Pyydystin pitkin kevättä lippua loppuun varattuun Tampereen työväenteatterin esitykseen Pienen hauen pyydystys. Ilokseni yksi lippu vapautui viime hetkillä tälle huhtikuun vapaaviikolleni, jota vietän Tampereen tienoilla. Pääsin eturiviin seuraamaan, miten Juhani Karilan hieno samanniminen romaani taipui teatterilavalle.
Karilan romaanissa aikatasot vaihtelevat, ja juonessa jännitystä ja jännitettä rakentavat mahdollinen rikos, rakkaus, syyllisyyden tunteet ja etenkin myyttihahmojen soluttautuminen lappilaiseen elämään. Romaanissa kaikki tasot solahtavat nautinnolliseksi proosaksi, jossa tunnelmat vaihtelevat joustavasti.
•
Entä näyttämöllä? Voi olla, että romaania lukematon saattaa tippua aikavaihteluissa, jossa ilman erityisiä merkkejä käväistään nykyhetkestä päähenkilö Elina Ylijaakon lapsuudessa tai kohtaamisissa nuoruuden rakkauden Jousian kanssa. Muuten perustarina on pelkistetty kirjasta tunnistettavaksi juoneksi.
Arktiseen hysteriaan piipahtanut karski poliisi Janatuinen sopivasti saavuttaa pian tilan, jossa peijooni ja muu mytologiaväki kuuluvat pohjoiseen olotilaan – eksentrisistä paikkakuntalaisista puhumattakaan. Nukketeatterikeinoja käytetään hyvin esimerkiksi peijoonin lavaratkaisuna, ja puvustus loihtii mielikuvitusolennoista elämyksellisiä. Säästeliäs lavastus toimii näppärästi, esimerkiksi kalliolohkareita kääntämällä syntyvät huonetilat esitykseen sopivasti.
Erityiskiitos Näkin bilepersoonasta sekä ulkoasun, olemuksen että ilmaisun suhteen. Muutenkin seitsenhenkinen näyttelijäkaarti hoitaa yli 20 roolia itseään ja fysiikkaansa säästelemättä, siispä ihastelin esityksen mittaan sutjakasta siirtymää hahmosta toiseen.
Karilan kirjan huumorista siirtyy esitykseen muikeita hetkiä juuri näyttelijätyön myötä ja rytmityksen keinoin. Minun makuuni jotkut karnevalististen hulabaloohetkien hahmot vedettiin övereiksi, ja huutamisen tilalle toivoin säästeliäämpää ilmaisua. Eli hetkittäistä huojuvuutta havaitsin.
•
Kaiken kaikkiaan: viihdyin. Sisällössä korostui komeasti sanojen mahti, ja se kulminoitui päähenkilön sisäisessä lukkiutumisessa. Kauniisti esityksessä kantaa ajatus taakkojen jakamisesta ja yhteistyöstä. Silloin saa selätettyä niin sisäisiä ahdinkoja kuin Moukku-Ollinkin kaltaisia valtavia järjen ylittäviä voimia. Siihen hauen pyydystys tai irti päästäminen osuu oivaksi symboliksi.
•
Tampereen työväenteatteri, Kellariteatteri: Pienen hauen pyydystys, esitys 26.4.2023
Ohjaus ja dramatisointi Lilja Fisher – perustuu Juhani Karilan romaaniin
Näyttelijät: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sinikka Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo
Miten sopivat historiallinen laatuproosa ja musikaali yhteen? Mainiosti. Musiikkiteatteri Kapsäkki esittää Anneli Kannon historiallisen romaanin Rottien pyhimysmusiikillisena versiona, jossa taiteen teko puhuttelee ja viihdyttää.
Runsaasta romaanista Kanto on kirjoittanut musikaalia varten karsitun toisinnon. Arvostan tiukkaa rajausta, sillä esityksen kesto on alle kaksi tuntia. Henkilöitä on jäljellä vain viisi: Pelliina, Andreas Pictor, mestari Martinus, kirkonmies Haerkapaeus ja Hämeen linnan valtiatar Märta Bengtsdotter Ulv. Näiden myötä jäljelle jäävät keskeisteemat. Vain yksi juonne on Pelliinan katkeransuloinen lyhyt romanssi ja loppueelämän syyllisyys. Sitä painokkaimmin näyttäytyvät asema ja valta, niin maallisissa suhteissa kuin uskonasioissakin.
Tapahtumat keskittyvät Hattulan kirkon holvien maalaamiseen 1500-lopun yhtenä kesänä. Alku käynnistyy asetelmat esitellen: vallasnainen Hämeen linnasta haluaa rahalla ikuisen muiston itsestään, pappi epäilee hankkeen jumalattomuutta ja taiteilijat taiteilevat raharikkaiden ja uskonkiihkon vaatimusten välissä luoden ennen näkemätöntä kauneutta. Nuoren, osattoman naisen loksahtaminen taiteilijapaikalleen käy nopsasti.
Puoliajan jälkeen alkaa temaattinen nousu ja osoittautuu, että musikaalin painotus toimii erittäin hyvin. Dramaattiset juoniainekset ovat kuin johdanto, jotta esityksen loppuosa pääsee itse asiaan, taiteen merkitykseen. Loppukohtaus todentaa hienosti kuvan valtaa. Myöhäiskeskiajan hämäläiset eivät olleet koskaan nähneet kuvan kuvaa toisin kuin nykyihmiset jatkuvassa kuvatulvassa.
Esityksen loppupuolisko korostaa komeasti taiteilijuutta. Siihen kuuluu kunnianhimo mutta myös väkevä kutsumus luoda sellaista, joka jää ja jolla on merkitystä taiteilijan nimestä riippumatta. Siksi mielessäni kaikuu loppulaulun säe: ”Kauneus jää.”
Kuvat: Tuija Takala (Hattulan kirkko kesällä 2021)
•
Musiikki ja teksti sopivat yhteen, ja laulujen melodisuus sekä yhteislaulanta tarjoavat korvakarkkia. Vaikuttava on myös kolmihenkinen bändi, jossa mukana on perinnesoittimia. Se loihtii tunnelmia, jossa nykyinen ja mennyt kohtaavat.
Pelliinan eloisuus herättää esityksen, hänessä on valovoimaa. Martinuksen puolenvaihto viehättävyydestä petollisuuteen paljastuu äkisti; Andreaksen ydin kirkastuu loppupuoliskossa. Koomisesti painotetut papin ja valtiattaren roolit pysyvät niille asetetuissa rajoissa. Mainiona pidän ”alhaisen” ja ”ylhäisen” leikkiä: nämä humoristihahmot laulavat ylevään oopperatyyliin, ja komeasti laulavatkin, muut taitavasti musikaalimalliin. Kokonaisuus toimii.
