimmäiselle riville, ja samantien tunnen olevani keskiluokkaisten keski-ikäisen asunnossa. Tyylikäs loft-koti sävyttyy valko-harmaaksi, harkituksi sisustuskokonaisuudeksi. Tapaan Mariannen (Kristiina Halttu) ja Johanin (Esa-Matti Longa) aamutoimissaan. He eivät keskustele, vaan vaimo paneutuu Alice Munron novelleihin, mies Philip Rothin romaaniin. Taustalla pauhaa Bach.

Porvariston hillitty charmi rapisee esityksen myötä. Ingmar Bergmanin tv-sarjasta näyttämöversioksi muokkautunut Kohtauksia eräästä avioliitosta on juuri sitä, mitä otsikko lupaa. Esitys rakentuu jäntevistä kohtauksista, jossa aviokriisin vaiheet näytetään noin 10 vuoden aikajaksolta.

Omapohjan esityksen ohjannut Michael Baran kertoi bloggariklubilaisille ennen näytelmän ennakkonäytöstä näytelmän perustekijöistä:
– Minua kiinnostaa ihminen moninaisuudessaan. Bergman on mestari näyttämään ihmisen ankarasti ja raa’asti, ja samalla katse on hellä, jopa humorustinen. Hän näyttää, mitä me olemme ja tekee sen yksilön kautta.
Lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Tarja Simone kuvaili toteuttaneensa tekstin ja ohjaajan muotokieltä ja teemoja:
– Vaikka näytelmä kertoo parisuhteesta, se kertoo myös siitä, miten ihminen hakee elämälleen tarkoitusta.

20190208_075235.jpg

Ennen esitystä Bloggariklubilla Kirsi Helstelä (vasemmalla), Michael Baran ja Tarja Simone.

Ihmisestä on siis kyse – tai aika selvästi naisesta ja miehestä. Näen silmieni edessä, miten mies toteuttaa mieskaavaa, jossa vanha lempi haalenee ja tunnetyhjiö täyttyy uudella ja jännittävällä. Siinä hän sinnittelee itsepetosten seiteissä, vaikka vanhakin taas kiinnostaa. Vaimo sen sijaan terapoi suorittaja- ja miellyttäjäluonnettaan ja harjoittelee omien mielihalujen totettamistapoja.

Rakkaus mainitaan silloin tällöin, vaikka riippuvuus voisi olla parisuhteen oikea sana. Pariskunnan keskinäisen suhteen liiman aineosat jäivät minulle viimeisiin hetkiin asti osin tunnistamattomiksi. Toisaalta se on osa viehätystä: ihmisen arvoituksellisuus, ratkaisuiden sattumanvaraisuus ja tietty ennakoimattomuus on ihmisyyttä.

Yhteiset lapset on putsattu lähes kokonaan pois mies-nais-voimanmittelöstä. Vanhemmuus paljastuu vain satunnaisissa äijäkliseissä, kuten isän narinassa elatusmaksuista ja huonon omantunnon poistamiseen tähtäävistä kärjistyspuheista. Paljas parisuhdedraama välillä hymähdyttää, välillä kauhistuttaa, ja kyllä välillä ajattelen näinkin: päättäkää jo, edetkää, eiköhän tämä ole jo tässä. Hienoimpia kohtauksia ovat ne, joissa Mariannen pinnan alta paljastuu todellisia ajatuksia. Muistikirjan ääneen lukeminen on sellainen, samoin loppupuolen räjähdykset. Koskettavinta on esityksen välittämä ihmistä syövä pohjimmainen yksinäisyys.

Katson näytelmää pitkälti Mariannen itsenäistymisprosessina, jossa Johan on käynnistäjä mutta muuten vetelä, vietävissä oleva jäänne, josta ei kunnolla pääse eroon. Erään avioliiton yleisesti jaettavaa kosketuspintaa ovat parisuhteen jännitteet, puhumattomuuden, kohtaamattomuuden ja kulissinpidon romahdusvaara.

– –

Kohtauksia eräästä avioliitosta
Kansallisteatteri (ennakko 4.2.2019, ensi-ilta 6.2.2019)
Ingmar Bergmanin tekstin ohjaus ja suomennos Michael Baran
Laavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Rooleissa Kristiina Halttu ja Esa-Matti Longa
Valosuunnittelu Ville Toikka.
Kiitos Bloggariklubille esittelystä ja ennakkonäytöksestä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Kansallistetatteri: Kolme sisarta

Kolme sisarta modernisoituu Kansallisteatterissa vähintään visuaalisesti ja on väkevästi ohjaajan ja ensemblen taidetta. Esitys pistää pään pyörälle, aukenee kaikkine aineksineen vähitellen ja tarjoaa rutkasti tulkittavaa. Kansallisteatterin versio on sellainen, että siitä ei voi sanoa yksiselitteisesti mitään. Se on hämmentävä, haarautuva ja siksi kiinnostava. Samoilen esityksen runsaudessa, jota ei ole helppo jäsentää tai tiivistää. Polveilen mielenjuolahduksiin.