Erityisen ihastunut olen lavastukseen. Karu kirkkoholvisto herää eloon ja loistoonsa visuaalisin efektein, joissa Hattulan kirkon maalaukset ilmestyvät kuin sivellinvedoin kalkinvalkoisille pinnoille. Silmää hivelevä toteutus korostaa oivaltavasti taiteen tekoa, sen ajattomuutta ja vaikutusten kestoa.
Kuvissa tunnelmat ensi-illan jälkeen: ensemble loppukumarruksissa ja tyhjä lava ennen esitystä. Kirjailijakuvassa Anneli Kanto ja minä (kuva: Minna Väisälä).
Mieletön on Red Nose Companyn uuden työryhmän kantaesitys, jossa luvataan olevan absurdia klovnifilosofiaa. Sepä kuulostaa kiehtovalta – siispä Kanneltaloon katsomaan.
Käsiohjelmasta luen esitykselle alaotsikon: hersyviä konflikteja henkisestä evoluutiosta, ja näin näytelmän jälkeen voin nyökytellä, kyllä. Esityksen päähenkilöiden Secretin ja Tiktakin lähtökohta on etsiä mielenrauhaa, ja siihen heitä on innoittanut elämän mielettömyys ja Herman Hessen kirja Siddhartha.
Näyttämöhahmot käyvät läpi Siddharthan elämänkaarta ja samalla buddhalaishenkistä tavoitetta valaistua. Tavallaan Siddhartha-romaani dramatisoituu näyttämölle, mutta se tapahtuu oivaltavasti valikoiden ja tyylitellen. Riemastuttava kokonaisuus syntyy henkilöiden oman elämän havaintojen ja kirjan kelauksen yhdistelmästä. Hämmästyttävän hienosti toimii myös lavalla esitelmöinti. Aivopolut, kvanttifysiikka ja muut teoriat annostellaan sopiviksi haukkapaloiksi. Ihailen selkeää ja ilmeikästä kieltä.
Ja miten taitavia Amira Kalifa ja Nora Raikamo ovatkaan! Secretillä ja Tiktokilla on alusta saakka välitön kontakti yleisöön: heissä on vilpitöntä intoa ja iloa mutta myös vakavuuden ja silmänpilkkeen sulautumaa. Klovneria ei ole minulle tuttu tyylikeino, mutta tämän perusteella klovnimaski, äänenkäyttö, liikekieli kaikkine tyylittelyineen toimivat.
Esityksen laulut soivat kauniisti ja tuovat kokonaisuuteen oman tasonsa. Jussu Pöyhösen musisointi ja äänimaailma myötäilee pääparin toimintaa ja tunnelmaa, samoin valot ja vähäeleiset lavasteet. Myös kaunis ja hauska käsiohjelma tukee esitystä. Siinä ohjaaja Niina Sillanpään sanat viehättävät: ”Rakkaudella, sydämestä heitetty huumori on lempeää ja ystävällistä.” Sitä tämä maailmanaika kaipaa.
Mieletön naurattaa ja elähdyttää. Vaikka valaistuminen on tavoitteena Siddharthan tapaan, esitys ei pakota mihinkään vaan vapauttaa, joten jopa tuntuu valoisalta. Mieletöntä! Suosittelen.
•
Red Nose Company: Mieletön
Työryhmä: Amira Kalifa (Secret), Nora Raikamo (Tiktak), Jussu Pöyhönen (musiikki) ja Niina Sillanpää (ohjaus). Katso esityksestä lisätietoja.
Esitys: 2.2.2023 Kanneltalo, ensi-ilta oli 1.2.2023. Esitykset Kanneltalossa vielä 3.2. ja 4.2.
Musiikkiteatteri Kapsäkissä esitetään Sirpa Kähkösen käsikirjoittamaa esitystä Brechtiä jokanaiselle. Voisi sanoa, että esitys on biofiktiota näyttämölle. Brechtistä kertova musiikkinäytelmä ajoittuu Helsinki-vuosiin 1940 – 41, jolloin ”miljoonien runoilija” oleilee Suomessa.
Ja nyt heti oikaisu, mistä näytelmä todellisuudessa kertoo. Grete Steffin, Brechtin sihteeri ja lemmitty, usean abortin läpikäynyt nainen, käynnistää näytelmän. Kolmiodraama on kytenyt vuosia, sillä Brechtin vaimo Helli Weigel ei ole hävinnyt mihinkään: kolmikko asuu Suomessa yhdessä. Joukkoon liittyy Brechtin kolmas nainen Ruth Berlau, ja aika ihastunut taitaa olla myös Hella Wuolijoki. Oleellista on naisten estradille asettelu toimijoina ja kokijoina.
•
Hurtisti kuvio huipentuu kohtaukseen, jossa Brecht naisineen viettää kesää Hella Wuolijoen kartanolla. Saksalaiskirjailijan riettailu Berlaun kanssa puhututtaa kylän asukkeja, mikä välittyy railakkaasti yhteislaulusta ja laulajien eleistä.
Tunnelmat vaihtelevat esityksen mittaan tasaisesta taustoituksesta piikikkääseen sanailuun tai syvälle sukeltaviin tuntoihin. Minuun vaikutuksen tekevät laulut puoliajan jälkeen: Brechtin vaimon ahtaat tunteet kerrostaloasunnon yhteiselosta ovat väkeviä, ja Berlaun laulu lapsuudestaan ja nuoruudestaan tuo muuten lennokkaaseen henkilöön herkkyyttä – tarvittavaa taustaa rempseydelle.
•
Näytelmä paljastaa miesneron, joka ei ota vastuuta mistään vaan edellyttää ihailua, huoltoa ja hoivaa. Mies marisee ja viettelee, ja sihteeri kulkee perässä kynän ja muistikirjan kanssa poimimassa jokaisen neronleimauksen. Esitys ei saanut minua täysin käsittämään, mikä oli Brechtin lumovoiman salaisuus tai miksi naiset piirittivät tai sietivät häntä.
Kaikki Brechtin naiset ovat luovia taiteilijoita, ja siksi näytelmä kuristaa kulisseihin ja herättää kysymyksiä, kenen tekstiä Brechtin nimissä julkaistuissa teoksissa mahtaa olla. Samantapaisesti teosomistajuutta kyseenalaistaa Jari JärvelänAino A, romaani Aino ja Alvar Aallosta.
Sopivasti muut näytelmän henkilöt avartavat kokonaisuutta. Elmer Diktonius ja Elvi Sinervo esittävät suoria sivalluksia, ja heidän kauttaan poliittisesta tilanteesta on eri näkökulmia. Mainio Hella Wuolijoki touhuaa tehokkaasti monella rintamalla.
•
Pidin lavastusratkaisuista, ja etenkin ajankohtaan ja henkilöihin liittyvien kuvien heijastus seinän sermeihin toimi erinomaisesti. Näppärä ratkaisu oli esittää lapset puutarhatonttuina: statisteiksi jäävät lapset olivat posliinipystejä, vain äänet kuuluivat nauhoitettuna. Ja koska oli kyse musiikkiteatterista, laulun voimaa käytettiin tehokkaasti ja tunnelmia luovasti. Moniääniset osuudet hivelivät korvia. Jokainen näyttelijä veti useaa roolia, ja vaihdot sujuivat sutjakkaasti.
Kelpo esitys!
•
Musiikkiteatteri Kapsäkki, esitys 2.11.2022
Käsikirjoitus: Sirpa Kähkönen
Ohjaus: Taru Mäkelä
Musiikkidramaturgia: Marko Puro, Reetta Ristimäki
Rooleissa: Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo, Hanna Vahtikari, Reetta Ristimäki, Johannes Korpijaakko, Marko Puro
Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.
Vaikea vuosi
Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.
Kolme kirjaa
Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.
Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni MustosenPaimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).
Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.
Kotimainen proosa
Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)
Runous
Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja ErämajanMinä olen nyt täällä metsässä.
Käännöskirjallisuus
Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.
Tietokirjallisuus ja sinne päin
Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.
Teatteri
Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa.
Taide
Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri TuorinPosing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.
Metsä
Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.
Kirja- ja kulttuuribloggaaminen
Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.
Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa –bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.
Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.
Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!
(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)
Kulttuuri voi tulla konkreettisesti lähelle. Ei ole kauaa, kun kuljeskelin Maununnevalla ihmetellen purettavaa kerrostaloa. Siitä on kivenheitto Kanneltaloon, jossa on esitetty draamakomediaa Kohtauksia kerrostalosta. Ensinnäkin ilahduttaa se, että teatteria tapaa lähiössä ja toisekseen on helppo eläytyä purkukerrostalon asukkaisiin, josta näytelmä kertoo.
Näytelmän alussa samastuminen minulta luontuu: myös minä niin kuin näytelmän Essi olen huolehtinut laitoshoidossa olevalle vanhemmalle omat makkarat hoitopaikan jääkaappiin, josta ne ovat jonnekin hävinneet eivätkä hoitopaikan sijaiset tunne vanhusta eivätkä makkaroita. Joten näytelmässä on arkista tarttumapintaa. On siinä muutakin.
•
Kerrostalomiljöö on oiva paikka tuoda yhteen erilaisia henkilöitä. Keski-ikäinen Essi unohtaa elää tai pakenee omaa elämää, kun hän touhuaa eri laitoksissa asuvien vanhempiensa hyvinvoinnin puolesta. Essin lapsuudenystävän, näyttelijädiiva-Helkan työura ja elämänhallinta ovat romahduspisteessä, ja hän pakenee Essin luo.
Ella Pyhältö näyttelee Essin lisäksi kaikkien kerrostalojen kauhuasukasta, kyttäävää ja joka asiaan puuttuvaa vanhaa rouvaa Margaretaa ja suuntaa vailla pulputtavaa siivoja-Sannaa. Miia Nuutilalla on Heljän roolin lisäksi vloggaaja Helena ja Sannan siivousfirman pomo Tuula. Luistavasti näyttelijät liukuvat tyypistä toiseen.
•
Näytelmä kertoo naisista elämäntilanteissa, jotka odottavat ratkaisua. Kaikilla kipupisteet tykyttävät. Naisilla on keskinäisiä jännitteitä, mutta yhdistäviä tekijöitä on myös, etenkin yksinäisyys, joka peittyy esimerkiksi tositeeveetuijotteluun, hyvinvointituotteiden markkinointiin tai hoivahysteriaan.
Komediallisuus edellyttää tietynlaista kärjistävyyttä ja tyylittelyä. Se ei häivytä henkilöiden tragedioita. Esimerkiksi todellisuutta peittelevän Heljän suulla puhuu keski-ikäinen naisnäyttelijä, joka jää tyhjän päälle roolituskilpialussa, ja Margaretan raivostuttavuuden takana lymyää kipeitä avioasioita. Jos Essi hoivaa rakkaudenkaipuusta, Margaretalle halvaantuneen aviomiehen kotihoito merkitsee kostoa. Margareta on näytelmän herkullisin hahmo, joka loppuhuipennuksessaan saa katsojan puolelleen.
•
Virpi Haatainen on käsikirjoittanut ja ohjannut pinnistelemättömästi etenevän esityksen, jossa tilanhallinta ja roolien vaihdokset toimivat sujuvasti. Näppärästi roolista toiseen vaihdettava puvustus tukee hahmojen karaktääriä. Melko riisuttu lavastus on ilmeikäs ja taipuu hyvin tilanteiden vaihteluun.
Näytelmän arkiset asetelmat eivät ole tylsiä vaan harkittuja valintoja väläyttämässä aikuisten naisten elämäntilanteita. Siksi Kohtauksia kerrostalossa on piristävää lähiöteatteria, jonka soisi päätyvän monen kulttuuritalon estradille.
Miika NousiaisenPintaremontti-romaanista olen kirjoittanut jutun, ja sen lopussa ounastelin kirjan siirtyvän elokuvaksi tai kesäteatteriesitykseksi. Ehei. Kansallisteatteri ehti ensin. Ensi-illan yleisö otti elämänlaatukomedian raikuvin aplodein vastaan. Ilo siitä, että taas ollaan teatterissa, sai minut läiskimään kämmeniäni, ja intoa lisäsi esityksen keveä inhimillisyys.
Romaanissa on monta minäkertojaa, ja esityksessä henkilöt kääntyvät usein yleisön puoleen kertomaan. Kyllä se toimii, myös dialogi vie henkilöitä ja tapahtumia eteenpäin. Keskeistä on perhe, ystävät, rakkaus, parisuhde ja lapset. Niistä näytelmä kirjoo värikkään kudelman, jossa huumori höystää arjen murheita ja iloisia yllätyksiä.
•
Sami (Juha Varis) etsii taukoamatta elämänsä naista ja äitiä lapselleen, ja Samin sisko (Annika Poijärvi) kipuilee lapsettomuuttaan, jonka painetta lisää äidin (Tiina Weckström) utelut lapsenlapsista. Samin ystävät Markus (Pyry Nikkilä) ja Pesonen (Heikki Pitkänen) edustavat kahta äärilaitaa: Markus tuskailee pienten tyttöjen yksinhuoltajana ja Pesonen saattohoitaa eronneita vanhempiaan. Viehättävästi kuvataan nelikymppisten miesten ystävyyttä, joka on kantanut lapsuudesta lähtien.
Muiden henkilöiden touhuilu peilautuu säihkyvän elämäntapabloggaajan (Katja Küttner) ihanuuspuheisiin. Bloggaajan osuus toimii näytelmässä paremmin kuin kirjassa: nyt se onnistuu sävyttämään hauskasti toden ja mielikuvien ristiriitaa, ei vain irrallisen osoittelevasti. Oman säikeensä tapahtumiin tarjoaa Samin sattumayhteys liivijengiin. Siitä irtoaa jokseenkin kliseistä vitsiä, mutta se korostaa Samin hyväntahtoista höpsöyttä.