20181128_084320.jpg

Liike

Teatteriesitys käynnistyy karusellina, jota korostaa lavan vinha pyörivyys. Komea datshalavastus kiertää niin, että välillä silmissäni vilisee kuisti, välillä kolmen sisaren ja veljen sali, portaikko yläkertaan, yläaula eli näytelmän keskushenkilöiden asumus. Liikettä tehostavat simultaaniset tilanteet, joita välitetään samanaikaisesti livevideokuvin ja lavatapahtumin. Liike on myös väkevää fyysisyyttä, miehistä uhoa ja hikeä.

Väliajan jälkeen liikkeen suunta muuttuu vertikaaliseksi ja simultaanisuus karsiutuu. Esitys ei muutu suoraviivaiseksi, mutta liike näyttämöllä on joko loikkimista suoraan näyttämön reunasta toiseen tai edestä taakse. Samalla lavastus muuttuu: krumeluuri väistyy, jäljelle jäävät suorat, rajaavat seinät, sitten vain palkit, sitten ei mitään. Symbolista? Kyllä.

Silmäntäydeltä

Visuaalisuus hallitsee katsomiskokemustani. Alun monimuotoisuus on tuottaa ähkyä, jopa vaikeaa seuraavuutta, mikä heijastaa nykypäivän hajaantunutta kokemustodellisuutta, kun ärsykkeitä tunkee sieltä sun täältä. Kiinnitän huomiota väreihin, asuihin, henkilöiden ilmeisiin ja asentoihin. Nauliinnun videokuvien kuvakulmiin, pysäytyksiin ja hakkaaviin, hahmottomiin kuvituskuviin.

Esityksen aikana on useita huikaisevia näyttämökuvia. Esimerkiksi kolmannen näytöksen tulipalo on vaikuttava, samoin vähittäinen visuaalisten virikkeiden autioituminen.

Koko esitys herättää enimmäkseen kysymyksiä, ja sitä tukevat monenmoiset lavastusyksityiskohdat. Mietin sisarusten salin tv:tä, josta esityksen alussa tulee vain urheilua. Näytelmän henkilöiden pettymyksen ja ahdistuksen kasvaessa tv-tarjonta muuttuu. Ruudulla vilahtaa mustavalkoisia teletappeja ja muuta satunnaista sälää.

Sannista Tšehoviin

Näytelmän jälkeen korvamato soittaa päässäni Sannin biisiä ”Jos mä oon oikee”. Ei, se ei soi näytelmässä, vaikka siinä kuullaan nykymusiikkipätkiä. Poimin silti Sannin biisin Tšehovin näytelmän ydinajatukseksi: tunne ulkopuolisuudesta, otteettomasta elämättömästä elämästä. Dramaattisimmissa kohtauksissa kolme sisarta ja veli liikkuvat vitivalkoisissa, tahrattomissa vaatteissa – vaikka ympäröivä ympäristö palaa tuhkaksi ja sisukset korventuvat toteutumattomista unelmista. He näyttävät aaveilta.

Näytelmän mittaan en kiinnity henkilöihin, he jäävät edustajiksi. Se ei tarkoita sisällön tyhjyyttä tai näyttelemisen yksiulotteisuutta – ei ollenkaan, näyttelijätaidot loistavat – vaan sitä, että minulle henkilöt edustavat kukin tahollaan erilaisia täyttymättömiä toiveita. Haaveissa tavoiteltu ”Moskova” on ilmeinen metafora kaikelle, mitä kukin havittelee muttei ole valmis lopulta toteuttamaan. Se sysää eksistenssikriisiin, jossa on paljon puhetta ja tukahduttavia odotuksia vaan ei voimaa tehdä.

Kolme sisarta

Kuva: Ilkka Saastamoinen. Kansallisteatterin Flickr-kuvagalleria.

Ilmeisin sannimainen hahmo on perheen vanha ystävä, tohtori, joka suureen ääneen epäilee olemassaoloaan ja kokee katoavansa kuten muistinsa. Teatteri sinänsä on jo lumetta, mutta sen on myös mahdollista tuoda esille todellisuutta ja ajattomuutta. Kylmiä väreitä aiheuttaa kohtaus, jossa lavan hetkeksi valtaa maastopukuinen ja kommandopipoinen rynnäkkökiväärisotilas. Siirryn salamannopeasti muutaman vuoden takaiseen tapahtumaan, jossa terroristit valtasivat moskovalaisen teatterin. Sitäkin ”Moskova” voi olla. On.

Ihmisyys

Kohtaamattomuus on näytelmässä keskeistä. Jokainen henkilöhahmo tuntuu olevan psyykkisesti ja fyysisesti siellä, missä ei pitäisi. Rakkautta on sakeanaan, mutta kohteet ovat vääriä tai tunteet eivät kohtaa.

Ajaton Tšehov kuvaa modernia ihmistä, joka on rikkinäinen, vailla eheää minuutta eikä koskaan valmis. Sisarten veljellä on puhutteleva puheenvuoro, jossa hän kuvaa kierrettä sukupolvelta toiselle: vanhempien virheet ja keskeneräisyys siirtyvät malliksi seuraavalle polvelle. Ja perhettään pakoileva upseeri julistaa, miten parin sadan vuoden päästä he, näytelmän henkilöt 1900-luvun alusta, näyttävät kammottavilta ja naurettavilta. Hmm. Samanlaisilta kuin me.

– –

Anton Tšehov: Kolme sisarta
Kansallisteatteri, esitys 27.11.2018
ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
lavastus: Markus Tsokkinen
rooleissa: Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen
Katso lisää työryhmästä ja esitysesittelystä: esityksen kotisivut.

11 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Kansallisteatteri: Homoäiti

Omapohjan lavalla on toisen näytelmän lavasteet ja niiden lisäksi useita mikrofoneja ja pientä sälää, kuten metronomi, tuulikello ja minikokoinen hiekkalaatikko. Esityksen alussa Homoäiti-monologin kirjoittaja-ohjaaja Heini Junkkaala jutustelee ja räplää lavalla mikrofoneja, kun esittäjä Katja Küttner saapuu lavalle selitellen myöhästymistään. Katsojana minut liu’utetaan teatterilliseen todellisuusilluusioon, jossa tosi ja esitys punoutuvat.

Homoäiti perustuu väkevästi kirjoittajan dokumentaatioon, joka on muokkautunut autofiktiolta vaikuttavaksi proosaksi. Siinä perustarina etenee kronologisesti mutta rikkoutuu takaumin tai sivutarinoin. Päätarina kertoo äidistä, joka synnyttää tyttären, kun ensimmäinen lapsi on parivuotias. Tarinointi keskittyy vanhemmuuden ruuhkavuosiin, jolloin kotiäiti hyörii uhmaikäisen ja imettäväisen hoivapyörteessä, puoliso tekee pitkää työpäivää ja uusi asuinympäristö vierastuttaa. Kertoja on elämän alun lisäksi päättymisen äärellä, sillä hän kohtaa vanhojen sukulaisten kuoleman.

20181110_064844.jpg

Esityksen kertoja hakee paikkansa elämäntilanteessa, ajassa ja paikassa, jossa on välillä lähellä ja kaukana itsestä ja muista, ja matka on suhteellinen – lähellä ja kaukana suhteessa suhtautumiseen:

Kymmenen metriä kohtaloitten välissä.”

Elämän alku, loppu, rakkaus, viha, pelko ja väsymys helisevät, suhisevat, kalisevat ja ritisevät. Ensin hämmästelen mikrofonien määrää ja käyttöä, mutta niiden merkitys avautuu aika pian. Koputtelut, rahinat ja muut ihmistuotetut ääniefektit Beethovenin ja muun musiikin lisäksi kuuluvat oleellisesti tunnepuolen ilmaisuun.

Monologia katkovat kirjoittaja-ohjaajan väliintulot: käväisyt lavalla, välihuomiot tai lyhyet dialogit Küttnerin kanssa. Yhteispeli vaikuttaa spontaanilta, eikä se katko tai vieraannuta vaan raikastuttaa esitystä. Katja Küttnerin ilmeikäs sanallinen ja sanaton ilmaisu sekä heittäytyminen vanhemman ja lapsen rooleihin vetoavat aitoudellaan. Läsnäolon valovoima häikäisee silloinkin, kun lavalla on pimeää.

Monologin kertoja on sateenkaariperheestä, vaan eivät vanhemmuuden, parisuhteen, ajankäytön, viihtymisen ja elämän rajallisuuden kysymykset rajaudu seksuaaliseen suuntautumiseen. Taidokkaan taiteen tavoin yksityinen muuttuu samastuttavaksi, yleistyy kokemukseksi. Tunnevaihtelut vievät laidasta laitaan, ja vaihteluväliä riittää tekstin välittämisessäkin: se kuulostaa luennalta, puheelta ja runolta. Poimin käsiohjelmasta osuvan  luonnehdinnan kokonaisuudesta: ” – – asiat kerrotaan sen sijaan, että ne näytettäisiin.” 




Pääsin Bloggariklubin kanssa näkemään Homoäidin ennakkoesityksen ja sen perään vielä kuuntelemaan Junkkaalan ja Küttnerin kokemuksia harjoitusprosessista. Näytelmän nimeä on harkittu moneen kertaan, mutta se tuli valituksi jännitteisyyden vuoksi. Bloggariklubilaisten kommentit nimen monitulkintaisuudesta suhteessa esityssisältöön todistivat, että valinta osuu.

Küttner kertoi olleensa prosessissa mukana jo 1,5 vuotta eli tekstin koko synnyttämisrupeaman. Noin tuhat sivua Junkkaalan tekstiä kutistui harjoitusten aikana kolmeenkymmeneen liuskaan, mutta ehkä meillä on tulevaisuudessa mahdollisuus saada luettavaksi Homoäiti prooasakirjana.