•
Mitään syväluotauksia ei elämänsekoilusta tai henkilöistä synny, eikä ole tarkoituskaan: romaanin pääanti siirtyy teatterilavalle kepeästi. Mausteena on ripaus musiikkiteatteria tanssahduksineen. Koen joitain kohtauksista toisiin siirtymisiä jähmeiksi, joitain kohtauksia turhan viivytteleviksi tai jopa turhiksi. Pieni karsiminen tehostaisi tempoa ja vauhtiin pääsyä. Näyttelijät kyllä heittäytyvät rooleihinsa, osa vetää mainiosti usean tyypin repertuaarin.
Lavastusratkaisu toimii hienosti. Näyttämöllä on yhdeksän huoneen kuutio, jonka asunnot muuntautuvat tilanteen mukaan. Valaistus tehostaa tilojen taipuisuutta eri tilanteisiin. Myös puvustus tukee tunnelmia. Näytelmän alkaa hautajaisista ja päättyy ilojuhlaan, jonka asujen värit tarjoavat silkkaa silmäkarkkia.
Korona-ajan karkiksi kutsuisin esitystä kaikkineen. Se on hyväntahtoinen hupailu, jossa inhimillisiin sotkuihin suhtaudutaan lämmöllä. Hyviä ihmisiä kaikki ovat pintansa alla, rakkauden ja läheisten tarpeessa. Hieman jää hiertämään lopun asetelma, jossa kaikki pareittain katsovat onnellisina tulevaisuuteen. Joku olisi voinut riittää ihan itsenään.
•
Kansallisteatteri
Pintaremontti, ensi-ilta 27.10.2021
ohjaus Irene Aho
Dramatisointi Minna Leino Miika Nousiaisen romaanista
Oletko kuullut kirjailijasta ja psykoanalyysin kehittäjästä Lou Salomésta, tunnettu myös nimillä Louise von Salomé ja Lou Andreas-Salomé? Minä en ole kuullut naisesta (1861 – 1937), vaan olen ohittanut hänestä maininnat, joita on ehkä ollut liittyen Friedrich Nietzscheen, Rainer Maria Rilkeen ja Sigmund Freudiin. Siis unohdettu suurnainen maailmankuulujen miesten häivyttämänä? Niin on ollut, ei enää, ei KOM-teatterissa.
•
Aina Bergroth on kirjoittanut näytelmän Lou Salomésta, ja ilman muuta se käsittelee sukupuolittuneisuutta ja miesvaltaista yhteiskuntaa. Tällä kertaa ei naista kuvata miesten kautta vaan nainen elämäkertadraaman pääosassa ottaa estradin. Loun elämään liittyy naisia ja miehiä, mutta fokus on Loun innostuksessa, ajattelussa ja elämäntapahtumissa.
Innostus mainittu! Lou (upea Vilma Melasniemi) pulppuilee intoa ja iloa. Etenkin nuoren Loun tiedonjano ja onni jakaa ajatuksiaan Paul Réen ja Nietschen kanssa ohittaa hurmaavasti kaikki aikansa sopivaisuussäännöt. Loun suhteet sotkeutuvat, muttei näytelmä niihin kompastu, vaan näyttää vapauden, riemun ja murheen väläyksinä. Miehet vaihtuvat, Ellen Key pysyy ystävänä ja aviomies Friedrich Carl Andreas säilyy jonkin sortin turvasatamana. Vaihtelunhaluisen ja elämänsä suuntaa etsivän Loun viimeisin löytö on 50-vuotiaana Freud ja psykoanalyysi, jota Lou harjoittaa työnään lopun elämäänsä.
Kaiken tuon koen episodimaisesti. Esitys etenee kronologisesti kavalkadina, jossa kohtaukset liittyvät joustavasti toisiinsa. Muut näyttelijät (Ella Mettänen, Eero Milonoff, Niko Saarela ja Miiko Toiviainen) vaihtavat lähes lennossa rooleja, kun Lou säkenöi tauotta lavalla, hallitsee sitä.
Huumori ja hilpeys taittavat saarnan sukupuolten epätasa-arvosta, ja se tekee kokonaisuudesta raikkaan ja puhuttelevan – myös ajattoman. Kohtaus, jossa äijäkööri huutelee haukkumasanoja Loulle, on sitä samaa, mitä some-maalitetut naiset saavat osakseen.
Esityksen rönsyilevä, symboleja syöksevä lavastus riemastuttaa, valaistus ihastuttaa ja Eva Louhimiehen musisointi tukee hienosti tunnelmia. Riikka Oksasen ohjaus ja ensemblen panostus vakuuttaavat: elähdyttävä, mainio teatterikokemus!
•
Kotimaisessa kirjallisuudessa on viime aikoina ilmestynyt poikkeuksellisen paljon romaaneja, joissa romaanihenkilö on oikeasti elänyt ihminen, eli kyse on biofiktiosta. Näytelmä Lou Salomé sopii joukkoon (Aina Bergrothin näytelmän on julkaissut ntamo), ja esitys olkoon sitten bioteatteria.
Se täytyy vielä todeta, että Heikki Kännön romaani Runoilija on oiva johdattelija etenkin näytelmän Nietzschen ja hänen sisarensa piireihin. Ja tämä vielä: jos Mia Kankimäki kirjoittaisi jatko-osan kirjaan Naiset joita ajattelen öisin, siihen ehdottomasti kuuluisi Lou Salomé; ainakin minun yönaislistani päivittyi KOMin näytelmän myötä.
Kaiken maailman dosentit ovat olleet ahtaalla yliopistoissa säästökuurien ja tiedettä aliarvioivan ajanhengen vuoksi. Viime aikoina olen seurannut tviittejä #tutkin, joissa tutkijat ovat kertoneet aiheistaan. Nämä asiat mielessäni astuin Kansallisteatteriin – ensimmäiseen teatterikokemukseeni sitten koronasulun.
Juha Jokelan näytelmän Dosentit pääosassa sosiaalipsykologi Johanna Virtanen (Ria Kataja) tutkii yliopistotutkijoiden työhyvinvointikokemuksia ja vetää tutkimukseen mukaan kärjekkään nuoren tutkijan Fiona Eskolan (Marja Salo). Pitkään tutkimusjumissa nuhjannut ex-mies (Hannu-Pekka Björkman) yrittää päästä myös osingoille kiinnostavasta tutkimusaineistosta. Yliopiston rehtoria (Maria Kuusiluoma) kiinnostaa vain julkisuus, ei tutkimustulos, ja dekaani (Tommi Korpela) edustaa johdon pelinappulaa.
•
Näytelmän ytimen voi kietoa vastapariin luottamus-epäluottamus. Voiko tutkija luottaa työnantajaansa? Voiko luottaa, että tiedolla sinänsä on arvoa? Voiko tiedeyhteisössä luottaa tutkijan etiikkaan?