20181107_204601.jpg

Heini Junkkaala Omapohjan lavan reunalla edessään työvälineet, joilla hän edesauttoi esityksen etenemistä.

– –

Homoäiti
Kansallisteatteri, kantaesitys ja ensi-ilta 9.11.2018 (ennakko 7.11.2018)
Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala
Dramaturgi Elina Snicker
Esiintyjä Katja Küttner
Katso lisää esityksen kotisivulta.

Muualla: Blyggiblumsteri ja Kujeruksia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Kansallisteatteri: Musta Saara

Kansallisteatterin Musta Saara mellastaa kirjavana kokoelmana kulttuuris-poliittisia huomioita ja hurlumhei-hetkiä. Näyttävä aistivyöry pökerryttää, ja siksi minun on pitänyt muutama päivä sulatella ensi-illassa kokemaani.

Pirkko Saision draamassa on kaksi pääpolkua: 1) romaniseurue pyrkii Transilvaniasta Ranskan rannikolle kohtaamaan pyhimyksensä Mustan Saaran ja 2) oikeistopopulistinen isä-Teräväkynä (lue: Le Pen) kisailee Ranskanmaalla puoluepomopaikasta tyttärensä kanssa. Näistä haarautuu lukuisia sivupolkuja, joissa temmeltävät sika, tanssiva karhu, kolme ikääntynyttä tanssityttöä, Dracula, rouva Ceausescu jne. Karnevaalissa ei vedetä rajaa eikä lasketa määrää – niin kuin emme tiedä Välimereen hukkuneiden pakolaisten määrää.

En ole nähnyt Homoa enkä Slavaa, sen verran kuitenkin Saisiota, että osaan odottaa moninaisuutta. Sitä saan ja hurjaa mielikuvituksen lentoa, jossa yhdistellään mitä vain – ja katsoja saa iloita yllätyksistä, arvaamattomista asetelmista.

Puoliajan jälkeen odotan innostuneesti toista näytöstä, eikä hirvitä kolmituntinen kokonaispituus, vaikka kipurajani on usein runsas kaksi tuntia. En ole vieläkään varma, johtuuko väsähtämiseni minusta vai esityksen yltäkylläisyyden kuormasta. Joka tapauksessa sian (kyllä: sian) poliittinen kiito paljoine puheineen jumittaa keskittymiseni. Mieleeni kyllä jää lentävä lause: ”Ihminen on ihmiselle ihminen.” Pystymme kaikenlaiseen hyvässä ja pahassa, ja valitettavasti paljolti pahassa.

20180914_063007.jpg

Jussi Tuurnan musiikin merkitys korostuu, ja miksipä ei, sillä ensemblen laulu- ja soitantotaito kuulostaa musikaalimaisen komealta. Kaikki lavalla esiintyvät heittäytyvät – sekin on komeaa. Haltioiduin lavastuksesta, jossa valo ja liike tukevat sakeaa toimintaa. Erilaiset pyörivät ratkaisut hallitsevat: Dracula liukuu hameenhelman alle kätketyillä pyörillä, Mad Max -tyylinen sähköprätkä leideineen pyörii, kuumailmapallo pyörii, iki-ihanat, ikääntyneet tanssitytöt liukuvat potkulaudoilla ja pyörivät… Puvustus ja maskeeraus sopivat hienosti rappion ajan tunnelmaan – ja taas tulee Mad Max mieleen. Kirpeää silmä- ja korvakarkkiahan tämä.

Eurooppa on pyörityksessä, eikä tämä teatteridraamakaan oikeastaan ala mistään, eikä tavallaan lopukaan. Se vaeltaa kuten vaeltamaan luodut romanit. Musta Saara on tietoinen esitys, jossa paljastetaan näyttelijä roolin takaa ja palataan oitis rooliin, puhutellaan yleisöä ja esitellään kukin kohtaus (juu, tiedetään: Brecht), nauratetaan, julistetaan ja välillä rauhoitetaan koskettavaksi tarkoitettuihin tunnelmiin.

Nautin esityksestä. Ehjä kokemus? Ei. Eikä sen todellakaan ole tarkoitus olla sellainen. Kokemus. Kyllä.

– –
Musta Saara
Kansallisteatteri, ensi-ilta 12.9.2018
Pirkko Saisio (draama), Laura Jäntti (ohjaus), Jussi Tuurna (musiikki)
esityksen toimijat, ks. esityksen esittely teatterin kotisivuilla.

Sain lipun Bloggariklubilta – kiitän.

Blogeissa mm. Sateenkaarenmaalari, Reader why did I marry you?

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avoimet ovet: Papin perhe

Minna Canthin (1844 – 1897) 175-juhlavuosi pohjustuu onnistuneesti Avoimissa ovissa. Pääsin näkemään Papin perheen kenraaliharjoitukset. Jäntevä ja sävykäs esitys valloitti puolelleen.