Näytelmän katsoja voi täysin luottaa draamataitoon. Dosentit on rohkeasti tarttunut näennäisen marginaaliseen aiheeseen, kammioissaan nysvääviin akateemikkoihin, mutta lopputuloksena on samastuttava tutkielma siitä, miten liike-elämän toimintatavat ja kieli järsii aloja, joihin ei sovi bisneksen voitontavoittelu ja kilpailukykyjargon. (Teen töitä opetusalalla, ja paraikaa on käynnissä innokas tuotteistamistoiminta liike-elämän termistön siivittämänä: minullakin kai on opetukseeni tuoteomistajuus.)
•
Draaman toteutus suhteessa aiheeseensa onnistuu hienosti. Johanna Virtanen pitää meille katsojille luentoa, johon lomittuu takautumatapahtumia. Ria Kataja on koko ajan lavalla, hallitsee sen suvereenisti: hän tekee antaumuksellista, ihailtavaa, vaikuttavaa lavatyötä. Terävän ja sujuvan Katajan pariksi sopii hyvin someaktiivi, kulmikas, töksäyttelevä Fiona – Marja Salo – hyvä niin.
Kuvat: Kansallisteatteri
Tutkijoiden vastakkaisuus yliopiston johtoon osuu, samoin sammuvan tutkijan (miehen) aseman säilyttäminen. Kotoiset kohtaamiset aikuistuvan pojan (Otto Rokka) kanssa puolestaan näyttävät tutkijan privaattia vakuuttavammin kuin välttelevät facetime-puhelut rakastetulle (videolla Snezhina Petrova).
Tekstin selkeys hivelee esityksen seuraajaa: puhuttuun sulautuu valtava määrä tietoa ja silti se sopii näyttelijöiden suuhun. Yliopiston kirjastoa muistuttava lavastus taipuu valojen ja heijastuskuvien ansiosta moneksi. Kansallisteatterin esityksissä on jo lähes tavaramerkiksi tullut se, että apuhenkilökunta hoitaa hommiaan näkösällä, ja tähän näytelmään se sopii erittäin hyvin: huonekalujen siirtäjät ovat samalla yliopiston ulkopuolista väkeä, johon tulee kuitenkin vaikuttamaan se, jos tutkimukselta ja tiedolta viedään pohja pois.
•
Miksi me nauroimme, kun näytelmä alkaa käyräkuvilla tutkimusrahoitukseen käytetystä rahoituksesta? Suomen satsausten jyrkkä lasku verrattuina muihin Pohjoismaihin on niin absurdin räikeä, että naurulla yritämme selvitä epäuskosta ja kauhusta. Näytelmässä on muitakin huvitusta tuottavia tilanteita, mutta draaman vakavat aiheet eivät pariin nauruun katoa: tutkimuksen tukeminen, tutkimustulosten käyttö, somenostojen vaikutukset ja työssä jaksaminen.
Dosentit on kunnianhimoinen esitys, ja sitenkin se tukee tutkimuksen tarkoitusta, totuuden tavoittelua. Se on ajankohtainen ja yhteiskunnallinen kannanotto. Tätä lisää.
Ei ole tavatonta, että romaanista muokataan teatteriesitys, mutta se ei ole tavallista, että teatterilavalla ON romaani. Näin minä näen KansallisteatterinSinivalas-esityksen. Siitä kohta lisää, mutta varoitan lukijaa tulkintapaljastuksista.
Tempaisen päätarinan alta pois. Suvun saarimökille kokoontuvat päähenkilön Annan 35-vuotisjuhlille synttärisankarin lisäksi Annan mies, isä, mökkinaapuri, liuta sisaruspuolia ja yhden velipuolen kirjailijaystävä Laura. Syntymäpäivien vieton lisäksi perheen pitää päättää mökin kohtalosta. Perhe tapaa muutaman kerran myöhemminkin.
Väki kuuluu luovaan (ylä)luokkaan, ja problematiikka liittyy toisille nähdyksi tulemiseen. Perheteemasta on siis kyse: kuka muistaa mitäkin, mikä on kellekin ollut tärkeää tai ei, ketä on rakastettu, kuka rakastaa ja ketä sekä miten yksinäiseksi kukin kokee itsensä. Sen lisäksi mielenterveyden, riippuvuuksien, jaksamisen, syyllisyyden, pettämisen, kohtaamattomuuden ja ihmissuhteiden ongelmat resonoivat ilmastokriisiin.
”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni.” Joonan kirja 1:12
Kunnianhimoinen toteutus asettelee modernin romaanin keinoja lavalle eli eri näkökulmia ja kestoltaan manipuloituja, eripituisia tilanteita. Näyttämön valtavien videoskriinien livevideot, näyttämön pysäytyskuvat ja hidastushetket sekä etenkin niiden sanottaminen sisäisellä puheella tuntuvat esityksessä myös proosatyyppiseltä.
Katsoja (kuten lukija) tietää henkilöistä enemmän kuin muut henkilöt toisistaan, koska videokuvat näyttävät muilta näytelmähenkilöiltä piilossa olevia tapahtumia. Nämä keinot ohjaavat katsojan näkemään valikoituja asioita kuten proosa lukijaa. Vaikka esitys on myös elokuvallinen, en pääse eroon tästä romaanipäähänpinttymästäni.
Esityksessä on kaikkiaan paljon kirjallista ainesta. Välillä skriinille välähtää proosalauseita, ja etenkin henkilöiden monologipätkät kalskahtavat romaanitekstiltä. Esitys jakautuu osiin eli kirjatapaan lukuihin, jotka otsikoidaan kahden sanan voimin, usein sanapareissa käytetään perisyntejä.
Alan jo ensimmäisessä näytöksessä ounastella, että kyse on näytelmän kirjailijahenkilön, Lauran, romaanista. Saan tälle vahvistusta toisen näytöksen aikana. Laura ottaa haltuun näyttämön ja ilmaisee rakastavansa tekstinsä henkilöitä kaikkine vajavaisuuksineen ja hajanaisuuksineen. Alussa Annan ja Lauran katseissa hehkuu rakastuminen, ja esityksen lopussa koen, että Anna on Laura ja Laura on Anna – tai toinen heistä on luomus mahdollisuudesta elää epätäydellisesti, yhdessä muiden kanssa vaikka välillä syvää yksinäisyyttä tuntien.
Kehyskertomus on myös kirjallinen, Raamatun tarina Joonasta valaan vatsassa. Siihen kytkeytyy sanomalehtijuttu valaan vatsasta selviytyneestä miehestä 1800-luvun lopulta, ja ehkä jossain mielenpohjilla aaltoilee modernistinen klassikkoromaani Moby Dick. Sinivalas symboloi kaikkea mahdollista, minkä ahmaisemaksi ihmispolo joutuu elämän (saastuttamalla) merellä – ehkä siitäkin, mitä suurta tuntematonta jokaisen pinnan alla liikkuu.