Sysään tämän heti alta pois: Canthin näytelmässä (1891) riittää ajattomuutta ja ajankohtaisuutta. Perheensisäiset aatekonfliktit tai yhden vanhemman sananvalta muiden yli ei ole nykyisinkään harvinaista. Ei meillä eikä muualla. Canthin tasa-arvojulistus ei ole aikansa elänyt, eivätkä johtoajatukset: jokaisella tulisi olla perheessä ja yhteiskunnassa avoin mahdollisuus itsenäiseen ajatteluun; jokainen ansaitsee hyväksyvän rakkauden.

20180909_091631.jpg

Heini Tola on onnistuneesti tiivistänyt Canthin näytelmää. Lisäksi siihen on liitetty maukas haukkapala kirjailijan pamflettijulistuksesta ja yksi liikuttava onnitteluvärssy. Esitys yhdistää tyylikkäästi perhetragediaan eri aineksia niin, ettei sanoma vesity tai painotu opettavaisena eikä draaman kokonaisjännite laukea.

Mietin esityksen aikana, miksi oikeastaan välillä naureskelen näytelmän pappi-isälle, joka on yksisilmäisen vakuuttunut vain oman näkemyksensä oikeellisuudesta. Voin katsoa häntä ulkopuolisena ja takertua naurettavuuksiin, vaikka papin kotiväki kärvistelee despootin ahdistusilmapiirissä. Samalla hahmon traaginen yksinäisyys ja kyvyttömyys nähdä itsensä ulkopuolelle paistaa läpi. Nauruni kirvelee, kun käännän katseeni perheenjäsenten ahdistukseen, tukahdutukseen, pelkoon ja rakkauteen. Tunnelmaani vapauttavat hymähdyttävät hetket, joissa nuoruuden vilpittömyys viihdyttää.

Tämä kaikki on mahdollista toteutuksessa, jossa jokainen rooli loksahtaa paikoilleen, paljastaa hahmoista persoonat. Nuori Maiju hehkuu raikkautta ja tunneherkkyyttä, Hanna-sisko on hukkua alistuvaan sovittelevuuteen ja Jussi-veljessä heijastuu isänsä vastakuva, jossa on kuitenkin paljon samaa kuin isässään. Jussin valoisa ystävä Rastas viehättää. Usein olen lukenut luonnehdinnan siitä, miten silmälasien takana katse välähtää, ja Papin perheen hallitun äidin tehokeinona tuo todentuu. Papista lyhyesti: perheenisä vetää vaikean roolinsa vallan vakuuttavasti. Ja kaiken kruunaava Canthin kieli kuulostaa kaikkien suussa luontevalta.

Niukka lavastus toimii. Varsin tiheään tuoleja kanniskellaan, aina en oivalla, miksi. Kekseliäs ratkaisu on ruokapöydän rakentaminen viikatun pöytäliinan avulla. Musiikki muokkaa tunnelmavaihdoksia, mutta vierastan monia musiikkivalintoja, sillä vanhat latinomelodiat eivät avaudu minulle suhteessa Canthin näytelmän teemoihin. Mutta Canth! Kyllä nyt kelpaa Avoimissa ovissa juhlia kotimaisen draaman uranuurtajaa ja tasa-arvon asiaa.

– –

Papin perhe (ensiesitys 1891)
Teatteri Avoimet ovet (6.9.2018, ensi-ilta 11.9.2018; lisää kotisivuilla)
Teksti Minna Canth
Ohjaus ja sovitus Heini Tola
Kokonaisskenografia Raisa Kilpeläinen, Veera-Maija Murtola
äänisuunnittelu Juuso Voltti
Rooleissa Mirjami Heikkinen, Seppo Mervilä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö, Outi Vuoriranta

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Äitikortti – kirja ja kesäteatteriesitys Teiskossa

Onpa odottamatonta valita Anu Silfverbergin esseistinen kirja Äitikortti (Teos 2013) kesäteatterinäytelmäksi. Lähtökohta ei ole itsestäänselvästi kesäteatterimateriaalia, mutta Kanta-Teiskon nuorisoseura on ottanut sen ennakkoluulottomasti heinäkuun ohjelmistoonsa kirjailijan ja Olka Horilan dramatisoimana revyynä.

Silfverbergin Äitikortti

Silfverbergin Äitikortti lähtee siitä, että yksityinen on yleistä, joten kirjailija yhdistää toimittajamaisen tiedonhaun omakohtaisiin kokemuksiin raskaaksi tulemisen vaikeuksista, raskaudesta ja vauvan ensimmäisen elinvuoden vanhemmuudesta. Kirjailijan päätavoite toteutuu, sillä kolumnihenkinen teksti nappaa myös lisääntymisaikansa ohittaneen lukijan.