”Sinivalas kysyy miten kohdata vääjäämätön muutos itsessä ja ympärillä.” Paavo Westerberg
Näytelmä on vakava katselmus muutoksesta ja sen vaikeudesta. Vain ihminen voi muuttua, esimerkiksi olemalla itsensä. Ihminen muuttaa ympäristöään, niin ihmisiä kuin luontoakin. Ekokatastrofiosuuksia pidän pakollisena ajankohtaisena pahana, eli hieman päälleliimattuna kuten hetkiä, joissa huumori haetaan perinteisestä humalatoikkaroinnista.
Äänitehosteina esitys hyödyntää esimerkiksi sukupuuttoon kuolleiden lintujen ääniä. Selkouutisiakin kuullan. Virkistäviä välikkeitä tarjoavat muutamat liioitellut ääniefektit tai lavastusratkaisut, esimerkiksi suorat osoitukset katsojille siitä, että NYT ESITETÄÄN. Sellaisia ovat tekolinnun lento narua nykien tai Annan veneily, jolloin näemme, miten lavastemiehet heiluttavat venettä ja heittävät vettä Annan päälle.
Vieraannuttaminen on yksi teatterin tehokeinoista. Sitä mielestäni esitys käyttää jonkin verran. Toisaalta hahmot tuodaan lähikuvin tykö. Etenkin Laura (Emmi Parviainen) saa vaativan roolin seurata (tai johtaa) tapahtumia toisessa näytöksessä jumalankaltaisena päällekatselijana, ja se välittyy livevideoinnin massiivisina kolmikertaisina (kolmiyhteyden) lähikuvina. Kyllä Parviaisen mikroilmetaito sen kestää, samoin Annan (Elena Leeven) monet lähikuvat. Heidän roolityönsä vakuuttavat, monen muun myös, vaikkei heille ole oikein esityksessä tilaa.
Saari joka liikkuu
Olin puoliajalla hämmentynyt, ja se tunne jatkui esityksen jälkeen. Asetelmien pohjustus kestää turhan kauan, enkä saa otetta ahdistuksen määrästä, joka perheenjäsenistä huokuu. Asioita jää selittämättä ja auki, mikä ei toisaalta ole huono juttu. Toivon pilkahduksia bongaan, mitä pitemmälle esitys etenee. Ei sekään ole huono juttu. Koen silti kohtaamattomuutta.
Hämmästelen kuitenkin sitä, että mitä kauemmin esityksestä on, se pulpahtelee ajatuksiini – ja sitä paremmalta se tuntuu. Näin todentuvat Kansallisteatterin johtajan sanat, jotka hän lausui ennen esitystä: ”Taide auttaa muistamaan, viihde unohtamaan.”
– –
Sinivalas
Kansallisteatteri
kantaesitys ja ensi-ilta 4.3.2020
Teksti ja ohjaus Paavo Westerberg
Esityksestä ja siihen osallistuvista lisää Kansallisteatterin sivuilla: tässä.
Kiitos bloggariklubille!
Teatteri tarjoaa yksittäisiä lumohetkiä. Sellaisia näen Kansallisteatterin Lokki-esityksessä. Ne ovat sellaisia, joissa ilmaisu ja esillepano on osiaan enemmän.
Kaksi niistä on samanlaisia, keskiössä on eri kertoina eri nainen. Nainen on lavan keskellä ylhäältä suunnatun valojuovan rajaamana ja hänen päälleen sataa. Muuta ei tarvita, katsoja lukee siitä henkilön pohjattoman epätoivon tunteet. Myös kohtaukset, joissa henkilöt kiipeilevät (kipuilevat) tikkailla, jotka eivät johda mihinkään, riittävät kertomaan sisäisestä tilasta, joka ei johda mihinkään. Ja rakkaudessa hyväksikäytetyn nuoren Ninan nukkemainen asettelu esityksen lopussa – se kouraisee.
Toisen näytöksen alku jää mieleen erityisen hienona: Maša laulaa pianon päällä raatelevan kauniisti espanjalaista laulua. Musiikki kuulostaa siltä, että se on sävelletty vain ja ainoastaan Mašalle ja häntä esittävän Emmi Parviaisen äänelle. Muut lavaelementit tukevat tunnelmaa. Kaikkiaan Lokki on lavastuksen, valaistuksen ja puvustuksen juhlaa.
Lokki on näytelmä, jossa tšehovilaiseen tapaan haikaillaan aina sinne, missä ei olla. Traagisesti se kertoo myös siitä, miten vaikuttaa kohtaamaton rakkaus, vastarakkauden puutteen riipivyys. Kovaa on vanhemman ja lapsen välisen rakkauden muuttuminen valtasuhteeksi, etenkin äidin omaneduntavoitteluksi. Esitys pistää miettimään valintoja sekä niiden vaikuttimia ja seurauksia.
Lokissa käsitellään paljon taiteilijuutta (näyttelijät, kirjailijat) ja sitä, mistä se koostuu. Taitelijat ovat toisaalta raadonsyöjiä, jotka elävät toisilta haukatuista kokemuksista ja itseen kohdistuvasta ihailusta. Toisaalta he näyttävät peilin, jota ilman ei ole ihmisyyttä. Taiteilijoiden lisäksi erilaiset maailmat mahtuvat samaan tilaan: arkiset opettajat ja tilanhoitajat, filosofiset valtio-oppineet ja realistiset luonnontieteilijät. Vaan kohtaavatko maailmat? Miksi kysyä? Kohtaaminen ei ole tšehovilaisen elämän tarkoitus.
Kiinnostavaa on miettiä Kolmen sisaren ja Lokin yhteyksiä, sillä Kolmen sisaren esityksistä ei ole paljon aikaa vierähtänyt. Samaa haikailua, sama rakkaudentunteiden kohteisiin osumattomuutta, samaa elämänpettymystä, sama tohtorismies muuhun melskeeseen häviävänä järjen äänenä (Tšehovin siviiliammatti oli lääkäri). Kummassakin on vanhan ja uuden ilmaisumuodon välistä rajankäyntiä, mikä jo teemana on Lokin ydintä. Kansallisteatterin lavatoteutukset ovat olleet kummassakin tyyliteltyjä mutta hyvin eri tavoin. Osittain Lokissa on perinteistä, osin modernia – ihan niin kuin näytelmän taidepohdinnoissakin.
Käsiohjelmassa Lokin näyttämökieltä luonnehditaan fyysiseksi ja visuaaliseksi. Kaikin osin Lokin tyylittely ei minuun osunut, mutta ne kohdat, jotka iskivät, löivät tosissaan.
– –
Kansallisteatteri
Anton Tšehov: Lokki
suomennos Jalo Kalima
ensi-ilta 18.9.2019, esitys 18.10.2019
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lisätietoja toteutuksesta ja roolituksesta: esityksen kotisivut.
”Sapiensien keksimien kuvitteellisten todellisuuksien valtava moninaisuus ja tästä seuraava käyttäytymismallien moninaisuus ovat meidän ’kulttuureiksi’ kutsumamme ilmiön tärkeimmät osatekijät. Kerran synnyttyään kulttuurit eivät enää lakanneet muuttumasta ja kehittymästä, ja näitä lakkaamattomia muutoksia kutustaan ’historiaksi’.”