Feministinen, sujuvasanainen kyseenalaistaminen tuulettaa raikkaasti käsityksiä äitiydestä ja isyydestä. Äitikortti-kirjoittaja pistää itsensä likoon olematta kiusallisen paljastava, joten aidoin havainnoin kirja kuvaa sitä, miten yhteiskunnan rakenteet ja käsitykset sukupuolista vaikuttavat rajusti vanhemmuuteen. Esimerkiksi aina kiihdyttävästä imetysasiasta Silfverberg pistelee näin:

”Imettäminen on feministinen kysymys. Se on sitä ulkona liikkumisen kannalta, ja myös valinnan kannalta: on kyse siitä, mitä nainen kehollaan tekee. Lisäksi se on sitä kodin työnjaon kannalta, mikä menee jo monimutkaisemmaksi.

Ihmisenmaito on poliittinen ruokalaji. Kaikista niskäslajimme käyttämistä maidoista (joihin lukeutuvat esimerkiksi lehmänmaito, soijamaiyo, kauramaito ja vuohenmaito) se on ainoa, josta ei valmisteta jälkiruokia ja jota maataloustukaiset eivät koske, mutta tämä ei tee siitä kulttuurisesti vähäisempää.

Se on symbolista. Se on konkreettista. Se on läheisyyttä ja valtaa, rooleja, toiveita ja oletuksia. Ja sellaisessa maailmassa, jossa on ravintoa yllin kyllin, se on kaikkein vähiten ruokaa.”

Vauva-arjen tavallisimpia vastakkainasetteluja (luomusynnytys vai medikalisaatio, luomuruokinta vai korvikemaidot, kesto- vai kertakäyttövaipat, äitiyspakkaussänky vai vauvatarviketaivas, kiintymyssuhdevanhempi vai ei) Silfverberg värittää mustavalkoisia asetelmia sävykkäämmiksi – välillä naurattaa, toisaalla koskettaa. Yksioikoisuuksien välttäminen tekee kirjasta oivaltavan ja kirjoitustyyli viihdyttävän. Vaan minkälainen kesäteatteriesitys tästä voi syntyä?

Äitikortti revyyksi

Pahin pekoni etukäteen oli se, että näytelmä kärjistää kirjan aiheet ja teemat mustavalkoiseksi farssiksi ja feministis-yhteiskunnallinen kärki tylstyy. Ei sentään, kyllä keskeiset näkökulmat olivat mukana dramatisoinnissa, jopa niin, että ensimmäinen puoliaika kuulosti pikemmin paperinmakuiselta kuin elävältä draamalta. Kenen hallinnassa ovat tyttöjen ja naisten kehot? Siitä draama väläytti kirpakoita kohtia. Ja osuuhan aihe keväisiin kohuihin synnytystalkoista, ensisynnyttäjien keski-iän kohoamisesta ja väkiluvun lasku-uhista.

Näyttelijäkuusikko hoiti roolinsa tarkoituksenmukaisesti. Revyymäistä revittelyä oli vain vähän, naurattamistilanteita niukalti ja puheen lisäksi vain yksi tanssi ja muutama lauluntapailu. Hyvin Äitikortti-kirjapakkaa oli sekoitettu. Pariin otteeseen mukaan tempaistiin Putin. Miksi? En tiedä, mutta satunnaiset piipahdukset tuntuivat nyt Turumputin-päivinä ajankohtaisilta. Näytelmän kantaesitys on ollut Kansallisteatterissa 2015. En ole sitä nähnyt, joten en tiedä, onko käsikirjoitus pysynyt samanlaisena.

Väliaika on mainittava, sillä lippuhintaan kuuluivat tuoreet korvapuustit ja kahvi. Ehkä siksi toinen näytös maistui selvästi paremmalta kuin ensimmäinen. Ei tietenkään vain siksi. Kohtauksien rytmi oli dynaaminen ihan viime hetkiä lukuunottamatta, sillä lopetus pitkittyi turhaan – nauhoitettu tosielämäkeskustelu oli tarpeeton ja alleviivaava kuten myös näyttelijöiden piinallisen hidas poistuminen. Mutta sitä ennen oli muutamia todella herkullisia kohtauksia, jossa mimiikka ja kehonkieli tehostivat sanottavaa. Esimerkiksi leikkipuistokohtaukseen tiivistyi kunnon äitiyden rintamalinjat ja se, kumpi on oleellisempaa: äityisonnistumiskilpailu vai lasten paras. Riemukas oli myös kohtaus, jossa demonstroitiin ”sleep like baby” -sanonnan todellisuus.

Pidän tekstivalintaa rohkeana. Niukin lavastein ja mainioin pastellisävysin puvustuksin esityksessä oli tuoreutta, jota ei perinteisissä nuorisosseuramaalaisfarsseissa yleensä ole. Kesän kuumin ilta suijui katsomossa ilman tuskan hikeä, joten Teiskon tienoilla liikkuville suosittelen poikkeamista kesäteatterimukavuusalueelta Äitikorttia vilauttamaan.

P.S. Äitiystematiikasta kiinnostuneille Yle Areenassa on pari herkkupalaa. Melk on mainio norjalaissarja kahdesta ydinperheettömästä nuoresta äidistä. Tästä päivästä lähtien Areenaan ilmestyy tiistaisin uusi jakso äitien nokkimisjärjestystä kuvaavasta brittisarjasta Motherland – äitien sota.