Näin tiivistää Yuval Noah Harari isot käsitteet kirjassaan Sapiens (Bazar 2019/2016), ja moninaisuutta lakkaamattomine muutoksineen vie osaltaan eteenpäin Kansallisteatterin näyttämöversio Hararin tietokirjasta. Näin tietokirja taipuu teatteriksi ja teatteri omaperäiseksi esitykseksi helsinkiläisessä Apinan korttelissa.
Hararin kirja on oivalluskooste yli 100 000 vuotta vierähtäneestä ihmiselämästä. Harari yhdistelee tutkittua tietoa niin, että hän rinnastaa vanhaa ja uutta, uskomuksia ja ilmiöitä, faktoja ja kannanottoja. Suuren vaikutuksen minuun tekee, miten pitkin kirjaa Harari todistelee ihmisen kykyä rakentaa todellisuutta mielikuvituksen varaan.
”Aina kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiensit ovat täten eläneet kaksoistodellisuudessa. Toisaalta jokien, puiden ja leijonien objektiivisessa todellisuudessa ja toisaalta jumalien, kansakuntien ja korporaatioiden kuvitteellisessa todellisuudessa. Kuvitteellisesta todellisuudesta on ajan mittaan tullut yhä voimakkaampi, niin että nykyisin jopa jokien, puiden ja leijonien hengissä säilyminen riippuu sellaisten kuvitteellisten olentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan, Yhdysvaltojen ja Googlen hyväntahtoisuudesta.”
Teatteri on kuvitteellisuuden ydintä, joten sinne vain sapiens, mars, mars! Näet tuhansien vuosien kehityskavalkadimme vajaassa kahdessa tunnissa. Voit kuvitella, että katsot luontodokumenttia, jota selostaa luontodokumenttien vakioääni Jarmo Heikkinen. Hänen selostusäänensä toisin on totta. Ehkä hetkittäin voit turtua puhevirtaan, sillä esityksessä ei ole repliikkejä eikä dialogeja. Vaan ei se mitään, silloin voit keskittyä silmänruokaan ja äänikarkkiin.
Lavalla on naamiokasvoisia sapiens-edustajia. He muodostavat dioraama-asetelmia, välistä liikkuvia, välistä vitriiniin pysäytettyjä kolmiulotteisia havainnekuvia. Pitkiä pysäytyksiä pidän esiintyjille vaativana, siksi katsojalle vaikuttavina. Liikkuvissa tilanteissa ilmeikäs ruumiinkieli ja osittain myös tanssillisuus elävöittävät.
Esityksen musiikki on pitkälti sävelletty Sapiensiin, vaikka joitain tuttuja melodioita voi tunnistaa yllättävissä yhteyksissä. Minä ainakin huvituin Boleron tahdeista. Äänimaailma on muutenkin kekseliäs, esimerkiksi näyttämön museovieraiden askelten narina. Ja koska teatteriesitys on kokonaisuus, puvustuksella, maskeerauksella, rakennelmilla ja valoilla on suuri vaikutus historian esillepanoon.
Nautin monista näyttämökuvista, mutta viljapellon kasvu maanviljelyksen mullistavan vaikutuksen ilmentäjänä on hienoin. Siinä edellisen kohtauksen savu leijuu hentoina pilvinä ihmisten ja vehnäpellon päällä tummaa taivasta vasten. Komea kuva on ihmisen historian kulminaatio – maanviljelyä seuraava ihmistoiminta nakertaa maapallon elinmahdollisuudet.
Kansallisteatterin, Wauhausin ja Zodiakin yhteistyönä kehittelemässä kuvittelun taideteoksessa kiinnitin huomiota Hamlet-henkiseen henkilöön, joka silloin tällöin pistäytyy lavalla pääkalloineen. Tätä on kiinnostava teatteri: se näyttää ja inspiroi katsojaa ajattelemaan ja tuntemaan. Sillä on asiaa, se keksii uusia tapoja välittää se, se lainaa konsteja sieltä sun täältä ja tekee omalakisen kokonaisuuden. Mutta tämä Hamlet-hemmo. Se ei kysynyt, ollako vai eikö olla. Ei sen tarvinnut, sillä sapiensin kohtalonkysymys siirtyi äänettömänä katsojaan, tässä maailmanajassa.
”Emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa siihen, mihin suuntaan olemme menossa. Mutta koska pian saatamme pystyä manipuloimaan myös omia halujamme, edessämme ei ehkä olekaan kysymys ’Miksi haluamme tulla’ vaan ’Mitä haluamme haluta?’ Ne, joita tämä kysymys ei kauhistuta, eivät todennäköisesti ole ajatelleet asiaa riittävän perusteellisesti.”
– –
Yuaval Noah Harari
Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
suomentanut Jaana Iso-Markku
Bazar 2019, 11. painos (2016)
491 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Sapiens
Kansallisteatteri, ensi-ilta ja kantaesitys 11.9.2019
Yhteistyössä Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak
Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino
Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen
Kertoja Jarmo Heikkinen
Lisää: Kansallisteatterin kotisivut. Sain Bloggariklubi-lipun.
”On juhannusyö vuonna 1928. Professori Artturi Ilmari Virtanen ja hänen apulaisensa tekevät läpimurron koenavetassa ja onnistuvat valmistamaan AIV-rehua, joka takaa nautakarjan hyvinvoinnin ja vitamiinipitoisen maidon ympärivuotisen tuotannon ihmislajin iloksi. Tieteen vastaisilla voimilla, haltijaväellä ja laulavilla lehmillä on myös sorkkansa pelissä tässä Shakespearen Kesäyön unen inspiroimassa maagisessa koko perheen tiedekomediassa.”
Tuolla tekstillä heittää Vantaan Näyttämön teosesittely sisään Juha Hurmeen kirjoittamaan ja ohjaamaan kesäteatteriesitykseen Rehu-Virtanen (kantaesitys 2019). Näyttämönä on Vantaan koenavetta, jossa Virtanen aikanaan työskenteli. Ainakin näytelmä saa minut niin uskomaan, vaikka kaikkea uskomatonta siinä tapahtuu. Eivät sentään lehmät lennä, laulavat kyllä.
Puoliajalla sanon seurueelleni, että näytelmässä on jotain lapsellista, ja se on eri asia kuin satumaisuus. Vasta jälkipuoliskolla käsitän, että ”koko perheen tiedekomedia” asettaa tiettyjä vaatimuksia tekstille ja esittämiselle, esimerkiksi rautalankaa, jotta kaikki pysyvät laulunäytelmän laitumella. On siinä piikkilankaakin: se piikittelee hallintoa, joka ei ymmärrä tiedettä, taidetta eikä luontoarvoja.