– –

Anu Silfverberg
Äitikortti – Kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013
esseistinen kolumnikokoelma
249 sivua kirjana.
Luin BookBeatin eKirjana.

Äitikortti – Näytelmä lisääntymisestä
Kanta-Teiskon nuorisoseuran kesäteatteri, kesärevyyn esitys 17.7.2018
dramatisointi Anu Silfverberg & Olka Horila
ohjaus Marko Taiminen
rooleissa Niklas Söderström, Tanja Järvinen, Jarno Jokinen, Virpi Naukkarinen, Taru Koivisto, Kiki Söderström
Lisätietoja ja heinäkuun esitysajat kotisivuilla (tässä).

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Esseet, Kirjallisuus, teatteri

Viettelyksen asuntovaunu

Kelailen mielessäni klassikkoelokuvaa Viettelyksen vaunu, jossa väreilevää renttuenergiaa säteilevä Marlon Brando laiminlyö vaimoaan ja sekoittaa jo valmiiksi tasapainottoman kälynsä. Mitä sopii odottaa, kun tuo tapahtumasarja siirretään rähjäiseen asuntovaunuun porilaisen leirintäalueen liepeille? Odottamatonta.

Tennessee Williamsin näytelmästä hersyy Miko Kivisen ja Leea Klemolan käsikirjoittamana melkoista melskettä: Viettelyksen asuntovaunu. Brandon tilalla jännitteitä järjestää romanilaulaja Merita, jonka puoliso Teija-Teijo odottaa sukupuolenkorjausleikkausta. Pariskunnan räiskyvää arkea saapuu sotkemaan Teijon veli Kari, jolla elämä näyttää menneen raiteiltaan. Porukoissa pyörii leirintäalueen emäntä, joka valvoo äitiään itkuhälyttimen avulla.

Näytelmä sisältää sakeasti aineksia. Yksi niistä on sukupuolen ja sukupuolisuuden merkitys. Se pakenee määrittelyjä. Miehinen uho ainakin vaikuttaa merkityksensä menettäneeltä; se on hauraan psyyken rakennusainetta. Toteutus lisää moniselitteisyyttä, sillä nainen on muutoksessa mieheksi, jonka suurin toive on tulla isäksi; mies esittää näyttävänräiskyvää laulajanaista, joka on hedelmällisyyshoitojen kierteessä. Viettelyksiä riittää, toiset onnistuvat, toiset eivät. Seksuaalisuusaiheeseen kytkeytyy myös rikos. Se paljastuu äkkirysäyksellä ja muuttaa kertaheitolla käsityksiäni henkilöistä.

Liian pitkä esitys on, silti istun kiinnostuneena koko karnevalistisen kavalkadin, jossa on älytöntä järkeä. Ja tunnetta: yllätyn, ällistelen, huvitun. Monet asiat kirpaisevat. Mitään en voi etukäteen ennakoida, vaikka miten Williamsin näytelmä tai elokuvaversion dramaattiset kohtaukset käväisisivät mielessä. Välillä ihmettelen, mille nauran, sillä kaiken hurlumhein takana on vaikeaa lapsuutta, kanssaihmisten manipulointia, ahdistusta, epätoivoa, rakkaudenjanoa, elämänhallintahankaluuksia, mielenterveysongelmia ja seksuaalirikos.

 

Hulvattomuutta tukee lavastus, ja myös katsomon takatiloja käytetään hyväksi. Pimeästä huutelua ja päällepuhumista ilmenee, ja miksipä ei, arkielämästä tuttua. Omalaatuinen on klassisen musiikin äänimatto, joka on räikeässä ristiriidassa muulle toiminnalle. No, sitäkin elämä on: ylevän ja alhaisen heilahtelua. Netin esitysesittelyssä varoitetaan kiroilusta ja alastomuudesta, mutta sadattelu ja nakuhilluminen kuuluvat tämän esityksen maailmaan. Loppukohtaus on taustatraagisuudesta huolimatta vapauttavan hillitön.

Kokoan kaiken sanomalla, että näytelmän ohjannut Leea Klemola on ainutlaatuisen omaperäinen ja railakas teatterintekijä. Hänen äänenpainonsa kuulen näyttelijöiden puheesta. Otteessa on vapaata irrottelua, ei syytä hiivistelyyn. Elämä on merkillistä ja rähjäistä, ja se saa näkyä ja kuulua.

– –

Viettelyksen asuntovaunu (kantaesitys 2.12.2017)
Rakastajat-teatteri, vierailunäytös Espoon kaupunginteatterissa 20.4.2018
Käsikirjoitus Miko Kivinen ja Leea Klemola
Ohjaus Leea Klemola
Rooleissa Niina Hosiaisluoma, Miko Kivinen, Angelica Meusel ja Kai Tanner
Lavastus Annukka Pykäläinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Johannes Vartola.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kansallisteatteri: Julia & Romeo

Näit oikein. Klassikkonäytelmän otsikon henkilönimet ovat todellakin toisinpäin: Julia & Romeo. Mutta ei hätää. Ei Shakespearen tarvitse kääntää haudassaan kylkeä. Kansallisteatterin ajantasaistus Romeosta ja Juliasta kunnioittaa alkuperäistä tekstiä ja tarinaa: painotus on aivan oikein.