Hallitseva tyylikeino on se, että AI Virtanen tivaa assistenteiltaan tiede- ja kulttuuritietämystä kaavamaisella, katekismustyylisellä suora kysymys – sanatarkka vastaus -tekniikalla. Siihen tottuu. Ja jos tuntee Hurmeen hurtin tietämysvyörytystavan (mm. Niemi, Lemminkäinen), käy se laatuun, käypä se. Aleksis Kivi, Shakespeare ja monet muut kulttuurisuuruudet lainaavat lauseita Hurmeelle katsojan huvitukseksi.
AIV-rehun keksimispulmat ovat tarinakehys, johon Shakespearen Kesäyön uni tarjoaa pikantteja juonilainoja. Roolitus on epätasainen, mutta ymmärrän tyylittelyn ja yksiulotteisten hahmojen kuuluvan tämän näytelmän keinovarantoon. Tehokkaita esityshetkiä on, esimerkiksi maahisten loitsiminen ja epäsuhtaisten rakastavaisten mimiikka.
Paikoitellen töksähtelevää replikointia halkovat lauluosuudet. Etenkin lehmäkuoron yhteislauluissa on mukavaa sointia, jonka luojana on toiminut säveltäjä ja musiikkia johtava Tuija Rantalainen. Kirkkolaululta kuulostava lehmien sielukkuutta todistava ”Lehmien hymni” kiinnostaa sävel-sana-yhteensopivana. Ja oi, Shakespearen sonetti on kaunis.
Ei leppeä kesäiltani hukkaan mennyt Rehu-Virtasen seurassa, sillä löydän siitä paljon hurmetyylisesti viihdyttävää, ja aistin työryhmästä vilpitöntä esittämisen iloa. Ja sanomatäkyt miellyttävät minua: epätäydellisyys kuuluu tieteen ja taiteen tekoon; hetki seuraa toistaan arvaamattomana.
–
Rehu-Virtanen
käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme
sävellykset Tuija Rantalainen
työryhmästä ja esityksestä lisää: https://www.vantaannayttamo.fi/
Esityksiä on 24.8.2019 saakka.
Olin esityksessä 20.7.2019.
Kävin juuri äänestämässä. Olisin äänestänyt joka tapauksessa, mutta viikkoa aiemmin näkemäni KansallisteatterinYhdestoista hetki pisti miettimään politiikan tekoa, taustavaikuttajia ja päätösten päättömyyttä. Kyse on ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta teatterista.
Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat viettäneet jokusen tovin poliittisen teorian, filosofian ja käytännön parissa, jotta näyttämölle on saatu kantaesitys Yhdestoista hetki. Se kerii auki nykyisen hallituksen taipaleen lähtien liikkeelle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun talousnotkahduksesta. Draama koostuu tutkimusten, artikkeleiden, verkkosivujen, haastatteluiden ja monien muiden autenttisten lähteiden aineistoista.
Lähtökohta on teatteriesitykselle uskottavuusetu ja kirous. Kummat käänteet kumpuavat tosielämästä. Johtoajatuksena taitaa olla, että totuus on tarua ihmeellisempää – lavalla on poliittista teatteria poliittisesta teatterista. Kirouksen esitykseen langettaa se, että puhepulputus ja viedeonäytön tekstitysvyöry on tainnuttaa runsaudellaan. Välillä seuraan katkelmien draamaa, mutta usein uuvun selostukseen, enkä oivalla ranskan ja japanin puhunnan roolia, vaikka käännökset liukuvat videoskriinillä.
Voi videoskriini! Nykyteatterin juttu on livevideo, mikä toimii poimien yksityiskohtia ja toisaalla touhuttaa tapahtumia ähkyksi. Muuten mielistyn visuaalisuuteen, joka tukee esityksen kulkua. Virkamiespukeutuminen ja musta-valko-harmaa lavastus värittävät politiikan näyttämön. Pyörivää lavaa hyödynnetään mainiosti kuten muutenkin liikettä, ja esityksen näyttelijät luisuvat sujuvasti roolista toiseen.
Olen tarkoituksella vetänyt viikon henkeä esityksen jälkeen, jotta saan itselleni selvitettyä, mitä siitä jää jäljelle. Siitä ei säily poliitikkojen maneerien matkinta eikä villinä virtaava tekstimassa, vaan muistelen hienoja musiikkiesityksiä, liikettä ja rytmiä. Ja se vahvistuu, että kannattaa äänestää, yrittää edes siten vaikuttaa, ettei sama touhu Arkadianmäellä jatku.
Elämäkaartaa syntymästä kuolemaan, ja sen jälkeen seuraava sukupolvi jatkaa elämää. Tästä kehästä Sivuun ensemble on toteuttanut esityksen Yhteinen iho (Kanneltalo 2019) – ja joissain kohdin katsojan iho menee vaikutuksesta kanalihalle.
Aihehan ei ole omaperäinen, mutta toteutuksessa on puolia, joissa ilmaistaan ihmisen elämän vaiheita kekseliäästi, ja tanssipainotteisuus musiikkitaustoineen virittää tunnelmia. Siellä täällä puhe sanottaa tilanteita lyyrishenkisesti.
Tulee tämänkin päivä, jolloin totean: liikekielen puhuttelevuus peittoaa sanat. Kahden hengen lavantäyttö liikkein ja elein viestittävät äidin ja pojan vaiheet synnytyksestä ja syntymästä äidin ikääntymiseen ja kuolemaa sekä jälkeen jääneen tunnelmiin.
Pojan (Oskari Turpeinen) pikakelaustyyliin ilmaistu varhaiskehitys teiniksi ja pojan tuska äidin hapertuessa painuvat mieleeni, koska Turpeisen liikekielen elävyys ja elastisuus vakuuttavat. Äidin (Minna Puolanto) luopumisen tunteet pojan aikuistuessa säväyttävät, samoin vaikeus löytää yhteyttä aikuiseen lapseen. Elämästä irtautumisen hetket liikuttavat.
Esitys välittää tiiviisti kiperiä kasvatuskysymyksiä, ristiriitaisia äiti-lapsi-tunteita, perheenjäsenten erillisyyttä ja viestintävaikeuksia. Lavastukseksi riittävät harsoiset pienhuoneet, oviaukot ja avoin tila. Yksi pyöräilykypärä saa eri elämänvaiheissa symboloida sitä, miten haluamme suojella rakasta. Joskus sille on sanoja, usein ei. Joskus pääsemme lähelle, usein emme. Jälkiä toisiimme jätämme. Aina.
Joka katsoja voi tunnistaa esityksestä elämänvaiheitaan. Vielä ehtii jakaa niitä Yhteisen ihon kanssa: katso Kanneltalon esitysajat tästä.
– –
Yhteinen iho
Sivuun ensemble
Kanneltalo, ensi-ilta 27.2.2019
Esiintyjät: minna Puolanto ja Oskari Turpeinen
Käsikirjoitus: Veera Tyhtilä
Koreografia, ohjaus: Ninni Perko
Työryhmästä ja esityksestä lisää tässä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 