Esitys korostaa ajattomuutta eri aikakausien puvustuksella ja melko säästeliäällä lavastuksella – jos jätetään eleettömyydestä pois ruusuin koristellut parvekkeet ja hippipapin ripputuolivankkurit. Tanssiosuudet ovat tyyliteltyjen reivien tapaisia. Musiikki täydentää tunnelmia, ja taitava soittaja-laulaja-pari (Mila Laine ja Aleksi Kaufmann) vaihtaa suvereenisti soittimia ja tyylejä. Toisen puoliajan alun selloduetto hyrisee yhä kehossani. Eli esityksen aineelliset ja aineettomat kulissit ovat kunnossa – sitten sisältöön.

Ihailen shakespearelaisen runotekstin sujuvuutta ja sävykkyyttä. Se virtaa luontevasti näyttelijöiden puheena, ja jos joukkoon ujuttuu jokunen ”okei” tai muu uutuus, ei se korvaa kivistä. Kun luin uuden käännöksen Romeosta ja Juliasta (suomentanut Marja-Leena Mikkola), innostuin tekstin vivahteikkuudesta, jossa karkeudet vaihtuvat hetkessä herkistelyksi. Tuo tyylivaihtelu on Kansallisteatterin tulkinnassa onnistuneesti säilynyt.

Ensimmäinen puoliaika ilmentää uhittelua ja ilottelua. Lähtötilanne tehdään selväksi: kaksi sukua on vastakkain ja nuoriso käy kuumana. Viihdyttävyys korostuu, mutta överiksi ei vedetä, vaikka yleisöä nauratetaan miesmäisellä imettäjällä ja hörhöpastorilla. Toinen puoliaika keskittyy traagiseen rakkaustarinaan. Taustateemana voisi mainita aikuisten vihanpidon ja vallankäytön seuraukset.

Ja sitten pääasiaan, hehkuvaan teinirakkauteen. Kannattaa palautta mieliin, että Shakespearen Julia on 13-vuotias, Romeo vähän vanhempi. Lähtökohtaisesti ajatus lasten naimapuuhista hämmentää, mutta draama vie mennessään moiset mietteet. Näytelmää totisesti sulostuttaa pääparin raikkaus ja aitous. Ihastuneiden silmäykset, sanailut ja suukot välittävät lemmen leiskuntaa silloin, kun kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran. Kansallisteatterin päänäyttämö täyttyy näiden nuorten (Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen) läsnäolosta.

Julia & Romeo

Mutta miksi nimien vaihdos päittäin? Ihan syystä. Siinä missä Romeo on haaveileva runopoika, Julia on aktiivinen toimija. Romeo on impulsiivisten tunteiden vietävissä, esimerkiksi ihastus vaihtuu helposti toiseen ja kiukku leimahtaa harkitsemattomasti. Julia rakastuneenakin punnitsee vaihtoehtoja, haastaa ja pistää tapahtumaan. Esimerkiksi kun Julia junailee ratkaisua Veronassa, Romeo vain notkuu unelmoimassa mantovalaisella parvekkeella. Ja palautanpa mieleen teinien hääyön: kumpi on ujo herkkis, kumpi tavoitteellisen aloitteellinen?

Julia & Romeo varmasti vetoaa nuorisoon, mutta tehoaa se tällaisiin tätsyköihinkin. Ohjaaja Jussi Nikkilän ja sovittaja-dramaturgi Anna Viitalan painotukset toimivat ja tuovat tuoreutta. Perinteiseen tapaan tahdon hieman marista pituudesta, eli jonkin verran tepastelua sieltä täältä typistämällä kesto olisi supistunut reiluun kahteen tuntiin sykähdyttävyyden kärsimättä.

Näytelmän loppukuva on pitelemättömän romanttinen tähtisumuineen. Kaunista. Hieman jään miettimään, millä tavoin se glorifioi peruuttamattomat tunneteot. Shakespearen opettavaiset loppupuheet kostonkierteen tuhovaikutuksesta on jätetty esityksestä pois. Lavalle jää leijumaan päättymätön rakkaus. Suon sen. Sanoinko jo? Kaunista.

– –
Julia & Romeo
Kansallisteatteri, ensi-ilta 7.3.2018
Ohjaus Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilta: tässä.
Kiitos bloggariklubille pääsystä ensi-iltaan.

Omppu on jo postannut Julian showsta, samoin Arja.

Lisää Romeo ja Julia -aiheesta voi lukea blogistani: Shakespeare-tekstikokemukseni, kertomukseksi selkoistettu Mari Elomäen versio ja Jari Järvelän tehokas modernisaatiromaani. Shakespeare-toivioretkestäni Veronaan ja Mantovaan voit lukea tästä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri